Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Viime jaksossa löysimme onnen Olavinkadulta ja teimme baarikierroksen Hokista Hansan kautta Alcazariin, missä tarjoilija toi drinkin salaiselta ihailijalta. Jatkoille päädyttiin Espan puistoon.

Vaikka perähäs kääntyy päät

ja vaikka muita näät

sä vierellein kai jäät – –

muiden mukana tuskin vaan

mä sua kai laskisinkaan

näin Espaa kulkemaan

(Kari Tuomisaari)

Esplanadin puisto on Helsingin homojen vanhimpia kohtauspaikkoja Tähtitorninmäen ohella. Varhaisin maininta Espan homoelämästä löytyi Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetystä ilmiantokirjeestä, joka on luettavissa Kansallisarkistossa. Sydämistynyt ilmiantaja mainitsee ”Espalla pyydystelevät homosecxualit” ja kertoo, että Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat ”apajoita joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri pyytää ryypylle – etenkin sotilaita!”. Ilmiantajan mukaan ”niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten”.

Sisäpiirin tietoa Espan 1930–1950-lukujen homoelämästä löytyy Seta-lehden numeroissa 2–4/88 julkaistuista opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan nuoruusmuisteloista, joihin tutustuimme jo viime jaksossa. Neljäs keskeinen lähde on Touko ”Tom of Finland” Laaksosen vuonna 1990 antama haastattelu, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan.

Pääkonttorin pojat

Kiertelen tänä kesäkuisena lauantai-iltana Teatteriesplanadilla, eli Ruotsalaisen teatterin ja Korkeavuorenkadun välisellä alueella, jolle Espan homoliikenne aikanaan keskittyi. Kuten juttusarjasta on ilmennyt, homojen ulkokohtaamispaikkojen magneettina toimi yleensä käymälä, ja niin oli myös Espan puistossa. Espan suorastaan legendaarinen pömpeli mainitaan opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa, ja sen perään haikailee myös Touko Laaksonen.

Laaksonen mainitsee haastattelussaan ”Ruotsalaisen teatterin takana olleen pyöreän pömpelin”, ja Seta-lehdessä 2/88 julkaistusta opiskelijapojan muistelosta löytyi sille nimikin: ”Pääkonttori”. Kaupunginmuseon kuva-arkistosta onnistuin kaivamaan pari 1920–1930-luvuilla otettua kuvaa Teatteriesplanadin yleisökäymälästä, mutta pyöreää pömpeliä siitä ei saa tekemälläkään. Pikemminkin se oli komea kivilinna, ja yhdessä kuvatekstissä rakennuksen piirtäjäksi mainittiin kaupunginarkkitehti Theodor Höijer. 

En malta olla ajattelematta, että Pääkonttori-nimi oli alun perin annettu nimenomaan Höijerin suunnittelemalle käymälälle, joka purettiin kaiketi joskus 1930-luvulla. Ainakin myöhäisin rakennuksesta löytämäni kuva oli ajoitettu noin vuoteen 1930. Oma veikkaukseni on, että Höijerin Pääkonttorin tilalle tullut peltipömpeli peri vanhan nimen, vaikka siltä puuttuivat kaikki edeltäjänsä arkkitehtoniset meriitit. Asiansa nimi kyllä ajoi, koska tällaiset humoristiset lempinimet olivat omiaan helpottamaan homojen kanssakäymistä. Ympärillä olevat heterot tuskin ymmärsivät paheksua, kun kaksi herraa sopi tapaamisesta ”pääkonttorilla”.

Theodor Höijerin piirtämä Teatteriesplanadin yleisökäymälä vuonna 1924 otetussa kuvassa. Taustalla Eteläesplanadi 20 ja vasemmalla soittolava. Eeva Maija Viljon vuonna 1985 ilmestyneen Höijer-tutkimuksen mukaan ”Pääkonttori” rakennettiin vuosina 1888–1889. Tarkka purkuaika ei ole tiedossa. Kuva: A. Rönnberg / Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen verisin paikka

Touko Laaksosen vuoden 1990 haastattelusta ja Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta ilmenee, että Espan pömpelin homomaine oli myös heterojen tiedossa. Säätyläispoikaa jopa varoitettiin paikasta kouluvuosina 1930-luvulla:

Ollessani koulupoika kriminalistiikasta kiinnostunut isäni sanoi minulle kerran, osoittaen Esplanadin puistossa olevaa pisoiria, että se on Suomen verisin paikka ja ettei missään niin pienellä pinta-alalla ole tehty niin monta verityötä kuin siellä. Vasta vuosia jälkeen päin, tultuani tietoiseksi siitä, että se oli homojen ehkä tunnetuin ulkotapaamispaikka Helsingissä, aavistin todennäköisen syyn tähän…

Väite on hurja, enkä ole löytänyt sille tukea muista lähteistä. Esimerkiksi 1930-luvun homoelämää muisteleva työläispoika mainitsee Seta-lehdessä 3/88, että punkkereissa – kuten pisuaareja silloin kutsuttiin – sai yleensä tutustua melko rauhassa poliisin harjoittamaa häirintää lukuun ottamatta:

Mutta kyllä poliisi usein ratsioi niissä, milloin siviilipukuiset, milloin virkapukuiset. Usein ne olivat siviilipukuisia eikä ne suinkaan olleet niin helläkätisiä. Aina otettiin tiedot ja joitakin kutsuttiin kuulusteltavaksi. Jos siellä tavattiin työskentelemässä niin silloin oli aina kuulustelu tiedossa. – – Sitä paitsi poliisit olivat monta kertaa hyvin ärsyttäviä. Ne jopa näyttivät oman tavaransa siellä punkkerissa ja tällä tavalla sitä eksyi tekemään vähän lähempää tuttavuutta.

Varsinkin sota-aikana Teatteriesplanadia pidettiin yleisesti homojen reviirinä, jonka mukavuuslaitoksen heteromiehet kiersivät kaukaa, eikä poliisikaan ilmeisesti pahemmin hätyytellyt. Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että pömpeli oli ”joka ilta täynnä homoja”:

Kaikki heterot tiesi, ettei sinne pidä mennä kuselle, että siellä on kymmenen kättä heti kiinni. Heterot meni puistoon, ne kusi jonnekin puunjuurelle. Siis kaupunkilaiset tiedosti sen, että toi on homojen paikka, mutta kukaan ei tehnyt mitään, ei mikään poliisi käyny koskaan pitämässä ratsioita tai muuta.

Vastaavia muistoja on työläispojalla, joka palveli sota-aikana Suomenlinnan varuskunnassa:

Sota-aikana yöllä nimenomaan Esplanadin ruljanssi oli menossa. Siellähän oli ihan kymmeniä miehiä. Ja siinä vastapäätä oli ravintola Bensowin talossa – ikkunat laudoitettuina, niin että ne ei nähneet sisältä mitään. – – Kyllä se [homoseksuaaliset teot kieltänyt] laki voimassa oli, mutta en tiedä että koskaan sota-aikana poliisi olisi tullut sinne punkkereihin. Ei ainakaan silloin kun minä olin siellä. Ja minä siellä aika paljon olin. Eihän sitä voinut mennä Suomenlinnan lautalle ettei olisi kiertänyt. 

Bensowin talo vuonna 1949. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Yö kerran unhoa annoit

Sota-ajan homoelämää ja heterojen suhtautumista siihen kuvaillaan useissakin muisteloissa hyvin vapaamieliseksi ja lähes karnevalistiseksi. Useimmiten tätä selitetään sillä, että ihmisillä oli paljon suurempiakin huolia kuin homojen edesottamukset ja että sota-aika ylipäätään horjutti moraalikäsityksiä, kuten säätyläispoika kertoo Seta-lehdessä 4/88:

Sodan aikana seksuaalisuus eli voimakkaana ainakin ankeista rintamaolosuhteista lomalle päässeiden elämänjanoisten poikamiesten keskuudessa; ukkomiehistä en tiedä. Sodan aikana oltiin myös seksuaalisuuden toteuttamisen nähden – ainakin rintamamiesten kyseessä ollen – epäilemättä sallivampia ja suurpiirteisempiä kuin rauhanajan oloissa. Elettiinhän tuolloin usein kuolemanvaaran läheisyydessä olosuhteissa, joihin toisten yksityiselämän moralisoinnit eivät oikein sopineet.

Tämän sai huomata myös Touko Laaksonen, joka palveli Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan mukaan mm. Pitäjänmäen Pajakukkulan ilmatorjuntapattereissa ja oli suunnilleen joka toinen ilta iltalomalla pimennetyssä Helsingissä:

Joka ilta kaupunki pimeni. Ah, ei voi millään tietää millaista se oli, ellei ole koskaan kokenut suurta kaupunkia, jonka kaikki kadut on täysin pimeät! Se oli mulle jostain syystä seksuaalisesti kiihottavaa – ehkä vaan siksi että mä olin nuori – ja mulla oli tapana lähteä ilta illan jälkeen ulos ja risteillä sysipimeillä kaduilla seksiä etsien. En mä ollut ainoa, jonka mielestä se oli kiihottavaa. Sain seksiä niin paljon kuin halusin. Siellä pimeydessä hiippaili paljon muitakin kuin sotilaita ja merimiehiä. Seksi se veti sinne kaduille miehiä iskemään. Kukaan ei tiennyt elääkö sitä huomenna ja tuleeko huomista aamua ylipäätään ollenkaan. Niin sitä sitten elettiin kuin viimeistä päivää. Otettiin kaikki irti. Se oli estotonta touhua se! – – Stockan edessä oli ratikkapysäkki, jonain sumuisena iltana – kaikki valot oli vekka kadulta pommitusten takia – keskellä ratikkapysäkkiä, keskellä katua naitiin jonkun kaverin kanssa. Jotkut hahmot oli siinä vähän matkan päässä, eikä ne tullut lähelle kun ne huomas, että siellä oli jotain tällästä tapahtumassa.

Pimennetyn Helsingin ilot avautuivat myös Paavo-nimiselle homomiehelle, jonka muisteloja voi lukea Ihminen sodassa -kirjassa (2006) julkaistusta Kati Mustolan artikkelista:

Täällä Helsingissähän oli aivan loistavat markkinat sitten, ku mä pääsin sairaalasta ja kykenin ulos. Ruotsalaisen teatterin päädyssä oli semmonen peltitoosa ja se oli täynnä kun oli pimennyksen aika. Sinne ei mahtunu, ei millään, vaikka ois koittanu. Se oli ihan täynnä sotilaita. Niitoli joka paikassa.

Joillekin, kuten Touko Laaksoselle, seksuaalisuus kytkeytyi vahvasti kaikkialla näkyviin vallan ja miehisyyden symboleihin:

Univormufetissi tuli mulle sodan aikana hyvin voimakkaaks, se liitty aina semmoseen miestyyppiin, jota halus tavottaa. – – Se kytkeyty mulla jollain tavalla koko homma aina asepukuun. Ja jos sillä sattu olee vielä omat saappaat, jotka oli vähän killtävämmät kun armeijan saappaat, jotka oli sellaista rasvanahkaa, ni se kiihotti vielä enemmän.

Myös säätyläispoika uskoo sota-ajan lisänneen sotilasidoleihin kohdistunutta arvostusta:

Ja kyllähän sotilaspukuinen nuorukainen aina siviilin voitti. Erityisesti housuissaan ns. luukkulaitteet omanneet matruusit ja ratsuväen punahousut sekä nätit soitto-oppilaat olivat suosittuja. Ja olihan sodanaikainen uniformu muutenkin saappaineen, nahkavöineen ja joskus kannuksineenkin paljon puoleensa vetävämpi kuin nykyinen sotilaspukumme – –.

Unhoittui lantut ja voikukkakorvikkeet

ruisjauholeivokset, vadelmanlehtiteet

mieleni hurmasi huulesi auenneet

ruskeat silmäsi yöhön jo rauenneet

muistatko mennehen?

(Veikko Lavi)

Bensowin talo 14.6.2014.

Kollektiivinen muistinmenetys

Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että hän ei muista mitään protesteja heterojen taholta sota-ajalta. Vasta sodan jälkeen ”ruvettiin moralisoimaan kauheesti ja nää lait tuli korostetusti esille”. Tämä näkyi mm. sensaatiomaisena lehtikirjoitteluna ja homoseksuaalisista teoista langetettujen tuomioiden huomattavana kasvuna, kuten juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta.

Sodan poikkeusluonnetta korostaa sekin, että sodan päätyttyä kaikki vetäytyivät takaisin omiin leireihinsä. Touko Laaksonen kertoo siitä, miten sodan jälkeen tuli usein kadulla vastaan miehiä, joiden kanssa hän oli ollut sodan aikana seksihommissa. Nyt miehillä oli vaimot ja lapset ympärillään. ”Kun sodan aikana ei ollut naisia saatavilla, nämä aviomiehet ja isät olivat hakeneet iloja meikäläisten maisemista”, Laaksonen toteaa.

Kati Mustola puhuu Ihminen sodassa -kirjan artikkelissaan suoranaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, joka koski sota-aikaista homoseksuaalisuutta. Sota vinksautti monet asiat uusille ja erilaisille raiteille, ja tavanomaiset kontrollimekanismit murtuivat. Kuolemanpelko sai miehet hakemaan turvaa ja läheisyyttä toisistaan, ja rintamalla ja kaupungeissa tapahtui paljon sellaista, mistä hetero- ja homoveteraanit eivät myöhemmin halunneet puhua.

”Sodanaikaisista homokokemuksista vaikenemisessa oli jotain paniikinomaista, samoin kuin kouristuksenomaisessa tarrautumisessa heteronormiin. Näin silloinkin, kun heteromuottiin asettautuminen on ollut väkivaltaista ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen”, Mustola kirjoittaa. Tuore kaunokirjallinen esimerkki tästä löytyy Tommi Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys (2014), jossa seurataan perheenisä Onnin kipuilua oman seksuaalisuutensa kanssa jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä.

Kontrollin tiukentuminen johti 1940–1950-luvuilla myös homojen suosimien pisuaarien purkamiseen. Juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta Hesperian puiston pisuaarista, joka purettiin huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Espan puiston pömpelille purkutuomio tuli huomattavasti aikaisemmin, ja veikkaan, että tarkoituksena oli nimenomaan homotrafiikin suistsiminen. Pääkonttorin tarkka purkuaika ei ole tiedossa, mutta sitä ei ollut pystyssä ainakaan enää syksyllä 1946, kun Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika muutti Helsinkiin. Homojen keskuudessa kiersi tuolloin vain hauska anekdootti yhdestä kuopiolaisesta alan miehestä, joka kaupunkiin tultuaan oli mesonnut ja kironnut sitä, ”kun Piäkonttori hävitettiin”.

Minä kaipaan Espalle takaisin

elämän kevääseen

minä kaipaan Espalle takaisin

siihen hukattuun nuoruuteen

(Jukka Virtanen)

Kikattajia ja tosimiehiä

Pääkonttorin sulkeminen ei kuitenkaan merkinnyt loppua homojen bisneksille, vaan Teatteriesplanadin homoelämä jatkui vilkkaana myös sodan jälkeen. Seta-lehdessä 4/88 muisteleva säätyläispoika kertoo, että tunnetuin homojen ja heistä kiinnostuneiden ulkokohtaamispaikka oli sodan jälkeen Pohjoisesplanadin puistonpuoleinen katuosuus penkkeineen. Alueella oli vilkasta varsinkin myöhäiskesän ja syksyn tummina iltoina. 

Ehkä Kalle-lehden toimittajat vakoilivat juuri täällä kerätessään aineistoa kaksiosaiseen juttuunsa ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”, joka julkaistiin numeroissa 7–8/51:

Hämärtyvässä illassa istuu puiston penkillä kaksi keskusteluun vaipunutta ihmistä. Toinen miehistä sytyttää savukkeen, jonka hehkuva kärki jää valokärpäsen lailla kimaltelemaan tummaa taustaa vasten. He keskustelevat kuin kaksi iltakävelyllään hetkeksi huoahtamaan istahtanutta ”tavallista ihmistä”, kunnes toinen miehistä kietoo käsivartensa toisen kaulan ympärille ja suutelee häntä kuiskaten samalla hehkuvia rakkaudentunnustuksia. Saastaista!

Nenäänsä nyrpisti myös Touko Laaksonen, joka oli sodan aikana elänyt Espan yössä kiihkeää elämää. Kun univormut riisuttiin, niiden alta tuntui Laaksosen kauhuksi kuoriutuvan komppaniallinen kikattajia:

Mä olin kävelemässä pitkin Espaa ja rupesin huomaamaan, et ne oli suurin piirtein kaikki näit tämmösiä kikattajia, mitä siellä liikku siihen aikaan. Ja mä tajusin, et noiden täytyy olla homoja, koska mä ite uskoin kanssa siihen, taikka mulla oli jonkinlainen mielikuva, että pitää olla naismainen jos kerran on homo. – – Ja pitkän aikaa mä yritin matkia sitä samaa linjaa ja pääsinkin niitten seuraan. Muuten ei päässy, jollei pelannu heidän ehdoillansa. Penkit oli täynnä homoja ja sit ne sipsuttelivat penkiltä toiselle, ja ”hei siellä” ja muuta. Mulla oli kauhee sätky, pelkäsin, et jos mä oon joskus siellä ja joku siviilituttava sattuu menemään ohi ja näkee mut siellä penkillä leikkimässä jotain tämmöstä leikkiä, niin mul on hätä kädessä. Pitkän aikaa yritin tätä linjaa eikä se oikein niinku istunu mulle. Mä en viihtyny niissä kuvioissa, eikä se tuntunu aidolta. Tähtitorninmäeltä mä löysin sitten semmosia tarpeessa olevia tosimiehiä.

Ennen pitkää Espalta lähtivät muutkin homot, kun homoliikenne alkoi siirtyä yhä kauemmaksi keskustasta [ks. juttusarjan 4. osa]. Viimeinen löytämäni merkintä Espan kukoistuksesta on vuodelta 1963, jolloin Viikon totuus -skandaalilehti kehotti ”siviilipuvussa liikkuvia huoltopoliisin miehiä seuraamaan myöhemmin illalla Esplanadin penkeillä rietasta peliään harjoittavia homofiilejä”. 

Kuusikymmentäluvun lopulla Espan kultaiset vuodet olivat jo auttamatta ohi. Tästä kertoo se, että puistoa ei mainita enää Suomen ensimmäisen homopainatteen, vuonna 1968 ilmentyneen kaksinumeroisen Ihminen ja yhteiskunta -lehden seuranhakujutussa. Maininnat ovat harvassa myös Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa (2012), joka perustuu hänen vuosina 1969–1970 keräämäänsä aineistoon.

Tänä viileähkönä kesäiltana Espa on ylipäätään kovin hiljainen. Päivystyspaikaltani olen nähnyt vain satunnaisia päämäärättömiä turisteja ja kuunnellut lehmusten huokailua ja supinaa. Osa niistä on nähnyt jopa alkuperäisen Pääkonttorin rakentamisen 1800-luvun lopulla ja vielä useampi on todistanut sota-ajan yöllisiä kohtaamisia. Osa puuvanhuksista saatetaan kuulemma pian joutua kaatamaan, koska ne alkavat olla vaarallisia. Taitavat vain tietää liikaa, tuumin itsekseni ja lähden sipsuttelemaan Tähtitorninmäelle niitä Tompan mainitsemia tosimiehiä etsimään.

Osa 8

Tekstissä siteeratut laulut:

Espa, helmi on Helsingin. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.

Muistatko. Esittäjä Tapio Rautavaara. Sanat Veikko Lavi. 1964.

Minä kaipaan Espalle takaisin. Esittäjä Sinikka Sokka. Sanat Jukka Virtanen. 1979.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle

Muualla verkossa:

Tom of Finland: Tuhmat ruudut -näyttely MUU-galleriassa 28.9.2014 saakka
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka

Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle

Viime jaksossa pyörimme lainsuojattomina keväisessä Sherwoodin metsässä. Välillä pakoiltiin poliisia, välillä nuorisojengejä. Siinä sivussa säikyteltiin perheenisiä ja odoteltiin, koska kulkijapoika tulee ja poimii Laakson ruusun.

Illan varjot yllättää jo suuren kaupungin

valokilvet välkkyy silloin

taas kun taukoo päivän työ niin huvihetket nuo

virvoituksen meille suo

illan tullen ilmoihin soi laulu kaupungin

rytmein kiehtovin, tuo sävel Helsingin

silloin nuoret haavemielin tanssiin kiiruhtaa

laulun tään kun kuulla saa

(Tatu Pekkarinen)

Olavinkatu kesäkuussa 2014. En edes tiennyt nimeltä tätä Salomonkadun ja Arkadiankadun välistä persoonatonta kadunpätkää, jonka alkupään ajoluiska nielee tasaisin väliajoin autoja Kampin parkkihalliin ja pulauttelee niitä taas ulos. Vaatii melkoisesti mielikuvitusta, ennen kuin Olavinkatu muuttuu paikaksi, jossa kukaan voisi löytää onnen ja samalla itsensä. Pitää ainakin pyyhkäistä pois toimistotalo kadun toiselta puolelta ja Hotelli Presidentti toiselta ja kuvitella niiden tilalle varastoja sekä Maanviljelijäin Maitokeskuksen komea kolossi. Sitten pitää kuvitella, että on syksy 1946 ja että on Helsinkiin muuttanut 18-vuotias maalaispoika, joka kävelee joka päivä tästä yliopistolle ja takaisin. Kävelee ja silmäilee uteliaana ympärilleen, koska on huomannut, että näillä kulmilla on homojen kohtauspaikka.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan sen läpi elämäni. – – Eräänä iltana kun tulin kotiin, siinä [Olavinkadulla] käveli ja seisoskeli väkeä ja minä rupesin sitten semmoisen nuoren miehen kanssa juttelemaan ja tietysti puhuttiin pitkään ja käveltiin ja paleltiin. Oli jo vissiin marraskuun alku. – – No, menin hänen [kotiinsa] ja olin valtavan ihastunut tähän poikaan ja sitten mentiin natisevaan hetekaan – tietysti – siihenhän se päätyi. Sitä ennen kuin me oltiin menty niin pitkälle minulla oli hirveä hätä, että onko tämä nyt oikein – saako näin tehdä? Ja sitten kun olin hänen kanssaan ja lähdin sieltä pois niin muistan, ettei minulla luultavasti koskaan elämäni aikana ole ollut niin huikaisevaa onnen ja tyyneyden ja rauhallisuuden tunnetta. – – Sinä aikana kun olin ollut siellä E:n luona, oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki oli valkeaa – –. Myös sielunmaisema.

Tämä Helsingin 1940-lukua kuvaava muistelo on julkaistu Seta-lehdessä 2/88. Pikkuhiljaa jutun itäsuomalainen opiskelijapoika löysi Helsingistä muitakin kaltaisiaan ja muita kohtauspaikkoja, joilla tehtiin ahkerasti iltakierroksia: oli ”Kalastavan kissan kuja” Eduskuntataloa vastapäätä ja Hesperian puisto [ks. juttusarjan 1. ja 2. osa] sekä Tähtitorninmäki Saksalaisen kirkon luona, jonne tämäkin matka vielä vie. Niiden lisäksi homoja veti puoleensa illan seuraava etappi, Hankkijan talo osoitteessa Salomonkatu 1.

Tänä viileähkönä kesäkuun iltana keskusta on hiljainen, mutta opiskelijapojan matkassa pääsee vuosikymmenten takaiseen kuhisevaan yöhön:

Kyllä niitä [miehiä] liikkui aika paljon. En minä osaa lukuja sanoa, mutta varmaan satoja. Satoja luultavasti. Niitä oli hämmästyttävän paljon jonakin iltana. – – Sitä Hankkijan taloa kierrettiin ja välillä käännyttiin ympäri ja nähtiin ketä tuli vastaan. Jopa siinä Lasipalatsin ja Bio Rexin edessä saattoi olla melko vilkas liikenne. Siinä kysyttiin ”onko tulta?” ja ”onko tupakkaa?” – – Siitä [se tutustuminen alkoi]. Se oli kai helpointa ja halvinta. Tietysti ravintoloissa käytiin, mutta opiskelijoilla ei ollut niin paljon varaa.

Hankkijan talo 14.6.2014.

Lasipalatsin Bio Rex vuonna 1953. Katolla mainostetaan Jälkeen syntiinlankeemuksen -elokuvaa.
Kuva: Börje Dilén / Helsingin kaupunginmuseo.

Hokista Hansaan

Tänään ei onneksi olla liikenteessä opiskelijabudjetilla, joten suuntaan Lasipalatsin kulmilta Sokokselle valmiina aloittamaan illan ravintolakierroksen. Sokoksen talon toisessa kerroksessa Mannerheimintien puolella toimi vuosina 1947–1966 HOK:n ravintola Suurhokki, jonka hervoton koko toi sille pian lempinimen Hehtaarihokki. Helsingin Sanomien jutun mukaan ravintola oli Pohjoismaiden suurimpia ja siinä mahtui kerralla ruokailemaan noin 1 400 ihmistä. Mukaan upposi toki myös homo poikineen, ja Seta-lehdessä muisteleva opiskelijapoika mainitsee Hehtaarihokin yhtenä yksi tuon ajan suosituimmista iskupaikoista. Hänen mukaansa homot parveilivat 100-metrisen ravintolasalin keskipaikkeilla.

Suur- eli Hehtaarihokin sali. Kuva kirjasta Sokos – Vaakuna: maamerkki Helsingin sydämessä (2013).

Hehtaarihokista on lyhyt matka ravintola Hansaan, joka toimi Uudessa ylioppilastalossa vuosina 1924–1968 ja oli niin ikään homojen suosima iskupaikka. Ravintolassa viihtyivät myös monet kulttuurivaikuttajat, kuten kirjailija Hannu Salama, joka kuvaa Hansan loppuajan tunnelmia herkullisin sanakääntein avainromaanissaan Tapausten kulku (1975). Kirjassa ravintolan nimenä on Visby:

Visby oli samanlainen kuin oli vanhojen kundien mukaan ollut ainakin kaksikymmentä vuotta ja pysyikin häätöön saakka: savusta ruskea iso Sali pienempien osastojen keskellä jotka oli tarkoitettu kabineteiksi mutta myöhemmin liitetty muuhun yhteyteen. Ravintola oli kolmannessa kerroksessa, vastapäätä Hufvudstadsbladetia ja Amoksen kattokappelia jonka alla mainosvalo pyöritti jonkun seiväsmatkatoimiston hillitöntä myllymattia: Pariisi Lontoo Wien, lentäkää vaikka helvettiin, mutta meidän kautta. Ruskeilla sisäseinillä oli samaa ruskeaa kuviota: talo, kirkontorni ja ehkä navetta, jokin hansakaupungin kuvatus, nurkassa oli flyygelinrisa jota pamputtava akka oli nuoruudessaan nähnyt Napoleonin tulon Moskovaan ja oli yhtä ikävä kuin omistajakin, madame d´Poubertin, kumpikin vanhoja tekijöitä tämän soppakulttuurin piirissä jota hampparinmakkarasta erinomaisia makuelämyksiä ja hankeen upotetusta vaakkupullosta parhaan alkoholinautinnon saanut työmiehenkakara ei koskaan pystynyt näkemään kovin kultturellina. – – [Sakki] monipuolistui vain loppuviikosta kun duunarit ja muut merkonomit tulivat ja tavat muuttuivat, tarjoilijat kampaajan kautta virallisemmiksi ja [hovimestari] Surkanna ilmestyi mustassa puvussa keskilattialle; nurkassa alkoi pimputtaa lauantaipiano, muutama homo istui toisen kanssa ja tunnelma oli epäarkinen – –.

”Maistuiko täällä sipulimakkaravoileipä?” Ravintola Hansan ruokalistoja Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista. 

Tämän juttusarjan 1. osassa olikin jo puhetta, että Hansan pöydässä istuneet homot päättivät vuonna 1964 ”vallata” Vanhaan ylioppilastaloon avattavan uuden ravintolan. Ravintola Vanhan kellarista tuli siten Suomen ensimmäinen epävirallinen homobaari. Osa meikäläisistä jäi kuitenkin mieluummin Hansaan, kuten ”Tarmo”, joka toteaa fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa, että Vanhan portsarit olivat homoja kohtaan hyvin töykeitä ja vittuilivat, kun taas Hansassa toivotettiin tervetulleeksi.

Lähtö Hansasta tuli eteen viimeistään vuonna 1968, kun ravintolan taru loppui skandaalinkäryiseen häätöön. Homot taas häädettiin Vanhan Kellarista huhtikuussa 1994, kun ravintola uudisti konseptinsa ja muuttui tanssiravintolaksi. Seta-lehteen 3–4/94 haastateltu ravintolanjohtaja perusteli homolinjan muuttumista epäsiveellisen käytöksen kitkemisellä ja arveli, että sisäänpääsyä voi vaikeuttaa, jos ”menneisyydessä on sitten jotakin”. Tämä sai jutun kirjoittajan piikittelemään: ”Nyt kaikki ovelta käännytetyt voivat miettiä, mitä omassa menneisyydessä on vialla. Kaikkiko?”

Asiakasjono ravintola Vanhan Kellarin edustalla vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo. 

Olen muokannut kuvaa sumentamalla kasvot.

Tunnelihumalaa ja täydellisiä rikoksia

Vanhan Kellarin oopperasiskoihin, härkälesboihin ja tavallisiin homo-Virtasiin tutustuttiin jo juttusarjan alussa, mutta millaista homoelämä mahtoi olla vanhemmissa ravintoloissa? Vastaus riippuu ainakin siitä, luetaanko skandaalilehtiä vai homojen omia muisteloja.

Esimerkiksi Hehtaarihokissa ja Hansassa tapahtuneesta homostelusta kertoo Viikon totuus -lehti numerossaan 6/63. Juttu on tyyppiesimerkki ”kieltolain” aikaisesta homokirjoittelusta, jossa viattomia karitsoja – varsinkin nuoria asevelvollisia ja lapsellisia maalaispoikia – varoitellaan saalistavista sedistä. Kirjoittelulle on ominaista se, että homot eivät koskaan tunnu iskevän toisiaan vaan aina vain heteromiehiä, jotka eivät humalapäissään pysty panemaan vastaan:

Rautatieasemalta houkutellaan nuoria poikasia Hansaan tai Hehtaari-Hokkiin, juotetaan heitä siellä ja vikitellään kumppani sitten jatkoille yksityisasuntoon tai NMKY:n hotelliin tahi johonkin muuhun halpaan hotelliin, josta homofiili jo päivällä on tilannut kahden hengen hotellihuoneen likaiset ajatukset mielessään.

Samaan sävyyn maalailee Jallu-lehti numerossaan 11/1959, joskin halpishotellien sijaan turmion tyyssijoina ovat parempien piirien yksityiskodit:

– – monet homoseksualistit ovat niin varakkaita, että voivat juottaa uhrinsa tunnelihumalaan kerran toisensa perässä tarkoitustensa saavuttamiseksi. Sitten asianomainen uhri luulee vain nähneenä kauheita unia. Ja tämä tällainen tapahtuu tavallisesti loistoasunnoissa, olosuhteissa, joihin poliisinkaan pitkä käsivarsi ei ulotu. On myönnettävä, että nk. täydelliset rikokset ovat tämän kyseessä ollen mahdollisia.

Varoittelevan kirjoittelun pioneerina toimi Suomessa Kalle-lehti, joka julkaisi vuonna 1951 kaksiosaisen jutun ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”. Kallen sanakäänteet ovat kuin suoraan luontodokumentista, jonka kertoja kuvaa asvalttiviidakossa metsästäviä miehenkipeitä petoja:

Tavallisesti homoseksualisti aloittaa tuttavuuden solmimisen ravintolapöydän ääressä tarjoamalla runsaskätisesti viinaksia ja muita tunnelmaa kohottavia aineita. Tavallisesti kuitenkin tarjoiluaika loppuu liian aikaisin, joten ”lähdetäänpä jatkolle, minulla on vielä tilkka kotonani”. Homoseksualistin asunnossa jatketaan juhlia siihen asti, kunnes tämä katsoo ajan olevan otollisen toimeen ryhtymiselle. Huomattavaa ja tavallista on, että homoseksualisti itse ei nauti läheskään niin runsaasti alkoholia kuin mitä hän uhrilleen tarjoaa. Ensimmäisenä merkkinä vaaran uhkaamisesta on reidelle painuva käsi tai kaulaa hapuileva käsivarsi. Ja jos uhri on suostuvainen, enentyvät hyväilyt samanaikaisesti kuin ne tulevat intiimimmiksi. Ja lopulta hän käyttää uhriaan hyväkseen.

Kalle 7/51. Kuvateksti havainnollistaa ravintolasaalistusta: ”– – lähdetään pienelle jatkolle katsomaan, olisiko kotona kaapissa vielä jotain... ja sitten yht'äkkiä painautuu juotetun reidelle tahmea käsi, tai kiertyy käsivarsi kaulaan.”

Huomio kiinnittyy Kallen jutun puheisiin ”suostuvaisesta uhrista”. Ilmaus on sikäli osuva, että moni mies varmasti tarvitsi enemmän kuin yhden rohkaisuryypyn antaakseen haluilleen periksi aikana, jolloin aikuisten välisistä homoseksuaalisista teoista saattoi saada jopa kaksi vuotta vankeutta.

Välillä oli varmasti kyse myös seksin ostamisesta. Esimerkiksi Jallun jutussa viitataan huoltopoliisilta saatuihin tietoihin ja todetaan, että rysän päältä kiinni jääneet opiskelijat ”ovat melkein poikkeuksetta olleet rahan ansaitsemistarkoituksessa liikkeellä”. Lisäksi viitataan sotilasprostituutioon, jota olen käsitellyt aiemmissa Tukholma-jutuissa: ”Pienet päivärahat eivät tahdo riittää [sotilaiden] iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät.”

Homoprostituutiosta puhuu myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun homoelämää Seta-lehdessä 3/88: ”30-luvun alku oli suurta työttömyysaikaa. Työttömyysavustuksia ei ollut. – – Suuria soppajonoja, Hakaniemessäkin kaupunki jakoi soppaa. Ja sitten oli varakkaampia homoja, jotka silloin helposti ostivat nuoria miehiä, joita oli erittäin helppo saada. Enkä sano, että se oli mitenkään väärin sen tähden, että tässähän nämä nuoret miehet saivat helposti käyttörahaa. – – Yksikin arkkitehtituttava osti eikä hänellä koskaan mitään harmeja niistä ollut. Se tutki ja katseli niitä ja koetteli etukäteen että mitenkähän tuo – –.”

On kahvila niin hiljainen

ei kuule korvat vierasten

on jutella nyt hauska meidän siis

sä kyyppi pliis nyt cocktailit tuo!

(Tuntematon) 

Espanjalaista tunnelmaa

Monipuolisempaa ja vähemmän arvovärittynyttä kuvausta homojen ravintolakulttuurista täytyy hakea osoitteesta Pohjoisesplanadi 35 (kuvassa), jonka toisessa kerroksessa toimi viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Alcazar-niminen ravintola. Kaupunginmuseosta sekä hotelli- ja ravintolamuseosta saamieni tietojen mukaan Alcazar oli vedossa ainakin vuosina 1934–1946, ja se tuli nopeasti tutuksi myös Seta-lehdessä 2/88 muistelevalle opiskelijapojalle:

Heti kun tulin Helsinkiin, kuulin, että Alcazariin pitää mennä ja kyllä minä siellä sitten kävinkin muutaman kerran. – – Minusta tuntuu, että Alcazarissa ei paljon muunlaista väkeä käynytkään kuin homoja. Se oli iso ravintola ja taisi olla 90 prosenttia ”teikäläisiä”, niin kuin me sanottiin. Me puhuttiin aina ”teikäläisistä”.

Alcazarista ja sen 1940-luvun homoetiketistä kertoo myös säätyläispoika, joka muistelee nuoruuttaan Seta-lehdessä 4/88:

[Alcazarin] espanjalaiseen tyyliin sisustetut pari salia eteishallista heti vasemmalle ja siitä suoraan eteenpäin olivat homojen erityisessä suosiossa. Eteishallista oikealle oli suuri, pitkä Sali, jossa siinäkin homoerotiikasta kiinnostuneet saattoivat istua, ainakin silloin kun heidän ”omapuolensa” oli täynnä. Homoasiakaskunta käsitti kaikenlaista väkeä: oli lääkäreitä, opettajia, torikauppiaita, opiskelijoita, tuomareita, myyjiä, teatteri-ihmisiä, liikemiehiä ym. – –

Sekä säätyläispoika että opiskelijapoika kertovat Alcazarin myötämielisyydestä homoasiakkaita kohtaan. Säätyläispojan mukaan Alcazarin portierit ja tarjoilijattaret tiesivät aivan varmasti miespuolisen asiakaskuntansa erikoistaipumuksista ja suhtautuivat hänen tietääkseen aina asiallisesti ja ystävällisesti näihin poikkeaviin asiakkaisiinsa. Toisinaan he jopa ystävystyivät asiakkaiden kanssa, ja henkilökunnan apua saatiin tarvittaessa myös pariutumiseen:

Tavallisin tutustumistapa Alcazarissa oli se, että joku yhteinen tuttava esitti kaksi entuudestaan keskenään tuntematonta toisilleen. Mutta tietysti tuttavuuksia tehtiin oma-aloitteisestikin, esimerkiksi tavallista intensiivisemmällä katseella. Eräs tapa osoittaa mieltymystään oli lähettää tarjoilijattaren välityksellä, tuntemattomana, drinkki kiinnostuksen kohteelle. Asiaan kuului, ettei tarjoilijatar saanut paljastaa lasin vastaanottajalle kuka sen oli lähettänyt. Mutta yleensä viimeistään ravintolaa suljettaessa asia tavalla tai toisella paljastui tai paljastettiin. Ihastuksen kohteeksi joutuneesta sitten riippui, oliko hän kiinnostunut näin syntynyttä tuttavuutta jatkamaan ehkä intiimimmeissäkin merkeissä lähtemällä esimerkiksi noihin aikoihin suosituille jatkoille, jotka usein kestivät aamutunneille asti.

Jatkoille asti piti odottaa myös, jos mieli toisen miehen kanssa tanssimaan. Ravintolassa moinen olisi ollut aivan liian uskallettua ainakin selvin päin, kuten Seta-lehdessä 1940-lukua muisteleva opiskelijapoika kertoo:

Ei Alcazarissa, eikä Hansassa eikä missään muussakaan ravintolassa miehet tanssineet keskenään. Eikä ne kai oikein halunneetkaan. Kysyin kerran ystävältäni – se oli muuten poliisi – haluaisiko hän tanssia kanssani. Hän vastasi, että ei selvin päin mutta ehkä humalassa. Luulen, että monilla oli tämmöinen suhtautuminen, että humalassa voisi, mutta ei selvin päin. Jatkoilla kotona sitten miehet kyllä tanssi keskenään.

Kalle 8/51 esittelee tanskalaishomojen kerhotoimintaa sensaatiomaisin kuvin.
”Ensimmäisen kerran on lehtivalokuvaaja saanut tyydyttää uteliaisuutensa
skandinaavisten homoseksuellien pääkallonpaikalla”, lehti hehkuttaa.

Juhlia ja hippoja

”Kieltolain” aikana homokulttuuri kukoisti puistojen ja joidenkin homomyönteisten heteroravintoloiden lisäksi myös yksityiskodeissa. Opiskelijapojan mukaan ”juhlien ja hippojen” järjestämisessä nähtiin hirveästi vaivaa. Työväestö asui sen verran ahtaasti, että juhlapaikkoina olivat lähinnä varakkaampien kaupunkilaisten kodit, mutta kutsuvieraslistaa ei silti välttämättä laadittu luokkajaon mukaan. Tämän sai todeta myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun Helsingin homoelämää Seta-lehdessä 3/88:

Helsingissä oli yksi tunnettu valtionrautateiden hallinnon arkkitehti, yksi hammaslääkäri ja vanha hieno antiikkikauppias, joiden kotona pidettiin paljon suuria juhlia. Ei siellä koskaan kysytty kuka kukin on – että mistä säädystä. Ja Amerikan lähetystössä oli kaksi veljestä, jotka järjestivät paljon naamiaisia. Ja ne kun oli vähän vanhempia ja minä nuorempi, niin totta kai minä aina mukaan pääsin.

Toisinaan yksityisjuhlia pidettiin myös heterokodeissa. Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika mainitsee esimerkkinä ”varakkaan rouva A:n”, jonka salonkiin homopojat olivat aina tervetulleita, kun eivät rouvan mukaan koskaan aiheuttaneet hankaluuksia.

Itselläni ei tänä lauantai-iltana ole jatkopaikkaa tiedossa, joten on parasta siemaista cocktail loppuun, lausua hyvästit Alcazarin tunnelmalle ja kipaista sorjan espanjattaren lailla viereiseen Esplanadin puistoon tapaamaan Touko Laaksosta ja muita ”Pääkonttorin” poikia.

Osa 7

Paljon varmaan kertoa vois puiston penkki tuo

hiirenhiljaa aivan kuiskaamalla

monen monta suudelmaa jo nähnyt penkki on

loistaessa kirkkaan kuutamon – –

kohtaamisen ilon taikka eron kylmyyden

nähnyt penkki on ja tietää sen

kuinka sana katkera voi surmata sen pois

josta kukka onnen noussut ois

(Reino Helismaa)

Tekstissä siteeratut laulut:
Helsinki laulaa. Esittäjä Matti Jurva. Sanat Tatu Pekkarinen. 1940.
Cocktailit kahdelle. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Tuntematon. 1955.
Puiston vanha penkki. Esittäjä Eino Grön. Sanat Reino Helismaa. 1960.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista