Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan

”Vuotta ennen kuolemaansa hän äänesti vasemmistopuoluettani ja me

teimme sovinnon
Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
sodan haavoittamaa isääni
Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä
Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa
ovat yhä minussa
Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa
Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa
ovat yhä minussa”

Nämä Jyrki Kiiskisen suomentamat Claes Anderssonin säkeet kaikuivat mielessä lukiessani Bruce Shenitzin toimittamaa antologiaa The man I might become (2002), jossa homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan.

Kirjasta löytyvät samat isät kuin runostakin: haavoitetut ja haavoittavat, poissaolevat ja läsnäolevat, raskasmieliset, vihaavat, lämpimät ja rakastavat isät. Isät, joiden kanssa tehdään sovinto ennen kuolemaa tai vasta kuoleman jälkeen. Isät, joiden kanssa ei tehdä sovintoa, mutta jotka kaikkien isien tavoin hengittävät, nauravat ja itkevät pojissaan ja ovat läsnä heidän käytöksessään, valinnoissaan ja parisuhteissaan.

Jokainen isän ja pojan suhde on erilainen, ja aivan samanlaisia isistä ja pojista tulee vasta, kun he molemmat ovat tuhkaa ja tomua.

”Hänen poissaolonsa, hänen sotansa”

”Ennen ajattelin, että isä–poika-suhdetta koskevien esseiden otsikkona tulisi olla joko ’En koskaan kopitellut isäni kanssa, ja sitten hän kuoli’ tai ’Kopittelin isäni kanssa, mutta hän kuoli kuitenkin’”, toteaa Bruce Shenitz The man I might become -antologian esipuheessa. Ensimmäinen on homomiehen ja jälkimmäinen heteromiehen kommentti.

Shenitzin ajatus oli kummunnut uskomuksesta, jonka mukaan heteromiehillä on lähtökohtaisesti paremmat eväät isäsuhteeseensa, koska heille on luontevampaa olla isän poika. Moni homopoika jakaa puolestaan kokemuksen siitä, että isän edustama miehinen maailma kopitteluineen päivineen tuntuu vieraalta.

Homopojan ja hänen isänsä vieraantumista on tavattu selittää sillä, että isä aavistaa poikansa erilaisuuden jo lapsena ja tiedostaa, että pojasta ei tulisi hänen kaltaistaan miestä. Tämä saa isän vetäytymään, minkä poika tulkitsee hylkäämiseksi, ja kierre on valmis.

Taidehistorian professori James M. Saslow kirjoittaa samasta kokemuksesta näin (oma käännös):

Kaksi useimmin kuulemaani ja eniten inhoamaani isällistä kommenttia olivat ”Olet liian herkkä” ja ”Ajattelet liikaa”. ”Herkkä” oli kiertoilmaus taiteellisuudelle ja homoseksuaalisuudelle, joita silloin pidettiin käytännössä synonyymeina. ”Ajattelu” taas tarkoitti kyseenalaistamista ja sitä, että olit kommari – –. Perinteinen urheiluhullu isäni ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä hän olisi tehnyt perinteisen tyttöpoikansa kanssa.

Vieraantuminen usein vain syvenee seksuaalisen heräämisen myötä: isää ja poikaa eivät yhdistä edes naiset äitiä ja muita perheen naisia lukuun ottamatta. Kumpikaan ei oikein saa kiinni toisen heittämästä pallosta, ja lähentymisyritykset päättyvät turhautumiseen ja vaivaantumiseen.

Isä–poika-kirjoittelua dominoineet valittavat heteromiehet olivatkin ärsyttäneet Bruce Shenitziä. Lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että useimpien miesten isäsuhde on ihan yhtä mutkikas kopittelusta tai sen puutteesta huolimatta. Vieraantua voi muistakin syistä kuin vain seksuaalisen erilaisuuden vuoksi. Ja toisaalta: myös toisistaan vieraantuneet voivat ennen pitkää kohdata.

Seuraavassa tarkastelen The man I might become -antologian kahta keskeistä teemaa: isien ja poikien vieraantumista ja lähentymistä sekä ruumiillisuuden merkitystä oman isäsuhteen ja miehuuden hahmottamisessa.

”Hänen raskautensa, hänen vihansa”

Käytännössä kaikissa The man I might become -antologian esseissä käsitellään vieraantumista tai lähentymistä suhteessa kaapista tulemisen kokemukseen tai sen puutteeseen. Jälkimmäinen vaihtoehto, oman seksuaalisuuden kätkeminen isältä, oli aiempina vuosikymmeninä oletusasetus.

Esseensä kirjoitushetkellä yhdeksättäkymmenettä käynyt kirjailija Joseph Hansen tiivistää oman nuoruutensa käytännön näin:

Isälle tultiin kaapista vain yhdestä syystä: jos vihasit häntä ja halusit tuottaa hänelle kipua. – – Isäni ei koskaan loukannut minua, enkä minä halunnut loukata häntä, ja ennen kuin kohtalo salli minun tulla kaapista koko maailmalle, hän oli jo aikoja sitten kuollut.

Kirjailija Brian Malloyn isä kuoli pojan ollessa 15, joten hänkään ei ehtinyt kertoa homoudesta isälleen. Mielessään Malloy tapasi silti usein kuvitella riipaisevaan sovintoon huipentuvan kaapistatulon, joka sinetöi isän ja pojan välisen suhteen. Poika ei voinut olla kaipaamatta isänsä hyväksyntää, ”vaikka todennäköisyys siihen, että hän olisi halannut minua uutisen kuultuaan, on noin yksi miljoonasta”, Malloy kirjoittaa.

Todennäköisyys ei ollut myöskään libretisti Peter M. Kraskin puolella. Hänen isänsä kirjoitti pojalleen homouden paljastuttua 12-sivuisen kirjeen, jota poika ei pysty vieläkään kunnolla lukemaan saati heittämään pois. Se voidaan tiivistää lauseeseen: ”Koulukiusaajat olivat oikeassa: olet hinttari.”

Toimittaja Bob Moser ei saanut kerrottua homoudestaan isälleen tämän elinaikana, joten isän reaktio jäi kokematta. Isänsä muistopuhetta valmistellessaan hän löysi kuitenkin tämän Raamatun välistä muutaman muistiinpanon: ”Rakasta lähimmäistäsi.” ”Vaella nöyrästi Jumalasi edessä.” ”Homosextuaalisuus on kauhistus.”

”Olisit nyt edes kirjoittanut sen oikein”, Moser ajatteli ennen kuin purskahti itkuun, joka tuntui jatkuvan tuntikausia.

Moserin essee päättyy vierailuun isän haudalla. Hautakiveen oli äidin toiveesta kaiverrettu sateenkaari, jollainen ilmestyi taivaalle hetki isän kuoleman jälkeen. Kaikki paikalla olleet olivat pitäneet sitä merkkinä, mutta Bob Moserille se merkitsi jotain ihan muuta kuin muille perheenjäsenille. Haudalla Bob tuli lopulta kaapista isälleen, ”tuolle kuolleelle, jonka Raamatun välissä oli homovastaista propagandaa”, ja sai sanottua myös sen kaikkein vaikeimman: ”Rakastan sinua silti.”

Osalla kirjoittajista oli isä, joka oli itsekin homo tai jolla oli samasukupuolisia kokemuksia. Toimittaja-kirjailija Tom Steelen isä avautui poikansa suuntautumisesta kuultuaan myös omista homoseksuaalisista kokemuksistaan: ”Minulla oli laivastossa kaveri, johon olin rakastunut. Hän kuoli Tyynellämerellä. Tämä menee sinullakin ohi.”

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Tom kuuli isänsä sotakokemuksista. Ei ihme, että isä oli vaiennut niistä ja kuunnellut sen sijaan pakonomaisesti yltiösurullista rakkauslaulua, kunnes vinyyli oli mennyt käytännössä puhki. Poika ei kuitenkaan kehotuksista huolimatta valinnut isänsä tietä ja kieltänyt tunteitaan, mitä hänen isänsä ei tahtonut hyväksyä.

Matkailutoimittaja Eric Gutierrezin isä jätti perheensä toisen miehen takia, kun Eric oli pieni. Eric hylkäsi vastaavasti isänsä ja ymmärsi vasta tämän kuolinvuoteella, että hänen ei tarvitse olla ikuisesti se pikkupoika, joka odottaa turhaan isän saapumista sunnuntaitapaamisiin. Voisihan hän itsekin saapua isänsä luo tämän poikana ja päästää irti vihasta. Menneiden katumisen ei aina tarvitse olla turhaa, vaan se voi olla myös kasvattava kokemus, Gutierrez kirjoittaa.

”Hänen lämpönsä ja rakkautensa”

Toimittaja Kai Wrightin isä vastasi poikansa coming out -kirjeeseen näin ymmärtävästi:

Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä tai ymmärrystä homona elämisestä. Uskon kuitenkin siihen, että rehellinen elämä on parasta elämää. Olemalla rehellinen olen menettänyt kaksi työpaikkaa ja vaimoa, mutta en voi valehdella itselleni enkä haluaisi asioiden olevan toisin.

”Myös epäonniset isät jättävät perintöä: lahjakkuutta, toteutumattomia toiveita tai molempia”, Joseph Hansen kirjoittaa muistellessaan 1930-luvun laman ja Keskilännen kuivuusvuosien kurjistamaa isäänsä. Isän intohimoihin kuului urheilu, mutta hän ei yrittänyt tuputtaa sitä pojalleen huomattuaan tämän epäurheilullisuuden: ”Isäni ajatteli, että hyvän isän ominaisuuksiin ei kuulunut jälkikasvun kiduttaminen.”

Sen sijaan isä oli vienyt Josephin taidenäyttelyyn, jossa vanhojen maalausten kultakehyksinen loisto oli tarjonnut pienelle pojalle ylimaallisen elämyksen. Kouluttamaton isä ei tiennyt taiteesta mitään, mutta hän oli opettanut pojalleen, miten tauluja – ja samalla maailmaa – katsotaan uteliain silmin. Homoudesta isä ja poika eivät keskustelleet koskaan, mutta omassa elämässään monesti takkiin saanut isä teki pojastaan henkisesti rikkaan:

Silloinkin, kun hänen tuurinsa (tai arvostelukykynsä) pettivät, hän sinnitteli ja teki parhaansa meidän hyväksemme. Hän rakasti lapsiaan varauksetta, kannusti meitä kaikessa, mihin ryhdyimme, ja valoi meihin uskoa, kun elämä kohteli kaltoin. Hän osasi rakastaa. Hän näytti meille, miten rakastetaan. Avioliittomme kestivät läpi elämän. Se oli hänen tärkein perintönsä.

”Hänen ruumiinsa jäänteitä”

Monet The man I might become -antologian esseistä tarkastelevat vieraantumista ja lähentymistä nimenomaan ruumiillisuuden näkökulmasta. Ruumiin siteet kietovat biologisen isän ja hänen poikansa vääjäämättä yhteen, kuten James M. Saslow pohti isänsä kuoleman jälkeen:

Kadun aina sitä, etten koskaan päässyt puhumaan hänen kanssaan ymmärryksestä, anteeksiannosta ja kiitollisuudesta. Ja muistamisesta, sillä hän on luonani aina. Hän elää minussa siten kuin isät ylipäätään ovat ruumiillisesti läsnä pohjissaan: näen peilistä hänen huulensa partaa ajaessani, ja näen hänen hiusrajansa, joka kohoaa DNA-vetoisen kuolemanmarssin edistyessä.

Monille isän vartalo – olipa se ex-urheilijan, työmiehen tai sotaveteraanin vartalo – edusti myös ristiriitaa. Joskus se oli yhtä tavoittamaton kuin isä itse.

Suomessa vanhempien näkeminen alastomana ei ole juttu eikä mikään, mutta toisin on saunattomassa amerikkalaisessa kulttuurissa. Kirjailija Gary Reed muisteleekin esseessään ensimmäistä ja ainoaa kertaa, jolloin hän viisi–kuusivuotiaana näki isänsä alastomana uimarannan pukukopissa. Näky oli mykistävä ja edusti varhaista vieraantumisen kokemusta:

– – en pystynyt katsomaan kunnolla. Silmäni tuntuivat liian pieniltä tai hänen vartalonsa liian suurelta, tai sitten häveliäisyyteni oli liian suuri ja reaktioni turhan pakahduttava. Vaivihkainen vilkaisu hänen alastomaan vartaloonsa teki isästäni entistä miehekkäämmän mutta ei yhtään vähemmän salaperäistä. Seistessäni hänen vieressään suihkussa oma kehonkuvani huuhtoutui viemäristä alas. En tiedostanut omaa yhteenkuuluvuuttani hänen kanssaan. Mikään geeni ei kuiskinut evolutiivisista pyrkimyksistä kohti hänen edustamaansa miehen mallia. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi joskus moinen olento.

Lopulta biologia tekee silti tehtävänsä ja pojan on astuttava isänsä saappaisiin tavalla tai toisella. Isän malli tai perintö voi tuntua liian suurelta ja tukahduttavalta, ja oma samanlaisuus suhteessa isään voi järkyttää kaikkien niiden vuosien jälkeen, joita on hallinnut vieraantuminen.

Alexander Cheelle tämä tapahtui hyvinkin kirjaimellisesti, kun hän peri isänsä kuoleman jälkeen tämän mittapuvut ja -kengät. Ne sopivat hänelle pelottavan hyvin:

En ollut koskaan käyttänyt mittojen mukaan tehtyjä vaatteita, ja kun ensin kokeilin hänen puvuntakkejaan, ne tuntuivat liian tiukoilta. Peilistä näin kuitenkin, että puku istui täydellisesti. – – Tuntui kuin olisin pujahtanut isäni jättämään tilaan, mutta turhan helposti – tavalla, joka tuntui tunkkaiselta ja mitätöi meidän välisemme erot. – – Niinä kertoina, kun päädyin käyttämään hänen kenkiään, ryntäsin yleensä takaisin kotiin ottaakseni ne jalasta. Säikähdin sitä, miten saatoin tuntea hänen kävelytyylinsä ja kokea hänen kävelevän minun kauttani, miten tunsin kengissä hänen askeltensa tekemät painaumat ja käytöstä aiheutuneet kulumat. – – Koin, että käyttämällä isän kenkiä en antaisi hänen levätä rauhassa enkä voisi itse mennä eteenpäin. Niinpä lopetin niiden käytön.

Vaikka isän tapa olla ei tunnu omalta, isän tavoittelu ei silti lopu henkisesti eikä ruumiillisesti. Tästä kirjoittaa kirjallisuustoimittaja Daniel Mendelsohn, jolle ”normaalin miesvartalon” ajattelu tuo heti mieleen isän vartalon. Se on aina keskipituinen, käytännöllinen pikemmin kuin viehättävä ja varsinkin viikonloppuisin hien ja moottoriöljyn, hien ja ruohonkorsien tai hien ja sahanpurun peitossa. Sitä on mahdoton kuvailla, se vain on.

Mendelsohn pohtii esseessään sitä, miten isän tapa olla mies on automaattisesti luonteva ja aito, kun taas aikamme lihaksikkaan homomiehen vartalo tuntuu sen rinnalla koristellulta ja kaunistellulta. Liian laihoiksi, liian heikoiksi tai liian kömpelöiksi moititut lapset siinä vain pyrkivät ylpeästi osoittamaan riittävyyttään, valtaansa ja pätevyyttään.

”Homomiesten vartalot ovat sellaisten miesten vartaloita, jotka eivät halua hävetä isiensä edessä. Moista kehoa ei kuitenkaan saa, ellei sitä väsymättä rakenna, mitä taas isämme eivät koskaan olisi tehneet”, Mendelsohn summaa.

Isä ja minä

The man I might become oli monella tapaa avartava ja ravistelevakin lukukokemus, jossa on paljon tuttua. Kirjaa lukiessa havahduin esimerkiksi miettimään, miten olen itse aivan viime vuosiin asti hahmottanut omaa isäsuhdettani nimenomaan erilaisuuden kautta. Keskinäinen erilaisuutemme tuntuu jostain syystä kiteytyvän siihen, että vaikka isäni varttui radanvarren pienessä mökissä katsellen ohikiitäviä junia, vasta minun osakseni tuli nousta junaan ja lähteä. Tässä mielikuvassa isä jää nojaamaan kotimökkinsä seinään, kun juna ja elämä vievät minua – aivan isäni näköistä miestä – yhä kauemmaksi siitä maailmasta ja maailmankuvasta, jota isä ja kotiseudun miehet edustivat.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että erojen korostaminen on ollut vain suojareaktio. Olen tiedostamattani vältellyt kohtaamasta sitä, miten paljon meissä lopulta on samaa – samaa rasittavaa ärhäkkyyttä ja ehdottomuutta, mutta myös samaa hyväsydämisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tässä iässä uskallan jo katsoa peiliin ja todeta, että olen isäni poika muutenkin kuin vain ulkoisesti ja että isä on auttanut minua matkallani enemmän kuin olen edes ymmärtänyt.

Ajattelen nyt niitä lukemattomia iltoja, jolloin isä piti hellassa lämpöä, keitti meille makaronivelliä tai paistoi munalättyjä ja luki minulle ääneen äidin ollessa iltavuorossa. Luki satuja, Viisikkoja, Neiti Etsiviä, Salaisuus-sarjaa ja mitä vain, missä riitti kutkuttavia käänteitä ja kukkuraisia koreja täynnä sisäkön pakkaamia herkkuja. Isä luki sinnikkäästi lukihäiriöstään huolimatta, ja minä korjasin yhtä sinnikkäästi. Hän luki vielä vuosia sen jälkeenkin, kun itse jo osasin lukea. Isä luki ja minä kuuntelin, ja nyt minun työnäni ja huvinani on kertoa ja välittää muiden tarinoita.

Nyt näen sen valokuvan uusin silmin. Sen, jonka äiti otti salaa asemalla, kun lähdin 20 vuotta sitten opiskelemaan. Kuvan, jossa minä olen jo junassa valmiina tarttumaan isän ojentamaan laukkuun.

Eihän se ei olekaan kuva siitä, miten minä valitsen elämässäni aivan toisen tien ja etäännyn pian yhä kauemmaksi isästä junan puhkoessa lakeutta matkalla etelään. Se on kuva siitä, miten minä jatkan yhdessä aloittamaamme matkaa.

Ojennan käteni tarttuakseni isän nostamaan laukkuun. Todellisuudessa se ehkä oli täynnä vaihtovaatteita, mutta mielessäni se pursuaa niitä isän lukemia ja minun korjaamiani tarinoita.

Isän suurin lahja minulle on suuri sanavarasto, joka nyt on iloni ja työni. Isä auttoi minut matkaan, ja etääntymisestä alkoi lähentymisemme. Isän käsi kirjoittaa tätäkin tekstiä.

Viisi biisitärppiä 5

Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa haettiin kesällä 1932 Delicious-elokuvalle suomen- ja ruotsinkielistä nimeä. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarin kesälähetys antaa loma-Suomen alueraadeille viisi hyvää syytä virittää matka-tv:t kierolle kanavalle. Tämänkertaiset homorummutukset tuovat ihmeteltäväksi kehrääviä kolleja, epätoivoisia start-up-yrittäjiä, Lizan tahtiin laulavia poikia ja voimaannuttavia äitihahmoja. 

Baby Alpaca: Teenage Graceland

Saanko esitellä uuden ylisöpön lemmikkini: alpakanpennun. Nykiläis-losilainen Baby Alpaca on Chris Kittrellin ja Zach McMillanin luotsaama bändi, jonka musiikkityyli on kirjaimellisesti ufolta kuulostavaa ”space folkia”. Itse en ole vielä osannut päättää kumpi oikeastaan on eteerisempi: bändin loppukeväästä ilmestynyt esikoislevy Under water vai Kittrellin kiharapilvessä keikkuva pää. Molemmat ovat joka tapauksessa oikein muumimukiinmeneviä.

Chris Kitrellin avuihin voi tutustua vaikka Baby Alpacan Instagram-tilillä, ja Under waterin parhaimmistoa ovat iki-ihana Soaring highways sekä tässä kuultava levyn ensimmäinen single Teenage Graceland. Kappale kumpuaa Kitrellin mukaan hänen omista kokemuksistaan koulukiusattuna homonuorena, mutta sanoituksesta tätä on vaikea päätellä. Pikemmin sitä voisi luonnehtia kaikille eksyneille nuorille suunnatuksi voimapuheeksi ja vastineeksi kadotettua sukupolvea kritisoivalle The Whon kappaleelle Teenage wasteland (1971).

Baby Alpacan Teenage Graceland viestittää, että on ok olla vähän hukassa, että se on osa nuoruuden kauneutta. Joutomaalle voi vielä nousta Graceland, jos siitä yhdessä sellainen tehdään: ”It's our Graceland if we make it graceful.”



Pet Shop Boys: Twenty-something

Pet Shop Boysin, tuon höyhenpuuhkaisen Kraftwerkin, levyt ovat viime vuosina pelkistyneet tavalla, joka tuo mieleen Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden omakuvat. Muutama siveltimenveto tai sana riittää sanomaan saman, mikä ennen vaati suurta palettia ja värssytolkulla vakuuttelua. 

Esimerkiksi PSB:n viimekeväisen Super-levyn alkupalana tarjoiltu Inner sanctum sisältää tasan neljä säettä musiikin mindfulnessia: ”In the inner sanctum / you’re a star / the girls, the guys / they all know who you are.” Puhut vähän, mutta asiaa, sanoisi ystäväni H. 

Pet Shop Boys voisi koska tahansa heittäytyä nostalgia-aktiksi, mutta toistaiseksi heidän viljelemänsä nostalgiakin on ollut edistyksellistä. Esimerkiksi Super-levyn kakkossingle Pop kids on kuin jatko-osa ysärihitti Being boringille – omaelämäkerralliselle kappaleelle kahden ystävyksen päätymisestä Lontooseen, missä toisesta tuli julkkis ja toinen kuoli aidsiin. 

Pop kids kertoo sekin Lontooseen muuttavista ja sen klubiskeneen heittäytyvistä fukseista. Nyt eletään kuitenkin 1990-luvun alkua, eikä aids enää päätä näiden kaverusten bileitä. Molemmat ovat elossa vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun laulun kertoja huokaisee niin monen muun entisen nuoren tavoin ystävälleen: ”Muistatko kun…”

Remember those days

the early 90s?

we both applied for places

at the same university

ended up in London

where we needed to be

to follow our obsession

with the music scene – –

we were the Pop Kids

I loved you

PSB-tyylistä päivitettyä nostalgiaa edustaa myös Super-levyn uusin single Twenty-something, joka on 2010-luvun pyrkyrioodi à la Opportunities (let’s make lots of money). Alkuperäisessä, vuonna 1985 julkaistussa kasarikappaleessa toinen opportunisti houkuttelee toista hämäräbisneksiin sillä perusteella, että toisella on älliä ja toisella ulkonäköä. Nappikauppa saisi luvan riittää, ja nyt me pojat tehtäisiin rahaa!

Twenty-somethingissa eletään aivan yhtä materialistisessa maailmassa kuin Opportunitiesissa, mutta kertojana ei ole wannabe-juppi, vaan pikemmin hänen isänsä tai setänsä. Hän puhuttelee ironisesti 20 ja risat -kundia, jolla on pallokalaksi paisunut ego, rahantuloa vailla oleva start-up-bisnes ja kosolti ideoita, jotka trendaisivat toivottavasti ihan kohtsillään. ”Sellaista elämä on dekadentissa kaupungissa ahneuden aikakaudella. Voit toki kuvitella, että se riittää. Ota älypuhelimesi ja hankkiudu poika omin neuvoin kotiin”, kertoja toteaa.

That's how you are

or have to be
in a decadent city
at a time of greed
you can make believe
that it’s all you need
take your smart phone
and make your way home
on your own

Laulun päivitetty nostalgisuus kuuluu myös musiikista, joka tuo herkullisesti mieleen 1980-luvun suomalaisen diskoiskelmän. Miinusta ansaitsee vain kliseinen musiikkivideo, jossa yhteiskunta ei anna vankilasta vapautuvalle latinomiehelle mahdollisuutta kaidalla polulla kulkemiseen.



Andy Bell: We were singing along to Liza (Shelter remix)

Biisitärppien kolmannessa osassa tutustuttiin jo Andy Bellin uuteen reinkarnaatioon Torsteniin – puolikuolemattomaan polyseksuaaliin ”paljaalla panemisen pyhimykseen” ja ihanaan irstailijaan, joka on kokenut kaiken eikä kavahda siitä kertomista.

Torsten-hahmon ympärille on rakennettu jo kaksi kabareeta ja neljä levyä. Niistä uusin, Variance II, ilmestyi hiljattain. Levyn sykähdyttävin veto on tässä kuultava We were singing along to Liza (Shelter remix), joka osoittaa sen, että kaikkein armottomin klubijyystökin voi pohjimmiltaan olla hyvin koskettava.

Laulu keskittyy Torstenin 30 vuoden takaiseen lapsuudenmuistoon: hän oli huulisynkannut ystävänsä kanssa Liza Minnellin tahtiin, kun äiti oli pyyhältänyt sisään ja saanut pojat kiinni itse teosta. Tästä ei silti seurannut tragediaa, vaan läpi elämän voimaannuttava kokemus äidin rakastavasta ja hyväksyvästä suhtautumisesta poikansa ja tämän ystävän erilaisuuteen. Äiti oli todennut, että rakkautta ei voi hallita, ja toivonut, että he voisivat elää täyttä elämää vielä 30 vuoden päästäkin. 

She said, ”love is where it falls

God willing, the thrills of your lives are just beginning
I hope it will all be just as fulfilling
thirty years from now”

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, äitiä ei enää ole ja Lizakin on hiipumassa. Sama sydänystävä kulkee silti Torstenin rinnalla kaikkena kaikessa, ja niin kulkee myös äidin muisto. Äidin avarakatseisuuden vuoksi pojat eivät aikanaan saaneet siipeensä tai tulleet nöyryytetyiksi, ja siitä päivästä lähtien Torstenilla ei ollut muuta elämää kuin se ainoa, joka oli tosi. 

That she was so enlightened

stopped me from being frightened
of all the feelings that I had
I couldn’t change
and though she’s long gone
my love for her remains
of an understanding mother
who said that nothing could surprise her
and that she’d really seen it all
when we were singing along to Liza

We were singing along to Liza on remix-versiona melkoisen timanttista jyystöä. Sanoitukseltaan se taas on suorastaan myyttinen korostaessaan äiti- ja diivasuhteen merkitystä hbtjne-miesten identiteettikehityksessä. Kun tukena ovat mamma ja Minnelli, älä kuule tule Räsänen mulle puhumaan!

Years & Years: Worship

Years & Yearsin Olly Alexanderista on syystäkin tullut homolehdistön lemmikki. Onhan hän tämän hetken kuumimpiin kuuluvan popyhtyeen keulakuva, joka ei ole peitellyt homouttaan, vaan tehnyt siitä politiikkaa.

Viimekeväisen Desire-videon julkistuksen yhteydessä Olly purki turhautumistaan kommentteihin, joiden mukaan homoutta ei pitäisi tuputtaa. ”Ja totta hitossa tuputan sitä, jos siltä tuntuu – niinhän heteropopparitkin tuputtavat omaa seksuaalisuuttaan”, hän totesi.

Desire-videossa tuputus on sitä, että katsoja viedään transhahmon hameen alle ja sieltä edelleen panseksuaalisiin orgioihin, joissa Ollyn esittämä mies pyörii kuin broilerin rintafilee lihamyllyssä. Tässä paratiisissa rakkaudella ei ole rajoja eikä siten myöskään Rajat kiinni -kansanliikettä.

Desiren propagandistisessa hengessä jatkaa Years & Yearsin uuden Worship-singlen video, joka on kesän tähän mennessä sateenkaarevin seksihellekuvaus. Kappale kertoo alisteisesta ihmissuhteesta, jossa minäkertoja palvoo sokeasti toista ihmistä ja vannoo kulkevansa tämän perässä pimeyteen. Kunhan palvonnan kohde vain sanoisi miten, kertoja veisi tämän taivaisiin ja palvonnasta tulisi molemminpuolista.

Just tell me how I can prove

I'm the one for your fire
and I'll take you higher
I'll do it for you
and you can worship me too

Worship-video sijoittuu yölliseen autohalliin, jossa Olly Alexanderin esittämä poikaprostituoitu tanssii rujoa soidintanssia autossa istuvalle vanhalle miehelle. Konepellillä keimailevat naiset ovat autonäyttelyiden vakiokalustoa, mutta tuulilasia nuolevan Ollyn rinnalla he näyttävät lähinnä Pikku Kakkosen postineideiltä.

Automiehen lisäksi Ollyn esittämälle hahmolle tarjoavat vastusta mieshuorakollegat, joiden kanssa hän jatkaa väkivaltaisia soidinmenojaan, kunnes kaikki päätyvät sisälle autoon ikkunoita huurruttamaan. Loppukuvassa Olly istuu konepellillä rapsuttamassa kalapuikkoviiksistä kollikissaa moottorin kehrätessä taustalla.

Miten tätä kaikkea pitäisi tulkita? Olly Alexander on itse kommentoinut videota toteamalla, että hän haluaa tuijottaa queer-katseellaan pelkoa ja suvaitsemattomuutta suoraan silmiin. Auto ja vanha mies ovat siten ehkä perinteisen maskuliinisuuden ja miehisen (väki)vallan symboleita, joita Ollyn esittämä hahmo tarttuu uhmakkaasti vaihdekepistä ja saa ne hyrisemään nautinnosta. 

Hevosvoimia Ollylla kaikesta päätellen riittää, mutta pakki – se puuttuu onneksi kokonaan.

Markus Feehily: Love is a drug

Sopivan draamakuninkaallisen päätöksen tämänkertaisille tärpeille tarjoaa irkkupoppari Markus Feehily. Hän tuli homona kaapista vuonna 2005, jolloin hän lauloi vielä Westlifen riveissä. Musiikillista kaapistatuloa saatiin kuitenkin odottaa syksyyn 2015 saakka. Silloin ilmestyi Feehilyn esikoislevy Fire, jonka rappioromanttinen paisuttelu on kaukana Westlifen puleeratusta poikabändipopista.

Haastatteluissa Feehily on kertonut levyn laulujen syntyneen synkässä elämänvaiheessa, jota leimasivat pitkän suhteen päättyminen ja toistuvat pettymykset uusissa yrityksissä. Tämä välittyy myös jylhästä ensisinglestä Love is a drug, jonka kertoja on henkisessä katuojassa hurmion muututtua turmioksi. Tuhoisasta ihmissuhteesta on tullut kuin huume, johon ei ole vieroitusta tarjolla.

Love is a drugin perään voi katsoa Feehilyn maaliskuussa julkaistun Sanctuary-singlen videon,  jossa kaksilla korteilla pelaava kaappihomo saa kylmää kyytiä entiseltä poikaystävältään.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä 1–4

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot 2/2

Depeche Mode, Visage ja Soft Cell pääsivät ääneen tämän jutun ensimmäisessä osassa, jossa tutustuttiin 1980-luvun brittiläiseen syntikkapoppiin lähinnä synti edellä. Fetissiklubien kellareista ja pornoteatterien välkkeestä päädyttiin vuoteen 1984, jolloin Blancmange lauloi kaiken muuttaneesta tuntemattomasta Abba-coverissa The day before you came.

Tämä yltiöromanttinen mutta samalla pohjattoman surumielinen laulu vie ajatukset toiseen uuteen tulokkaaseen, joka muutti samoihin aikoihin kaiken. Aids ja sen laukaisemat asenteet pakottivat homoyhteisön kokomaan rivinsä ja tarttumaan uudelleen aseisiin, jotka oli 1970-luvun alun gay liberationin jälkeen osin unohdettu sängyn alle. 

Muutos kuuluu hyvin myös tuon ajan syntikkapopista, jossa painopiste siirtyi kellareista kaduille ja panemisesta politiikkaan.

Bronski Beat

Jimmy Somervillen, Steve Bronskin ja Larry Steinbachekin Bronski Beat (1983–1995) ei vaivautunut kätkemään homoagendaansa kielikuviin toisin kuin vaikka Pet Shop Boys (kuvassa Neil Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Bronski Beatin suunta oli selvä jo ensisinglestä Smalltown boy (1984) lähtien: tarvittaessa jätetään vaikka koko entinen elämä taakse, jotta voitaisiin elää itselle rehellisesti.

Laulun pikkukaupungin pojan pakomatkan tulos jää avoimeksi, mutta kappaleen musiikkivideo [ks. Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4/4] päättyy lohdulliseen kuvaan, jossa poika kohtaa perillä Lontoossa kaltaisiaan. He tarjoavat vuosien yksinäisyyden tilalle lupauksen yhteisyydestä ja taistelutoveruudesta. 

Kovin ruusuista tulevaisuutta pojille on silti vaikea ennustaa, sillä 1980-luku oli sateenkaariyhteisölle kirjaimellisesti veristä taistelua. Tällä taistelutantereella toiset kaatuivat taudin voimasta, toiset nyrkistä.

Taisteluasemista lähtee myös Bronski Beatin kakkossingle Why? (1984), jonka kertoja on joutunut pahoinpidellyksi suudeltuaan toista miestä. Hän makaa häväistynä maassa ja osoittaa sanansa sille, joka ensin oli luonut pariskuntaan halveksuvan katseen ja jolla nyt on nyrkki veressä: ”Sano, miksi. Miksi haluat tuhota elämäni, tuomita minut, haukkua tautiseksi, nimitellä syntiseksi – järkkymättä ja ilman syyllisyyttä. Miksi?”

Can you tell me why

you in your false securities

tear up my life

condemning me

name me an illness

call me a sin

never feel guilty

never give in

tell me why?

Aids-kriisin synnyttämä taudinpelko kanavoituu laulussa homovihaan ja väkivaltaan, mutta kertoja valaa uskoa kumppaniinsa ja samalla koko sateenkaariyhteisöön kutsuen tovereita aseisiin: ”You and me together, fighting for our love.” Laulu päättyy toistuvaan hätähuutoon, jonka voidaan ajatella kohdistuvan pahoinpitelijän lisäksi koko yhteiskuntaan: ”Sano, miksi!”

Bronski Beatin aloituskokoonpanon yhteinen taistelu jäi kovin lyhyeksi, sillä laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä kesällä 1985 ja perusti uuden yhtyeen. Siitä kohta lisää, mutta ensin sananen Erasuresta.

Erasure

Jutun ensimmäisessä osassa listasin jo Erasure-duon toisen puoliskon Vince Clarken saavutuksia homopopin kummisetänä. Vaikka umpihetero Clarke teki pervoa poppia jo Depeche Moden esikoislevylle, vuonna 1985 perustetussa Erasuressa siitä jalostui suoranainen kutsumustyö. Asiaan vaikutti varmasti duon avoimesti homo laulaja Andy Bell.

Bell korosti jo varhain haastatteluissa, että Erasure teki sanoituksistaan tahallaan sukupuolineutraaleja ja että häntä ei koskaan nähtäisi musiikkivideoissa leikkimässä heteroa. Asia tuli harvinaisen selväksi jo bändin Wonderland -esikoisalbumin (1986) kappaleessa Pistol, joka kertoo kaksimielisin sanakääntein seksistä poliisin (”blue boy”) kanssa.

Blue boy go get your gun

hands together we can have some fun

out tonight and the beat goes on

what a criminal situation

Otan kuitenkin ensin tarkasteluun Erasuren kakkoslevyn The circus (1987) kappaleen Hideaway, koska se on eräänlainen Bronski Beatin Smalltown boyn velipuoli. Molemmat laulut kertovat kotoaan lähtevästä pojasta, mutta Hideawayssa kyse ei ole karkulaisesta, vaan poika on tullut perheensä hylkäämäksi homouden paljastumisen jälkeen.

Homo-sanaa ei kappaleessa suoraan mainita, mutta asia on ilmaistu coming out -tarinoista tutuilla sanakäänteillä: ”Poika päätti kertoa perheelleen, mitä hän sydämessään tunsi. Hän ei enää kestänyt peittelyä, ei kyennyt salaamaan totuutta. Äiti puhkesi itkuun, isä vaikeni kuin muuri.”

Ensimmäisen säkeistön puolivälissä ulkopuolinen kertoja muuttuu yhtäkkiä minäkertojaksi, mikä tuo tarinan iholle: ”Isä, mikset enää puhu minulle. Äiti, vieläkö itket itsesi uneen? Vieläkö olet ylpeä pikkupojastasi?

One day the boy decided

to let them know the way he felt inside

he could not stand to hide it

his mother she broke down and cried

oh my father

why don't you talk to me now

oh my mother

do you still cry yourself to sleep

are you still proud of your little boy

Tämän jälkeen ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan vuorottelu jatkuu luoden vaikutelman siitä, että ulkopuolisen kertojan puhe on pojan rohkaisevaa sisäistä puhetta omalle itselle: ”Älä pelkää. Piilottelu on ohi. Uusi maailma odottaa, ja pärjäät kyllä omillasi. – – Rakkaus parantaa, aika parantaa, pitää vain karaistua.”

Don't be afraid

you don't have to hide away

there's a new world

you can make it on your own – –

love will mend your broken wing

time will slip away

learn to be brave

Kaapista tulo on keskiössä myös Erasuren esikoislevyn cd-painoksella kuultavassa laulussa March on down the line. Bronski Beatin Why-kappaleen tavoin kertoja valaa omasta sisuuntumisesta kumpuavaa uskoa kanssaveljiin ja -sisariin ja kutsuu heitä yhteiselle marssille taistelemaan rakkauden puolesta: ”Tee kulta tilaa. Piilottelu saa riittää, tuli mitä tuli. – – Uusi päivä, uudet kujeet. Tällä kertaa tulen ulos. Pelataan tätä peliä ja marssitaan eteenpäin.”

Lover out my way

I'll stand up to anything – –

a new day, a new way

I'm coming out this time

a new name, let's play the game

and march on down the line

Myöhemmin kertoja toteaa, että ”taistelun voittamisen” jälkeen voi seistä jälleen pää pystyssä. Tulkitsen tämän niin, että kertoja viittaa kaapista tuloa edeltäneeseen jaakopinpainiinsa ja sitä seuranneeseen voimaantumiseen. Ulkoista taisteluahan ei ollut voitettu millään tavoin, koska ennakkoluulot kukoistivat ja omaa rautanyrkkiään heristi myös Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus.

March on down the linessa huomio kiinnittyy erityisesti säkeisiin: ”God is on our side / dance on up to heaven.” Mielikuva Jumalan armosta taivaaseen tanssivista homoista on väkevä vastalause aids-kriisin ruokkimille synti- ja helvettipuheille ja samalla osoitus uhmakkaasta elämänilosta yhteisössä, joka jatkuvasti menetti omiaan. Tanssisosiaalisuudesta tulee näin politiikan ja vastarinnan ilmentymä.

Vastaavaa voimapuhetta tarjoaa Erasuren kolmannen albumin The innocents (1988) singlelohkaisu Chains of love, josta välittyy samalla miestappioiden ja homovihan aiheuttama suru ja lamaannus. 

Kappaleen kertojaminä kysyy kumppaniltaan, vieläkö tämä muistaa ajan, jolloin kadulla saattoi kävellä käsi kädessä, jutella säästä ja suunnitella tulevaa. Ajan, jolloin aikaa tuntui olevan rajattomasti.

Do you remember

there was a time

when people on the street

were walking hand in hand in hand

they used to talk about the weather

making plans together

days would last forever

Vapaan rakkauden ja huolettomuuden aika oli ohi, ja hiv oli ehkä aloittanut myös kertojan parisuhteessa viimeisen lähtölaskennan. Mahdottoman edessä kertoja hakee turvaa kumppanistaan ja kokoaa voimansa vakuuttaakseen: ”Yhdessä me murramme nämä rakkauden kahleet. Periksi ei anneta.”

Come to me, cover me, hold me

together we'll break these chains of love

don't give up

don't give up

together with me and my baby
break these chains of love

Rakkauden kahleet -kielikuva summaa sen, miten pahasti aids-kriisi homoyhteisöä orjuutti. Rakkautta ei voinut enää ilmaista avoimesti, jos ei halunnut löytää itseään kadulta makaamasta naama verissä. Rakkaudesta ei saanut enää myöskään puhua julkisesti, koska Thatcher runnoi The innocents -levyn ilmestymisvuonna 1988 paikallishallintolakiin homopropagandapykälän nro 28. Pykälä kielsi hallintoa edistämästä homoseksuaalisuutta julkaisuissa tai muuten tai edistämästä kouluopetusta homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä.

Chains of lovessa rakkauden kahleet viittaavat myös siihen, että aids-kriisin aikana mitään ei voinut enää suunnitella, koska niin monella sairastuneella oli niin vähän aikaa jäljellä. Samalla yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat ja entiset veljet ja sisaret vetivät rintamalinjoja puolin ja toisin.  Kun pelkkä oma uhma tai ylpeys ei enää tunnu riittävän, Chains of loven kertoja löytää toivoa kahden kahlekuninkaan yhteisestä kohtalosta.

The Communards

Kovinta huutia Thatcherin politiikalle ja ajan asenneilmastolle antoi The Communards -duo (1985–1988), jonka Bronski Beatista lähtenyt Jimmy Somerville perusti yhdessä Richard Colesin kanssa. Bändin radikaaliutta kuvasti myös sen nimi, joka oli lainattu Pariisin kommuunin vallankumouksellisilta, kommunardeilta.



The Communardsin lauluntekstit ovat koko yhteisölle sateenkaariyhteisölle suunnattua voimapuhetta, jossa puututaan vihaan ja syrjintään ja sanallistetaan yhteistä surua. Esimerkiksi käy singlekappale There’s more to love (1988), jossa kertoja perustelee rakkaussuhteestaan vaikenemista väkivallan uhalla ja viittaamalla epäsuorasti vaikenemispykälä 28:aan:

I would like to shout it from the highest mountain
to tell the world I've found love and what it means to me
but all around there’s violence and laws
to make me think again
maybe one day they will understand
there's more to love than boy meets girl

Lopussa laulun sävy muuttuu uhmakkaaksi, kun kertoja sanoo kipuavansa vuorelle ja huutavansa totuuden julki: ”Minua ei nujerreta koskaan. Jonakin päivänä niiden on pakko tajuta.”

Kappaleen musiikkivideosta uhmaa on tosin vaikea huomata, koska tekstin purevuus peittyy siinä puskafarssin alle. Samaa myyntitaktiikkaa bändi käytti monissa muissakin videoissaan.



There’s more to loven kaltaista meikäläisten mentaalivalmennusta edustaa myös The Communardsin esikoislevyllä Communards (1986) kuultava Disenchanted. Sen kertoja puhuttelee ”pettynyttä ja vihaista nuorukaista”, joka on joutunut syrjinnän kohteeksi. Samalla kertoja korostaa taistelutoveruutta vakuuttamalla olevansa miehen ystävä ja pysyvänsä tämän rinnalla tukena kaikessa.

Hey there boy, what is wrong with you
no future, no hope, just broken dreams
you spend your days wondering why
I'll be your friend, I'll be around
I'll be everything you need

Lopussa kertoja vielä valaa poikaan uskoa ja vakuuttaa, että vielä on toivoa ja tulevaisuutta, jos vain uskoo itsensä. ”Pride is something good for you”, hän korostaa kutsuen poikaa näin mukaan ylpeään homoaktivismiin.



The Communardsin kakkoslevy Red (1987) jatkaa esikoisen uhmakasta linjaa, mutta laulujen taustalla kummitteleva aids-aave tuo voimapuheeseen usein lohduttoman sävyn. Enää ei taistella liikkumatilasta, vaan hengissä selviämistä yksilöinä ja yhteisönä.

Tämä on ilmeistä esimerkiksi kappaleessa Victims, jonka nuori päähenkilö Billy on irtisanottu sairautensa vuoksi. Hänellä on jäljellä vain muutama luottoystävä, jotka eivät ”pese käsiään ja petä”. Tien pää häämöttää, mutta ainakaan Billy ei kuolisi yksin. Kertoja suomii vihapuhetta syytäviä tekopyhiä ihmisiä ja korostaa kerta toisensa jälkeen: ”Syyllisiä ei ole, on vain uhreja.”

Billy's young and Billy's dying
fighting every day
the few he trusts will give him strength
they will not walk away
love will never wash its hands
and never will betray
Billy can't escape the truth
but he won't die alone
no-one to blame
there's only victims



Red-levyn puhuttelevin laulu on kuitenkin For a friend. Se on omistettu homoaktivisti Mark Ashtonille, joka perusti ystävänsä kanssa Pride-elokuvasta (2014) tutun Lesbians and gays support the miners -järjestön. Ashton oli myös Jimmy Somervillen ja Richard Colesin sydänystävä, ja laulu kertoo menetyksen mykistävyydestä: ”Kenenkään vuoksi en itkenyt niin kuin sinun vuoksesi”, kertoja toteaa laulun alussa.

The Communardsin lauluissa ylpeys ja aktivisti olivat usein ratkaisuja toivottomuuteen, mutta nyt ne muistuttavat kertojaa vain ystävän menetyksestä: kesä tulee, mutta enää ei ole toista rinnalla marssimassa rakkauden puolesta. Surusta nousee viha, jonka voimalla kertoja vakuuttaa jatkavansa yhteisten unelmien toteuttamista.

Summer comes
I remember how we'd march
we'd march for love and pride
together arm in arm
tears have turned
turned to anger and contempt
I'll never let you down
a battle I have found
and all the dreams we had
I will carry on



Ajatus ystävien muistosta voimaannuttavana tekijänä tuo yllättäen syvällisyyttä myös Red-levyn suurimpaan hittiin – cover-versioon Gloria Gaynorin höyhenenkevyestä diskorallista Never can say goodbye. Tässä kontekstissa laulu tuntuu viestittävän, että kaveria ei jätetä eikä kaatuneita unohdeta. Marssi jatkuu ”sinun kanssasi sinua ilman”, ja päällimmäisenä on sama kiitollisuus jaetuista iloista ja suruista kuin Red-levyn kappaleessa Lovers and friends. 

Lovers and friendsiin on hyvä lopettaa, sillä tämän aidsista kertovan laulun sanoma kaikuu vahvana myös nyt, kun maailmalla vietetään kesän Pride-juhlia ja sateenkaariyhteisö marssii muistellen samalla Orlandon joukkomurhan uhreja:

You'll never know
how much it came to mean to me
to have you by my side
in battles lost and won



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali

Viisi biisitärppiä 3 (Andy Bellin uutta tuotantoa)

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan  vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.” 

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta. 

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten  ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa  oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)