Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä 2/2

”Miesvoimin yritetään nostaa konetta oikeinpäin, mutta voimat eivät riitä.” Latva 14.5.1942 / SA-kuva.

Hulivilipoika palaa sivupoluilta ja jatkaa siitä, mihin tammikuussa jäi: historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirjan esittelyyn. Esittelyn ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Hagman tamppaa teoksessaan Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014) suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi. 

Korsukuhertelusta kenttäoikeuteen

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Asennemuutos johtui Hagmanin mukaan miesten välisen prostituution lisääntymisestä suuren laman aikana sekä natsi-Saksasta omaksutusta viettelyteoriasta, jonka mukaan kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin viettelyn myötä. Akuutiksi huoli kasvoi, kun Suomi joutui sotaan ja suuri osa nuoren kansakunnan toivoista päätyi keskenään rintamalle.

Tähänastisessa suomalaisessa tutkimusperinteessä on keskitytty kuvaamaan sota-aikaa eräänlaisena miesten välisen seksin kulta-aikana, jolloin kuolemanpelko ja läheisyyden kaipuu saivat moraalikäsitykset murenemaan. Näihin sinänsä kiinnostaviin Kati Mustolan ja Tuula Juvosen tutkimuksiin olen itsekin viitannut Homohistoriallinen Helsinki -sarjassa [ks. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Myös Hagman uskoo, että miesten väliseen seksiin tarjoutui rintamalla kosolti tilaisuuksia asuinolojen ahtauden vuoksi ja siksi, että miehet joutuivat viettämään niin pitkiä aikoja keskenään ilman naisseuraa. Samalla Hagman korostaa, että ilmiö ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen, vaan vastaavaa oli esiintynyt myös ennen sotia muissa miesvaltaisissa yhteisöissä. Tällainen satunnainen ”tukkikämpillä sahaaminen” – hienosti sanottuna pseudohomoseksuaalisuus – oli tavattu panna naisen puutteen piikkiin, eikä sen ei ajateltu vähentävän kenenkään miehisyyttä tai tekevän kenestäkään varsinaista miesrakastajaa.

Sota-ajassa ei siis ollut Hagmanin mukaan mullistavinta se, että miehet kuhertelivat keskenään korsuissa ja kanervakankailla. Mullistavinta oli se, että vanhat käsitykset miesrakastajista ja ”satunnaisista hairahtajista” alkoivat pikku hiljaa korvautua uudella homoseksuaali-käsitteellä. Siihen taas liittyi hyvin negatiivisia mielikuvia ja viettelyteorian synnyttämää opitun homoseksuaalisuuden pelkoa. Hagmanin sanoin ”sota-aika kansallisti suomalaisten miesten seksuaalisuuden ja puristi sen heteroseksuaaliseen matriisiin”. Uusien näkemysten omaksuminen näkyy Hagmanin analysoimista kenttäoikeuden pöytäkirjoista, kuten sotilasrakkaudesta tuomitun ”Timon” tapauksessa.

”Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen.” Pidmaranta 31.7.1942. SA-kuva.

Samasukupuolisesta haureudesta langetetut tuomiot nousivat huippuunsa sodan jälkeen, ja tähänastisessa tutkimusperinteessä 1950-luvun tuomiopiikki on nähty vastaiskuna sota-ajan holtittomalle homostelulle. Hagmanin mukaan tulkinta on kuitenkin virheellinen, koska aiemmissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon sitä, että asenteet kovenivat jo ennen sotaa viettelyteorian omaksumisen myötä. Lisäksi monissa aiemmissa tutkimuksissa on jätetty huomiotta tuomiot, joita kenttäoikeuksissa langetettiin samasukupuolisesta haureudesta. Niiden määrä jatkoi nousuaan koko sodan ajan, mikä loiventaa sodanjälkeisen tuomiopiikin jyrkkyyttä.

Sinänsä sodanjälkeinen homovaino on tosiasia: yli puolet kaikista niistä 1 073 tuomiosta, jotka Suomessa annettiin homokieltolain voimassaoloaikana, annettiin kymmenen vuoden kuluessa jatkosodan päättymisestä. Ilmiön syihin Hagman pureutuu väitöskirjan viimeisellä kolmanneksella.

Viikon totuus 11/59.

Sairaat ja petturit tuomiolla

Väitöskirjan kolmas tarkastelujakso ulottuu 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun. Siinä Hagman analysoi sodanjälkeisen ilmapiirin lisäksi myös homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin johtanutta kehitystä.

Merkittävin selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin on Hagmanin mukaan edellä kuvattu viettelyteoria ja siitä kummunnut opitun homoseksuaalisuuden pelko. Viettelyteorian keskeisyyttä havainnollistaa se, että Hagmanin analysoimissa oikeustapauksissa syytettyjä jaoteltiin sisäsyntyisiin homoseksuaaleihin ja taipumuksensa oppineisiin tai valinneisiin henkilöihin. Edellä mainittuja pidettiin vanhojen miesrakastajien tapaan parantumattomasti sairaina ja heihin suhtauduttiin myötämielisemmin kuin jälkimmäisiin, joita taas pidettiin oman sukupuolensa pettureina.

Homoseksuaalisuuden pelkoa lietsoi entisestään tuon ajan sensaatiolehdistö puhumalla ruotsalaistaudista. Tuula Juvonen on aiemmin perustellut homouden poispaikantamista ruotsalaisiin muun muassa sillä, että näin voitiin tehokkaasti välttää orastava keskustelu suomalaisten miesten omista seksikokemuksista rintamalla [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun]. Hagman puolestaan pitää luontevampana selityksenä sitä, että Ruotsi oli lähinaapurina helppo ottaa varoittavaksi homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin seurauksista; Ruotsissahan kieltolaki oli kumottu jo vuonna 1944. Varsinkin Tukholmassa 1950-luvulla riehuneita homo- ja poikaprostituutioskandaaleja pidettiin osoituksena siitä, miten holtittomasti homoseksuaalisuus leviäisi, jos se vain päästettäisiin leviämään.

Poliisijoukot järjestäytyvät stadionin edustalla Helsingin olympialaisten avajaisissa 19.7.1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Epäsosiaalinen aines kuriin

Toinen selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin löytyy Hagmanin mukaan virkavallan toiminnasta. Poliisikunnan koko kasvoi sodan jälkeen huomattavasti, kun taas rikosten määrä laski nopeasti. Näin ollen poliisilla oli kosolti resursseja, joista osa kohdennettiin homoseksuaalien etsimiseen julkisilta paikoilta. Tähän tarjosi hyvät edellytykset homomiesten kukoistava puistokulttuuri, jonka keskiössä oli ulkopaikkakuntalaisiakin homoturisteja houkutellut Helsingin Hesperian puisto. Muita keskeisiä kohtaamispaikkoja olivat sodan jälkeen Rautatieasema, Esplanadin puisto ja Tähtitorninmäki [ks. Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin, Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä ja Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi].

Hagman kuitenkin korostaa, että homoseksuaalisuus ei ollut ainoa virkavallan aktiivisesti kontrolloima ilmiö – puisto- ja pisuaariratsiat kohdistuivat yhtä lailla muihin ”epäsosiaalisiin aineksiin”, kuten alkoholisteihin, huumeidenkäyttäjiin, prostituoituihin ja kodittomiin. Tuon ajan lehtijuttuja lukiessa onkin helppo todeta, että esimerkiksi tiettyjen pisuaarien purkaminen johtui paitsi niiden homosuosiosta myös siitä, että samoissa paikoissa pyöri pulijengiä ja rikollisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.4.1958 siitä, miten Hesperian puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan:

Hesperian puistossa olevat kaksi käymälää ovat olleet viime vuosina monien rikosten tapahtumapaikkana. Rikokset ovat olleet pääasiassa siveellisyysrikoksia, mutta myös omaisuusrikoksia, kuten ryöstöjä, kiristämisiä ja varkauksia on tapahtunut.

Erityisen määrätietoinen oli Hagmanin mukaan Helsingin poliisi, joka putsasi kaupungin katukuvaa ennen vuoden 1952 kesäolympialaisia. Yhteensä puolet kaikista vuonna 1952 annetuista samasukupuolisen haureudenharjoittamisen tuomioista annettiin nimenomaan Helsingissä, ja tuomioiden määrä väheni nopeasti olympialaisten jälkeen.

Muualla Suomessa haureudenharjoittajia tuomittiin väkilukuun nähden erityisen paljon Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä, jotka kaikki olivat sodan pahasti runtelemia kaupunkeja. Hagmanin kolmas selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin onkin se, että tuomiot olivat vastareaktioita yleiseen sosiaaliseen epävakauteen, joka johtui muun muassa alkoholismista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Tulkintaa tukee se, että sodasta vähemmällä selvinneillä alueilla, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, tuomioita ei annettu juuri lainkaan.

Homopesästä päivänvaloon

Kuusikymmentäluku muistetaan radikalismin, moniarvoisuuden ja yksilönvapauden nousun vuosikymmenenä, ja se nosti keskiöön myös homokysymyksen. Tämän kehityksen keskushenkilönä on Hagmanin veljessarjan viimeinen, ”Eero”, josta tuli Ilta-Sanomien vuonna 1966 julkaiseman ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -jutun vuoksi Suomen ensimmäinen julkihomo.

Ilta-Sanomat 10.8.1966.

Käytännössä Ilta-Sanomien toimittajat soluttautuivat tekaistun alivuokralaisilmoituksen perusteella Eeron kotiin, teeskentelivät olevansa homoja ja houkuttelivat Eeron puhumaan aiheesta. Eeron poissa ollessa miehet vielä penkoivat hänen tavaransa ja keittivät näkemästään ja kuulemastaan kokoon jutun, joka hyödynsi häpeilemättä vallitsevia pelkoja homotaudin leviämisestä. Jutun kärkenä oli väite siitä, että ”homoseksualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”. Eeron ystävien ja valokuvien perusteella toimittajat yleistivät myös, että ”homoseksualistit kohdistavat pyrkimyksensä tällä hetkellä armeijaan – mm. sen upseeriaineksen, alipäällystön ja muusikkojen keskuuteen”.

Homopesäjutun tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tukahduttaa orastava keskustelu homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista, mutta sen nostattaman kohun myötä homoseksuaalisuudesta tuli kertaheitolla hyväksytty puheenaihe mediassa. Hagman toteaa, että homouden tarttumisella mässäilevä juttu käänsi paradoksaalisesti huomion täysin päinvastaiseen suuntaan: homouden sisäsyntyisyyteen, homojen ihmisoikeuksiin ja haureudenharjoittamispykälän oikeutukseen. Muutosta vauhditti varsinkin se, että homojen puolestapuhujiksi nousi lukuisia nimekkäitä kulttuuri- ja muita vaikuttajia.

Homokeskustelun ryöpsähtämisen myötä myös kirkko otti vuonna 1966 ensimmäistä kertaa julkisesti kantaa homoseksuaalisuuteen määrittelemällä sen synniksi. Aiempina vuosikymmeninä synti-sanaa ei uskomatonta kyllä ollut käytetty missään Hagmanin analysoimista lukemattomista lähteistä. Kärjistäen voidaan siis sanoa, että kansankirkossa yhä vain vellovan syntikeskustelun jäljet johtavat 1960-lukulaiseen homopesään, Eeron kotiin.

Eero sai Ilta-Sanomien jutun takia kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion, mutta uuden ylpeän homomiehen henkilöitymänä hän ei yksinkertaisesti suostunut häpeämään. Jo vuotta myöhemmin 1967 hän antoi homoudelle kasvot julkisuudessa puhumalla yhteiskunnan kovaosaisia esitelleessä Ylen dokumentissa Viimeisellä rannalla (alkaa kohdasta 16:07). Vuonna 1970 Eero, oikealta nimeltään Holger von Glan, nousi Suomen homojen eräänlaiseksi nokkamieheksi, kun hänet valittiin vuonna 1968 perustetun seksuaalipoliittisen järjestön – Keskusteluseura Psyken – puheenjohtajaksi.

Homouden kasvot. Holger von Glan Ylen Viimeisellä rannalla -dokumentissa vuonna 1967.

Kieltolaki kumoon

Vaikka kimmoke homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin tuli kotimaasta, suurin paine tuli Hagmanin mukaan silti ulkomailta. Monissa Euroopan maissa oli 1960-luvun lopulla meneillään dekriminalisointiprosesseja, ja Suomikin halusi kovasti näyttää maailman silmissä modernilta sivistysvaltiolta eikä taantumukselliselta takapajulalta.

Homokieltolaki kumottiin lopulta vuonna 1971, mutta natseilta omaksutun viettelyteorian perintönä rikoslakiin runnottiin homoseksuaalisiin tekoihin kehottamisen kieltänyt pykälä sekä korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Vuoteen 1999 voimassa olleiden pykälien taustalla olivat Hagmanin mukaan Suomessa laajalti omaksutut psykoanalyyttiset teoriat homoseksuaalisuudesta opittuna ominaisuutena, jolta varsinkin nuoria piti varjella – ja josta nuoria piti parantaa.

Omista vaikeista terapiakokemuksistaan on kirjoittanut tutkija ja homoaktivisti Olli Stålström teoksessa Saanko olla totta?: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (2011). Ollin tarina havainnollistaa hyvin niitä kaikkia vaikeuksia, joita moni meikäläinen on joutunut kokemaan maksaessaan hintaa siitä vapaudesta, joka meillä on nyt:

Aloitin psykoanalyysin vuonna 1970 tavoitteena päästä homoudestani eroon. Siitä jäi pahoja traumoja ja syvä masennus, koska yritin tahdonvoimalla muuttaa sellaista, joka ei muutu. – – Olen joutunut maksamaan kovan hinnan siitä, että nuorena annoin kirkon sisällä toimineen kristillis-psykoanalyyttisen eheyttäjäringin vahingoittaa itseäni lupauksilla ”normaalin” seksuaalisen suuntautumisen tavoittelemisesta uskonnon, sielunhoidon, hormonihoidon, psykoanalyysin ja lääkehoidon keinoin. – – Psykiatrinen väkivalta ja kiusaaminen ovat kasvattaneet minua. Ne ovat antaneet mahdollisuuden auttaa muita kiusaamisen ja syrjinnän kohteita. Kulutin loppuun masennusdiagnoosin. Nuoruuteni meni osin psykoanalyytikon sohvalla potilaana maatessani. Niin sanottua kolmatta ikää aloitellessani minut on kutsuttu puhumaan terapeuteiksi opiskeleville ja Helsingin terveysviraston psykiatrian johdolle kuntoutusjärjestön edustajana. Minut valittiin Kallion seurakuntaneuvostoon 2011. Minusta on tullut kokemusasiantuntija.

Seta-lehti 5/1977.

Läpeensä queer

Sandra Hagmanin väitöskirja on ehdottomasti paras aiheesta – eli miesten samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta – lukemani suomalainen tutkimus. Erityisen ansiokkaan kirjasta tekee sen pitkä aikajänne, joka mahdollistaa suurten linjojen hahmottamisen ja paljastaa samalla tähänastisten tutkimusten heikkouksia. Vaikutuin myös siitä, miten monipuolisesti Hagman aihettaan valottaa: edustettuna on kaikenlainen samasukupuolinen halu ja siihen kohdistunut asenteiden kirjo, joka ilmenee mitä moninaisimmista lähteistä. Kritiikkiä tekee mieli antaa vain huolimattomasta kieliasusta, kuten tuhkatiheässä olleista kirjoitusvirheistä. Näistä kauneusvirheistä päästään toivottavasti sitten, jos ja kun kirja saadaan joskus myyntiin. Toistaiseksi siihen voi tutustua esimerkiksi eduskunnan kirjastossa.

Pelkästä homotutkimuksesta ei voida Hagmanin kohdalla puhua, sillä tutkimus karttaa seksuaalisuuden tiukkaa määrittelyä ja on siten läpeensä queer. Itselleni teos olikin melkoinen silmien avaaja suhteessa queer-käsitteen mielekkyyteen. Tähän saakka olen lähinnä mennyt siilipuolustukseen, kun joku on julistanut, että homo-sanasta pitäisi päästä eroon – onhan puolet elämästäni kulunut nimenomaan sinnikkääseen homoidentiteetin ja homoylpeyden rakentamiseen. Queer-ajattelulle tyypillinen leimojen kaihtaminen on siis uhannut omaa identiteettityötä ja saanut parahtamaan: homouttani ette saa!

Vasta Hagmanin väitöskirjan myötä aloin paremmin ymmärtää näkemyksiä homo-käsitteen kahlitsevuudesta. Varsinkin Hagmanin esittelemät 1900-luvun alkupuolen käsitykset ”satunnaisista hairahtajista”, joita ei sen kummemmin leimattu samasukupuolisen halunsa takia, tuntuivat suorastaan radikaaleilta ja saivat pohtimaan kaikkien leimojen tarpeellisuutta. Ehkä on siis aika lakata vinoilemasta niille monille ”hetero-isille”, jotka harrastavat miesten välistä seksiä oman toimensa ohella, ja ylipäätään lopettaa identiteetiltään epäselvien tapausten (kaappi)homottelu. Tosin tätä keskustelua en aio avata Koodi.netin keskustelupalstalla.

Blogissani olen johdonmukaisesti puhunut homoista ja homokulttuurista samalla tavalla kuin puhekielessä niputetaan yleensä kaikki samasukupuolinen halu homo-käsitteen alle. Niin teen varmasti jatkossakin, vaikka käsitteen käyttö on välillä epähistoriallista ja turhan rajaavaa suhteessa niihin, jotka eivät koe itseään homoiksi vaikka haluavatkin toisia miehiä. Hagmanin väitöskirjan jälkeen on tosin pakko todeta, että oikeastaan koko blogi on aika pervo.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa

Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.

Jalka paljon ei sotapojan paina

kun me marssimme näin rivittäin

laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin

matka reippaasti käy eteenpäin

(Jouko Kukkonen)

Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.

Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.

Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.

”Härra tahtto pärsse”

Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:

Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.

Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:

Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.”

Osoitteessa Kasarmikatu 15 sijaitseva Kaartin maneesi 14.6.2014. Kulttuuriympäristöportaali tietää kertoa, että rakennus valmistui vuonna 1877 ja sen suunnitteli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylitirehtööri Axel Hampus Dalström.

Kymppi per laaki

Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.

Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.

Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta. 

Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.

Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.

Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.

Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.

Saako herralle olla tupakkaa? Tupakan tai tulen pyytäminen oli takuuvarma tapa rikkoa jää ulkotapaamispaikoilla. 

Fennian tupakkarasian kansi vuodelta 1902. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Upea univormunäytelmä

Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.

Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:

Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.

Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä. 

Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.

Eikä me olla veljeksiä

vaikka me ollaan kahden,

jalajallai jalajala vei vei vei

vaikka me ollaan kahden

(Reino Helismaa)

Saksalainen kirkko 14.6.2014.

Krouvia raakaa peliä

Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa. 

Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin katiskamallinen peltipisuaari, joka sijaitsi Saksalaisen kirkon luona Ruotsalaista normaalilyseota vastapäätä.

Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:

Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.”

Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:

Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.

Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:

Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.

Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:

Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!

Tom of Finland: Poika Tähtitorninmäellä, 1954–1955. Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan kuvitusta.

Alla Ilta-Sanomien kuva samaisen pisuaarin purkamisesta 9.12.1958.

Häätö hämärille tyypeille

Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.

Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa sen jälkeen, kun puiston pisuaari purettiin. Ilta-Sanomat jopa uutisoi purkamisesta 9.12.1958 otsikolla ”Pahennuksen pömpeli revittiin tänä aamuna”. Jutussa mainitaan, että käymälärakennus oli ollut jo pitemmän aikaa varsinkin vastapäisen Ruotsalaisen normaalilyseon opettajien ja rehtorin silmätikkuna, sillä sen paikkeille oli pesiytynyt runsaasti puliukkoja ja ”muita hämäriä tyyppejä”, joiden esiintyminen ei vaikuttane ainakaan kasvattavasti koulun oppilaisiin. Lehden mukaan purkamispäätös oli herättänyt toisissa vastustustakin, koska peltinen käymälä oli totuttu näkemään samalla paikalla yli puolen vuosisadan ajan. Jutussa todetaan niin ikään, että vanhoja käymälärakennuksia oli vuonna 1958 purettu jo Hesperian puistosta ja Pohjoisrannasta, ja syyn väitetään olleen sama: puliukkojen kerääntyminen niiden ympärille.

Muiden lähteiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että pisuaarien purkamiseen ei päädytty yksistään puliukkojen vuoksi, vaan ”muut hämärät tyypit” painoivat vaakakupissa vähintään yhtä paljon. Esimerkiksi edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59 kerrotaan, että Tähtitorninmäen pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa [ks. juttusarjan 2. osa]. Homoihin viitataan myös Hesperian puiston pömpelien purkupäätöstä koskevassa uutisessa, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1958. Sen mukaan puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan, koska ne ovat olleet viime vuosina monien, pääasiassa siveellisyysrikosten tapahtumapaikkana.

Kaikesta päätellen purkaminen teki tehtävänsä, koska Tähtitorninmäkeä saati Hesperian puistoa ei sen jälkeen enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa. Liikenne siirtyi yksinkertaisesti muualle.

Tuomen ja syreenin välissä

Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. 

Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä tapaamassa Kivimiehiä ja oopperasiskoja.

Tuuli kuiskii hiljaa puissa,

ikkunaruudut tummentuu,

kun pisuaarin ritarikunta

pusikossa kokoontuu.

Kaupunki nukkuu,

ritarit valvoo,

yö on katettu nautintoon – –.

(Pirkko Saisio)

Osa 9

Tekstissä siteeratut laulut:

Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.

Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.

Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Muualla verkossa:

Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka