Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 5

Taannoiselle pop- ja iskelmäjuttusarjalle on toivottu jatkoa, ja Hulivilipoika tekee työtä käskettyä. Tällä ja ensi viikolla otan taas vertailuun kaksi laulua ja pohdin niiden kautta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kuvaamisessa tapahtuneita muutoksia. Ensin vuorossa ovat Eija Sinikan Se oli heinäkuu (1980) ja Kitkerien neitsyiden Täydellinen mies (2005).

Kyllä se siitä, kunhan vain löydät oikean naisen. Tähän kansantaruun nojaa Eija Sinikan Käythän kanssain tangoon -levyllä kuultava kappale Se oli heinäkuu, jonka on sanoittanut Chrisse Johansson. Kappaleen alussa kertoja muistelee kunnon fag hag -tyyliin, miten hän oli tyttöjen kanssa turhaan haikaillut kotikylän komistuksen perään siitä huolimatta, että pojan tiedettiin olevan ”hiukan sellainen” – siis homo. Poika oli kuitenkin vain virnuillut takaisin ja jättänyt kissat kehräämään keskenään.

Hän oli oman kylän poikia ja sen

mä tiesin että hän on hiukan sellainen

me tytöt haaveiltiin ja salaa toivottiin

vaan meille hymyili hän melkein pilaillen

Kertojaa oli kiukuttanut pojan kylmäkiskoisuus, ja koko tyyppi oli alkanut inhottaa. Pian koitti kuitenkin suvi suloinen, joka sulatti jään ja sekoitti pään.

Se oli heinäkuu kun häneen tutustuin

ja kaikki muu mielestäni jäi

vain hänen silmänsä mä näin

ja niiden vangiksi mä jäin

se oli heinäkuu kun tunsin että rakastun

niin käy kun kesä keventää

ja hiukan sekaisin on pää

Myös oman kylän homopojalla meni heinäkuun helteillä pää sekaisin, koska aiemmin luonnetta rasittanut homous ei tuntunut vaivaavan enää ollenkaan.

En voisi kuvitella ketään parempaa

hän minut päivittäinkin tuntemaan niin saa

se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan

ei pidä paikkaansa nyt enää ollenkaan

Se oli heinäkuu -kappaleen sanoitusta voidaan tulkita kahdella tavalla. Toki voidaan ajatella, että poikaa oli aivan syyttä epäilty homoksi ja että tyttöjen välttely oli johtunut esimerkiksi ujoudesta. Kertoja ei ollut tuntenut poikaa ”kuin päällipuolisin”, ja totuus pojan seksuaalisuudesta oli valjennut vasta kunnon tutustumisen jälkeen.  Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että pojan mahdollinen homous olisi ollut ikävä asia, kuten vähättelevä ”hiukan sellainen” -ilmaus antaa ymmärtää.

Kappaleen tekoajankohdan ja sanoituksen sävyn vuoksi pidän todennäköisempänä sitä, että Se oli heinäkuu on ennen kaikkea veret seisauttava eheytymistarina, jollaisia näkee lähinnä uskonlahkojen lehdyköissä. Tätä tukee se, että homous kuvataan kappaleessa kepeästi luonteenpiirteeksi (”se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan”), joka on epäilemättä muutettavissa siinä missä ujouskin. Eheytymisestä viestii myös se, että kertojan mukaan hänen aiemmat luulonsa eivät pitäneet paikkaansa ”nyt enää ollenkaan”, eli ilmeisesti ne olivat pitäneet paikkansa siihen saakka, kunnes kesä kevensi ja sai pään enemmän kuin hiukan sekaisin.

Biseksuaalisuus ei ole tässä tarinassa mahdollista, vaan muutoksen on oltava täydellinen. Samalla tarina saa heteronormatiivisen onnellisen lopun: kun oikea nainen lopulta löytyi, mieskin löysi itsensä ja oma kylä saatiin puhdistettua sellaisista. Yltiöromantiikka kukoistaa, ja kertojanainen julistaa ex-homostaan: ”Tänään puolestansa melkein kuolisin.”

Romanttisen rakkauden täpötäydestä tarpeistosta tuntuu ammentavan myös Kitkerien neitsyiden 25 vuotta nuorempi kappale Täydellinen mies, joka on julkaistu levyllä Todellisen menestyksen salaisuus (2005). Vappu Rossin sanoittaman kappaleen alussa kertoja herää laulun täydellisen miehen luota krapulassa. Mies kokkaa naiselle munakkaan, ja koko iltapäivä taitaa kulua ”toipilaina kahvilassa”.

Toisessa säkeistössä kertoja listaa miehen täydellisiä luonteenpiirteitä ja suorastaan ryöstöviljelee rakkausromaanien kliseitä.

Kasvot komeat ja ryhti vakaa

käytös etiketin mukainen

asu tyylikäs niin edestä kuin takaa

kampauskin mallikelpoinen

Vaikka kappale on julkaistu ennen kuuminta some-aikaa, sen kolmas säkeistö tuo erehdyttävästi mieleen tilapäivitysten tuunatun todellisuuden, jossa arki on tarua ihmeellisempää.

Lauantaina mennään museoon tai oopperaan

ehkä jäätelölle kadunvarsikuppilaan

tai sitten piknikille vierasvenesatamaan

eväskorissamme juustoa ja punkku

Neljännessä säkeistössä kertoja jopa myöntää rehellisesti, että kyse on pröystäilystä ja näyttämisen halusta: ”Ohi eilispäivän heilojen ja pokien / kuljen salaista tyydytystä kokien / käsipuolessani kinkkujen kunkku!”

Laulun loppupuolella romanttinen asetelma kääntyy kuitenkin päälaelleen. Käy ilmi, että mies on jopa niin täydellinen, ettei hän välitä edes kertojan syrjähypyistä: ”Hän ei ole siitä kateellinen vaikka / toista miestä tapailen / hänen luonaan minulla on aina paikka / jos ymmärtäjää tarvitsen.”

Vasta laulun loppu tuo selityksen siihen, miksi mies on täydellinen ”aivan yksinkertaisesti totta tosiaan” ja ”kokolailla luonnostaan”. Hän on tietysti homo.

Emme sorru mustasukkaisuuskohtauksiin

sillä rakastumme miehiin täysin erilaisiin

koskaan emme joudu kilpailutilanteisiin

kun emme samoilla areenoilla juokse

Laulun kertojaa ei haittaa edes se, että täydellinen mies pokaa usein ne kaikkein komeimmat miehet: ”Hyvä sentään että pojat parhaimmat / tulee meistä edes jommankumman luokse.”

Eija Sinikan laulun pikkukylässä ei ollut tilaa seksuaaliselle erilaisuudelle tai tavallisuudesta poikkeaville elämänvalinnoille. Kitkerien neitsyiden kappale taas kertoo nykypäivän Sinkkuelämää-todellisuudesta, jossa monen maalaispojan ja -tytön on pitänyt nousta postiauton kyytiin ja huristella uutta pikitietä pitkin kaupunkiin. Siellä heillä on vapaus tehdä omat elämänvalintansa ja rakentaa perinteisen suku- ja kyläyhteisön tilalle ystävistä koostuva perhe.

Täydellinen mies -kappale vetää petauspatjan romanttisen rakkauden kliseiden alta. Sen maailmassa homomiehen ei tarvitse muuttua heteroksi eikä heteronaisen tarvitse kuolla miehensä takia. Toisaalta laulu antaa ymmärtää, että kakku on mahdollista sekä syödä että säästää: nainen ja mies voivat olla myös sydänystäviä, jotka tekevät keskenään kaiken sen, mitä heidän kuuluukin tehdä joidenkin naistenlehtien ja rakkauselokuvien mukaan: on piknikkejä ja oopperakäyntejä ja vuoteeseen tarjoiltuja aamiaisia. Selvittämättä jäävät ehkä vain ”Sähäkän Suuseksin Salaisuudet” à la Cosmo – ellei sitten mies ole niin täydellinen, että hän ottaa asiakseen neuvoa tyttökaverilleen, kuinka se oikeasti tehdään.

Osa 6

Samasta aiheesta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 2
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 3

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4

Setan soittolista, jolle on koottu lisää suomalaisia homo-, lesbo-, bi- ja transaiheisia lauluja