Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 2/2

Viime jaksossa tutustuimme asemanseutuun, Koskipuistoon, hotelli Tammeriin ja Työnpuistoon. Silmätkin seisoivat, kun vastaan tuli solttupoikia, atleettisankareita, korsettikuninkaallisia, metallimiehiä, vihreitä enkeleitä ja yksi todella ruma Suomi-neito. Postimuseon Tom of Finland -näyttelyn jälkeen matkamme jatkui homosetien saappaanjälkiä seuraillen Tillikkaan.

Kilttejä poikia ja sirittäviä sirkkusia

Olemme palanneet Kolmen kovan kullin kujalle eli Hämeensillalle taivastelemaan ”vanhaa klassillista” Tillikkaa, kuten 96-homolehti kirjoitti vuonna 1972 julkaistussa matkajutussaan ”Näe ja koe Tampere”. Tässä tapauksessa kyse ei ole ylisanoista, sillä Tampereen teatterin talossa sijaitsevan Tillikan paikalla on ollut ravintolatoimintaa jo yli 100 vuotta. Aiempina vuosikymmeninä Tillikka oli sivistys-Tampereen ehdoton keskipiste, kuten Seta-lehti kirjoitti numerossaan 3–4/93:

Ilta illan jälkeen ravintola täyttyi paitsi sankasta tupakansavusta myös teatteri-ihmisistä, kuva-, sana- ja elämäntaiteilijoista, vallankumousta juonineista radikaaliopiskelijoista ja tietenkin valtavasta siipijoukosta, joka halusi nähdä ja tuntea pienen kaupungin suuret julkkikset ja maailmanparantajat – tai ainakin saada muutaman senttilitran heidän gloriastaan. Tässä kulttuurin, edistyksen ja uusien aatteiden temppelissä lesbot ja homot saattoivat sujuvasti sulautua osaksi värikästä ehtoollisjoukkoa.

Tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002) selviää, että nykyisen Tillikan paikalla oli 1950-luvulla ravintola Napoli, joka muuttui myöhemmin Pusta-nimiseksi viiniravintolaksi ja edelleen Tillikaksi joulukuussa 1965. Juvonen toteaa, että hänen homoseksuaalisesti tuntevilla haastateltavillaan oli lämpimimmät muistot juuri Pustan ajoilta – ehkä siksi, että se oli ensimmäisiä meikäläisten omakseen ottamia tamperelaisravintoloita. Yhtenä selityksenä tälle puistoista sisätiloihin siirtymiselle Juvonen pitää ulkomaanmatkoilla saatuja vaikutteita. Tosin itse uskon, että mallia oli voitu ottaa myös Helsingistä, missä oli jo 1940–1950-luvuilla useitakin homojen suosimia ravintoloita [ks. Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle].

Juvosen haastateltavat kuvailevat Pustan ja Tillikan homoelämää näkyväksi ja ilmapiiriä sallivaksi. Ravintoloiden monenkirjava kävijäkunta ei homoja karsastanut, ja henkilökuntakin suhtautui myötämielisesti ”kilteiksi pojiksi” kutsumiinsa homoihin – he kun eivät pahemmin ryypänneet ja räyhänneet. Juvosen mukaan henkilökunnan vaivatonta suhtautumista meikäläisiin edesauttoi sekin, että talon tarjoiluhenkilökuntaan kuului vuosien varrella joukko homoseksuaalisia työtovereita.

Juvonen mainitsee, että homomiehet levittäytyivät koko Tillikkaan, mutta erityisesti suosiossa oli ilmeisesti ravintolan peräosa. Tätä muistikuvaa tukee 96-lehden eli Ysikutosen edellä mainittu juttu, jossa kerrotaan Tillikan takasalin tarjonneen suorastaan orientaalista eksotiikkaa:

Kun pistäydyt Tillikan peräosan baaritiskille, et voi olla huomaamatta, missä seurassa olet, ja tunnelma tiivistyy joskus vallan itämaiseksi 20–30 sirkkusen sirittäessä ja pöyhiessä itseään baarissa.

Halonhakkaajia ja kulttuuripersoonia

Puheet sirittävistä sirkkusista sopivat hyvin siskoina tunnettuihin homomiehiin, jotka sokeerasivat usein käytöksellään rikkomalla mieheydelle asetettuja rajoja. Eräs Juvosen haastateltavista puhuu osuvasti joidenkin miesten ”tilulii-kaudesta”. Hänen puheistaan välittyy hyvin se, miten karsaasti ”naismaisuuteen” on suhtauduttu ja suhtaudutaan yhä myös homoyhteisön sisällä [siskoudesta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin Hutsula]:

Olihan se semmonen tilulii-kausi sillon joskus muunnoin. – – Semmosia, kun ne niin tyttömäisesti käyttäyty jotkut tyypit sillon yhteen aikaan. Se oli sillon joskus kuuskytlyvulla. Etten sanoisi kanamaisesti, mutta sitte se siitä on vähentyny aikalailla, että ei kai niitä oo muuta ku Hesassa enää. Sillonhan niillä joskus oli jotain huivia ja kaikennäköstä, meikkii vähäsen ja, no erittäin vähän, mut kumminki tämmöstä maalaamista ja kaikkee tämmöstä. – – No eihän se nyt oo mistää kotosin.

Siskouteen kuului myös humoristinen naistennimien käyttö, tosin homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana lempinimiä käytettiin yleisemminkin heterojen hämäämiseksi ja yhteenkuuluvuuden luomiseksi. Juvosen haastateltavat olivat ottaneet nimiä esimerkiksi hyvin vanhasta kalenterista, joten Tampereen miesporukoissa pyöri Mantaa, Oliiviaa ja Sara Dagmaria. Vähemmän yleviä, mutta sitäkin kuvaavampia, nimiä olivat Mustahuora, Rotta ja Halonhakkaaja-Anne. Eräs Juvosen haastateltavista muistelee, että kun uudelle tulokkaalle oli keksitty nimi, ristiäiset saatettiin pitää Tillikassa.

Tampereen-tärppejä 96-lehdessä 3/73.

Aluksi Tampereen ravintoloihin siirtyivät homoseksuaalisesti tuntevat miehet, koska yksinäiset naiset eivät edes päässeet ravintoloihin ennen vuotta 1967. Syynä oli se, että alkoholitarkastaja saattoi tiputtaa anniskelupaikan luokitusta prostituutioepäilyjen vuoksi. Seitsemänkymmentäluvulla Tillikkaan alkoi lopulta tulla miesten seuraksi myös homoseksuaalisesti tuntevia naisia, ja Juvosella on hauska anekdootti miehestä, joka alkoi käydä Tillikassa ystävättärensä kanssa:

Tillikan henkilökunta kerran keräänty keittiöpiikoja myöten saliin katsomaan meitä, ku menimme teatterin jälkeen sinne paukulle. Ja minä olin parhaimmissani ja hän oli parhaimmissaan. Hänellä oli musta iltapuku päällä. Ja sitten kun hän kaivoi iltalaukustaan sikaarin ja rupes tupsuttelemaan sillä, niin sillon keittiöpiiat tuli salinpuolelle kattoon. Että siihen aikaan nainen polttaa sikaaria ravintolassa, niin sehän oli ihan hirvittävä näky.

Vaan niin ovat ajat muuttuneet, että nyt homous alkaa olla arkipäivää, kun taas ravintolapöydässä tupruttelusta on tullut hirvittävä näky sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Tillikka kyllä porskuttaa yhä, ja ravintola mainostaa nettisivuillaan tarjoavansa ”rehtiä ruokaa ja kulttuuripersoonia”. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ehtineet sisälle tarkastamaan mainoslauseen todenperäisyyttä, mutta Ysikutosen 5/72 maalailemaa itämaista tunnelmaa Tillikasta tuskin enää löytyy – kuvan pyrstötähdistä puhumattakaan. Niitä täytyy lähteä bongaamaan Eteläpuistoon kaukoputki tanassa.

Popparipoikia ja vagabondeja

Ylitämme kosken ja kuljemme Ysikutosen kuvailemaa reittiä Hämeenkadulta Keskustorille, jonka varrella komeilee Georg Schreckin suunnittelema uusrenessanssityylinen raatihuone vuodelta 1890. Ysikutonen mainostaa, että rakennuksen nurkilla pyörii ”nuoria uneksuvasilmäisiä popparipoikia, jos heistä pidät”. No toki, mutta harmi vaan, että mokomista ei näy nyt jälkeäkään. Sen sijaan olemme jäädä parkkipaikalla kahden amisviiksisen karvanoppaelviksen auton alle. Miten tyylitön tapa lähteä!

Kun glamoröösi jet set -elämä on aikansa vilissyt meikäpoikien silmissä ja säikähdyksestä pörhölleen nousseet sulat ovat asettuneet, jatkamme tepastelua Ysikutosen noottien mukaisesti Hämeenkadun päähän ja sieltä vasemmalle Hämeenpuistoa pitkin kohti Eteläpuistoa. 

Hyvä välietappi on osoitteessa Hämeenpuisto 28 sijaitseva Työväentalo, joka tunnetaan varsinkin Lenin-museostaan. Seta-lehden 3–4/93 matkajutun mukaan rakennuksessa voisi tosin olla myös homomuseo. Talon neljännen kerroksen Kerhoravintola oli nimittäin pitkään Tampereen ”perheettömien vapaa-ajanyhdistyksen” – eli vuonna 1973 perustetun Vagabondi-homojärjestön – vakipaikka. Ravintolassa pidettiin aluksi kerhoiltoja kerran kuussa ja sitten kahden viikon välein, kunnes Vagabondin tanssit siirtyivät taloon pysyvästi 1. lokakuuta 1977.

Seta-lehden jutussa todetaan, että Kerhoravintola oli toiminut siihen saakka lähinnä ammattiyhdistysten kokoontumistilana, joten se oli pahasti rappiolla: ”Yleisilme oli tuhansien ay-iltojen ja punaisten norttien jäljiltä nuhjuinen, kaikki pöydät olivat erikokoisia ja erikorkuisia.” Helpotusta silmäsärkyyn saatiin kuitenkin pian, kun homotanssit osoittautuivat suurmenestykseksi ja ravintoloitsija pisti paikan uuteen uskoon.

Loppuvuodesta 1982 ravintolassa tanssi joka lauantai satakunta sateenkaarevaa kävijää. Kolme vuotta myöhemmin hankittiin oikeat discovalot, ja ”hytkymistä” kokeiltiin myös keskiviikkoisin. Vuoden 1986 alusta Gay Disco Zip pyöri perjantaisin ja lauantaisin, kunnes Työväentaloon päätettiin siirtää yliopiston näyttelijäkoulutus. Haikeat jäähyväiset Työväentalolle jätettiin 31. joulukuuta 1986, mistä alkaneet Vagabondin vaellusvuodet päättyivät vasta oman sateenkaariravintolan Club Mixein perustamiseen Otavalankadulle 1990-luvun alussa.

Setan juttuun haastateltu ”homomamma” Hannele muistelee Työväentalon vuosia haikeana, mutta mukaan mahtuu toki ikäviäkin sattumuksia:

Työväentalon ajat oli kauheen kivaa. Siellä kävi hirveästi porukkaa eikä siellä oikeastaan koskaan sattunut mitään välikohtauksia. Mitä nyt lesbot joskus veti toisiaan tukasta… mutta sitä ne tekee kyllä joka paikassa. Se on rajua tuo rakkaus. En uskaltanut naisten vessassa käydäkään. – – [Työväentalolla] oli ihan kaikenlaista harmitonta hauskaa, naamiaisjuttuja ja arpajaisia. Henkilökunta sanoi, että se oli melkein tappelu, kuka pääsee sinne töihin. – – Yks tyyppi katosi tanssien jälkeen marraskuussa 82 ja löytyi seuraavana keväänä jäistä. Koko tanssimassa ollut porukka joutui käymään tanssien jälkeen Sorilla (poliisilaitoksella). Siellä kävi 40 teikäläistä ja minä. Jumalauta sentään, millaista on virkavalta! Narisevaääninen poliisi kysyi, että onko tämä Hannele semmoinen tyttö, jota te käytätte silloin jos ette toisianne saa. Poliisi kyseli multa että mitä siellä työväentalolla tehdään. Sanoin, että mitä nyt tansseissa tehdään – tanssitaan! Niillä oli ilmeisesti semmoinen käsitys, että siellä naidaan pöydillä.

Ruumiillisia ponnisteluja 

Helsingissä homomiehet tapasivat lähteä Ruusulankadun Sirkan tansseista jatkoille Stadionin kentälle ja Jennyn teehuoneelle [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Työväentalon 1970–1980-luvun homotansseista taas oli lyhyt matka läheiseen Eteläpuistoon, jonne mekin olemme nyt saapuneet voimalla neljän miehen.

Tampereen kaupungin julkaisemasta puistohistoriikista selviää, että Pyhäjärven rannassa sijaitseva Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa vuosina 1915–1929. Homojen suosiossa Eteläpuisto oli Tuula Juvosen kirjan mukaan ainakin jo 1950-luvulla. Hänen haastateltavansa muistelevat, että puistossa pyöri vakituisen kymmenpäisen miesjoukon lisäksi parhaimmillaan kymmenestä kolmeenkymmeneen muuta kävelevää ja seisoskelevaa miestä. Toiset etsivät seksikumppania ja toiset ystävää, mutta kuten Juvonen kirjoittaa, puistossa liikkuvien miesten suuri määrä ja kirjo rohkaisivat hyvin erilaisia kävijöitä toteuttamaan omaa homoseksuaalisuuttaan:

Joukossa oli nuoria kokeilijoita, varttuneempia perheenisiä ja hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Erityisesti julkisuudessa tunnettujen tai muuten merkittävissä asemissa olevien miesten, kuten näyttelijöiden, lääkäreiden, arkkitehtien tai johtajien kohtaaminen puistossa kohotti miesten itsetuntoa.

Puistossa pyörittiin kesät talvet, mutta Ysikutosen 5/72 mainostaa Eteläpuistoa ennen kaikkea ”kesäisen lemmen kuumimpana tantereena”. Tanner tömisi varsinkin Eteläpuiston suositussa pisuaarissa, joka sijaitsi Osuustoimintamuistomerkin liepeillä (kuva yllä). Wäinö Aaltosen suunnitteleman muistomerkin vastakkaisella sivulla on joukko suurta tukkia kantavia miehiä, jotka Tampereen taidemuseon mukaan ilmentävät yhteistoiminnan ruumiillisia ponnisteluja. Tirsk.

”Vanhojen aikojen muistoksi.” Eteläpuiston pisuaari sijaitsi ilmeisesti vasemmassa reunassa olevan kukkapenkin paikalla. 

Vihreitä miehiä

Netin homofoorumilta löysin kiintoisan keskusteluketjun, jossa muistellaan kaihoisasti tätä Eteläpuiston ”vihreää enkeliä”. Erään kirjoittajan mukaan se oli pystyssä 1980-luvun loppupuolelle saakka ja toimi milloin makuuhuoneena, milloin kapakkana, kuten moni tuon ajan helsinkiläinenkin pisuaari:

Voi sitä nainnin läiskettä, siellä moni poika sai parrua pakaroihinsa menneinä vuosikymmeninä. – – Pisuaari palveli heteroitakin, sinne mentiin ryyppäämään taskumateista pohjia ennen ravintoloihin menoa joskus 50- ja 60-luvuilla, jolloin julkisella paikalla juonti oli kielletty ja rikollista. Pisuaarin asiakkaiden kintut vaan näkyivät, koska pisuaari oli avoin alhaalta, ja ********** naipottelun ja imuttelun pystyi päättelemään jalkojen asennosta kuka tahansa ohikulkija.

Vaikka pisuaarin sijainti oli rauhallinen, homot kohtasivat alueella myös häirintää, kuten toinen netistä bongaamani kirjoitus osoittaa:

Silloin 80-luvun loppupuolella kun itse vielä jenkkiautolla tuolla kylillä pyörin, niin jo silloin eteläpuistoon kokoontui iltaisin näitä ”vihreitä miehiä”. Me tosin kutsuttiin niitä ihan tuttavallisesti hinttareiksi. Ilmeisesti niitä oli jotkut jenkkiautoilijat käyneet opastamassa terveempään seksuaalikäyttäytymiseen, koska aina kun me autoilamme saavuttiin sinne, niin puskista juoksenteli housut kintussa niitä pervoja ja osa lähti autoillaan pakoon. Oli meillä hauskaa, kun kesäiltaisin parin tunnin välein, käytiin niitä hinttareita säikyttelemässä.

Junansuorittajia

Enää homojen ei välttämättä tarvitse puistoilla, mutta osalle se on yhtä kaikki mieluisa harrastus. Helsingissä nykypuistoilu keskittyy Laaksoon [ks. Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista], kun taas Tampereella tapaillaan homofoorumien keskusteluista päätellen yhä Eteläpuistossa sekä esimerkiksi Tuomikalliolla Kaupin Urheilupuistossa ja Alasenjärven ympäristössä.

Eteläpuistoa mainostettiin foorumeilla vielä lokakuussa 2013 Tampereen parhaaksi ulkotapaamispaikaksi, jossa sattuu ja tapahtuu etenkin laivalaiturin läheisyydessä olevien veneiden ympäristössä. Myös kävelytien puskissa on tehty varmoja ”pyrstötähtihavaintoja”.

Tänä lauantai-iltapäivänä Eteläpuisto on meitä lukuun ottamatta hiljainen ja homoton, mikä on suorastaan enteellistä – suunnitteleehan Tampereen kaupunki rakentavansa koko puiston täyteen asuntoja. Aiheesta käydään tietysti netissä kiivaita keskusteluja, joissa homotkin vilahtelevat. Esimerkiksi nimimerkki ”Tehdään juna” agitoi syyskuussa 2014 käydyssä keskustelussa sen puolesta, että Eteläpuisto säilyisi viheralueena ja homopuistona:

Eteläpuiston puskissa vielä sentään kunnon teollisuus kukoistaa. Siellä tehdään junaa aika huuruissa – auton ikkunat, junansuorittajat ja puskat. Viheralueet kunniaan! Vaikka vaan perinteisessä metalliteollisuuskaupungissa eletään.

Enkelihoitoa

Keskustaan palattuamme ihailemme vielä Tammerkosken itärantaa Hotelli Ilveksen puolella. Myös tässä Hämeensillan pielessä lähellä entistä Verkatehdasta sijaitsi Tuula Juvosen haastateltavien mukaan yksi homomiesten suosimista ”peltienkeleistä”. Sen ovet – tai pikemminkin siivet – heiluivat kutsuvasti tuulessa aina siihen saakka, kunnes pömpeli purettiin 1960-luvulle tultaessa.

Kunnon enkelihoitoa ei siis ole enää tarjolla, mutta Tampereen homohistorian syventävät opinnot on suoritettu. Tälläkään kertaa emme toki opiskelleet koulua vaan elämää varten, joten nyt on aika siirtyä asemiin odottamaan, millainen vonkale tänään narahtaisi syöttiin.



Muualla verkossa:
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa
Se oikea Tampereen ”homomuseo”: Työväenmuseo Werstas

Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin ”Hutsula” (K-18)

Picture it: kommunistiajan Puolan ensimmäinen Shame-kulkue, jossa lumpuista tehtyjä sateenkaarilippuja kantavat melkoiset miehenpuolet. Kulkueen keulakuvina ovat Kaunis Cincillia, Suutarin Katariina, Joaśka Myllärinakka ja Teurastajan Katarzyna. Heidän perässään kihertävät Pilluncia, Sauna Lucia sekä Pyhä Reliikki-Maria eli Kaikkien Pappien Rakastaja. Hännänhuippuna laahustaa vielä tippapulloon nojaten Zdzisław Aidsinen, joka yrittää kovasti huutaa iskulauseita muiden mukana: ”Siskot ei toistensa kanssa lesboile! Me tarvitaan heterolihaa!”

Moista kulkuetta ei tietysti koskaan järjestetty, mutta sen hulvaton henkilögalleria marssii lukijan eteen Michał Witkowskin kirjassa Hutsula (Lubiewo, 2007, suom. Tapani Kärkkäinen). Kirjassa toimittajaksi tekeytynyt ”Michał Witkowski” – lempinimeltään Lumikki – haluaa luoda hinttarien oman Decameronen haastattelemalla vanhoja neitihomoja heidän elämästään kommunistisen Puolan homoalakulttuurissa. Nämä vanhan maailman siskot puhuivat itsestään feminiinimuodossa, keimailivat työkseen ja yrittivät pokata heterojulleja puistokäymälöissä ja kasarmeilla. Pisuaarit olivat siskoille yhtä pyhiä kuin nykyiset kauppakeskukset keskiluokalle, mutta nyt luukulle on pantu lappu. Kaapista on tultu ulos, ja Puolan uudet emansipoituneet gayt ovat kääntäneet vääräuskoisille siskoille selkänsä. ”Ne ajat ovat menneet, perse on kuivettunut, kaikki on menneen talven lumia!” summaa Lumikin haastattelema vanharouva Patricia.

Lumikki-Michał ei ole mikään puolueeton homokansanperinteen kerääjä, vaan haastateltaviensa tapaan hän on ”vanha, suvaitsematon, epäurheilullinen, ilkeä ja maneerinen sisko, kuuro teidän diskursseillenne ihan kuin lihakauppa kuuden jälkeen kommunismin aikaan”. Hänen kokoamistaan tarinoista rakentuu kirjan edetessä Puolan Suuri Siskoatlas ja kartta kadonneesta maailmasta, jossa homot olivat lainsuojattomina ja kävivät vessassa sydämen asialla. Siinä maailmassa heillä oli oma selkeä roolinsa nyrkin ja kusirännin välissä, mutta järjestelmän sorruttua he jäivät tyhjän päälle kuin itäblokin mummot, joiden säästöt inflaatio söi. Siskoista tuli ennen pitkää homoeetoksen häpeäpilkkuja, mikä saa Michałin puhisemaan: 

Ahaa, mietin mielessäni, nyt saa riittää, otan pilluni ja käyn. Lähden tieheni ja menen omalle huovalleni, kuusikymmentäluvulle, seitsemänkymmentäluvulle, lasipurkkiin pannun tomaattikeiton äärelle, jota Eläkeläistanttani nro 2 on tuonut Społemin kanttiinista. Heidän seuraansa minä menen. Me puistojen ja assanvessojen hinttarit, me maneerien kuningattaret, uuden Puolan – Kolmannen Tasavallan – marginaalissa kuin paise perseessä. Nostan helmani ja käyn. Lähden kirjoittamaan.

Nykyiseen out and proud -homoelämään verrattuna vanha siskokulttuuri kuvataan suorastaan vallankumouksellisena, vaikka se oli sitä paljolti olosuhteiden pakosta: 

– – mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ei ole sotilaita eikä puistoa, ja hintit pitävät hauskaa viimeistä huutoa olevissa hienoissa baareissa, joissa on muodikasta näyttäytyä – joka paikka täynnä toimittajia ja muita silmäätekeviä. Eikä enää ole hinttejä, kaikki ovat gay. Solarium, tekno ja muut hömpänpömpät. Mikään ei enää haiskahda likaiselta eikä rikolliselta. Kaikki vaan pitävät hauskaa. Mutta ennen… Ennen seistiin kadun varressa tai kusiputkan räystään alla, ja oli heti selvää että nyt oltiin tekemisissä jonkin likaisen kanssa.

Puolassa niin kuin kaikkialla muuallakin on tietysti aina ollut myös miehekkäitä homoja, mutta heitä ei Hutsulassa nähdä lainkaan. Miehen rooli on varattu heteroille, joita ranteita heiluttavat, muhkeamahaiset ja läpeensä rasvaiset siskot tarinoissaan iskevät. Näin nimenomaan siskoista tulee symboli kaikelle sille, mikä homokulttuurista on hävinnyt emansipaation myötä.

Homo-ostalgiaa

Hutsulan voi sanoa edustavan entisissä sosialistimaissa yleistynyttä itänostalgiaa eli ostalgiaa, mutta kirjassa muistetaan toki myös kommunismin aikaisen homoelämän ongelmia, kuten poliisiratsioita, brutaaleja viharikoksia ja sukupuolitauteja, joista kerrotaan siekailemattomaan tyyliin. Esimerkiksi aids oli yhtä kuin ”Erikoistarjous! Kaikki Egyptin kymmenen vitsausta kerralla!”.

Homojen suhdetta kommunismiin kuvataan ”kommunistisiskojen” tai ”systeemisiskojen” kautta. Poliisiratsioissa kiinni jääneet homot pääsivät nopeasti pälkähästä, jos he kuuluivat puolueeseen tai olivat muuten hoitaneet asiansa hyvin. Muut taas joutuivat kiven sisään pitkiksi ajoiksi. Uhmalle ei ollut yksinkertaisesti tilaa: 

En tunne niiltä ajoilta ainuttakaan kapinallista siskoa tai ”systeemi vittuun” -siskoa. En yhtään Taistelevaa Siskoa. – – Naisellinen alistuminen, joka oli niin tyypillistä siskoille ja entisaikojen (vapautumisen aikaa edeltäville) naisille, ei jättänyt tilaa kapinoinnille. Siskot halusivat antaa persettä systeemille, olla passiivisia ja kuuliaisia… Tai sitten elellä haavemaailmoissaan ja vähät välittää todellisuudesta. Enkä voi moittia heitä siitä.

Hutsula kuitenkin antaa ymmärtää, että myös nykyhomot ovat omalla tavallaan passiivisia ja kuuliaisia – kuuliaisia emansipaatioideologialle sekä kulutus- ja kauneusihanteille, jotka he ovat nielaisseet karvattomuuksineen kaikkineen. Suurin synti on se, että emansipoituneet homot eivät ole kovin suvaitsevia niitä kohtaan, jotka eivät halua elää sisäsiistiä homoelämää tai jotka eivät ole riittävän hoikkia tai ”miehekkäitä”. Tämä vanhan ja uuden maailman kohtaaminen ja siihen liittyvä homokulttuurivallankumous tiivistyy satiiriseen kohtaukseen, jossa Lumikki kuuntelee kultivoituneen gayn läksytystä ”Hutsulaksi” nimetyllä homojen kruisailurannalla: 

Raotan suuta ja olen jo käymässä toimeen, kun reidet alkavatkin liikehtiä levottomasti, että ei ei, että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (eli minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikoissa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoamalla pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta – sanalla sanoen: haluavat saada meidät mukaan tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.

Siskojen pannaanjulistamisen lisäksi homokulttuurin muuttuminen näkyy selkeimmin juuri suhtautumisessa seksiin, joka mullistui aids-kriisin myötä. Hutsulassa muutos henkilöityy ”steriloituun, tyystin antiseptiseen ja medikalisoituneeseen” Apteekkariakkaan:

– Ja tytöt, spermaa ei sitten mistään hinnasta saa hieroa ihoonsa!
– Eikä koskettaa kyrvällä naamaa, jos parranajosta on vähemmän kuin neljä tuntia, voi olla mikrohaavoja…
– Eikä voidella persreikää Nivealla, koska kortsuun voi tulla voiteesta mikrohaavoja…
– Eikä pestä hampaita ennen suihinottoa! Koska siitäkin voi tulla mikrohaavoja…
– No eikä ylipäätään saa ottaa suihin. Kosketat kyrvällä hammasta – aids, kosketat parranajossa tulleeseen haavaan – sama juttu, kosketat sitä [kiimalima]pisaraa – hauta aukeaa. Nykyään ei voi tehdä enää yhtään mitään.
Apteekkariakka ottaa esiin Vichy Thermal -kasvovesipullon ja suihkauttelee siitä kalpealle iholleen. Hän sanoo:
– Pitää viilentää ihoa, mikroainesosat myös rauhoittavat auringonärsytystä.

Hutsula on kirjana hieman epätasainen ja sinne tänne rönsyilevä kokonaisuus, mutta se tarjoaa kertakaikkisen hihityttävän lukukokemuksen. Suomalainen lukija voi kiittää tästä ennen kaikkea Tapani Kärkkäisen orgastista suomennosta, jossa dialogi luistaa kuin rasvattu ja supisuomalaiselta kuulostavia säädyttömyyksiä satelee kuin munankuvia Manhuntissa. Myös homoslangi on hienosti hallussa, mikä on käännöksen uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

96-lehdessä 1970-luvun alussa vilahtaneista Harmooni-Siskoista olisi varmasti ollut vastinetta puolalaiskollegoilleen. Tytöt olivat kuulemma saaneet vartioitua siveyttä niin hyvästi, ettei siitä ollut näkynyt häivääkään. ”Yritämme – – tuoda iloa niin köyhille kuin rikkahillekin. Etupäässä köyhille ja takapäästä rikkahille. Toivomme ihmisten yhtyvän meihin ja tarkoitusperiimme ja ilolla työmme vastaanottaman!”

Siskojen sukupuutto

Kun laskin Hutsulan kädestäni, teki taas mieleni huokaista: mihin kummaan katosivat siskot? Siskojen sukupuutto ei suinkaan ole rautaesiripun romahduksesta johtuva puolalainen ilmiö, vaan ”naismaista” homomiestä kuvaava sisko-käsite on ollut ahkerassa käytössä Suomessakin. Vielä 1970-luvun alussa 96-homolehti julkaisi useita juttuja, joissa valotettiin ”siskojen puolimaailmaa”, mutta käsite tuntui häviävän käytöstä 1980-luvulle tultaessa ja kaikki alkoivat olla vain homoja. Ehkä englannin homoslangista lainattu sister koki monen muun slangisanan kohtalon ja menetti hohtonsa tai ehkä siskouteen liittynyttä naisen roolin omaksumista alettiin pitää pahana, kun samalla yritettiin kaikin tavoin ehkäistä homojen naismaisuuteen liittyneitä ympäristön ennakkoluuloja – mene ja tiedä.

Neitihomot sinänsä eivät ole kadonneet yhtään mihinkään, mutta meistä/heistä ei vain puhuta enää siskoina, mitä pidän suurena menetyksenä. Kun ilmiö on olemassa, mutta sille ei ole nimeä, jäädään häilymään jonnekin kielen ulkopuolelle kuin tauti, jota ei ole vielä sairausluokituksessa. Jäljellä on todella vain käsite neitihomo, joka on yksinomaan kielteinen, kun taas sisko on sinänsä neutraali sana ja siskous oli kokonainen yhteisöllinen elämäntapa, johon homomies saattoi halutessaan sitoutua ja rakentaa sen varaan identiteettiään. Vain yksi asia on ennallaan: homokulttuurissa saattaa yhä edelleen olla suuri synti, jos on liian naismainen. Naismaisuus on sallittua vain drag queeneille.

”Siskot, eli niinsanotusti naismaisesti esiintyvät miehet, nimenomaan hinttisellaiset, on kaikkien kynsissä ja hampaissa, ei niistä ihmeemmin diggata heteroitten ku sen toisen leirinkään parissa. Pähkinänkuaressa asian ilmaistakseni siskot on hinttikulttuurin mustalaiset, syrjitty vähemmistö, johon ympäristön suhtautuminen on huamattavan negatiivisesti tunnevärittynyttä”, kirjoitti 96-lehden kolumnisti ”Bibinette” numerossa 1–2/75. Aikaa on kulunut pian 40 vuotta, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Sisko-sanasta luopuminen ei siis ole ainakaan edistänyt vapautumista tai suvaitsevaisuutta.

Harva A&F:n paitaan verhoutunut homobaarin salibarbi sanoisi selvin päin hakevansa ennen kaikkea naismaista miestä. Naismaisella kun tarkoitetaan yleensä ranteita heiluttavaa kiljukaulaa, jolla on napapaita ja aivojen tilalla hattara. Naismaiset homot ovat pinnallisia ja tyhmiä, koska naiset ovat pinnallisia ja tyhmiä. Niinkö? Todellisuudessa siskous on hyvin kirjavaa ja siskoja riittää moneen suklaajunaan. Itse opin viimeistään 18 vuoden Etelä-Pohjanmaa-internaatin ja sen jälkeisen intensiiviterapian myötä, että ”naismaisuutensa” kanssa voi hyvin elää ja pärjätä, kun siihen suhtautuu ymmärtäväisesti ja osaa nauraa itselleen, muiden asenteille ja ylipäätään älyttömille sukupuolirooleille.

Naismaisuus ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin naiset yleensä ovat, koska naiset nyt yleensä ovat aika monenlaisia ja koska monella naisellakin on vaikeuksia sopeutua tähän mystiseen naismaisuuteen. Pikemmin naismaisuudessa on kyse tietyistä naisiin liitettävistä ennakkoluuloista, eräänlaisesta naisen karikatyyrista. Kun näitä piirteitä tunnistaa itsessään – tai kun muut tunnistavat niitä sinussa jo pienestä pitäen –, niitä pitäisi ilmeisesti koettaa kaikin tavoin hillitä kelvatakseen miehenä ja homomiehenä (vrt. englannin ilmaus tone down the camp factor). Itse en kuitenkaan tapellut koulujen pihoilla 12:ta vuotta vain siksi, että voisin isona poikana panna sordiinoa aktini päälle. Ei, mieluummin päästelen kuin säästelen ja nauran raikuvasti sen merkiksi, että kaikki ”miehekkyys” ja ”naisellisuus” on yhtä häilyvää ja rakennettua. Ylpeyden takaa voi toki tunnistaa myös oman surun siitä, että joutui jo lapsena kuulemaan aikuisilta sen tyyppisiä kommentteja, että ”muut pojat menevät olympialaisiin, mutta sinä menet Miss Universum -kisoihin, kunhan ensin laihdutat”. 

No niin, pojat. Näyttäkää te ensin mulle ne olympiamitalit, niin mä näytän teille mun kruunun. Armi motherfuckin' Kuusela has entered the building.

”Suurin osa siskoista ei ole transseksualisteja, vaan diggaa sitä ylikokosta clittaansa sangen paljon. Tää on ihan okei ja niinku pitääkin. Jos mä heittäytyisin runolliseks ja lankeisin viäl hiukan syvemmälle ylätyyliin ynnä kosmisiin klisheisiin niin mä laulasin siskoista luannon rajattomassa monipuolisuudessaan luama[na] erityisilmiö[nä], jossa hermafroditistisin symbolein esiintyy vastakohtien yhteenkuuluvuus yhtä luantevan perverssisti kuin orkidean muadossa. Orkideat vaan kerää paremmat pinnat, kun ne ei flaidaa [tappele] raflan eteisessä. Tässä liänee asian ydin”, sanaili Bibinette 96-lehdessä 1–2/75.

Hutsulan kannustamana julistankin nyt riemumielin kaikille olevani nimenomaan sisko – enkä mikä tahansa sisko, sillä Puolan Suuri Siskoatlas auttoi minua tunnistamaan myös oman alalajini. Pika-analyysin perusteella myös aika moni tuttuni mahtuu johonkin seuraavista kategorioista:

• Eleganttisisko: suurkaupungeissa esiintyvä neutraali ja sivistynyt laji, joka ansaitsee yli kolme tonnia kuussa, käyttää palveluita ja keraamisia suoristusrautoja ja on oikein sympaattinen.
• Vanhat siskot: emansipaatiota edeltäneen aikakauden laji, joka haiskahtaa alamaailmalta ja assanvessoilta.
• Puolisiskot: naismaisia maneereja karttava laji, jota naismaisuus vaanii joka ikisessä eleessä: pää on ajeltu mutta perse keikkuu ja lihakset pullistelevat, mutta aurinkovoide taputellaan niille diivan elkein.
• Kulutussisko: kauppakeskuksissa esiintyvä laji tai laji, jonka kulutuskäyttäytyminen on tyyppiä ”kaikkea kotiin ja puutarhaan”.
• Operettisisko: laji, jonka mutaatiot ovat Baletti-, Ooppera- ja Pantomiimisisko.
• Edustussisko eli Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko
• Iänikuinen Tuote-esittelijäsisko
• Goottisisko
• Narikkasisko
• Taiteilijasisko
• Kampaamosisko.

Ai että kuka minä olen? Viimeistään tämän kirjoituksen luulisi osoittaneen, että olen tietysti Pseudoälykkösisko.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4
(analysoitavana suuri sisko-anthem, PMMP:n San Francisco)
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
(asiaa Suomen siskokulttuurista)
Michał Witkowski Tapani Kärkkäisen Minun Puolani -sivustossa