perjantai 31. lokakuuta 2014

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 2/2


Viime jaksossa tutustuimme asemanseutuun, Koskipuistoon, hotelli Tammeriin ja Työnpuistoon. Silmätkin seisoivat, kun vastaan tuli solttupoikia, atleettisankareita, korsettikuninkaallisia, metallimiehiä, vihreitä enkeleitä ja yksi todella ruma Suomi-neito. Postimuseon Tom of Finland -näyttelyn jälkeen matkamme jatkui homosetien saappaanjälkiä seuraillen Tillikkaan.




Kilttejä poikia ja sirittäviä sirkkusia


Olemme palanneet Kolmen kovan kullin kujalle eli Hämeensillalle taivastelemaan ”vanhaa klassillista” Tillikkaa, kuten 96-homolehti kirjoitti vuonna 1972 julkaistussa matkajutussaan ”Näe ja koe Tampere”. Tässä tapauksessa kyse ei ole ylisanoista, sillä Tampereen teatterin talossa sijaitsevan Tillikan paikalla on ollut ravintolatoimintaa jo yli 100 vuotta. Aiempina vuosikymmeninä Tillikka oli sivistys-Tampereen ehdoton keskipiste, kuten Seta-lehti kirjoitti numerossaan 3–4/93:
Ilta illan jälkeen ravintola täyttyi paitsi sankasta tupakansavusta myös teatteri-ihmisistä, kuva-, sana- ja elämäntaiteilijoista, vallankumousta juonineista radikaaliopiskelijoista ja tietenkin valtavasta siipijoukosta, joka halusi nähdä ja tuntea pienen kaupungin suuret julkkikset ja maailmanparantajat – tai ainakin saada muutaman senttilitran heidän gloriastaan. Tässä kulttuurin, edistyksen ja uusien aatteiden temppelissä lesbot ja homot saattoivat sujuvasti sulautua osaksi värikästä ehtoollisjoukkoa.
Tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002) selviää, että nykyisen Tillikan paikalla oli 1950-luvulla ravintola Napoli, joka muuttui myöhemmin Pusta-nimiseksi viiniravintolaksi ja edelleen Tillikaksi joulukuussa 1965. Juvonen toteaa, että hänen homoseksuaalisesti tuntevilla haastateltavillaan oli lämpimimmät muistot juuri Pustan ajoilta – ehkä siksi, että se oli ensimmäisiä meikäläisten omakseen ottamia tamperelaisravintoloita. Yhtenä selityksenä tälle puistoista sisätiloihin siirtymiselle Juvonen pitää ulkomaanmatkoilla saatuja vaikutteita. Tosin itse uskon, että mallia oli voitu ottaa myös Helsingistä, missä oli jo 1940–1950-luvuilla useitakin homojen suosimia ravintoloita [ks. Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle].

Juvosen haastateltavat kuvailevat Pustan ja Tillikan homoelämää näkyväksi ja ilmapiiriä sallivaksi. Ravintoloiden monenkirjava kävijäkunta ei homoja karsastanut, ja henkilökuntakin suhtautui myötämielisesti ”kilteiksi pojiksi” kutsumiinsa homoihin  he kun eivät pahemmin ryypänneet ja räyhänneet. Juvosen mukaan henkilökunnan vaivatonta suhtautumista meikäläisiin edesauttoi sekin, että talon tarjoiluhenkilökuntaan kuului vuosien varrella joukko homoseksuaalisia työtovereita.

Juvonen mainitsee, että homomiehet levittäytyivät koko Tillikkaan, mutta erityisesti suosiossa oli ilmeisesti ravintolan peräosa. Tätä muistikuvaa tukee 96-lehden eli Ysikutosen edellä mainittu juttu, jossa kerrotaan Tillikan takasalin tarjonneen suorastaan orientaalista eksotiikkaa:
Kun pistäydyt Tillikan peräosan baaritiskille, et voi olla huomaamatta, missä seurassa olet, ja tunnelma tiivistyy joskus vallan itämaiseksi 20–30 sirkkusen sirittäessä ja pöyhiessä itseään baarissa.

Halonhakkaajia ja kulttuuripersoonia


Puheet sirittävistä sirkkusista sopivat hyvin siskoina tunnettuihin homomiehiin, jotka sokeerasivat usein käytöksellään rikkomalla mieheydelle asetettuja rajoja. Eräs Juvosen haastateltavista puhuu osuvasti joidenkin miesten ”tilulii-kaudesta”. Hänen puheistaan välittyy hyvin se, miten karsaasti ”naismaisuuteen” on suhtauduttu ja suhtaudutaan yhä myös homoyhteisön sisällä [siskoudesta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin Hutsula]:
Olihan se semmonen tilulii-kausi sillon joskus muunnoin. – – Semmosia, kun ne niin tyttömäisesti käyttäyty jotkut tyypit sillon yhteen aikaan. Se oli sillon joskus kuuskytlyvulla. Etten sanoisi kanamaisesti, mutta sitte se siitä on vähentyny aikalailla, että ei kai niitä oo muuta ku Hesassa enää. Sillonhan niillä joskus oli jotain huivia ja kaikennäköstä, meikkii vähäsen ja, no erittäin vähän, mut kumminki tämmöstä maalaamista ja kaikkee tämmöstä. – – No eihän se nyt oo mistää kotosin.
Siskouteen kuului myös humoristinen naistennimien käyttö, tosin homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana lempinimiä käytettiin yleisemminkin heterojen hämäämiseksi ja yhteenkuuluvuuden luomiseksi. Juvosen haastateltavat olivat ottaneet nimiä esimerkiksi hyvin vanhasta kalenterista, joten Tampereen miesporukoissa pyöri Mantaa, Oliiviaa ja Sara Dagmaria. Vähemmän yleviä, mutta sitäkin kuvaavampia, nimiä olivat Mustahuora, Rotta ja Halonhakkaaja-Anne. Eräs Juvosen haastateltavista muistelee, että kun uudelle tulokkaalle oli keksitty nimi, ristiäiset saatettiin pitää Tillikassa.


Tampereen-tärppejä 96-lehdessä 3/73.
Aluksi Tampereen ravintoloihin siirtyivät homoseksuaalisesti tuntevat miehet, koska yksinäiset naiset eivät edes päässeet ravintoloihin ennen vuotta 1967. Syynä oli se, että alkoholitarkastaja saattoi tiputtaa anniskelupaikan luokitusta prostituutioepäilyjen vuoksi. Seitsemänkymmentäluvulla Tillikkaan alkoi lopulta tulla miesten seuraksi myös homoseksuaalisesti tuntevia naisia, ja Juvosella on hauska anekdootti miehestä, joka alkoi käydä Tillikassa ystävättärensä kanssa:
Tillikan henkilökunta kerran keräänty keittiöpiikoja myöten saliin katsomaan meitä, ku menimme teatterin jälkeen sinne paukulle. Ja minä olin parhaimmissani ja hän oli parhaimmissaan. Hänellä oli musta iltapuku päällä. Ja sitten kun hän kaivoi iltalaukustaan sikaarin ja rupes tupsuttelemaan sillä, niin sillon keittiöpiiat tuli salinpuolelle kattoon. Että siihen aikaan nainen polttaa sikaaria ravintolassa, niin sehän oli ihan hirvittävä näky.
Vaan niin ovat ajat muuttuneet, että nyt homous alkaa olla arkipäivää, kun taas ravintolapöydässä tupruttelusta on tullut hirvittävä näky sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Tillikka kyllä porskuttaa yhä, ja ravintola mainostaa nettisivuillaan tarjoavansa ”rehtiä ruokaa ja kulttuuripersoonia”. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ehtineet sisälle tarkastamaan mainoslauseen todenperäisyyttä, mutta Ysikutosen 5/72 maalailemaa itämaista tunnelmaa Tillikasta tuskin enää löytyy – kuvan pyrstötähdistä puhumattakaan. Niitä täytyy lähteä bongaamaan Eteläpuistoon kaukoputki tanassa.


Popparipoikia ja vagabondeja


Ylitämme kosken ja kuljemme Ysikutosen kuvailemaa reittiä Hämeenkadulta Keskustorille, jonka varrella komeilee Georg Schreckin suunnittelema uusrenessanssityylinen raatihuone vuodelta 1890. Ysikutonen mainostaa, että rakennuksen nurkilla pyörii ”nuoria uneksuvasilmäisiä popparipoikia, jos heistä pidät”. No toki, mutta harmi vaan, että mokomista ei näy nyt jälkeäkään. Sen sijaan olemme jäädä parkkipaikalla kahden amisviiksisen karvanoppaelviksen auton alle. Miten tyylitön tapa lähteä!

Kun glamoröösi jet set -elämä on aikansa vilissyt meikäpoikien silmissä ja säikähdyksestä pörhölleen nousseet sulat ovat asettuneet, jatkamme tepastelua Ysikutosen noottien mukaisesti Hämeenkadun päähän ja sieltä vasemmalle Hämeenpuistoa pitkin kohti Eteläpuistoa. 

Hyvä välietappi on osoitteessa Hämeenpuisto 28 sijaitseva Työväentalo, joka tunnetaan varsinkin Lenin-museostaan. Seta-lehden 3–4/93 matkajutun mukaan rakennuksessa voisi tosin olla myös homomuseo. Talon neljännen kerroksen Kerhoravintola oli nimittäin pitkään Tampereen ”perheettömien vapaa-ajanyhdistyksen” – eli vuonna 1973 perustetun Vagabondi-homojärjestön – vakipaikka. Ravintolassa pidettiin aluksi kerhoiltoja kerran kuussa ja sitten kahden viikon välein, kunnes Vagabondin tanssit siirtyivät taloon pysyvästi 1. lokakuuta 1977.

Seta-lehden jutussa todetaan, että Kerhoravintola oli toiminut siihen saakka lähinnä ammattiyhdistysten kokoontumistilana, joten se oli pahasti rappiolla: ”Yleisilme oli tuhansien ay-iltojen ja punaisten norttien jäljiltä nuhjuinen, kaikki pöydät olivat erikokoisia ja erikorkuisia.” Helpotusta silmäsärkyyn saatiin kuitenkin pian, kun homotanssit osoittautuivat suurmenestykseksi ja ravintoloitsija pisti paikan uuteen uskoon.

Loppuvuodesta 1982 ravintolassa tanssi joka lauantai satakunta sateenkaarevaa kävijää. Kolme vuotta myöhemmin hankittiin oikeat discovalot, ja ”hytkymistä” kokeiltiin myös keskiviikkoisin. Vuoden 1986 alusta Gay Disco Zip pyöri perjantaisin ja lauantaisin, kunnes Työväentaloon päätettiin siirtää yliopiston näyttelijäkoulutus. Haikeat jäähyväiset Työväentalolle jätettiin 31. joulukuuta 1986, mistä alkaneet Vagabondin vaellusvuodet päättyivät vasta oman sateenkaariravintolan Club Mixein perustamiseen Otavalankadulle 1990-luvun alussa.

Setan juttuun haastateltu ”homomamma” Hannele muistelee Työväentalon vuosia haikeana, mutta mukaan mahtuu toki ikäviäkin sattumuksia:
Työväentalon ajat oli kauheen kivaa. Siellä kävi hirveästi porukkaa eikä siellä oikeastaan koskaan sattunut mitään välikohtauksia. Mitä nyt lesbot joskus veti toisiaan tukasta… mutta sitä ne tekee kyllä joka paikassa. Se on rajua tuo rakkaus. En uskaltanut naisten vessassa käydäkään. – – [Työväentalolla] oli ihan kaikenlaista harmitonta hauskaa, naamiaisjuttuja ja arpajaisia. Henkilökunta sanoi, että se oli melkein tappelu, kuka pääsee sinne töihin. – – Yks tyyppi katosi tanssien jälkeen marraskuussa 82 ja löytyi seuraavana keväänä jäistä. Koko tanssimassa ollut porukka joutui käymään tanssien jälkeen Sorilla (poliisilaitoksella). Siellä kävi 40 teikäläistä ja minä. Jumalauta sentään, millaista on virkavalta! Narisevaääninen poliisi kysyi, että onko tämä Hannele semmoinen tyttö, jota te käytätte silloin jos ette toisianne saa. Poliisi kyseli multa että mitä siellä työväentalolla tehdään. Sanoin, että mitä nyt tansseissa tehdään – tanssitaan! Niillä oli ilmeisesti semmoinen käsitys, että siellä naidaan pöydillä.

Ruumiillisia ponnisteluja 


Helsingissä homomiehet tapasivat lähteä Ruusulankadun Sirkan tansseista jatkoille Stadionin kentälle ja Jennyn teehuoneelle [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Työväentalon 1970–1980-luvun homotansseista taas oli lyhyt matka läheiseen Eteläpuistoon, jonne mekin olemme nyt saapuneet voimalla neljän miehen.

Tampereen kaupungin julkaisemasta puistohistoriikista selviää, että Pyhäjärven rannassa sijaitseva Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa vuosina 1915–1929. Homojen suosiossa Eteläpuisto oli Tuula Juvosen kirjan mukaan ainakin jo 1950-luvulla. Hänen haastateltavansa muistelevat, että puistossa pyöri vakituisen kymmenpäisen miesjoukon lisäksi parhaimmillaan kymmenestä kolmeenkymmeneen muuta kävelevää ja seisoskelevaa miestä. Toiset etsivät seksikumppania ja toiset ystävää, mutta kuten Juvonen kirjoittaa, puistossa liikkuvien miesten suuri määrä ja kirjo rohkaisivat hyvin erilaisia kävijöitä toteuttamaan omaa homoseksuaalisuuttaan:
Joukossa oli nuoria kokeilijoita, varttuneempia perheenisiä ja hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Erityisesti julkisuudessa tunnettujen tai muuten merkittävissä asemissa olevien miesten, kuten näyttelijöiden, lääkäreiden, arkkitehtien tai johtajien kohtaaminen puistossa kohotti miesten itsetuntoa.
Puistossa pyörittiin kesät talvet, mutta Ysikutosen 5/72 mainostaa Eteläpuistoa ennen kaikkea ”kesäisen lemmen kuumimpana tantereena”. Tanner tömisi varsinkin Eteläpuiston suositussa pisuaarissa, joka sijaitsi Osuustoimintamuistomerkin liepeillä (kuva yllä). Wäinö Aaltosen suunnitteleman muistomerkin vastakkaisella sivulla on joukko suurta tukkia kantavia miehiä, jotka Tampereen taidemuseon mukaan ilmentävät yhteistoiminnan ruumiillisia ponnisteluja. Tirsk.

”Vanhojen aikojen muistoksi.” Eteläpuiston pisuaari sijaitsi ilmeisesti vasemmassa reunassa olevan kukkapenkin paikalla. 

Vihreitä miehiä


Netin homofoorumilta löysin kiintoisan keskusteluketjun, jossa muistellaan kaihoisasti tätä Eteläpuiston ”vihreää enkeliä”. Erään kirjoittajan mukaan se oli pystyssä 1980-luvun loppupuolelle saakka ja toimi milloin makuuhuoneena, milloin kapakkana, kuten moni tuon ajan helsinkiläinenkin pisuaari:
Voi sitä nainnin läiskettä, siellä moni poika sai parrua pakaroihinsa menneinä vuosikymmeninä. – – Pisuaari palveli heteroitakin, sinne mentiin ryyppäämään taskumateista pohjia ennen ravintoloihin menoa joskus 50- ja 60-luvuilla, jolloin julkisella paikalla juonti oli kielletty ja rikollista. Pisuaarin asiakkaiden kintut vaan näkyivät, koska pisuaari oli avoin alhaalta, ja ********** naipottelun ja imuttelun pystyi päättelemään jalkojen asennosta kuka tahansa ohikulkija.
Vaikka pisuaarin sijainti oli rauhallinen, homot kohtasivat alueella myös häirintää, kuten toinen netistä bongaamani kirjoitus osoittaa:
Silloin 80-luvun loppupuolella kun itse vielä jenkkiautolla tuolla kylillä pyörin, niin jo silloin eteläpuistoon kokoontui iltaisin näitä ”vihreitä miehiä”. Me tosin kutsuttiin niitä ihan tuttavallisesti hinttareiksi. Ilmeisesti niitä oli jotkut jenkkiautoilijat käyneet opastamassa terveempään seksuaalikäyttäytymiseen, koska aina kun me autoilamme saavuttiin sinne, niin puskista juoksenteli housut kintussa niitä pervoja ja osa lähti autoillaan pakoon. Oli meillä hauskaa, kun kesäiltaisin parin tunnin välein, käytiin niitä hinttareita säikyttelemässä.


Junansuorittajia


Enää homojen ei välttämättä tarvitse puistoilla, mutta osalle se on yhtä kaikki mieluisa harrastus. Helsingissä nykypuistoilu keskittyy Laaksoon [ks. Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista], kun taas Tampereella tapaillaan homofoorumien keskusteluista päätellen yhä Eteläpuistossa sekä esimerkiksi Tuomikalliolla Kaupin Urheilupuistossa ja Alasenjärven ympäristössä.

Eteläpuistoa mainostettiin foorumeilla vielä lokakuussa 2013 Tampereen parhaaksi ulkotapaamispaikaksi, jossa sattuu ja tapahtuu etenkin laivalaiturin läheisyydessä olevien veneiden ympäristössä. Myös kävelytien puskissa on tehty varmoja ”pyrstötähtihavaintoja”.

Tänä lauantai-iltapäivänä Eteläpuisto on meitä lukuun ottamatta hiljainen ja homoton, mikä on suorastaan enteellistä – suunnitteleehan Tampereen kaupunki rakentavansa koko puiston täyteen asuntoja. Aiheesta käydään tietysti netissä kiivaita keskusteluja, joissa homotkin vilahtelevat. Esimerkiksi nimimerkki ”Tehdään juna” agitoi syyskuussa 2014 käydyssä keskustelussa sen puolesta, että Eteläpuisto säilyisi viheralueena ja homopuistona:
Eteläpuiston puskissa vielä sentään kunnon teollisuus kukoistaa. Siellä tehdään junaa aika huuruissa – auton ikkunat, junansuorittajat ja puskat. Viheralueet kunniaan! Vaikka vaan perinteisessä metalliteollisuuskaupungissa eletään.

Enkelihoitoa


Keskustaan palattuamme ihailemme vielä Tammerkosken itärantaa Hotelli Ilveksen puolella. Myös tässä Hämeensillan pielessä lähellä entistä Verkatehdasta sijaitsi Tuula Juvosen haastateltavien mukaan yksi homomiesten suosimista ”peltienkeleistä”. Sen ovet – tai pikemminkin siivet – heiluivat kutsuvasti tuulessa aina siihen saakka, kunnes pömpeli purettiin 1960-luvulle tultaessa.

Kunnon enkelihoitoa ei siis ole enää tarjolla, mutta Tampereen homohistorian syventävät opinnot on suoritettu. Tälläkään kertaa emme toki opiskelleet koulua vaan elämää varten, joten nyt on aika siirtyä asemiin odottamaan, millainen vonkale tänään narahtaisi syöttiin.



Muualla verkossa:
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa
Se oikea Tampereen ”homomuseo”: Työväenmuseo Werstas

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti