”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot 1/2

Syntikkapop. Jo pelkkä sana tuo mieleen ompelukoneen lailla tajuntaa tikkaavan säksätyksen, brittiaksentin ja kirjavan kuvakavalkadin, jossa vuorottelevat lähes koomisen vakavat pukumiehet ja paratiisista pöllähtäneet poikakukot. Tämä monimuotoinen melankoli(n)an laji huuhtoutui rantaan punk-perinteistä nousseen ”uuden aallon” mukana 1970–1980-lukujen vaihteessa.

Erityisen vahva genre syntikkapopista tuli Britanniassa, ja monet nimekkäät brittiläiset syntikkapopparit viljelivät tuotannossaan ja tyylissään myös sateenkaarikulttuurista poimittuja vaikutteita. Monet heistä olivat itse kulttuurin edustajina, kun taas osa tahtoi vain takoa markkinarakoa. 

Varhaisia esimerkkejä sateenkaarevista syntikkapoppareista ovat Visage, Soft Cell ja Depeche Mode, joiden niiden rinnalle tulivat 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä Bronski Beat, Erasure, Frankie Goes To Hollywood ja Pet Shop Boys (kuvassa Chris Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Pet Shop Boysin homoteemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessa, joten keskityn nyt muihin yhtyeisiin yksittäisten kappaleiden kautta.

Depeche Mode

Depeche Mode (1980–) ei ole mikään ”homobändi”, mutta sen sm-henkinen 1980-luvun tuotanto on kuin nahkainen Wunderbaum, jota moni homokin tykkää nuuhkia. Esimerkiksi käy vuoden 1984 hitti Master and servant, joka voisi sukupuolettomuudessaan kertoa myös miestenvälisestä sadomasoseksistä.

Huomattavasti vaniljaisempaa – mutta sitäkin homompaa – linjaa edustavat bändin Speak & spell -esikoislevyn (1981) kappaleet Boys say go ja What’s your name. Ne ovat sanoituksiltaan suorasukaisen homoeroottisia, eikä niille löydy vastinetta bändin myöhemmästä tuotannosta. Tätä selittänee se, että kappaleet on kynäillyt Vince Clarke, joka jätti Depparit esikoislevyn jälkeen ja perusti ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren. Umpiheteroa Clarkea voidaan siis pitää melkoisena meikäläismusiikin kummisetänä.

What’s your name kertoo nimettömästä komistuksesta, joka on saanut kertojan ja kaikki muutkin pauloihinsa. Kertoja seurailee, miten komistus kävelee öisiä katuja, ja tuntee välillä tämän tuoksun. Kertosäkeessä hän intoutuu hokemaan: ”Hey, you're such a pretty boy.” Koko kappaleen voisi kuitata läpällä tehdyksi kiiltokuvapoikien ironisoinniksi, ellei loppupuolelta löytyisi suorastaan poliittinen yhtymiskehotus: ”All the boys we got to get together / all the boys together we can stand.”



Boys say go -kappale vain lisää kierroksia homoylpeyden nostatukseen, kun laulun kertoja puhuttelee arvatenkin toista miestä, jonka tulisi mennä itseensä ja antaa kertojalle ”kyytiä”.

Try to look inside
take me for a ride
in the day and the night
get to know you

Vetoomusta seuraavassa kertosäkeessä lauletaan poikien ikuisesta yhteiselämästä, jolle ei pidä sanoa ei, vaan menoksi.

Boys meet boys get together

boys meet boys live forever
don't say no
boys say go



Laulun lopussa kertoja ilmaisee kuitenkin pelkonsa siitä, että hommasta ei tule mitään, jos toinen ei tarjoa pysyvyyttä. Tämä oli sikäli enteellistä, että Deppareiden julkihomostelu jäi näihin kahteen kappaleeseen, kun biisinkirjoitusvastuun otti Vince Clarkin lähdön jälkeen Martin Gore. Tulkinnanvaraa laulut jättivät kyllä senkin jälkeen – toisin kuin bändin homoskenestä varastettu ”leather daddy” -imago.

Visage

Fade to gray -kappaleesta muistettava Visage (1978–2015) oli mukana luomassa syntikkapopin uusromanttista suuntausta, joka sikisi Lontoon klubi- ja muotiskenessä. Sen riikinkukkomaiset ja androgyynit edustajat – kuten Visagen vuonna 2015 kuollut keulahahmo Steve Strange ja Boy George – olivat suoraan alenevassa polvessa sukua Bowien kaltaisille glam-rokkareille, joiden tyyli oli vastalause punkin pelkistyneisyydelle.

Suomessa uusromantiikkaa edusti Dingo, mutta Dingon laulut parturikampaamon Lissuineen olivat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi Visagen tuotanto. Tästä olkoon osoituksena Visagen kakkoslevy The Anvil (1982), joka on nimetty yltiöperverssin newyorkilaisen homoklubin mukaan.

Charles Kaiser siteeraa The gay metropolis -kirjassaan (1997) erästäkin kävijää, jonka mukaan The Anvil toi mieleen LSD:llä ryyditetyn Weimarin tasavallan. Kun kävijä laskeutui portaat alas yökerhoon, näky oli suorastaan karnevalistinen: go-go-pojat tanssivat hevosenkengän muotoisella baaritiskillä, yhdessä nurkassa oli meneillään drag show, ja kattoa täplittäneet punaiset lamput loivat ainaisen joulun illuusion. Paikka oli täynnä miehiä, ja asiakaskunta vaihteli huippujulkkiksista luomakunnan ruokottomimpiin yksilöihin. Kun visuaalinen karnevaali alkoi kyllästyttää, saattoi vetäytyä pimeään kellariin, joka oli kävijän luonnehdinnan mukaan suorastaan dantemainen seksuaalisten kokemusten yhdeksäs piiri.

Visagen The Anvil -levyn nimikappaleessa Anvil (night club school) kertoja loihtii esiin tämän täpötäyden ja hikisen yökerhon, jossa nytkyvät vartalot muuttuvat yhdeksi lihaksi.

Watch the moving bodies

as they react to the sound

feasting on the visions

see the figures going 'round – –

shoulder to shoulder skin feels smooth

hot, sticky, still so cool

Kappaleen jyskyttävä biitti muistuttaa siitä, että klubi oli toden totta melkoinen takoma-alusta; tarkoittaahan anvil alasinta. Kappaleen loppupuolella kertoja käskee valitsemaan leikkikaverin ja tarttumaan siihen, mikä sattuu pystyyn ponnahtamaan. Kun hommat on hoidettu, voi enintään pyytää puhelinnumeron tulevia ilotteluja varten.

Sensual and glowing the passion grows

pick your playmate still so cool – –

take it as it comes up

leave it when it's done

put a number in your matchbook

and call when you want fun

Kappale on täysin sukupuoleton, mutta nimensä kautta se tulee osaksi 1980-luvun alkupuolen hedonistista urbaania homokulttuuria, josta kirjoitinkin viime blogikirjoituksessa. Saman aikakauden antimilla herkuttelee myös Marc Almondin ja David Ballin Soft Cell -duo, joka lauloi levyltä toiselle samasta aiheesta kuin suurimmalla hitillään Tainted love (1981) – turmeluksesta.

Soft Cell

Soft Cellin (1978–2004) esikoislevyn nimi Non-stop erotic cabaret (1981) tuo mieleen lohduttomien pornoluolien välkkyvät valomainokset. Tähän kaupallistetun halun maailmaan sukeltaa myös kappale Seedy films, joka sijoittuu Synti-cityn pornoelokuvateatteriin. Lisää vain törkyleffojen välke pimeässä salissa, vierustoverin huohotus, kurottuva käsi, persoonaton kohtaaminen ja likainen olo.

Sleazy city

seedy films

breathing so heavy

next to my neighbour

let's get acquainted

getting to know you

feeling sleazy

in seedy sin city

Vaikka laulu on sukupuoleton, tapahtumapaikka kytkee sen osaksi homoalakulttuuria – olivathan elokuvateatterit ylipäätään monien homomiesten suosimia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun alkupuolella. Historioitsija Matt Houlbrook perustelee tätä Queer London -kirjassaan (2005) sillä, että teattereissa ei tarvinnut värjötellä tai pelätä virkavaltaa toisin kuin puistoissa ja pisuaareissa. Pimeässä salissa miehet puikkelehtivat riviltä toiselle ja istuutuivat toistensa viereen sanoakseen ”käsipäivää”, kuten Soft Cellin kappaleessa:

Hands of a stranger

getting to know you

and I'm getting to like you

Seedy films on siinä määrin uskottava kuvaus persoonattoman seksiseuran etsimisestä, että sitä on vaikea tulkita ironiseksi tai järin humoristiseksi. Aivan toista maata on kuitenkin

Non-stop erotic cabaret’n suorasukaisin kappale Sex dwarf, jossa kertoja haluaisi houkutella talutushihnassa tallustavan ”seksikääpiönsä” kanssa diskohileitä hyveellisyyden tuolle puolen.

I would like you on a long black leash

I will parade you down the high streets

you've got the attraction

you've got the pulling power

walk my little doggie, walk my little sex dwarf

Seksikääpiö ei kuitenkaan ole mikään munamagneettina käytettävä söpö puudeli, vaan pieni raavas mies. Kertoja herkuttelee sillä, miten hän pyyhältäisi kääpiönsä kanssa tanssilattialle, joka jakaantuisi kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Kaikki rakastaisivat seksikääpiön miniatyyrimenoa, sillä ”kaikkihan tietävät, mitä lyhyistä pojista sanotaan”. Kertojan maalailema fantasia huipentuu siihen, miten seksikääpiö, kertoja, hänen bimbo Rolls-Royce-kuljettajansa ja kaikki hurmatut diskohileet päätyisivät kertojan ”leikkihuoneeseen” hääräämään.

Miehen alistaminen pikku koiruliksi ja lenkittäminen pitkin pääkatuja edustaa poskettomuudessaan samanlaista häpeästä ammentavaa halua ja normeille pyllistämistä kuin Tom of Finlandin piirrokset ja Robert Mapplethorpen valokuvat. Laulun loputtua jäljelle jää vain nauru elämälle, kuten myös tämän jutun ensimmäisen osan päättävässä Blancmangen kappaleessa.

Blancmange

Vuonna 1979 perustettu ja kermahyytelön mukaan nimetty Blancmange-duo ei ole ”homobändi”, mutta nyt kuultava The day before you came (1984) on yhtä kaikki läpipervo. Laulu on cover-versio vuonna 1982 ilmestyneestä Abban toiseksi viimeisestä singlestä, joka kuuluu yhtyeen uran huippuhetkiin.

The day before you came on kappaleen minäkertojan lakoninen listaus elämästään sellaisena kuin se oli päivää ennen rakastumista: töihinlähtö tavalliseen tapaan kahdeksalta, aamulehti junassa, töissä noin 9.15, lounas noin 12.30, taisi sataakin, tupakkaa kului, ja rutiinit peittivät tiedostamattoman alakulon. Junassa iltapäivälehti, ravintolasta kiinalaista mukaan, ja illallinen Dallasia katsellen. Sängyssä 10.15 ja vähän iltalukemista ennen unten maita. 

”Ajatella, etten ymmärtänyt eläväni vailla tarkoitusta päivää ennen kuin sinä tulit”, Agnetha Fältskogin tulkitsema kertoja toteaa ja tulee samalla kuvanneeksi suurta onnea pophistorian lohduttomimpiin kuuluvilla säkeillä.

I must have read a while
the latest one by Marilyn French
or something in that style
it's funny, but I had no sense
of living without aim
the day before you came



The day before you came -kappale on upea esimerkki Abban kyvystä tehdä musiikkia, jonka pohjaton melankolisuus jää helposti piiloon taidokkaasti rakennetun pintapopin taakse. Vähemmän upeaa kappaleessa on tapa, jolla se tuntuu kierrättävän kulttuurimme kuluneinta romanttista kliseetä: ajatusta siitä, että ilman miestä nainen on hakoteillä ja tarkoitusta vailla. Tätä korostaa erityisesti maininta siitä, että kertoja ahmi ennen rakastumistaan radikaalifeministi Marilyn Frenchin teoksia.

Frenchin Naistenhuone (1977) oli aikanaan jättimenestys ja hyvin poleeminen, koska yksi sen henkilöistä toteaa: ”Kaikki miehet ovat raiskaajia.” Tulisiko The day before you camen French-viittausta tulkita siten, että kertojasta oli miehenpuutteessaan tullut miesvihamielinen, kunnes elämään tuli se oikea, tyhjyys täyttyi ja nainen antoi miehelle tälle luonnostaan kuuluvan valta-aseman? Ylitulkinnan uhka on melkoinen, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että Abban kappaleen kaltaisia sanoituksia on totuttu kuulemaan ennen kaikkea naislaulajien tulkitsemina. Mitä siis tapahtuu, kun The day before you camen laulaa mies?



Blancmangen versio noudattaa Abban alkuperäissanoitusta tarkasti kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin sanoitukseen on lisätty alkuperäistekstistä puuttuva toinen Abba-laina ”it’s a rich man’s world”, minkä kertoja lausahtaa tullessaan töistä kotiin. Toiseksi feministi-ikoni Marilyn Frenchin tilalle on vaihdettu vaaleanpunaisen unelmahöttökirjallisuuden kuningatar Barbara Cartland, ja nimenomaan tämä muutos tuo tekstiin kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus Barbara Cartlandia ahmivasta miehestä palauttaa mieleen aiemmassa viisufanijutussa esittelemäni Tiina Rosenbergin pohdinnat siitä, miten modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden ja ”huonoa makua” edustavan hömpän valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. Ja juuri tällaisen roolin Blancmangen laulaja omaksuu täysin rinnoin. Esiin piirtyy kuva suuresta rikkaudesta ja rakkaudesta haaveilevasta miehestä, joka painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa sateen ropinaan tietämättä sitä, että huomenna elämään tulisi uusi ihminen tuoden tarkoituksen mukanaan.

And turning out the light
I must have yawned and
cuddled up for yet another night
and rattling on the roof

I must have heard the sound of rain

the day before you came

Blancmangen versiota The day before you came -kappaleesta voidaan pitää pyrkimyksenä parodioida naisiin liitettyjä romanttisia stereotypioita roolien kääntämisellä. Samalla versiota voidaan pitää varsin radikaalina, koska mies omaksuu siinä naiselle varatun roolin ja myös hänen tulevan kumppaninsa voidaan ajatella olevan mies. Kuulija voi itse päättää, haluaako hän kuitata Blancmangen version vitsiksi vai kenties voimaantua siitä, että laulu tarjoaa nyt samastumispintaa niille, joiden tapa olla mies on tuomittu liian naiselliseksi ja siten lähtökohtaisesti pervoksi.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa keskitytään siihen, miten myös sateenkaarevan syntikkapopin painopiste siirtyi seksistä politiikkaan 1980-luvun aids-kriisin myötä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Disco Discharge” paketoi homodiskon

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

Viisi biisitärppiä 1–4

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Mapplethorpen Ajitto (1981) ja Jean-Hippolyte Flandrinin Jeune homme nu assis au bord de la mer (1835–1836).

The homoerotic photograph -kirjan (1992) kuvitusta.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Kalla, Kulli. Kalla. Ja sama venäjäksi Kiasmassa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia. 

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Mapplethorpe myy. Balettitanssija Peter Reedin muotokuva (1980) Scissor Sistersin Night work -levyn (2010) kannessa.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat. 

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.

Jutun Mapplethorpe-vaikutteiset kuvat otti rakas siippani. Ei tarvinnut edes piiskata.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon ”Interior. Leather bar”

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan ”Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Muualla verkossa:
Mapplethorpe-näyttely Kiasmassa 13.9.2015 saakka

Homopornoa suomeksi 2: "Kädet ylös, housut alas!"

”Tiedätkös”, Greg sanoi ja heilautti toisen jalkansa tuolin käsinojan yli niin, että me saimme ahmia silmillämme hänen haarojaan, ”olen ollut poliisina paljon pidempään kuin kumpikaan teistä pojista, ja minä johdan joukkoa täällä. Jos haluan mennä sänkyyn vain Peten kanssa, Phil saa katsella. Ja jos haluan vain Philin, niin Pete katselee. Ja jos haluan teidät molemmat sänkyyn yhtä aikaa, minä teen niin. Ymmärrättekö?” Nyökkäsimme kumpikin yhtä aikaa.

Tämä käskynjako tiivistää Phil Androsin kirjan Kädet ylös, housut alas! (The boys in blue, 1970), jossa kirjaimellisesti koetaan kovia San Franciscon poliisivoimissa. Kirja on ensimmäinen Into Kustannuksen vuonna 2013 julkaisemasta kahdesta Andros-suomennoksesta, joista jälkimmäisen arvioin blogissa tammikuussa. Näistä salanimellä kirjoitetuista homopornoklassikoista vastasi todellisuudessa kirjallisuuden professori Samuel Steward.

Kädet ylös, housut alas! -kirjan minäkertoja Phil Andros on kutsumustyötään tekevä mieshuora, jolle tulee eteen alanvaihto, kun hän muuttaa yhteen viehättävän ja hyvinvarustellun liikennepoliisiin Gregin kanssa. Phil päättää itsekin hakea poliisiksi, ja oikeustalon vessasta mukaan tarttuu pienen suostuttelun jälkeen vielä kolmas pyörä Pete:

Hän näytti vähän hermostuneelta. ”Minä oikeastaan luovuin ryhmäseksistä, kun liityin poliisiin”, hän sanoi. ”Kuka puhui ryhmäseksistä?” töksäytin. En minäkään sellaisesta välitä. Mietin vain, että kolmistaan.”

Koko kirja pyörii enimmäkseen Philin, Gregin ja Peten karvakolmiodraaman ympärillä. Jännitys tulee siis siitä, mahtaako Philiä ja Peteä – noita ”paljasperseisiä lakeijoita” – alati tylyttävä Greg koskaan joutua kerrosvoileivässä keskimmäiseksi. Philillä toki on koko ajan omaa sutinaa työn ohessa, ja välillä roistotkin ovat kirjaimellisesti päästä poliisikokelaan niskan päälle.

Kreikkalainen naimajuttu -kirjan arviossa totesin jo, että Androsin/Stewardin teksti tuo vahvasti mieleen Tom of Finlandin kuvat, jotka niin ikään perustuvat valtasuhteilla leikittelyyn ja kaikkinaiseen ylettömyyteen ja liioitteluun. Käytännössä munat ovat aina aivan liian suuria, ja vastaanottava osapuoli on jäykkänä lähinnä kauhusta: ”Peten naama oli yhtä valkoinen kuin rasva hänen tähtiporttinsa ympärillä.”

Tompan kuvia ja Androsin/Stewardin tekstiä yhdistää lisäksi hulvaton huumori, joka välittyy hyvin myös ”Aulis Hårdin” iholle tulevasta suomennoksesta:

Työntelin hitaasti kuin kamelikaravaani enkä kiirehtinyt ulosvedoissakaan. – – Luulen, että hän vain luonnostaan oli kuuma kuin geysir. Ja kuumuus tuntui upealta. Aivan kuin kaluni ympärille olisi kiedottu lämpökääre, jonka termostaatti on rikki, tai kuin kaluni olisi juuttunut kuumavesiputkeen.

Kädet ylös, housut alas! työnsi jostain syystä mieleeni Forrest Gumpin teesin, jonka mukaan elämä on kuin suklaarasia – koskaan ei tiedä, mitä saa. Myös Phil Andros -kirjoissa elämä on yhtä kuin suklaarasia, eikä lukija voi koskaan tietää, kuka sitä tällä kertaa saa. 

”Jees”, kuului syvä murahdus, ”ja nyt meitsi painuu suoraan sisään.”

”Varmaan ymmärrät”, sanoin ja taitoin setelit, ”että naimattoman poliisin on hiukan vaikea saada tarpeeksi seksiä.”

Kuva Harri Kalhan kirjasta Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: "Cruising"
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"
Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"

Elokuva-alan moniosaaja James Franco on jo vuosia tehnyt parhaansa välttääkseen heteroleimaa. Franco on murskannut homosydämiä esittämällä Harvey Milkin poikaystävää Milk-elokuvassa ja runoilija Allen Ginsbergiä leffassa Howl – Huuto, hän on pussaillut toista miestä juorulehdille pilailevissa Instagram-kuvissaan ja julistanut haastattelussa: ”Kunpa olisinkin homo!” Kyllä, James Franco on meikäläisten paras heteroystävä Hollywoodissa! Viimeisimpänä niittinä nahkavyöhön on vuonna 2013 julkaistu homopornahtava taide-elokuva Interior. Leather bar, jossa Franco ja elokuvan toinen ohjaaja Travis Mathews palaavat Alan Friedkinin Cruising-homotrillerin (1980) tunnelmiin.

Interior. Leather bar on saanut nimensä käsikirjoitusmerkinnöistä, ja se on suomeksi kirjaimellisesti ”Sisäkohtaus. Nahkabaari”. Leffan lähtökohtana ovat ne 40 minuuttia, jotka Cruisingin ohjaaja Willian Friedkin joutui leikkaamaan valmiista elokuvastaan sensorien vaatimuksesta. Leikatut kohtaukset sisälsivät aitoa kovan luokan SM-seksiä, jota Friedkin tallensi New Yorkin homobaareissa, lähinnä pahamaineisella Hellfire-yksityisklubilla. Kun Cruising julkaistiin vuonna 2007 uudelleenmasteroituna dvd:llä, osa leikatuista kohtauksista oli tarkoitus sisällyttää mukaan, mutta kuvamateriaalia ei onnistuttu löytämään mistään. Tämä anekdootti alkoi kiehtoa James Francoa siinä määrin, että hän päätti rekonstruoida Cruisingin 40 kadonnutta minuuttia omaan elokuvaansa. Budjettipaineiden vuoksi Francon leffasta ei kuitenkaan tullut kadonneen homopornon toisintoa vaan jotain ihan muuta.

Tunnin pituinen Interior. Leather bar poimii Friedkinin Cruising-elokuvasta ennen kaikkea sen perusajatuksen: kuka minä olen, jos joudun olemaan joku muu? Cruisingin päähenkilönä on Al Pacinon esittämä heteropoliisi Steve Burns, joka soluttautuu sarjamurhaajaa jahdatessaan New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen. Interior. Leather barissa Pacino/Burnsia esittää näyttelijä Val Lauren. Hänkin on heteromies, joka on lupautunut hankkeeseen tukeakseen ystävänsä James Francon jaloja tavoitteita: Elokuvan on määrä vastustaa populaarikulttuurin heteronormatiivisuutta ja tuoda valtavirtaan queer-kulttuurin rujompia erityispiirteitä aikana, jolloin pikemminkin korostetaan homojen tavallisuutta ja aviokelpoisuutta.

Interior. Leather bar on ”mokumentti”, joka seuraa elokuvan roolitusta, Francon ja muiden tekijöiden välisiä keskusteluja sekä Val Laurenin ja muiden näyttelijöiden valmistautumista Cruisingin kadonneiden seksikohtausten kuvaamiseen. Vaikka Lauren on sitoutunut hankkeeseen, se herättää hänessä myös epämääräistä pelkoa: miten hän oikein suhtautuisi aidon homoseksin seuraamiseen, miten pitkälle hän itse voisi mennä, ja vahingoittaisiko hanke ehkä hänen uraansa? Laurenin epävarmuus on käsin kosketeltavaa ja melkoisessa ristiriidassa kuvauksia odottavien homojen innokkuuden kanssa. Lauren on astunut Pacino/Burnsin lailla maailmaan, joka on hänelle täysin vieras mutta jossa hänen tulisi näyttelijänä sivuuttaa oma identiteettinsä ja omat pelkonsa.

Puhuvien päiden lomassa nähdään noin vartin verran rekonstruktioita Cruisingiin sisältyneistä ja siitä leikatuista kohtauksista. Nyt näytetään myös se, mitä Friedkin ei voinut omassa elokuvassaan näyttää: vehkeitä vilahtelee, ja maiske käy. Lauren vaikuttaa jopa rekonstruoiduissa kohtauksissa niin vaivaantuneelta, että hän on joko todella huono näyttelijä tai sitten hän näyttelee onnistuneesti huonoa näyttelijää, joka antaa omien estojensa paistaa läpi. Katsoja ei oikeastaan voi tietää, milloin Laurenin reaktiot ovat aitoja ja milloin käsikirjoitettuja. Tästä on hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa Lauren istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoituksesta siitä, miten päähenkilö istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoitusta.

Yllättäen samastuin itse homokatsojana välillä enemmän Laurenin epävarmuuteen kuin nahkahomojen innokkuuteen. Juuri tässä piilee Interior. Leather barin ja osittain myös Cruisingin juju: ellei katsoja itse kuulu SM- tai nahkaskeneen, hän joutuu väistämättä soluttautumaan vieraaseen maailmaan ja todistamaan asioita, jotka ylittävät oman halun ja sovinnaisuuden rajat. Hyvä esimerkki tästä on kahden miehen sinänsä kaunis ja kiihottava seksikohtaus, jossa hellää suudelma seuraa sylkäisy toisen suuhun. Oikeastaan en haluaisi nähdä sitä, mutta miksi? Jos tämä tuntuu minusta rajulta, miltä se mahtaa tuntua heterosta? Jos siis haluan uskotella itselleni olevani avarakatseinen kulttuurin kuluttaja, joudun unohtamaan itseni näyttelijän ja peitepoliisin tavoin.

Interior. Leather bar ei välttämättä toimi kovin hyvin sellaisenaan, vaan se avautuu parhaiten suhteessa Cruisingiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole kadonneiden seksikohtausten rekonstruktio vaan pikemminkin rekonstruktio siitä, mitä itselle vieraaseen ja pelottavaan maailman sukeltaminen tekee ihmisen identiteetille ja omille rajoille. Enää ei tarvitse miettiä, kuka SM-klubin miehistä on pelätty sarjamurhaaja, vaan sitä, millainen pikku sarjamurhaaja asuu katsojan omassa mielessä. Itse en aina katsojana tiennyt, olisiko pitänyt vetää puukko tupesta vai ottaa nenästä kiinni ja nielaista. Poppers, anyone?

Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: "Cruising"

Miten ihmeessä tämä voi olla yksi homohistorian parjatuimmista elokuvista, joka onnistui kesällä 1979 nostattamaan suurimmat homomellakat sitten Stonewallin? Näin pohtii nykykatsoja nähdessään William Friedkinin ohjaaman psykologisen trillerin Cruising (Yön kuningas). Reilussa 30 vuodessa Cruisingin tyylilaji on vaihtunut jännityksestä tahattomaan komiikkaan, mutta yhä se kiinnostaa – jopa niin paljon, että tähtinäyttelijä ja homojen bott- anteeksi bosom buddy James Franco halusi kuvata sen sensuroidut kohtaukset uudelleen elokuvaansa Interior. Leather bar (2013).

Tositapahtumiin perustuva Cruising sijoittuu 1970–1980-lukujen vaihteeseen ja kuvaa Al Pacinon esittämän heteropoliisin soluttautumista New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen, jossa riehuu sarjamurhaaja. Pacinon roolihahmo Steve Burns suostuu peitetehtäviin mukisematta ja niin antaumuksellisesti, että pian herää kysymys poliisin omista mieltymyksistä. Burns seuraa kauhun sekaisella kiinnostuksella fetissiklubien nahan, hien, poppersin ja vaseliinin hajuista elämää, jossa seksi ja väkivalta lyövät kättä. Pian tämä rinnakkaistodellisuus sekoittaa poliisin pään ja suhde tyttöystävään ajautuu karille. Jäljelle jää vain pelätyn murhaajan jahtaaminen, mutta ketä pitäisi lopulta pelätä eniten: sitä, joka niin brutaalisti listii homoja, vai sitä, joka yrittää listiä homon itsestään?

Cruising-DVD:n takakansi.

Sarjamurhamysteerinä Cruising on auttamattoman kömpelö ja sekava, mutta homo- ja identiteettinäkökulmasta se on minusta melko moniulotteinen. Jo alkuasetelma on kiinnostava: poliisi luopuu univormustaan ja painuu kirjaimellisesti maan alle fetissipiirien suosimiin kellariloukkuihin, joiden asiakaskunta pukeutuu teemailtoina poliiseiksi pamputtaakseen toisiaan. Maan pinnalla oikeat poliisit haukkuvat hinttareita, mutta ottavat partioautoissa vastaan suihinottoja nahkaan pukeutuneilta transuilta. Myöskään poliisin kuulusteluhuoneissa käytetyt metodit eivät mitenkään eroa fetissiklubien seksin ja väkivallan tunnelmista, paitsi että poliisin väkivalta on yhteiskunnan legitimoimaa eikä suinkaan vapaaehtoista toisin kuin SM-seksissä. Cruisingin maailmassa vallankäytöstä nauttivat siis vain alistajat altavastaajien kustannuksella.

Tästä näkökulmasta William Friedkinin elokuvaa ei minusta voi kutsua homovastaiseksi, vaan pikemminkin se kuvaa omalla kömpelöllä tavallaan yhteiskunnan valtarakenteita ja seksuaali-identiteetin häilyvyyttä. Homovastaisuusväitteet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, kun ajatellaan elokuvan syntyaikoja. Kuten The celluloid closet -dokumentti (1995) osoittaa, Cruisingia edeltäneiden vuosikymmenten homoelokuva oli täynnä henkisesti sairaita raukkaparkoja, jotka päätyivät joko itsemurhaan tai murhaamaan muita. Aikalaisten silmissä Cruising oli siis vain jälleen yksi Hollywoodin kieroutunut homoelokuva, mutta erona aiempaan oli se, että Friedkinin raina tuli teattereihin homojen vapautusliikkeen huippuvuosina. Poliittisesti aktiiviset homot eivät enää suostuneet purematta nielemään yhtäkään kuvausta vaikean isäsuhteen kanssa tempoilevasta homopsykopaatista. Toinen syy kritiikkiin oli se, että nahkahomoskenen kuvaamisen katsottiin antavan ”vääränlaisen” kuvan homoista. Tältä osin homoyhteisö jakaantui kahteen leiriin, sillä nahkahomot olivat elokuvan puolella ja osallistuivat sen tekoon.

Oli suurta kohtalon ivaa, että Cruisingin aiheuttamien mellakoiden aikana homoyhteisössä riehui jo täyttä häkää oikea sarjamurhaaja: tuo homoruttona tutuksi tullut sairaus, joka alkoi niittää uhrejaan vuosi Friedkinin elokuvan ilmestymisen jälkeen. Nykykatsoja osaakin arvostaa Cruisingia Pacinon roolisuorituksen lisäksi myös siitä, että se tarjoaa viimeisen aidon välähdyksen New Yorkin homoyhteisöstä ja sen villistä kruisailukulttuurista aikana ennen aidsia. Aidon siksi, että elokuvassa nähtävät homoklubit, niiden asiakkaat ja seksikohtaukset todella ovat aitoja ja siinä määrin uskottavia, että Friedkin joutui sensorien vaatimuksesta leikkaamaan elokuvastaan 40 minuuttia pois.

Osa leikatusta materiaalista oli tarkoitus lisätä Cruisingin dvd-uusintajulkaisulle vuonna 2007, mutta filmiaineisto oli mystisesti hävinnyt. Tästä Cruisingin kadonneiden seksikohtausten legendasta ammentaa James Francon tuore taide-elokuva Interior. Leather bar (2013), johon palaan blogissa ensi viikolla.

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"

Miten ihmeessä Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–1991) onnistui luomaan piirroksillaan suorastaan kokonaisen homoalakulttuurin ja tuomaan käyttökuvansa osaksi globaalia homoalitajuntaa? Ovatko Tom of Finlandin kuvat taidetta, pornoa vai molempia? Millaisessa kontekstissa kuvat syntyivät, ja mitä ne kertovat homoista, halusta ja häpeästä? Entä mitä perussuomalaista Tomin kuvissa on? Muun muassa näitä herkullisia kysymyksiä pureksii taidehistorioitsija ja sukupuolen tutkija Harri Kalha teoksessaan Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi (SKS, 2012).

Jo Kalhan kirjan takakansi toteaa varsin huonosti tunnetun tosiasian: Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalaistaiteilija. Lisäksi hän on ainoa suomalaistaiteilija, jonka kuvia kohtaa edelleen enemmän maailmalla kuin Suomessa. Suomessa Tomppa tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun alkupuolella taide-eliitin noteerattua hänen tuotantonsa lehtikirjoituksissa. Maailmalla häntä ei kuitenkaan ole totuttu näkemään niinkään museoissa, vaan osana homokulttuurin pyhää kuvastoa: Tomin lihaksiaan pullistelevat ja jättikalujaan heiluttavat nahka-, univormu- ja farkkukundit kiteyttävät täydellisesti homokulttuurin vartalo- ja seksikeskeisyyden, jossa camp-henkinen liioittelu on puoli ruokaa eikä makeaa voi koskaan saada mahan täydeltä. Kalha toteaa osuvasti, että tällaista maailmanlaajuista vaikutusta ei ole ollut kenelläkään suomalaisella kuvataiteilijalla ennen eikä jälkeen.

Kun kerran Touko Laaksonen on ollut niin merkittävä taiteilija, miksi häntä tunnetaan Suomessa niin huonosti? Tomin elinaikana kyse oli siitä, että hän halusi pitää matalaa profiilia kotimaassaan ja jopa kielsi kuviensa esittämisen näyttelyssä. Suurin syy on kuitenkin epäilemättä kuvissa itsessään: maabrändityöryhmän on vaikea sijoittaa Gallen-Kallelan Sammon taonnan viereen Tom of Finlandin hyvin toisenlaisia takomiskuvia, joiden näyttämönä ovat milloin tyrmät ja milloin teehuoneet, kuten pisuaareja ennen leikkisästi kutsuttiin. Onneksi asenteet ovat muuttumassa, ja Tomista ja Toukosta on valmisteilla jopa kaksi kilpailevaa kotimaista elämäkertaelokuvaa: toinen virallinen ja toinen epävirallinen ja siksi kiistanalainen Tom – the movie.

Harri Kalha käyttää kirjassaan paljon aikaa kuvatakseen Tomin töiden historiallista taustaa, jota ilman niitä on vaikea ymmärtää. Ilman historiatietoisuutta kuvat typistyvät sinänsä taidokkaiksi pornopiirroksiksi, joissa kuvataan ”hymy pyllyssä” erilaisia fetissejä. Omana aikanaan teokset olivat ehkä tekijänsä tarkoitusperistä huolimatta mitä poliittisinta taidetta: ne antoivat homohalulle kasvot aikana, jolloin homoseksi oli vielä rikollista ja sensuurin kourissa ja jolloin homoja vainottiin armotta. Kuvat siis ilmensivät homoylpeyttä hillittömän häpeän keskellä, mutta samalla häpeä oli kuvien keskeinen edellytys ja käyttövoima.

Ensimmäiset kuvansa Tom piirsi jo 1940-luvun puolivälissä, mutta omimman tyylinsä hän löysi 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hänen kuviaan alettiin julkaista yhdysvaltalaisissa ”kehonrakennuslehdissä”.  Kalha havainnollistaa sitä, miten kuvissa nähtiin mitä perussuomalaisimpia skenaarioita, joissa pellavapäiset uroot uittavat tukkeja, saunovat tai pullistelevat muuten vain. Sensuurin vuoksi kuvat olivat vielä kovin viitteellisiä, mutta Kalha purkaa ahkerasti niiden piilomerkityksiä: tukkien ja jylhien puiden symboliikkaa ei tarvitse kovin kauaa miettiä, mutta Kalhan kurittoman katseen alla saappaanvarretkin muuttuvat esinahoiksi ja rantakivet muhkeiksi pullotuksiksi. Vähitellen kuvien perussuomalaisuus sai kuitenkin tehdä tilaa periamerikkalaiselle ja urbaanille kuvastolle puistoineen, baareineen ja pisuaareineen.

Suomi, sauna ja seksi? Kalhan kirjan kuvitusta.

Kalha seuraa Tomin tyylin kehitystä sensuurin hellittämisen ja homojen seksuaalisen vapautumisen myötä 1960–1970-luvuilla. Enää kuvissa ei tarvinnut hakea lisäpotenssia parrunpätkistä, kun housuissa kauan pullistelleet jättimäiset vehkeet sai oikein luvan perästä kaivaa esiin kieli pitkällä odottaneen homokansan nähtäville. Ja siitä eteenpäin tahti vain kiihtyi gay liberationin tahdissa huipentuen vuosien 1975–1990 hillittömän halun kuvauksiin, jotka etenivät tuplapanoista nelinpeleihin ja niin edespäin nahkaruoskan soidessa. Kalha kuitenkin korostaa, että Tom ei vain poiminut kuvia elävästä elämästä, vaan hänen kuvansa olivat yhtä lailla luomassa elävää elämää – tuota uskomatonta seksuaalista ilottelua, jota kuvataan esimerkiksi dokumentissa Gay sex in the 70s.

Kalhan analyysin pääpaino on häpeän, halun ja campin kaltaisissa käsitteissä. Campin Kalha määrittelee muun muassa siten, että se on luopumista sosiaalisesta kontrollista, kuten hyvästä mausta, ja antautumista perverssille, raadolliselle ihmisluonnolle. Kalha näkee Tomin piirrosten ironisoivan huumorin himomyönteisenä campinä. Niiden suorastaan naurettavan maskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, kun he nauttivat mitä koomisimmissa tilanteissa kyydistä kannat katossa tai jalat olkapäillä. Viis siitä, että vehje on niin suuri, ettei se likimainkaan mahdu suuhun! 

Kuten Kalha osuvasti toteaa, tämä himomyönteinen camp on todella kaukana nykypäivän populaarikulttuurin homomyönteisestä campista, jossa homot ovat täysin epäseksuaalisia, koomisia, sisustavia ja stailaavia kahden kiinalaislapsen adoptiovanhempia à la Moderni perhe. Karrikoiden voisi sanoa, että jos himomyönteisessä campissa muna oli liian suuri suuhun, homomyönteinen camp on pelkkää suurta suuta, eikä munaa ole kenelläkään.

Jos tämä olisi pornoelokuva, repliikki kuuluisi: ”Yeah, take it like a man.”

Kalhan kirjan kuvitusta.

Kalha ottaa tulkinta-avuksi modernin queer-tutkimuksen pohdinnat homoseksin ”antisosiaalisuudesta”. Tomin kuvat julistavat Kalhan sanoin sitoumuksista vapaan miesten välisen seksin ilosanomaa ja ovat siten poikkiteloin lisääntymistä, perinteistä parisuhdetta ja sovinnaisuutta painottavan sosiaalisen järjestyksen kanssa. Kuvat siis sokeeraavat yhä, koska ne ovat niin kaukana keskiluokkaisesta elämäntavasta, joka on asetettu myös homojen päätavoitteeksi. Tomin tuotanto ja sukupuolineutraali avioliittolaki eivät millään sovi samaan slingiin, sillä näitä miehiä ei kiinnosta parisuhde, vaan he haluavat vain olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, koska he ovat sen arvoisia. Tämän sokean halun sokeeraavuutta ja sitä kautta kuvien poliittisuutta vain vahvistaa nykyinen aids-tietoisuus.

Kalhan teos on erinomainen johdatus Tom of Finlandin tuotantoon ja sen taustaan sekä Tomin piirrostekniikkaan ja teeseihin. Queer-teorian lisäksi Kalha tarkastelee Tomin tuotantoa taidehistorian näkökulmasta ja valottaa sen suhdetta muuhun tuon ajan lihatoritaiteeseen. Kalha on imenyt Tomin kuvien tyyliä myös tekstiinsä, jossa puhutaan siekailematta kullista ja herkutellaan ”istuu kuin nyrkki pyllyyn” -tyyppisillä vertauksilla. Tämä on erityisen tervetullutta siksi, että Kalhan teksti karkaa paikoin hyvin teoreettisiin sfääreihin. Välillä maallikkolukija kompastuu väistämättä ”dadaistiseen objet trouvé -periaatteeseen” ja vaikeasti avautuviin analyyseihin: ”Tom muuntaa kynän kosketuksen visuaaliseksi tekijäksi, jonka katsoja rekisteröi moniaistillisen halun funktiona.” Nämä ajoittaiset harhahypyt saavat lukijan metaforisen munan väistämättä veltostumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin suuresti siitä, miten oivallisesti Kalhan teksti onnistuu yhdistämään korkeaa ja matalaa ja hienostunutta ja karkeaa – ihan kuin Tomin työtkin. Pidän ylipäätään siitä, kun populaarikulttuuria tarkastellaan analyyttisesti mutta arvottamatta, ja Kalhan queer-teoreettiset kuva-analyysit ovat ajoittaisesta vaikeatajuisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoisia. Kalha ei edes yritä kahlita kohdettaan ja kangistaa sitä teorian muottiin, vaan tarkastelee Tomin poikia innostuneesti kuin voyeuristi oksanreiästä. Tämä onkin viisasta, sillä taide on ikuista, mutta teoriat ovat kuin sen päälle rullattavia kumeja: käyttökelpoisia vain niin kauan kuin seisokki sen sallii.

Kalhan kirjan kuvitusta.

Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi Adlibris-verkkokaupassa

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan