Viisi biisitärppiä 4

Äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1927.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarissa ahmaistaan pääsiäisen kunniaksi viisi yllätysmunaa, joista paljastuu kevään kuumottavimmat kipaleet. Toivottavasti sateenkaari-Suomen alueraadit ovat valmiina jakamaan muutakin kuin vain pisteitä.

Tämänkertaiset tärpit saavat myös luvan toimia soivana postikorttina suoraan New Yorkista, missä Hulivilipoika oli juuri huvittelemassa ja huhkimassa tulevia blogijuttuja varten. Pysykää siis kuulolla!

Josef Salvat: Closer

”Minulla on mieshuoran sydän ja huoran häpeä, rakastajan vartalo ja masokistin aivot”, laulaa Josef Salvat ja erottuu taatusti formaattiradioiden lähetysvirrasta. Salvat on biseksuaali aussipoppari, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Will Youngin ja Hurtsin poikien väliin, alle tai päälle, mutta brittimelankolian sijasta tarjolla on surua suoraan Sydneystä. 

Kun Salvatin tuoreen Night swim -levyn deluxe-versiosta karsitaan kaikki turha luksus, jäljelle jää kahdeksan laatulaulua. Niiden joukossa ovat edellä siteerattu Hustler-single sekä levyn päättävä kieroutunut Killing me softly -variaatio In the audience, jonka kertoja pystyy ilmoittamaan kumppanilleen suhteen päättymisestä vain laulamalla siitä kaikkien kuullen konsertissaan.

Levyn tanssittavampaa puolta edustaa nyt kuultava Closer-kappale. Se on globalisoitunutta maailmantuskaa uhkuva oodi etäsuhteelle, jossa suhteen toinen osapuoli pakenee kertojan lähentymisyrityksiä henkisesti ja maantieteellisesti. Jos et sä soita, jäljellä ei lopulta ole juuri muuta kuin etäisyys: ”But you're choosing Stockholm / you’re choosing New York / you touch down in Sydney / everywhere that I’m not / we’re going the distance / but how can’t you see / all this resistance / ain’t coming from me.”

Draco Draco: In the dark

Seuranhakupalvelu Grindr on yhyttänyt yhteen monta miestä, mutta harvemmin niin pitkäksi aikaa, että siitä ehtisi syntyä levy. Lontoolais-berliiniläinen duo Draco Draco saattaakin olla maailman ensimmäinen Grindr-bändi. Bändin laulaja Danny Polaris kertoo DNA-homolehden haastattelussa alkaneensa tylsistyneenä chattailla David Whitingin kanssa, koska tällä oli Grindr-profiilissa niin kiva kissapaita. Ruumiinnesteiden sijasta miehet olivat päätyneet vaihtamaan demoja, ja lopputuloksena oli Draco Dracon viime syksynä ilmestynyt esikois-EP River cry.

Bändin synkkäsävyisen hedonistinen pop on omiaan samoihin alusvaatebileisiin kuin vaikka Scissor Sistersin Night work -levyn kevätkiimaiset nylkytykset. Paras esimerkki tästä on nyt kuultava In the dark, jonka kertoja tulee nykäistyksi nahoistaan yön kuninkaan laserkatseen voimasta ja saa melkoisen kutkan nivusiin: ”Don’t leave me in the dark / don’t leave me with the lights turned out / don’t leave me in the dark / cause I’ll find you and turn you on.”

Bloc Party: Eden

Indierokki ei ole Hulivilipojan heiniä, joten ihmekö tuo, että tietämykseni brittibändi Bloc Partysta rajoittui lähinnä nokkamies Kele Okereken homouteen. Tilanteen muutti bändin viime syksynä julkaistu viides albumi Hymns, jolla juhlivat ennen muuta elektroniset vaikutteet.

Nyt kuultavassa ekstaattisessa Eden-kappaleessa pössytellään sätkää sen verran antaumuksellisesti, että paratiisin portit lävähtävät auki. Lisää vain 72 neitsyttä: ”Take me to the garden / stand with me naked by the tree / feed me poisoned apples / feed me till I forget everything / with each bite we take.”

Tämä huumeiden ja seksin yhdistelmä kytkee kappaleen osaksi maailman suurkaupunkien chemsex- eli seksihuumekulttuuria, jonka kielteisiä puolia on puitu kansainvälisissä homolehdissä viime kuukausina melkoisesti. Kannabista ei sinänsä lasketa chemsex-huumeeksi, mutta Eden-kappaleen chemsex-kytköksestä tekee ilmeisen sanoituksessa mainittava ”kristallikatseinen käärme”, joka on verhottu viittaus kaikkein pahamaineisimpana seksihuumeena pidettyyn metamfetamiiniin eli kristalliin.

Bright Light Bright Light: Happiness (solo piano)

Bright Light Bright Light -taiteilijanimellä esiintyvä brittiläinen elektropoppari Rod Thomas tunnetaan yhteistyöstä mm. Elton Johnin ja Scissor Sistersin Ana Matronicin kanssa. Hulivilipoika ei kuitenkaan suostunut häikäistymään tästä musiikillisesta kirkasvalolampusta ennen tämäntalvista Solo piano versions -albumia, jolla kuullaan ilkosilleen riisuttuja versioita Rodin aiemmista ralleista.

Levyn kermalistoa edustaa Life is easy -albumilta (2014) poimittu Happiness, jonka alkuperäisversio kuulostaa lähinnä Ace of Basen seitsemännen comeback-kokoelman uutuusraidalta. Pianoballadina laulun hieno teksti pääsee kuitenkin oikeuksiinsa.

Laulun minäkertoja muistelee mennyttä rakkautta vailla katumusta tai katkeruutta – eihän onni ole ollut kuollut, se on vain siirtynyt jonkun toisen huulille ja hyväilyihin. Kertojan kirkasotsaisuus kätkee kivun, joka odottaa vielä vapautumista vanhoista tunteista: ”Oh happiness hasn't left / just moved from my hands / to somebody else's / oh happiness isn't dead / just moved from my mouth / to somebody's breath / it's whispering, if you want to hear / it's all around, if you want to feel / it's everywhere – – in time scars will fade.”

Samir & Viktor: Bada nakna

”Torilla tavataan” -toteamus on tähän saakka vienyt ajatukset lähinnä Mantaa häpäiseviin makkaraniskoihin, jotka rientäisivät kyllä panemaan rajoja kiinni, jos vain känniltään pystyisivät. Vaan ei enää! Ruotsin tämänkeväisten viisukarsintojen jälkeen sanonta assosioituu lähinnä kahteen kiiltokuvankauniiseen salibarbiin Samiriin ja Viktoriin, jotka laulavat ikiteinipoppia ja julistavat tapaavansa Sergelin torilla – alasti! Mukaan ovat tervetulleita kaikki paitsi vihaajat, eli kaiken maailman katupartioiden on turha vaivautua.

Miten raikasta. Miten ruotsalaista. Miten hyväkroppaista! Vielä kun pojilta olisi nykäisty bokseritkin pois, homokansanjuhla olisi ollut kiistaton.

Samir & Viktor -duo onnistui harhauttamaan yliminääni jo viimevuotisella viisubiisillään Groupie, jossa he lanseerasivat meitsien rinnalle me-itsien käsitteen (”inga mera selfies / för vi ska ta en groupie”). Pojat eivät kaiketi ole sateenkaarikansalaisia, mutta toki heidän kanssaan voisi pienen ryhmäkuvan ottaakin. ”Ei se ole selfie-keppi. Olen vain iloinen nähdessäni teidät.”

Muista myös esityksen viitottu versio, joka entisestään korostaa kappaleen ”det finns plats för alla här / oavsett vem du än är” -sanomaa. Ja toki strippaavalle viittomakielen tulkille aina tilaa ja paikkoja riittääkin.

Samasta aiheesta:

Viisi biisitärppiä 3

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

Euroviisut assosioituvat homoihin vähintään yhtä tiiviisti kuin takapuoli, teatraalisuus ja tapainturmelus, mutta mistä homojen viisukuume oikein johtuu? Tätä miettii joka kevät myös moni homo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa taas yksi entisen Jugoslavian tasavallan Makedonian ex-missi, joka on lähetetty ”laulamaan” maailmanrauhasta perspaljaana parhaaseen katseluaikaan.

Turhien yleistysten välttämiseksi tutkiskelen tässä jutussa ennen kaikkea oman viisukuumeeni etiologiaa. Avukseni olen kutsunut pari asiantuntijaa, jotka ovat tutkimuksissaan selittäneet homojen viisufaniutta lähinnä camp-henkisen maailmankatsomuksen, kulttuurisen vastarinnan ja yhteisöllisyyden avulla.

Campia

Euroviisujen ja campin liitosta kirjoittaa tutkija Mari Pajala Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissa ”Eurovision laulukilpailu – eurooppalaisen homokulttuurin instituutio”. Camp-käsite on tunnetusti yhtä kerroksellinen ja ehtymätön kuin drag show’n Leidit lavalla -hittipotpurin asukokonaisuus. Omassa kirjoituksessaan Pajala tarkoittaa sillä mieltymystä tyyliin ja ylettömyyteen sekä hallitsevien makunormien hylkäämistä.

”Eurovision laulukilpailussa suositut musiikkityylit (tunteellinen iskelmä, eurodisko, dramaattiset ’etnokappaleet’), suuriääniset naisartistit ja näyttävät esiintymisasut ovat tarjonneet runsaasti aineksia camp-nautinnoille”, Pajala summaa. Uppoutuminen matalasti arvostettuun viihdespektaakkeliin taas tarjoaa tilaisuuden kapinoida hallitsevan heteroseksuaalisen kulttuurin konventioita ja mieskuvaa vastaan.

Vastarintaa

Viisukulttuurista homomiesten vastarinnan muotona kirjoittaa myös professori Tiina Rosenberg teoksessa Queersverige (2005). Hän toteaa artikkelissaan ”Schlager, känslor och svensk homokultur”, että modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. (Paitsi jos on juuri sattunut voittamaan olympiakultaa ja kerta kaikkiaan murtuu siniristilipun katveessa kesken Maamme-laulun.)

Iskelmämusiikki, jota myös euroviisut useimmiten edustavat, on tunnetusti sentimentaalisuuden tyyssija. Ja mikä pahinta: kulttuurielitistien mielestä iskelmistä ja euroviisuista puuttuu lisäksi oikealta taiteelta vaadittava sosiaalinen ja taiteellinen edistyksellisyys – ne ovat vain tanssilavahieltä haiskahtavaa unelmahöttöä, jossa kaikki näytetään yhtä paljaasti ja laskelmoidusti kuin pornossa: kolme minuuttia yhtä ja samaa rynkytystä lähikuvassa. Aah, ojennatko nenäliinan!

Kun siis mies menettää itsehillintänsä siinä määrin, että hän kuuntelee viiden pennin viisudiivan voimaballadia kyyneleet silmissä, hän on perverssi sekä miehenä että kuuntelijana. Tiina Rosenbergin mielestä homomiesten viisukulttuuri voidaankin nähdä uhmakkaana sentimentaalisen kulttuurin puolustuksena. Samalla se on yhteisöllisyydestä syntyvän voiman ja ilon lähde.

”Viisukuumetta alentava lääke. Säilytettävä kunnon diivojen ulottumattomissa.”

Yhdessä 

Viisufanien sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pureutuu sosiologi Katri Nieminen tutkimuksessaan Euroviisuja ei pahat ihmiset seuraa (2013). 

Niemisen haastattelemat viisufanit kertoivat, että heidän faniutensa oli yleensä kehittynyt yksityisestä harrastuksesta sosiaaliseksi. Monelle yhteisöllisyys ja sitä ilmentävät fanitapahtumat olivat muotoutuneet jopa yhtä tärkeäksi osaksi faniutta kuin itse musiikki ja koko kilpailu – fanittamisesta sai yksinkertaisesti enemmän irti, kun sen jakoi muiden samanmielisten kanssa.

Niemisen haastateltavat puhuivat avoimesti viisufaniuteen liittyvästä outoudesta, jota he olivat alkaneet suorastaan syleillä faniyhteisön kannustamina. Outouden kokeminen ja siihen läheisesti liittyvä camp-henkinen ”nauru elämälle” näyttäisikin Niemisen mukaan olevan keskeinen faneja – niin homoja kuin heterojakin – yhdistävä tekijä. Kaikki ovat omalla tavallaan outoja, ja tämä toimii yhdistävänä siltana erilaisten mutta silti samanhenkisten fanien välillä.

”Euroviisufanien yhteisössä seksuaalivähemmistöt ovat laajasti edustettuina, ja sen myötä fanien on helppoa olla avoimia myös oman suuntautumisensa suhteen. – – Discon, glitterin ja campin sävyttämä euroviisumaailma on myönteinen ja avoin paikka myös homo-identiteetin ilmaisulle”, Nieminen summaa.

Jos iskelmälle itkevä ja campille ehdoitta antautuva homo on kaksin verroin perverssi, viisuyhteisö tarjoaa hänelle vastapainoksi kaksinkertaista yhteisöllisyyttä, jossa yhdistyvät sekä fanitus että seksuaalisuus ja jossa outous on hyve.

Suomen ja sydämen asialla

Meillä ei koskaan katsottu Euroviisuja. Ne alkoivat liian myöhään, kestivät liian kauan, eikä Suomi kuitenkaan pärjännyt. Vaan kuten laulussa: kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen. 

Vuosi oli 1987, minä olin yhdeksän, ja sata salamaa iski tulta. Kun äiti ja isä menivät nukkumaan, minä lähdin hakemaan viisuvoittoa ja kohtasin tietysti waterlooni – ensimmäisen monista.

Pettymyksestä huolimatta en liittynyt seuraavanakaan vuonna nukkuvien puolueeseen. Lapsen uskon lisäksi tätä selittänee jonkinlainen alitajuinen ymmärrys siitä, että Eurovision laulukilpailussa oli kyse paljon muustakin kuin niistä lauluista ja voitosta. Kuten esimerkiksi juontaja Viktor Lazlon iltapuvusta. En nyt varsinaisesti halunnut omistaa sitä mekkoa, vaan halusin olla se mekko: iso, ihana, vaaleanpunainen ja korvakoruista kantapäähän camp.

Vuotta myöhemmin istuin siis taas sohvannurkassa kuunnellen isän kuorsausta ja seuraten samalla, miten totaalisesti nauravat silmät unohdettiin. Kolme pistettä ja 20. sija! Mitäs pässit lähettivät Dubliniin väärän viisun.

Jo Suomen-karsintojen jälkeen ilmoitin koulussa ylpeänä, että oikea valinta olisi ollut Ami Aspelundin Amor Amor. Opettaja katsoi minua pilke silmässä ja kysyi kaikkien kuullen, tiesinkö mitä Amor tarkoittaa. Punastuin. Tuntui kuin minut olisi paljastettu.

Lapsuuteni Suomessa Eurovision laulukilpailu ei edustanut sentimentaalista nautintoa. Pikemminkin se edusti kapeaa ”me vastaan muut” -tyyppistä kansallismielisyyttä, jossa Suomen kunnia oli omia intohimoja tärkeämpi. Euroviisut ei ollut mikään hilpeä homojuhla vaan viihteen talvisota, jossa oli vastassa ylivertainen vihollinen: koko muu Eurooppa, joka ei ymmärtänyt kamalalta kuulostavaa kieltämme. Maastopukuiseen massaan ei mahtunut montakaan vaaleanpunaista iltapukua.

”Amor tarkoittaa rakkautta”, opettaja sanoi. Minä laskin vaivihkaa jousen ja sydänteräiset nuoleni pulpetin alle ja painoin pääni pienten siipieni suojaan.

Välillä toki Suomen ja sydämen asia kohtasivat, ja ne häviöt jättivät arpia. Pahimpina muistan CatCatin (1994) ja Jasminen (1996) mahtavat mahalaskut.

Vuonna 1994 olin juuri tullut kaapista parhaalle kaverilleni, joten CatCatin härmäläinen homohumppa Bye bye baby oli minulle jonkinlainen emansipaation ehtoollishymni. Olin voimissain, eikä sekään tietysti haitannut, että suomalaisten varmasta voitosta kuhisi kuulemma koko Dublin. Muistan lukeneeni, miten tyttöjä oli mainostettu jopa lentokoneen perään kiinnitetyllä bannerilla. Muita some-palveluitahan ei silloin vielä ollut käytössä.

Liekö se banneri vielä tallella jossain arkistossa – vieressään 11. pistettä, 22. sija sekä Katja ja Virpi Kätkän esiintymisasut, joita brittikommentaattori Terry Wogan nimitti ”äidin vanhoiksi alusvaatteiksi”? CatCatin seksuaalisen vapautumisen anthem ylsi yhdessä yössä homomarttyyrien hall of fameen. Kaikki kunnia Suomen kunnialle, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Vielä CatCatia karumman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin Jasmine. En ole tähän päivään mennessä löytänyt itseni ja äitini lisäksi ketään, joka Jasminen kappaleesta pitäisi. Paljon sanoo sekin, että kun olin 2000-luvun alussa työmatkalla Islannissa, paikalliset vanhemmat kollegani muistivat Suomesta spontaanisti vain kaksi asiaa: Kekkosen ja Jasminen. ”The girl with the guitar…”

Jasmine todella teki kaikkensa jättääkseen viisuhistoriaan tahmaisen tassunjäljen. Legendan mukaan artisti oli niin tyytymätön norjalaisen kampaajan työhön, että hän työnsi juuri ennen omaa lauluvuoroaan päänsä vesihanan alle ja viimeisteli kokonaisuuden omilla kemikaaleillaan. Maa ja taivas saattavat olla kauniita, mutta Jasminen kampaus ei sitä ollut. Itse esitystäkin leimasi niin kova hermostuminen, että jopa ajovaloihin jähmettynyt peura olisi näyttänyt Jasminen rinnalla tankotanssijalta.

Itse olin juuri pettynyt kaukorakkaudessa, joten Jasminen päätyminen koko Euroopan hylkäämäksi kouraisi syvältä. Minullakin oli ollut niillä treffeillä karmea fleda, huono vire ja heikko menestys: 9 pistettä ja 23. sija.

Opiskeluaikana viisuinnostukseni hiipui vuosiksi, kunnes ymmärsin vuonna 2004 vaihtaa Ruotsin kanavalle. Olihan meilläkin tietysti Siltsu (bitch!), mutta ruotsalaisilla oli niin paljon enemmän: oli mikrofonitelinettä häpäisevä Lena Philipsson, oli muhkean rintavarustuksensa jäätanssieleganssiin vain vaivoin ahtanut Shirley Clamp ja oli drag-legenda After Dark, jonka numero oli tyrmäävä toisinto Fellinin La dolce vita -elokuvan suihkulähdekohtauksesta.

Ruotsissa Eurovision laulukilpailu ei ollut kansallinen häpeätahra vaan kansallisylpeys, jonka sietämättömästä keveydestä osattiin nauttia naurussa suin. Tämä ei ollut mitään kansakunnan kunniavartio, vaan kunnon karnevaali, jossa kansallisuutta tärkeämpää oli kuuluminen kirjavaan joukkoon. 

Vasta homo- ja hittimyönteisten ruotsalaisten avulla löysin viisuilun yhteisöllisyyden, koska ruotsalaisten tarinassa oli tilaa minullekin: olin kultakengissäni ja kukkapaidassani iloisesti suomalainen.

Kului pari vuotta siitä, kun olin ajanut Ahlgrenin autolla länsinaapuriin. Tuli 20. toukokuuta 2006 ja koitti ilta, jona helvetti ei suinkaan jäätynyt – se vain oli lyömässä pyrojen muodossa lieskaa Ateenan Olympic Indoor Hallin lavalla varmistaakseen sen, että Lordi toi lopulta viisuvoiton kotiin.

Siihen asti kaikki jääkiekkohurmat ja muut olivat menneet minulta täysin ohi. Pakonomainen tarve voittaa nimenomaan ruotsalaiset rinnastui kai mielessäni punaniskojen haluun siivota hintit – nuo henkiset hurrit – ja muut iskelmille itkevät miehet pois Suomi-kuvasta. Torilla oli tilaa vain tosimiehille, jotka kaatuvat kännissä suihkulähteeseen tuotuaan Pojan kotiin saunomaan.

Moinen edusti minulle samanlaista ahdasta kansallismielisyyttä kuin Suomen siihenastinen viisuhistoria ja vei kaiken henkisen pidon, vaikka kuinka olisin lisännyt havuja perkele!

Mutta Lordin voiton jälkeen saatoin henkisesti ekspatriaattina suomalaisena homona ja viisufanina sanoa: ”Kotimainen drag-ryhmä on voittanut Euroviisut ja vieläpä todella campilla esityksellä. Torilla tavataan!” Vai oliko se saunan takana? En muista, mutta sen muistan, että tanssin sinä voitokkaana yönä ensimmäistä kertaa hitaita heteronaisen kanssa homobaarissa. Laulu oli Valoa ikkunassa.

Jossain kaukana muistoissa pieni poikakin tanssi yksin tv:n ääressä yllään vaaleanpunainen iltapuku, iso ja ihana. Amor, Amor oli elossa ja antoi täydet 12.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 3
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä 2

”Nyt tulevat uutiset – Nu komma nyheterna.” Gramofoniuutuuksia Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1928. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hittimittari tarjoaa taas viisi hyvää homorummutusta, eli kaikenkarvaista ja -karvatonta kappaletta, joissa podetaan nuoruutta, kohdataan vihaa, röyhistetään rintaa ja ratsastetaan Raamattu-rodeossa. ”Sus siunatkoon!” sanoo Seinäjoen alueraati Toojin videosta... Edellisiin tärppeihin voi tutustua täällä.

Shlomi Levi & Shay Rokach feat. Mei Finegold: Sweet harmony

”And before I leave / let me show you Tel Aviv”, vihjaili Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Nadav Guedj kilpailukappaleessaan Golden boy. Hänen edeltäjänsä Mei Finegold sen sijaan tekee muutakin kuin vain vihjailee Sweet harmony -kappaleensa musiikkivideossa, joka esittelee Israelin homomekkaa edestä ja takaa. Tämä turboahdettu cover-versio The Belovedin vuoden 1993 hitistä toimi myös Tel Avivin viimevuotisen Pride-viikon tunnuskappaleena. 

Mei on ehdottomasti kesän kuumin lumikuningatar, ja kokonaisuus villitsee muutenkin siinä määrin, että tekee heti mieli ruveta pesemään ikkunoita pelkissä bikineissä. Ja biksuista tuli mieleen, että Nadavin Golden boyta on hyväksikäytetty israelilaisen mallitoimiston antimia esittelevässä videossa. Toivottavasti ette pane pahaksenne (vaan iloksenne panette), että jaan senkin tässä.

Tooji: Father

Homoseksiä alttarilla kirkkokansan kasvojen edessä? Kyllä vain. Saako olla lisää sitä viiniä ja öylättiä?

Norjan vuoden 2012 euroviisuedustaja Tooji teki oslolaiselle Frognerin kirkolle melkoiset oharit. Seurakuntaneuvosto antoi nimittäin Toojille luvan käyttää kirkkoa homoteemaisen musiikkivideon kuvauksissa, koska neuvosto halusi edistää keskustelua uskovien ja uskonnollistaustaisten homojen asemasta. Lopputulos ei kuitenkaan vastannut synopsista. Kirkkoneuvostolle luvatun ”kahden alastoman miehen aistikkaan syleilyn” lisäksi Tooji nähdään ratsastamassa hottispastorin päällä kuin missäkin Raamattu-rodeossa.

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja jylisee Norjan yleisradion haastattelussa, että videon raflaavuus uhkaa vesittää koko hyvän tarkoitusperän ja sanoman, jonka mukaan homojen ja lesbojen rakkaudella on Norjan kirkon siunaus. Tooji itse kiistää sopimusrikkomukset ja korostaa, että kyse on taideprojektista, joka kohdistaa huomiota seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaan syrjintään. Samalla hän korostaa verovaroin tuettavan kirkon vastuuta syrjinnän ehkäisyssä.

Videossa Toojin esittämän miehen saapuminen kirkkoon saa pastorin tolaltaan. Miehillä on ilmeisesti ollut rakkaussuhde, mutta papin rooli ja usko ovat muodostuneet sen esteiksi. Tooji pyrähtää rauhankyyhkyn lailla alttarille ja alkaa paritella pastorin kanssa seurakunnan katsellessa ja buddhalaisen rauhanrukouksen kaikuessa taustalla: ”May all frightened cease to be afraid. And may those bound be free. May the powerless find power. And may people think of befriending one another.”

YouTubessa julkaisemassaan vimmaisessa videossa Human rights above religion (alla) Tooji kiittää kotimaataan Norjaa sen suvaitsevaisuudesta ja muistuttaa samalla, että hänen synnyinmaassaan Iranissa tapetaan ja raiskataan nuoria hlbti-ihmisiä šaria-lain varjolla. Samalla Tooji ruotii kovin sanoin uskonnon merkitystä homojen vainoamisessa ja kantaa huolta varsinkin nuorten itsemurhista. ”Olen homo ja puolustan oikeuksiani. Siksi tein Father-videon”, Tooji tiivistää.

Video on herättänyt ihastuksen lisäksi vihastusta myös hlbti-yhteisössä. Ruotsalainen Bögministeriet-kollektiivi nimitti sitä mauttomaksi, ja omassakin ystäväpiirissäni on paitsi hehkutettu myös paheksuttu Toojin tempausta. Itse ajattelen, että Toojin uhma on helppo tunnistaa omakseen. Juuri siksi se myös surettaa ja uuvuttaa ja pistää miettimään, löytyisikö muutos sittenkin jostain saarnatuoliseksin ja šarialain välimaastosta.



Peter Jöback: Ingen är där

Ruotsinmaan oma Tomi Metsäketo otti ja repäisi esittämällä transhahmo Candy Darlingia Jonas Gardellin menestysmusikaalissa Livet är en schlager (2014). Näin musikaalin viime syksynä, ja vaikka sillä oli hetkensä, kokonaisuudesta jäi valitettavan farssimainen maku, joka jämähti kitalakeen kuin vitriinissä viikon maannut Västerbottensost-piirakka. Parasta musikaalissa oli nimenomaan Jöback sekä musiikki, joka koostui Melodifestivalen-magnaatti Fredrik Kempen säveltämistä ja Jonas Gardellin sanoittamista viisupastisseista. 

Jöbackin tulkitsema Ingen är där kuultiin kohtauksessa, jossa Candy Darling joutui homovihaajien hakkaamaksi, ja se erottui koreasta kokonaisuudesta kuin ruumisarkku Pride-kulkueesta. Sysimusta sanoitus on minusta painavampi puheenvuoro syrjintää vastaan kuin Toojin täystyrmäys, ja se muistuttaa siitä, että monessa totalitaarisessa maassa vähemmistöihin kuuluvat todella saavat taistella ypöyksin sekä vihaajia että viranomaisia vastaan.

Vapaudella on hintansa, ja sinä olet sen maksanut

unelmaasi ei voi lyödä, mutta sinua voi – –

yksin saat kaatua

hapuilla turhaan tukea

yksin saat pelätä, kaivata, hävetä – –

olet yksin

kun koirat ovat saaneet sinut kiinni

Ola Salo: Youth is a time of sorrow

Ruotsi-rockin riikinkukko Ola Salo palaa Wilderness-soololevynsä (2015) kappaleessa Youth is a time of sorrow samaan nuoruusteemaan kuin taannoisessa Du växer upp -coverissa. Pohjattoman haikea kappale tiivistää nuoruuteen usein kuuluvan ehdottomuuden, toivottomuuden ja yksinäisyyden, jotka eivät hellitä kuin enintään aikakoneessa. Itse ainakin muistan liiankin hyvin sen ihmisen, joka ajatteli juuri näin seuratessaan ylioppilasruusujen kuivumista kotona maalla:

Oh, youth is a time of sorrow

When no love is around to find

No love and no tomorrow

The flower's black in the crown we bind – –.

Bojana Stamenov: Beauty never lies

Show ei tunnetusti ole ohi ennen kuin tuhti täti tempaisee. Näin on myös tällä kertaa, kun lavan valtaa Serbian tämän vuoden viisuedustaja Bojana Stamenov. Bojanan Beauty never lies herätti Euroviisut balladikoomasta, ja suoraan naamalle varoittamatta tullut camp-pläjäys teki muutenkin selvää jälkeä. 

Kappaleen sanoitus on ainakin 150 000 kertaan kuultu tarina vastoinkäymisten voimaannuttamasta tytöstä, joka löytää sisäisen kauneutensa. Toisto on kuitenkin paikallaan, sillä itsetunto rakentuu kuin Iisakin kirkko ja näitä kolmen minuutin kasvojenkohotuksia tarvitaan kuin taukojumppaa kesken OITNB-maratonin. 

Laulua voi kuunnella Mikan Big girl (you are beautiful) -tyyppisenä XL-naisten ylistyksenä, mutta yhtä hyvin se sopii homodiskoihin, Pride-lavoille ja kylpyhuoneen peilin ääreen, jossa sitä voi hyräillä uhmakkaasti sille pahimmalle vastustajalleen.

Beauty never lies, never hides, never gives a damn!

Beauty never lies, no, it cries “Here I am!”

Finally I can say , yes, I’m diff’rent, and it’s okay!

Here I am!

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä

Musiikkikauppa Fazerin näyteikkuna vuonna 1929. 

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Alkuvuosi on palkintogaalojen kissankulta-aikaa, ja Hulivilipoikakin haluaa päästä jaolle. Seuraavassa levitän punaisen maton vuoden 2014 parhaille homorummutuksille, eli sateenkaarevien artistien kappaleille, yli maa-, genre-, sovinnaisuus- ja bikinirajojen.

Alvaro Estrella: Bedroom

”Kengät pois kadulla. Paidat pois ulko-ovella. Housut pois käytävässä. Kertalaaki keittiössä. Kertalaaki kahvipöydällä. Kolmas kerta kiellon päälle, eikä me päästy edes makkariin!” Siinä lyhykäisyydessään Ruotsin helmikuisissa euroviisukarsinnoissa kuultu Alvaro Estrellan pikapanobiisi Bedroom. Kappale tipahti jostain käsittämättömästä syystä jo alkukarsinnoissa, mutta Hulivilipoika antaa sille pitkän ja paksun pystin kiitokseksi vuoden vetävimmästä viisubiisistä.

Oh I'm losing track cause baby we don't stop

Is it your turn or my turn to be on top?

So come on!

Hercules & Love Affair ft. John Grant: I try to talk to you

Huomattavasti vakavampaa linjaa edustaa komeaäänisen karhuherran John Grantin ja Hercules & Love Affair -kokoonpanon yhteissingle I try to talk to you. Herculeksen nokkamiehen Andy Butlerin mukaan laulun sanoitus käsittelee Grantin hiv-tartunnan seurauksia. Grant on itse kertonut haastatteluissa siitä, miten hän oli siirtynyt päihderiippuvuudesta seksiriippuvuuteen ja ottanut tietoisia riskejä kuin rangaistakseen itseään siitä, ettei ole ihmisenä kyllin hyvä.

Tämä ajatus välittyy myös I try to talk to yousta. Kappaleen voi tulkita sairastuneen ja hänen elämänkumppaninsa väliseksi vuoropuheluksi, jossa kyseenalaistetaan toisen elämänvalinnat. ”Miksi annoit tämän tapahtua? Miksi annoit muiden käyttää itseäsi hyväksi? Ajatteletko ansainneesi tämän? Ei tämän tarvitse päättyä näin. Jos voisin, parantaisin kipusi ja poistaisin häpeän.” Kun rankka teksti yhdistyy house-perinteestä ammentavaan taustaan, lopputulos on tanssimusiikin melankoliaa syvimmillään.

Marc Almond: Death of a dandy

Musiikin monitaituri Marc Almond julkaisi kesäkuussa uuden albuminsa The dancing marquis, jolla hän tekee yhteistyötä mm. tuottajalegenda Tony Viscontin kanssa. Yhteistyön hienoimpia hedelmiä on kappale Death of a dandy, joka kertoo itsensä keikariksi julistaneesta ja huumeiden yliannostukseen kuolleesta brittitaiteilija Sebastian Horsleysta. Kappale kuvaa miestä myytin takana ja hurmaa nerokkailla lyriikoillaan aina ensimmäisen säkeen Dolly Parton -viittausta (”coat of many colors”) myöten. Kappaleen koko ajan kasvava tunnepaatos suorastaan pakottaa huokaisemaan: ”Keikari on kuollut. Eläköön keikari!”

Take off your coat of many colors

And throw it on the floor

Like your old discarded lovers

The ones you can’t recall

Lay your head down on the pillow

Place your hand upon your chest

Close your eyes and think of England

To take your final rest.

Jari Sillanpää: Kun Pariisi kuolee

It’s Siltsu, bitch! Jari Sillanpää onnistui vuonna 2014 lähes mahdottomassa tehtävässä, kun hän julkaisi tekstien puolesta vakavasti otettavan ja silti radiosoittoon kelpaavan iskelmälevyn homomiehen elämästä kohtaamisineen ja eroineen. Jälkimmäisistä kertoo vakuuttavasti Mikko Karjalaisen sanoittama Kun Pariisi kuolee. Tämä Pariisi–Helsinki-hitin (1996) isoveli kertoo, mitä se todella tarkoittaa, kun ”chanson d'amour nyt loppu on”. 

Pariisin maine rakkauden kaupunkina on armottomassa ristiriidassa laulun kertojan omien ajatusten kanssa, jotka ovat täynnä pelkoa ja tuhoa:

Vaikka tappaisin jokaisen muiston

pommittaisin pois kaupungin

puut ja pensaat ja jokaisen puiston

mitä sillä mä voittaisin?

Ikuisuuden päättyessä

me olemme tulta ja lunta

me olemme maallisen tiensä päähän

kulkenut valtakunta.

Romantiikan raunioilla kytee silti toivo pienellä liekillä. Ehkä tästä selvitään miehinä eikä vihamiehinä: ”Minä pyydän: pidä mut hereillä / ei tehdä tästä painajaisunta / ystävyys yhä henkiin jäähän / kun Pariisi kuolee.”



Ola Salo: Du växer upp

Viimeisenä tärppinä on Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjassa kuultu Love Antellin kappale Du växer upp. Sen tulkitsee glamkukko Ola Salo, joka vastasi myös Ruotsin vuoden 2014 Pride-kappaleesta I got you ja puhui jälleen mediassa biseksuaalisuudestaan. 

Salo on muokannut Antellin helposti unohtuvasta alkuperäisrallatuksesta komeasti paisuvan balladin ja työstänyt myös tekstiä omaan historiaansa sopivaksi. Laulun aiheena ovat elinikäiset kasvukivut, ja jo ensimmäisessä säkeistössä tehdään hurja aikahyppy kohdusta koulukiusatuksi: ”Aloitat potkimalla vatsassa, ja sittemmin saat potkia lisää. Ensimmäisessä juoppoputkassa ja koulun pihalla. Ne käytävät olivat sotatanner.” 

Tästä leikataan suoraan nuoruudenmuistoihin: suuriin haaveisiin, jotka hiipuivat hiljaa, ja sydänystäviin, jotka elämä sittenkin erotti: ”Meistä piti tulla suuria, mutta kaikki katosi niin nopeasti. Vain ydinjäte on ikuista – parhaat kaverit voivat lähteä vastakkaisiin suuntiin.”

Kertosäe sykkii silti toivoa, ymmärrystä ja rohkaisua sille pienelle ihmiselle meissä kaikissa: ”Lopulta kasvat aikuiseksi ja näet kaiken läpi. Kasvat aikuiseksi ja itket itkusi mutta et koskaan totu siihen.”

Du växer upp, du växer upp till slut

och ser igenom alltihop

du växer upp, du växer upp och du gråter ut

du vänjer dig aldrig vid att växa upp

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Bra vibrationer: Melodifestivalen 2014

Hulivilipoika on vielä tällä viikolla omassa blogissaan Huilivilipoika, koska heitän gaykkaa bloggaajasiskoni Annan Kuuntelija-musiikkiblogissa. Olemme seuranneet muutaman viikon ajan Ruotsin euroviisukarsintoja, jotka huipentuivat tämäniltaiseen finaaliin. Lue suuri finaalipostauksemme ja varaudu kasvojen verenkiertoa elvyttävään bitch slap -kokemukseen!

Melodifestivalen 2014: Kuuntelijan ja Hulivilipojan suuri finaaliäänestys

Soittolista: Fine and Mello(w) – Melodifestivalen by Hulivilipoika

Melodifestivalen 2014: Andra chansen – arviot neljästä jälkimmäisestä kilpailukappaleesta

Melodifestivalen 2014: Andra chansen – arviot neljästä ensimmäisestä kilpailukappaleesta

Melodifestivalen 2014: Kuuntelijan ja Hulivilipojan semifinaalishoccy

Hulivilipojan suosikkeihin kuuluva Linus Svenning esittelee mm. tatuointejaan
QX-lehden Melodifestivalen-numerossa. 

Homolehdet esittelyssä 5: QX

Miksi jättäisit pakkoruotsin kertaamisen vain Melodifestivalen varaan ja pähkäilisit loppuvuoden, onko se ”pappas ny pojkvän” vai ”pappas nya pojkvän”? QX-lehti tarjoaa markkinoiden pervoimman ruotsinkurssin – eikä maksa äyriäkään.

Vuodesta 1995 ilmestynyt ruotsalainen ilmaisjakelulehti QX on Pohjoismaiden suurin homolehti. Nimensä se on saanut vuonna 1992 perustetulta brittilehdeltä, mutta ne eroavat toisistaan kuin iskemätön ja käytetty kortsu. Brittiläinen QX Magazine keskittyy Lontoon menovinkkeihin ja klubielämään ja sen ”pikkuveli” QX Men pornoon. Ruotsalainen QX taas on juuri sellainen kuin ruotsalaisen homolehden voi olettaakin olevan: freesi, pirtsakka ja tasa-arvoinen lehti homppeleille, lepakoille, bisseille, transuille ja rättisouvareille (bögar, flator, bin, transor, drugor) sekä kaikille hen-pronominin käyttäjille. QX:ää kustantava QX Förlag pyörittää myös uutisportaalia ja Qruiser-yhteisöä sekä järjestää Ruotsissa isoja gay-gaaloja. Tänä talvena homogaala tuotiin pienimuotoisena myös Suomeen.

QX:n painopiste on viihteessä ja kulttuurissa: julkkishaastatteluissa, levy-, kirja-, leffa- ja tv-arvosteluissa sekä muoti-, kauneus- ja sisustusjutuissa. Lehdessä käsitellään myös kansainvälisiä asioita, mutta ennen kaikkea se on erinomainen kanava ruotsalaisen kulttuurin seuraamiseen. Kulttuurin saralla QX syyllistyy tosin välillä samaan helmasyntiin kuin useimmat muutkin homolehdet: liioitteluun ja pakonomaiseen trendien perässä juoksenteluun. Homoleffat ja homoikonien tuotokset saavat lehden kriitikoilta usein paljon anteeksi, ja kahden tähden tuotokset kerrotaan varmuuden vuoksi pärstäkertoimella. Tyylipalstalla taas listataan milloin mitäkin asioita, jotka ovat tässä kuussa aivan out. Esim. take away -kahvin kanssa ei sitten saa kulkea kadulla kiireisenä, koska sinä et ole Carrie Bradshaw! Enimmäkseen QX antaa kuitenkin onneksi vähemmän takakireän vaikutelman.

Parhaan kuvan QX:n kepeästä julkkisvetoisesta linjasta saa selailemalla viimeisimpiä numeroita, joihin on haastateltu mm. Ruotsin naisten maajoukkueessa pelaavaa lesbojalkapalloilijaa, Ruotsin Idolsissa menestynyttä homopoikaa, lesbo- ja homoikoni Marie Fredrikssonia, kotinsa joulukoristeilla kuorruttanutta homopariskuntaa, Koko Ruotsi leipoo -sarjan homo-osallistujia ja Mr Gay Swedeniä. Kaiken kivan ja kepeän keskeltä erottuu kaksi juttua, joista toiseen on haastateltu kahta Ruotsiin muuttanutta venäläistä homopakolaista ja toiseen irakilaistaustaista ruotsalaisjuristia ja -poliitikkoa, joka on saanut sukulaisiltaan tappouhkauksia tultuaan kaapista ja uhmattumaan ns. kunniakulttuureja.

QX:n helmikuun no-no: susirumat kännykkäkotelot.

Euroviisufanille QX on pakollista lukemista varsinkin helmikuussa, jolloin lehti julkaisee jokavuotisen Melodifestivalen-numeronsa. Siinä kunkin vuoden viisutyrkyt on haastateltu ja tällätty esimerkiksi elokuvahahmojen näköisiksi. Tämän vuoden Mello-numeron teemana ovat homoikonit ja HBT-kansan suosikit: Sanna Nielsen on Kylie Minogue, Martin Stenmarck Freddie Mercury ja Shirley Clamp Britneyn kanssa suuteleva Madonna – hauskaa ja harmitonta, kuten aina.

Viisutähdet Elisa Lindström ja Shirley Clamp kanavoivat Britneya ja Madonnaa lipstick lesbian -hengessä.
QX:n Melodifestivalen-numeron kuvitusta.

Pimperosormus kruunaa sukupuolineutraalin avioliiton.
 QX:n lokakuun tärppipalstan antia.

QX:n kieli on rentoa ja puhekielimäistä, mikä saattaa avautua hieman nihkeästi kouluruotsin pohjalta, mutta pieni vaivannäkö kannattaa. Tuskin mistään muualta saa näin paljon meikäläisten elämään kuuluvaa sanastoa, jolla voi sitten briljeerata seuraavalla Tukholman-reissulla. Hyvänä esimerkkinä on helmikuun numeron Kanarian-matkajuttu, jonka voisi tiivistää näin:

Yumbo-ostoskeskuksessa on tunnetusti jokaiselle jotakin. Jos tykkäät karvaisesta, björnpub on sinun paikkasi. Kovempaa menoa kaipaavien taas kannattaa valita cruisig sexbar, joka saattaa olla suorastaan snuskig (ruokoton). Lesboille Yumbossa ei ole kauheasti valinnanvaraa, joten he päätyvät usein homovaltaisiin (bögtät) paikkoihin. Osa rannoista on gaypoppis (homojen suosiossa), ja pieni nakenflirtande piristää päivää. Rannan jälkeen gayhänget (homohengailu) jatkuu kahvilassa, kunnes on taas aika aloittaa barhänget Yumbossa. Hotelleissa on kosolti valinnanvaraa niille, jotka haluavat asua mitt i bögsmeten (homohulinan keskellä), ja monet hotelleista ovat på krypavståd (ryömimisetäisyydellä) Yumbosta. Jos pyllistelee hotellin uima-altaalla piskuisissa speedoissa, saa helposti muilta auringonottajilta lystna blickar (himokkaita katseita). QX:n mukaan Kanarialla on siis tarjota paljon muutakin kuin vain sika(ilu)juhlia (galna grisfester), pilipaliturismia (tingeltangelturism) ja Uuno Epsanjassa -tavismia (Sällskapsresan-svennigheter).

Kenelle?

QX on täydellinen valinta kaikille, jotka haluavat ilmaisen ruotsin preppauskurssin rutinoituneen homo-opettajan johdolla. Oman alan kielitaidon kartuttamisen lisäksi QX lisää tietämystä naapurimaan menosta ja mielenkiinnon kohteista, ja se on siten myös erinomainen homomatkaajan Tukholma-opas. QX on esittelemistäni homolehdistä ainoa, joka sisältää paljon myös lesboille suunnattua luettavaa: kolumneja, haastatteluja ja kulttuurivinkkejä. Paljasta pintaa lehdessä ei pahemmin ole, mutta se ei myöskään ole erityisen siloteltu tai poliittisesti korrekti. Sanalla sanoen se on sopivasti lagom. Suomalaisen näkökulmasta QX on Viikkari-mainoksineen kotoinen ja piristää päivää kuin mini-Munaristeily Vaasasta Uumajaan.

Laulaja Martin Stenmarck taipuu myös nahkahomoksi QX:n Melodifestivalen-numerossa.

QX:n Melodifestivalen-numero (PDF) ja aiemmat numerot
QX:n ruotsinkielinen sivusto ja suomenkielinen blogi

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

"Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa"

Kirja-alesta tarttui taannoin mukaan Kati Mustolan ja Johanna Pakkasen toimittama suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiateos Sateenkaari-Suomi (2007), joka liittyy Vantaan kaupunginmuseossa vuonna 2007 järjestettyyn samannimiseen näyttelyyn. Sateenkaari-Suomea luonnehditaan ”kokonaisvaltaiseksi johdatukseksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolten moninaisuuteen”. Teos on nimensä veroinen, sillä aiheiden kirjo ulottuu dragista urheiluun ja kristillisyydestä Euroviisuihin. Kiinnostavan knoppitiedon määrä saa pään pyörälle. Tiesitkö esimerkiksi, että suomalaisen kaunokirjallisuuden ensimmäinen homokuvaus on vuodelta 1892 tai että drag show’sta käytettiin aikanaan myös nimitystä rättisouvi? Millaista oikein oli sota-ajan rintamadrag? Entä mitkä tekijät ovat urheilun heteronormin tai Euroviisujen homokulttuurisuosion taustalla? Sateenkaari-Suomi vastaa näihin ja moniin muihin kysymyksiin asiantuntevasti ja viihdyttävästikin.

Kirjan johdanto-osion kiinnostavimpia artikkeleita on Kati Mustolan kirjoittama ”Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa”, joka analysoi kehitystä 1960-luvulta meidän päiviimme. Kesän 2013 Pride-viikon aikana pääsin tutustumaan samaan aiheeseen Mustolan vetämällä hyvin mielenkiintoisella sateenkaarikaupunkikävelyllä, jonka aikana Helsingin tuttuja paikkoja katseltiin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Kävelyllä kuulimme artikkelistakin mainittavan kiinnostavan tiedon: ensimmäisestä ”Vanhan valtauksesta” vastasivat homomiehet, jotka päättivät vuonna 1964 ottaa omaksi kantakapakakseen vasta avatun Vanhan Kellarin. Pari vuotta tämän jälkeen alkoi varsinainen järjestäytyminen, kun vuonna 1967 perustettiin Suomen ensimmäinen homojärjestö Toisen säteen ryhmä. Sitä seurasi Keskusteluseura Psyke vuonna 1968 ja edelleen Seta vuonna 1974. Kuten Mustola kiinnostavasti toteaa Suomen lesbo- ja homoliikkeen kehitys lähti siis käyntiin jo muutama vuosi ennen New Yorkissa vuonna 1969 tapahtuneita Stonewallin homomellakoita. Yleensähän Stonewallia tavataan pitää eräänlaisena modernin homoliikkeen käännekohtana, mistä kertoo sekin, että presidentti Obama mainitsi mellakat tammikuisessa virkaanastujaispuheessaan muiden kansalaisoikeusliikkeen merkkipaalujen rinnalla.

Kirjan kenties kiinnostavinta antia ovat osiot ”Kulttuuria” ja ”Kuka kukin on”, jotka esittelevät useita suomalaisen homo- ja lesbohistorian merkkihenkilöitä ja -teoksia. ”Kulttuuria”-osiossa käsitellään erityisesti homoseksuaalisuuden kuvaamisista suomalaisessa kertoma- ja näytelmäkirjallisuudessa sekä runoudessa. Tutuksi tulevat muiden muassa runoilija Isa Asp ja työväenkirjailija Elvira Willman, joista en ollut itse aikaisemmin kuullutkaan. Asp (1853–1872) oli ensimmäinen nainen, jonka suomen kielellä kirjoittamia runoja julkaistiin painettuna. Vähemmän tunnettu asia on se, että vain 19-vuotiaana kuollut Asp oli myös lesbo, mistä ovat jääneet todisteeksi Aspin kaihontäyteiset runot ja kirjeet rakastetuilleen: ”Saankohan enää koskaan kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille?” Työväenkirjailija Elvira Willman (1875–1925) puolestaan kuvasi 1900-luvun alun tuotannossaan miestenvälistä rakkautta yllättävänkin neutraalisti. Esimerkkinä on Kellarikerroksessa-näytelmä vuodelta 1907, jossa kahden miehen välisestä suhteesta todetaan: ”Aa'. – Se on sitä fiinimpää sorttia.” Homoseksuaalisuus oli siis ilmiönä jo sen verran tuttu, että sitä voitiin käsitellä erityisesti työläisyleisölle suunnatussa näytelmässä.

”Kulttuuria”-osio sisältää myös Juha-Heikki Tihisen mielenkiintoisen artikkelin ”Hurmaavat homot”, jossa hän esittelee kirjallisuuden Tulenkantajat-ryhmän ja muiden kirjailijoiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta 1920-luvulta eteenpäin. Jälleen on suorastaan hämmästyttävää, miten paljon homoudesta on kirjoitettu viime vuosisadan ensikymmeninä, joskin useimmiten kyse on pelkästä eksoottisesta lisämausteesta. Tihinen tarkastelee artikkelissaan Olavi Paavolaisen – dandyn, kulttuurikriitikon ja maailmanmatkaajan – lisäksi esimerkiksi runoilijoita Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, joita joiden homous on pitkään yritetty sivuuttaa tai häivyttää kirjallisuushistoriassa. Tihinen raottaa ansiokkaasti kaapin ovia muun muassa siteeraamalla Kailaan kirjeissä vilahtelevia hykerryttäviä kuvauksia homoseksuaalisista kokemuksista Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa. Myös Kailaan ja Sarkian lyhyt parisuhde tulee käsiteltyä.

Sateenkaari-Suomen kuvitusta.

”Kuka kukin on” -osiossa tutustutaan yleisemmin suomalaisen homo- ja lesbohistorian tuttuihin ja vähemmän tunnettuihin merkkihenkilöihin. Esimerkkeinä mainittakoon juristi ja jääkäriliikkeen aktivisti Fritz Wetterhoff, Suomen ensimmäisiin ammattimaisiin naiskirjailijoihin kuulunut Hanna Ongelin sekä tunnetummista nimistä Edith Södergran, Magnus Enckell ja Tove Jansson.

Itselleni kiinnostavin uusi tuttavuus oli Fredrik Cygnaeus (1807–1881), joka toimi muun muassa Helsingin yliopiston estetiikan ja kirjallisuuden professorina sekä pohjalaisten osakuntien kuraattorina. Wikipedian mukaan ”Suomen kulttuurielämän viimeiseksi romantikoksi sanottu Cygnaeus esiintyi värikkäästi eikä koskaan mennyt naimisiin”. Sateenkaari-Suomessa sama sanotaan huomattavasti suoremmin: Cygnaeuksen koti oli homososiaalinen ja -seksuaalinen salonki, jossa opiskelijanuorukaiset seurustelivat perimätiedon mukaan vapaasti ja ujostelematta. Tämä antaakin melkoista lisäväriä 1840-luvulta peräisin olevaan kaskuun, jonka mukaan eräs opiskelija oli huudahtanut pohjalaisosakunnan jäsenluettelokääröä kantaneesta Cygnaeuksesta: ”Kas, tuolla tulee rehtori Cygnaeus niin ylpeänä, pohjalaiset kultapojat kainalossaan.” Nykyisin Cygnaeus tunnetaan lähinnä Cygnaeuksen galleriasta, joka on hänen entiseen Kaivopuiston-huvilaansa perustettu pölyinen ja uinuva museo. Kävijän ei tosin tarvitse kuin ajatella 1800-luvun opiskelijanuorukaisten vapaata ja ujostelematonta seurustelua, ja talon hirret tuntuvat suorastaan natisevan nautinnosta!

Sateenkaari-Suomen esipuheessa lukija toivotetaan tervetulleeksi matkalle unohdettujen ja vaiennettujen historiaan, jota vielä vähän aikaa sitten ei näyttänyt olevan olemassakaan. Ja toden totta: kirja on suuri kulttuuriteko, jota lukiessa tekee toistuvasti mieli huudahtaa: ”Enpä tiennyt tätäkään!”

Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi verkkonäyttelynä