”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

Euroviisut assosioituvat homoihin vähintään yhtä tiiviisti kuin takapuoli, teatraalisuus ja tapainturmelus, mutta mistä homojen viisukuume oikein johtuu? Tätä miettii joka kevät myös moni homo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa taas yksi entisen Jugoslavian tasavallan Makedonian ex-missi, joka on lähetetty ”laulamaan” maailmanrauhasta perspaljaana parhaaseen katseluaikaan.

Turhien yleistysten välttämiseksi tutkiskelen tässä jutussa ennen kaikkea oman viisukuumeeni etiologiaa. Avukseni olen kutsunut pari asiantuntijaa, jotka ovat tutkimuksissaan selittäneet homojen viisufaniutta lähinnä camp-henkisen maailmankatsomuksen, kulttuurisen vastarinnan ja yhteisöllisyyden avulla.

Campia

Euroviisujen ja campin liitosta kirjoittaa tutkija Mari Pajala Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissa ”Eurovision laulukilpailu – eurooppalaisen homokulttuurin instituutio”. Camp-käsite on tunnetusti yhtä kerroksellinen ja ehtymätön kuin drag show’n Leidit lavalla -hittipotpurin asukokonaisuus. Omassa kirjoituksessaan Pajala tarkoittaa sillä mieltymystä tyyliin ja ylettömyyteen sekä hallitsevien makunormien hylkäämistä.

”Eurovision laulukilpailussa suositut musiikkityylit (tunteellinen iskelmä, eurodisko, dramaattiset ’etnokappaleet’), suuriääniset naisartistit ja näyttävät esiintymisasut ovat tarjonneet runsaasti aineksia camp-nautinnoille”, Pajala summaa. Uppoutuminen matalasti arvostettuun viihdespektaakkeliin taas tarjoaa tilaisuuden kapinoida hallitsevan heteroseksuaalisen kulttuurin konventioita ja mieskuvaa vastaan.

Vastarintaa

Viisukulttuurista homomiesten vastarinnan muotona kirjoittaa myös professori Tiina Rosenberg teoksessa Queersverige (2005). Hän toteaa artikkelissaan ”Schlager, känslor och svensk homokultur”, että modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. (Paitsi jos on juuri sattunut voittamaan olympiakultaa ja kerta kaikkiaan murtuu siniristilipun katveessa kesken Maamme-laulun.)

Iskelmämusiikki, jota myös euroviisut useimmiten edustavat, on tunnetusti sentimentaalisuuden tyyssija. Ja mikä pahinta: kulttuurielitistien mielestä iskelmistä ja euroviisuista puuttuu lisäksi oikealta taiteelta vaadittava sosiaalinen ja taiteellinen edistyksellisyys – ne ovat vain tanssilavahieltä haiskahtavaa unelmahöttöä, jossa kaikki näytetään yhtä paljaasti ja laskelmoidusti kuin pornossa: kolme minuuttia yhtä ja samaa rynkytystä lähikuvassa. Aah, ojennatko nenäliinan!

Kun siis mies menettää itsehillintänsä siinä määrin, että hän kuuntelee viiden pennin viisudiivan voimaballadia kyyneleet silmissä, hän on perverssi sekä miehenä että kuuntelijana. Tiina Rosenbergin mielestä homomiesten viisukulttuuri voidaankin nähdä uhmakkaana sentimentaalisen kulttuurin puolustuksena. Samalla se on yhteisöllisyydestä syntyvän voiman ja ilon lähde.

”Viisukuumetta alentava lääke. Säilytettävä kunnon diivojen ulottumattomissa.”

Yhdessä 

Viisufanien sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pureutuu sosiologi Katri Nieminen tutkimuksessaan Euroviisuja ei pahat ihmiset seuraa (2013). 

Niemisen haastattelemat viisufanit kertoivat, että heidän faniutensa oli yleensä kehittynyt yksityisestä harrastuksesta sosiaaliseksi. Monelle yhteisöllisyys ja sitä ilmentävät fanitapahtumat olivat muotoutuneet jopa yhtä tärkeäksi osaksi faniutta kuin itse musiikki ja koko kilpailu – fanittamisesta sai yksinkertaisesti enemmän irti, kun sen jakoi muiden samanmielisten kanssa.

Niemisen haastateltavat puhuivat avoimesti viisufaniuteen liittyvästä outoudesta, jota he olivat alkaneet suorastaan syleillä faniyhteisön kannustamina. Outouden kokeminen ja siihen läheisesti liittyvä camp-henkinen ”nauru elämälle” näyttäisikin Niemisen mukaan olevan keskeinen faneja – niin homoja kuin heterojakin – yhdistävä tekijä. Kaikki ovat omalla tavallaan outoja, ja tämä toimii yhdistävänä siltana erilaisten mutta silti samanhenkisten fanien välillä.

”Euroviisufanien yhteisössä seksuaalivähemmistöt ovat laajasti edustettuina, ja sen myötä fanien on helppoa olla avoimia myös oman suuntautumisensa suhteen. – – Discon, glitterin ja campin sävyttämä euroviisumaailma on myönteinen ja avoin paikka myös homo-identiteetin ilmaisulle”, Nieminen summaa.

Jos iskelmälle itkevä ja campille ehdoitta antautuva homo on kaksin verroin perverssi, viisuyhteisö tarjoaa hänelle vastapainoksi kaksinkertaista yhteisöllisyyttä, jossa yhdistyvät sekä fanitus että seksuaalisuus ja jossa outous on hyve.

Suomen ja sydämen asialla

Meillä ei koskaan katsottu Euroviisuja. Ne alkoivat liian myöhään, kestivät liian kauan, eikä Suomi kuitenkaan pärjännyt. Vaan kuten laulussa: kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen. 

Vuosi oli 1987, minä olin yhdeksän, ja sata salamaa iski tulta. Kun äiti ja isä menivät nukkumaan, minä lähdin hakemaan viisuvoittoa ja kohtasin tietysti waterlooni – ensimmäisen monista.

Pettymyksestä huolimatta en liittynyt seuraavanakaan vuonna nukkuvien puolueeseen. Lapsen uskon lisäksi tätä selittänee jonkinlainen alitajuinen ymmärrys siitä, että Eurovision laulukilpailussa oli kyse paljon muustakin kuin niistä lauluista ja voitosta. Kuten esimerkiksi juontaja Viktor Lazlon iltapuvusta. En nyt varsinaisesti halunnut omistaa sitä mekkoa, vaan halusin olla se mekko: iso, ihana, vaaleanpunainen ja korvakoruista kantapäähän camp.

Vuotta myöhemmin istuin siis taas sohvannurkassa kuunnellen isän kuorsausta ja seuraten samalla, miten totaalisesti nauravat silmät unohdettiin. Kolme pistettä ja 20. sija! Mitäs pässit lähettivät Dubliniin väärän viisun.

Jo Suomen-karsintojen jälkeen ilmoitin koulussa ylpeänä, että oikea valinta olisi ollut Ami Aspelundin Amor Amor. Opettaja katsoi minua pilke silmässä ja kysyi kaikkien kuullen, tiesinkö mitä Amor tarkoittaa. Punastuin. Tuntui kuin minut olisi paljastettu.

Lapsuuteni Suomessa Eurovision laulukilpailu ei edustanut sentimentaalista nautintoa. Pikemminkin se edusti kapeaa ”me vastaan muut” -tyyppistä kansallismielisyyttä, jossa Suomen kunnia oli omia intohimoja tärkeämpi. Euroviisut ei ollut mikään hilpeä homojuhla vaan viihteen talvisota, jossa oli vastassa ylivertainen vihollinen: koko muu Eurooppa, joka ei ymmärtänyt kamalalta kuulostavaa kieltämme. Maastopukuiseen massaan ei mahtunut montakaan vaaleanpunaista iltapukua.

”Amor tarkoittaa rakkautta”, opettaja sanoi. Minä laskin vaivihkaa jousen ja sydänteräiset nuoleni pulpetin alle ja painoin pääni pienten siipieni suojaan.

Välillä toki Suomen ja sydämen asia kohtasivat, ja ne häviöt jättivät arpia. Pahimpina muistan CatCatin (1994) ja Jasminen (1996) mahtavat mahalaskut.

Vuonna 1994 olin juuri tullut kaapista parhaalle kaverilleni, joten CatCatin härmäläinen homohumppa Bye bye baby oli minulle jonkinlainen emansipaation ehtoollishymni. Olin voimissain, eikä sekään tietysti haitannut, että suomalaisten varmasta voitosta kuhisi kuulemma koko Dublin. Muistan lukeneeni, miten tyttöjä oli mainostettu jopa lentokoneen perään kiinnitetyllä bannerilla. Muita some-palveluitahan ei silloin vielä ollut käytössä.

Liekö se banneri vielä tallella jossain arkistossa – vieressään 11. pistettä, 22. sija sekä Katja ja Virpi Kätkän esiintymisasut, joita brittikommentaattori Terry Wogan nimitti ”äidin vanhoiksi alusvaatteiksi”? CatCatin seksuaalisen vapautumisen anthem ylsi yhdessä yössä homomarttyyrien hall of fameen. Kaikki kunnia Suomen kunnialle, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Vielä CatCatia karumman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin Jasmine. En ole tähän päivään mennessä löytänyt itseni ja äitini lisäksi ketään, joka Jasminen kappaleesta pitäisi. Paljon sanoo sekin, että kun olin 2000-luvun alussa työmatkalla Islannissa, paikalliset vanhemmat kollegani muistivat Suomesta spontaanisti vain kaksi asiaa: Kekkosen ja Jasminen. ”The girl with the guitar…”

Jasmine todella teki kaikkensa jättääkseen viisuhistoriaan tahmaisen tassunjäljen. Legendan mukaan artisti oli niin tyytymätön norjalaisen kampaajan työhön, että hän työnsi juuri ennen omaa lauluvuoroaan päänsä vesihanan alle ja viimeisteli kokonaisuuden omilla kemikaaleillaan. Maa ja taivas saattavat olla kauniita, mutta Jasminen kampaus ei sitä ollut. Itse esitystäkin leimasi niin kova hermostuminen, että jopa ajovaloihin jähmettynyt peura olisi näyttänyt Jasminen rinnalla tankotanssijalta.

Itse olin juuri pettynyt kaukorakkaudessa, joten Jasminen päätyminen koko Euroopan hylkäämäksi kouraisi syvältä. Minullakin oli ollut niillä treffeillä karmea fleda, huono vire ja heikko menestys: 9 pistettä ja 23. sija.

Opiskeluaikana viisuinnostukseni hiipui vuosiksi, kunnes ymmärsin vuonna 2004 vaihtaa Ruotsin kanavalle. Olihan meilläkin tietysti Siltsu (bitch!), mutta ruotsalaisilla oli niin paljon enemmän: oli mikrofonitelinettä häpäisevä Lena Philipsson, oli muhkean rintavarustuksensa jäätanssieleganssiin vain vaivoin ahtanut Shirley Clamp ja oli drag-legenda After Dark, jonka numero oli tyrmäävä toisinto Fellinin La dolce vita -elokuvan suihkulähdekohtauksesta.

Ruotsissa Eurovision laulukilpailu ei ollut kansallinen häpeätahra vaan kansallisylpeys, jonka sietämättömästä keveydestä osattiin nauttia naurussa suin. Tämä ei ollut mitään kansakunnan kunniavartio, vaan kunnon karnevaali, jossa kansallisuutta tärkeämpää oli kuuluminen kirjavaan joukkoon. 

Vasta homo- ja hittimyönteisten ruotsalaisten avulla löysin viisuilun yhteisöllisyyden, koska ruotsalaisten tarinassa oli tilaa minullekin: olin kultakengissäni ja kukkapaidassani iloisesti suomalainen.

Kului pari vuotta siitä, kun olin ajanut Ahlgrenin autolla länsinaapuriin. Tuli 20. toukokuuta 2006 ja koitti ilta, jona helvetti ei suinkaan jäätynyt – se vain oli lyömässä pyrojen muodossa lieskaa Ateenan Olympic Indoor Hallin lavalla varmistaakseen sen, että Lordi toi lopulta viisuvoiton kotiin.

Siihen asti kaikki jääkiekkohurmat ja muut olivat menneet minulta täysin ohi. Pakonomainen tarve voittaa nimenomaan ruotsalaiset rinnastui kai mielessäni punaniskojen haluun siivota hintit – nuo henkiset hurrit – ja muut iskelmille itkevät miehet pois Suomi-kuvasta. Torilla oli tilaa vain tosimiehille, jotka kaatuvat kännissä suihkulähteeseen tuotuaan Pojan kotiin saunomaan.

Moinen edusti minulle samanlaista ahdasta kansallismielisyyttä kuin Suomen siihenastinen viisuhistoria ja vei kaiken henkisen pidon, vaikka kuinka olisin lisännyt havuja perkele!

Mutta Lordin voiton jälkeen saatoin henkisesti ekspatriaattina suomalaisena homona ja viisufanina sanoa: ”Kotimainen drag-ryhmä on voittanut Euroviisut ja vieläpä todella campilla esityksellä. Torilla tavataan!” Vai oliko se saunan takana? En muista, mutta sen muistan, että tanssin sinä voitokkaana yönä ensimmäistä kertaa hitaita heteronaisen kanssa homobaarissa. Laulu oli Valoa ikkunassa.

Jossain kaukana muistoissa pieni poikakin tanssi yksin tv:n ääressä yllään vaaleanpunainen iltapuku, iso ja ihana. Amor, Amor oli elossa ja antoi täydet 12.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 3
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä 2/2

”Miesvoimin yritetään nostaa konetta oikeinpäin, mutta voimat eivät riitä.” Latva 14.5.1942 / SA-kuva.

Hulivilipoika palaa sivupoluilta ja jatkaa siitä, mihin tammikuussa jäi: historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirjan esittelyyn. Esittelyn ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Hagman tamppaa teoksessaan Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014) suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi. 

Korsukuhertelusta kenttäoikeuteen

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Asennemuutos johtui Hagmanin mukaan miesten välisen prostituution lisääntymisestä suuren laman aikana sekä natsi-Saksasta omaksutusta viettelyteoriasta, jonka mukaan kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin viettelyn myötä. Akuutiksi huoli kasvoi, kun Suomi joutui sotaan ja suuri osa nuoren kansakunnan toivoista päätyi keskenään rintamalle.

Tähänastisessa suomalaisessa tutkimusperinteessä on keskitytty kuvaamaan sota-aikaa eräänlaisena miesten välisen seksin kulta-aikana, jolloin kuolemanpelko ja läheisyyden kaipuu saivat moraalikäsitykset murenemaan. Näihin sinänsä kiinnostaviin Kati Mustolan ja Tuula Juvosen tutkimuksiin olen itsekin viitannut Homohistoriallinen Helsinki -sarjassa [ks. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Myös Hagman uskoo, että miesten väliseen seksiin tarjoutui rintamalla kosolti tilaisuuksia asuinolojen ahtauden vuoksi ja siksi, että miehet joutuivat viettämään niin pitkiä aikoja keskenään ilman naisseuraa. Samalla Hagman korostaa, että ilmiö ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen, vaan vastaavaa oli esiintynyt myös ennen sotia muissa miesvaltaisissa yhteisöissä. Tällainen satunnainen ”tukkikämpillä sahaaminen” – hienosti sanottuna pseudohomoseksuaalisuus – oli tavattu panna naisen puutteen piikkiin, eikä sen ei ajateltu vähentävän kenenkään miehisyyttä tai tekevän kenestäkään varsinaista miesrakastajaa.

Sota-ajassa ei siis ollut Hagmanin mukaan mullistavinta se, että miehet kuhertelivat keskenään korsuissa ja kanervakankailla. Mullistavinta oli se, että vanhat käsitykset miesrakastajista ja ”satunnaisista hairahtajista” alkoivat pikku hiljaa korvautua uudella homoseksuaali-käsitteellä. Siihen taas liittyi hyvin negatiivisia mielikuvia ja viettelyteorian synnyttämää opitun homoseksuaalisuuden pelkoa. Hagmanin sanoin ”sota-aika kansallisti suomalaisten miesten seksuaalisuuden ja puristi sen heteroseksuaaliseen matriisiin”. Uusien näkemysten omaksuminen näkyy Hagmanin analysoimista kenttäoikeuden pöytäkirjoista, kuten sotilasrakkaudesta tuomitun ”Timon” tapauksessa.

”Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen.” Pidmaranta 31.7.1942. SA-kuva.

Samasukupuolisesta haureudesta langetetut tuomiot nousivat huippuunsa sodan jälkeen, ja tähänastisessa tutkimusperinteessä 1950-luvun tuomiopiikki on nähty vastaiskuna sota-ajan holtittomalle homostelulle. Hagmanin mukaan tulkinta on kuitenkin virheellinen, koska aiemmissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon sitä, että asenteet kovenivat jo ennen sotaa viettelyteorian omaksumisen myötä. Lisäksi monissa aiemmissa tutkimuksissa on jätetty huomiotta tuomiot, joita kenttäoikeuksissa langetettiin samasukupuolisesta haureudesta. Niiden määrä jatkoi nousuaan koko sodan ajan, mikä loiventaa sodanjälkeisen tuomiopiikin jyrkkyyttä.

Sinänsä sodanjälkeinen homovaino on tosiasia: yli puolet kaikista niistä 1 073 tuomiosta, jotka Suomessa annettiin homokieltolain voimassaoloaikana, annettiin kymmenen vuoden kuluessa jatkosodan päättymisestä. Ilmiön syihin Hagman pureutuu väitöskirjan viimeisellä kolmanneksella.

Viikon totuus 11/59.

Sairaat ja petturit tuomiolla

Väitöskirjan kolmas tarkastelujakso ulottuu 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun. Siinä Hagman analysoi sodanjälkeisen ilmapiirin lisäksi myös homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin johtanutta kehitystä.

Merkittävin selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin on Hagmanin mukaan edellä kuvattu viettelyteoria ja siitä kummunnut opitun homoseksuaalisuuden pelko. Viettelyteorian keskeisyyttä havainnollistaa se, että Hagmanin analysoimissa oikeustapauksissa syytettyjä jaoteltiin sisäsyntyisiin homoseksuaaleihin ja taipumuksensa oppineisiin tai valinneisiin henkilöihin. Edellä mainittuja pidettiin vanhojen miesrakastajien tapaan parantumattomasti sairaina ja heihin suhtauduttiin myötämielisemmin kuin jälkimmäisiin, joita taas pidettiin oman sukupuolensa pettureina.

Homoseksuaalisuuden pelkoa lietsoi entisestään tuon ajan sensaatiolehdistö puhumalla ruotsalaistaudista. Tuula Juvonen on aiemmin perustellut homouden poispaikantamista ruotsalaisiin muun muassa sillä, että näin voitiin tehokkaasti välttää orastava keskustelu suomalaisten miesten omista seksikokemuksista rintamalla [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun]. Hagman puolestaan pitää luontevampana selityksenä sitä, että Ruotsi oli lähinaapurina helppo ottaa varoittavaksi homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin seurauksista; Ruotsissahan kieltolaki oli kumottu jo vuonna 1944. Varsinkin Tukholmassa 1950-luvulla riehuneita homo- ja poikaprostituutioskandaaleja pidettiin osoituksena siitä, miten holtittomasti homoseksuaalisuus leviäisi, jos se vain päästettäisiin leviämään.

Poliisijoukot järjestäytyvät stadionin edustalla Helsingin olympialaisten avajaisissa 19.7.1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Epäsosiaalinen aines kuriin

Toinen selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin löytyy Hagmanin mukaan virkavallan toiminnasta. Poliisikunnan koko kasvoi sodan jälkeen huomattavasti, kun taas rikosten määrä laski nopeasti. Näin ollen poliisilla oli kosolti resursseja, joista osa kohdennettiin homoseksuaalien etsimiseen julkisilta paikoilta. Tähän tarjosi hyvät edellytykset homomiesten kukoistava puistokulttuuri, jonka keskiössä oli ulkopaikkakuntalaisiakin homoturisteja houkutellut Helsingin Hesperian puisto. Muita keskeisiä kohtaamispaikkoja olivat sodan jälkeen Rautatieasema, Esplanadin puisto ja Tähtitorninmäki [ks. Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin, Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä ja Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi].

Hagman kuitenkin korostaa, että homoseksuaalisuus ei ollut ainoa virkavallan aktiivisesti kontrolloima ilmiö – puisto- ja pisuaariratsiat kohdistuivat yhtä lailla muihin ”epäsosiaalisiin aineksiin”, kuten alkoholisteihin, huumeidenkäyttäjiin, prostituoituihin ja kodittomiin. Tuon ajan lehtijuttuja lukiessa onkin helppo todeta, että esimerkiksi tiettyjen pisuaarien purkaminen johtui paitsi niiden homosuosiosta myös siitä, että samoissa paikoissa pyöri pulijengiä ja rikollisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.4.1958 siitä, miten Hesperian puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan:

Hesperian puistossa olevat kaksi käymälää ovat olleet viime vuosina monien rikosten tapahtumapaikkana. Rikokset ovat olleet pääasiassa siveellisyysrikoksia, mutta myös omaisuusrikoksia, kuten ryöstöjä, kiristämisiä ja varkauksia on tapahtunut.

Erityisen määrätietoinen oli Hagmanin mukaan Helsingin poliisi, joka putsasi kaupungin katukuvaa ennen vuoden 1952 kesäolympialaisia. Yhteensä puolet kaikista vuonna 1952 annetuista samasukupuolisen haureudenharjoittamisen tuomioista annettiin nimenomaan Helsingissä, ja tuomioiden määrä väheni nopeasti olympialaisten jälkeen.

Muualla Suomessa haureudenharjoittajia tuomittiin väkilukuun nähden erityisen paljon Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä, jotka kaikki olivat sodan pahasti runtelemia kaupunkeja. Hagmanin kolmas selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin onkin se, että tuomiot olivat vastareaktioita yleiseen sosiaaliseen epävakauteen, joka johtui muun muassa alkoholismista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Tulkintaa tukee se, että sodasta vähemmällä selvinneillä alueilla, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, tuomioita ei annettu juuri lainkaan.

Homopesästä päivänvaloon

Kuusikymmentäluku muistetaan radikalismin, moniarvoisuuden ja yksilönvapauden nousun vuosikymmenenä, ja se nosti keskiöön myös homokysymyksen. Tämän kehityksen keskushenkilönä on Hagmanin veljessarjan viimeinen, ”Eero”, josta tuli Ilta-Sanomien vuonna 1966 julkaiseman ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -jutun vuoksi Suomen ensimmäinen julkihomo.

Ilta-Sanomat 10.8.1966.

Käytännössä Ilta-Sanomien toimittajat soluttautuivat tekaistun alivuokralaisilmoituksen perusteella Eeron kotiin, teeskentelivät olevansa homoja ja houkuttelivat Eeron puhumaan aiheesta. Eeron poissa ollessa miehet vielä penkoivat hänen tavaransa ja keittivät näkemästään ja kuulemastaan kokoon jutun, joka hyödynsi häpeilemättä vallitsevia pelkoja homotaudin leviämisestä. Jutun kärkenä oli väite siitä, että ”homoseksualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”. Eeron ystävien ja valokuvien perusteella toimittajat yleistivät myös, että ”homoseksualistit kohdistavat pyrkimyksensä tällä hetkellä armeijaan – mm. sen upseeriaineksen, alipäällystön ja muusikkojen keskuuteen”.

Homopesäjutun tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tukahduttaa orastava keskustelu homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista, mutta sen nostattaman kohun myötä homoseksuaalisuudesta tuli kertaheitolla hyväksytty puheenaihe mediassa. Hagman toteaa, että homouden tarttumisella mässäilevä juttu käänsi paradoksaalisesti huomion täysin päinvastaiseen suuntaan: homouden sisäsyntyisyyteen, homojen ihmisoikeuksiin ja haureudenharjoittamispykälän oikeutukseen. Muutosta vauhditti varsinkin se, että homojen puolestapuhujiksi nousi lukuisia nimekkäitä kulttuuri- ja muita vaikuttajia.

Homokeskustelun ryöpsähtämisen myötä myös kirkko otti vuonna 1966 ensimmäistä kertaa julkisesti kantaa homoseksuaalisuuteen määrittelemällä sen synniksi. Aiempina vuosikymmeninä synti-sanaa ei uskomatonta kyllä ollut käytetty missään Hagmanin analysoimista lukemattomista lähteistä. Kärjistäen voidaan siis sanoa, että kansankirkossa yhä vain vellovan syntikeskustelun jäljet johtavat 1960-lukulaiseen homopesään, Eeron kotiin.

Eero sai Ilta-Sanomien jutun takia kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion, mutta uuden ylpeän homomiehen henkilöitymänä hän ei yksinkertaisesti suostunut häpeämään. Jo vuotta myöhemmin 1967 hän antoi homoudelle kasvot julkisuudessa puhumalla yhteiskunnan kovaosaisia esitelleessä Ylen dokumentissa Viimeisellä rannalla (alkaa kohdasta 16:07). Vuonna 1970 Eero, oikealta nimeltään Holger von Glan, nousi Suomen homojen eräänlaiseksi nokkamieheksi, kun hänet valittiin vuonna 1968 perustetun seksuaalipoliittisen järjestön – Keskusteluseura Psyken – puheenjohtajaksi.

Homouden kasvot. Holger von Glan Ylen Viimeisellä rannalla -dokumentissa vuonna 1967.

Kieltolaki kumoon

Vaikka kimmoke homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin tuli kotimaasta, suurin paine tuli Hagmanin mukaan silti ulkomailta. Monissa Euroopan maissa oli 1960-luvun lopulla meneillään dekriminalisointiprosesseja, ja Suomikin halusi kovasti näyttää maailman silmissä modernilta sivistysvaltiolta eikä taantumukselliselta takapajulalta.

Homokieltolaki kumottiin lopulta vuonna 1971, mutta natseilta omaksutun viettelyteorian perintönä rikoslakiin runnottiin homoseksuaalisiin tekoihin kehottamisen kieltänyt pykälä sekä korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Vuoteen 1999 voimassa olleiden pykälien taustalla olivat Hagmanin mukaan Suomessa laajalti omaksutut psykoanalyyttiset teoriat homoseksuaalisuudesta opittuna ominaisuutena, jolta varsinkin nuoria piti varjella – ja josta nuoria piti parantaa.

Omista vaikeista terapiakokemuksistaan on kirjoittanut tutkija ja homoaktivisti Olli Stålström teoksessa Saanko olla totta?: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (2011). Ollin tarina havainnollistaa hyvin niitä kaikkia vaikeuksia, joita moni meikäläinen on joutunut kokemaan maksaessaan hintaa siitä vapaudesta, joka meillä on nyt:

Aloitin psykoanalyysin vuonna 1970 tavoitteena päästä homoudestani eroon. Siitä jäi pahoja traumoja ja syvä masennus, koska yritin tahdonvoimalla muuttaa sellaista, joka ei muutu. – – Olen joutunut maksamaan kovan hinnan siitä, että nuorena annoin kirkon sisällä toimineen kristillis-psykoanalyyttisen eheyttäjäringin vahingoittaa itseäni lupauksilla ”normaalin” seksuaalisen suuntautumisen tavoittelemisesta uskonnon, sielunhoidon, hormonihoidon, psykoanalyysin ja lääkehoidon keinoin. – – Psykiatrinen väkivalta ja kiusaaminen ovat kasvattaneet minua. Ne ovat antaneet mahdollisuuden auttaa muita kiusaamisen ja syrjinnän kohteita. Kulutin loppuun masennusdiagnoosin. Nuoruuteni meni osin psykoanalyytikon sohvalla potilaana maatessani. Niin sanottua kolmatta ikää aloitellessani minut on kutsuttu puhumaan terapeuteiksi opiskeleville ja Helsingin terveysviraston psykiatrian johdolle kuntoutusjärjestön edustajana. Minut valittiin Kallion seurakuntaneuvostoon 2011. Minusta on tullut kokemusasiantuntija.

Seta-lehti 5/1977.

Läpeensä queer

Sandra Hagmanin väitöskirja on ehdottomasti paras aiheesta – eli miesten samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta – lukemani suomalainen tutkimus. Erityisen ansiokkaan kirjasta tekee sen pitkä aikajänne, joka mahdollistaa suurten linjojen hahmottamisen ja paljastaa samalla tähänastisten tutkimusten heikkouksia. Vaikutuin myös siitä, miten monipuolisesti Hagman aihettaan valottaa: edustettuna on kaikenlainen samasukupuolinen halu ja siihen kohdistunut asenteiden kirjo, joka ilmenee mitä moninaisimmista lähteistä. Kritiikkiä tekee mieli antaa vain huolimattomasta kieliasusta, kuten tuhkatiheässä olleista kirjoitusvirheistä. Näistä kauneusvirheistä päästään toivottavasti sitten, jos ja kun kirja saadaan joskus myyntiin. Toistaiseksi siihen voi tutustua esimerkiksi eduskunnan kirjastossa.

Pelkästä homotutkimuksesta ei voida Hagmanin kohdalla puhua, sillä tutkimus karttaa seksuaalisuuden tiukkaa määrittelyä ja on siten läpeensä queer. Itselleni teos olikin melkoinen silmien avaaja suhteessa queer-käsitteen mielekkyyteen. Tähän saakka olen lähinnä mennyt siilipuolustukseen, kun joku on julistanut, että homo-sanasta pitäisi päästä eroon – onhan puolet elämästäni kulunut nimenomaan sinnikkääseen homoidentiteetin ja homoylpeyden rakentamiseen. Queer-ajattelulle tyypillinen leimojen kaihtaminen on siis uhannut omaa identiteettityötä ja saanut parahtamaan: homouttani ette saa!

Vasta Hagmanin väitöskirjan myötä aloin paremmin ymmärtää näkemyksiä homo-käsitteen kahlitsevuudesta. Varsinkin Hagmanin esittelemät 1900-luvun alkupuolen käsitykset ”satunnaisista hairahtajista”, joita ei sen kummemmin leimattu samasukupuolisen halunsa takia, tuntuivat suorastaan radikaaleilta ja saivat pohtimaan kaikkien leimojen tarpeellisuutta. Ehkä on siis aika lakata vinoilemasta niille monille ”hetero-isille”, jotka harrastavat miesten välistä seksiä oman toimensa ohella, ja ylipäätään lopettaa identiteetiltään epäselvien tapausten (kaappi)homottelu. Tosin tätä keskustelua en aio avata Koodi.netin keskustelupalstalla.

Blogissani olen johdonmukaisesti puhunut homoista ja homokulttuurista samalla tavalla kuin puhekielessä niputetaan yleensä kaikki samasukupuolinen halu homo-käsitteen alle. Niin teen varmasti jatkossakin, vaikka käsitteen käyttö on välillä epähistoriallista ja turhan rajaavaa suhteessa niihin, jotka eivät koe itseään homoiksi vaikka haluavatkin toisia miehiä. Hagmanin väitöskirjan jälkeen on tosin pakko todeta, että oikeastaan koko blogi on aika pervo.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa

Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.

Jalka paljon ei sotapojan paina

kun me marssimme näin rivittäin

laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin

matka reippaasti käy eteenpäin

(Jouko Kukkonen)

Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.

Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.

Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.

”Härra tahtto pärsse”

Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:

Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.

Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:

Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.”

Osoitteessa Kasarmikatu 15 sijaitseva Kaartin maneesi 14.6.2014. Kulttuuriympäristöportaali tietää kertoa, että rakennus valmistui vuonna 1877 ja sen suunnitteli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylitirehtööri Axel Hampus Dalström.

Kymppi per laaki

Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.

Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.

Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta. 

Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.

Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.

Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.

Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.

Saako herralle olla tupakkaa? Tupakan tai tulen pyytäminen oli takuuvarma tapa rikkoa jää ulkotapaamispaikoilla. 

Fennian tupakkarasian kansi vuodelta 1902. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Upea univormunäytelmä

Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.

Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:

Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.

Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä. 

Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.

Eikä me olla veljeksiä

vaikka me ollaan kahden,

jalajallai jalajala vei vei vei

vaikka me ollaan kahden

(Reino Helismaa)

Saksalainen kirkko 14.6.2014.

Krouvia raakaa peliä

Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa. 

Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin katiskamallinen peltipisuaari, joka sijaitsi Saksalaisen kirkon luona Ruotsalaista normaalilyseota vastapäätä.

Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:

Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.”

Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:

Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.

Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:

Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.

Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:

Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!

Tom of Finland: Poika Tähtitorninmäellä, 1954–1955. Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan kuvitusta.

Alla Ilta-Sanomien kuva samaisen pisuaarin purkamisesta 9.12.1958.

Häätö hämärille tyypeille

Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.

Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa sen jälkeen, kun puiston pisuaari purettiin. Ilta-Sanomat jopa uutisoi purkamisesta 9.12.1958 otsikolla ”Pahennuksen pömpeli revittiin tänä aamuna”. Jutussa mainitaan, että käymälärakennus oli ollut jo pitemmän aikaa varsinkin vastapäisen Ruotsalaisen normaalilyseon opettajien ja rehtorin silmätikkuna, sillä sen paikkeille oli pesiytynyt runsaasti puliukkoja ja ”muita hämäriä tyyppejä”, joiden esiintyminen ei vaikuttane ainakaan kasvattavasti koulun oppilaisiin. Lehden mukaan purkamispäätös oli herättänyt toisissa vastustustakin, koska peltinen käymälä oli totuttu näkemään samalla paikalla yli puolen vuosisadan ajan. Jutussa todetaan niin ikään, että vanhoja käymälärakennuksia oli vuonna 1958 purettu jo Hesperian puistosta ja Pohjoisrannasta, ja syyn väitetään olleen sama: puliukkojen kerääntyminen niiden ympärille.

Muiden lähteiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että pisuaarien purkamiseen ei päädytty yksistään puliukkojen vuoksi, vaan ”muut hämärät tyypit” painoivat vaakakupissa vähintään yhtä paljon. Esimerkiksi edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59 kerrotaan, että Tähtitorninmäen pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa [ks. juttusarjan 2. osa]. Homoihin viitataan myös Hesperian puiston pömpelien purkupäätöstä koskevassa uutisessa, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1958. Sen mukaan puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan, koska ne ovat olleet viime vuosina monien, pääasiassa siveellisyysrikosten tapahtumapaikkana.

Kaikesta päätellen purkaminen teki tehtävänsä, koska Tähtitorninmäkeä saati Hesperian puistoa ei sen jälkeen enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa. Liikenne siirtyi yksinkertaisesti muualle.

Tuomen ja syreenin välissä

Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. 

Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä tapaamassa Kivimiehiä ja oopperasiskoja.

Tuuli kuiskii hiljaa puissa,

ikkunaruudut tummentuu,

kun pisuaarin ritarikunta

pusikossa kokoontuu.

Kaupunki nukkuu,

ritarit valvoo,

yö on katettu nautintoon – –.

(Pirkko Saisio)

Osa 9

Tekstissä siteeratut laulut:

Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.

Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.

Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Muualla verkossa:

Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka

Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Viime jaksossa löysimme onnen Olavinkadulta ja teimme baarikierroksen Hokista Hansan kautta Alcazariin, missä tarjoilija toi drinkin salaiselta ihailijalta. Jatkoille päädyttiin Espan puistoon.

Vaikka perähäs kääntyy päät

ja vaikka muita näät

sä vierellein kai jäät – –

muiden mukana tuskin vaan

mä sua kai laskisinkaan

näin Espaa kulkemaan

(Kari Tuomisaari)

Esplanadin puisto on Helsingin homojen vanhimpia kohtauspaikkoja Tähtitorninmäen ohella. Varhaisin maininta Espan homoelämästä löytyi Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetystä ilmiantokirjeestä, joka on luettavissa Kansallisarkistossa. Sydämistynyt ilmiantaja mainitsee ”Espalla pyydystelevät homosecxualit” ja kertoo, että Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat ”apajoita joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri pyytää ryypylle – etenkin sotilaita!”. Ilmiantajan mukaan ”niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten”.

Sisäpiirin tietoa Espan 1930–1950-lukujen homoelämästä löytyy Seta-lehden numeroissa 2–4/88 julkaistuista opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan nuoruusmuisteloista, joihin tutustuimme jo viime jaksossa. Neljäs keskeinen lähde on Touko ”Tom of Finland” Laaksosen vuonna 1990 antama haastattelu, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan.

Pääkonttorin pojat

Kiertelen tänä kesäkuisena lauantai-iltana Teatteriesplanadilla, eli Ruotsalaisen teatterin ja Korkeavuorenkadun välisellä alueella, jolle Espan homoliikenne aikanaan keskittyi. Kuten juttusarjasta on ilmennyt, homojen ulkokohtaamispaikkojen magneettina toimi yleensä käymälä, ja niin oli myös Espan puistossa. Espan suorastaan legendaarinen pömpeli mainitaan opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa, ja sen perään haikailee myös Touko Laaksonen.

Laaksonen mainitsee haastattelussaan ”Ruotsalaisen teatterin takana olleen pyöreän pömpelin”, ja Seta-lehdessä 2/88 julkaistusta opiskelijapojan muistelosta löytyi sille nimikin: ”Pääkonttori”. Kaupunginmuseon kuva-arkistosta onnistuin kaivamaan pari 1920–1930-luvuilla otettua kuvaa Teatteriesplanadin yleisökäymälästä, mutta pyöreää pömpeliä siitä ei saa tekemälläkään. Pikemminkin se oli komea kivilinna, ja yhdessä kuvatekstissä rakennuksen piirtäjäksi mainittiin kaupunginarkkitehti Theodor Höijer. 

En malta olla ajattelematta, että Pääkonttori-nimi oli alun perin annettu nimenomaan Höijerin suunnittelemalle käymälälle, joka purettiin kaiketi joskus 1930-luvulla. Ainakin myöhäisin rakennuksesta löytämäni kuva oli ajoitettu noin vuoteen 1930. Oma veikkaukseni on, että Höijerin Pääkonttorin tilalle tullut peltipömpeli peri vanhan nimen, vaikka siltä puuttuivat kaikki edeltäjänsä arkkitehtoniset meriitit. Asiansa nimi kyllä ajoi, koska tällaiset humoristiset lempinimet olivat omiaan helpottamaan homojen kanssakäymistä. Ympärillä olevat heterot tuskin ymmärsivät paheksua, kun kaksi herraa sopi tapaamisesta ”pääkonttorilla”.

Theodor Höijerin piirtämä Teatteriesplanadin yleisökäymälä vuonna 1924 otetussa kuvassa. Taustalla Eteläesplanadi 20 ja vasemmalla soittolava. Eeva Maija Viljon vuonna 1985 ilmestyneen Höijer-tutkimuksen mukaan ”Pääkonttori” rakennettiin vuosina 1888–1889. Tarkka purkuaika ei ole tiedossa. Kuva: A. Rönnberg / Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen verisin paikka

Touko Laaksosen vuoden 1990 haastattelusta ja Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta ilmenee, että Espan pömpelin homomaine oli myös heterojen tiedossa. Säätyläispoikaa jopa varoitettiin paikasta kouluvuosina 1930-luvulla:

Ollessani koulupoika kriminalistiikasta kiinnostunut isäni sanoi minulle kerran, osoittaen Esplanadin puistossa olevaa pisoiria, että se on Suomen verisin paikka ja ettei missään niin pienellä pinta-alalla ole tehty niin monta verityötä kuin siellä. Vasta vuosia jälkeen päin, tultuani tietoiseksi siitä, että se oli homojen ehkä tunnetuin ulkotapaamispaikka Helsingissä, aavistin todennäköisen syyn tähän…

Väite on hurja, enkä ole löytänyt sille tukea muista lähteistä. Esimerkiksi 1930-luvun homoelämää muisteleva työläispoika mainitsee Seta-lehdessä 3/88, että punkkereissa – kuten pisuaareja silloin kutsuttiin – sai yleensä tutustua melko rauhassa poliisin harjoittamaa häirintää lukuun ottamatta:

Mutta kyllä poliisi usein ratsioi niissä, milloin siviilipukuiset, milloin virkapukuiset. Usein ne olivat siviilipukuisia eikä ne suinkaan olleet niin helläkätisiä. Aina otettiin tiedot ja joitakin kutsuttiin kuulusteltavaksi. Jos siellä tavattiin työskentelemässä niin silloin oli aina kuulustelu tiedossa. – – Sitä paitsi poliisit olivat monta kertaa hyvin ärsyttäviä. Ne jopa näyttivät oman tavaransa siellä punkkerissa ja tällä tavalla sitä eksyi tekemään vähän lähempää tuttavuutta.

Varsinkin sota-aikana Teatteriesplanadia pidettiin yleisesti homojen reviirinä, jonka mukavuuslaitoksen heteromiehet kiersivät kaukaa, eikä poliisikaan ilmeisesti pahemmin hätyytellyt. Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että pömpeli oli ”joka ilta täynnä homoja”:

Kaikki heterot tiesi, ettei sinne pidä mennä kuselle, että siellä on kymmenen kättä heti kiinni. Heterot meni puistoon, ne kusi jonnekin puunjuurelle. Siis kaupunkilaiset tiedosti sen, että toi on homojen paikka, mutta kukaan ei tehnyt mitään, ei mikään poliisi käyny koskaan pitämässä ratsioita tai muuta.

Vastaavia muistoja on työläispojalla, joka palveli sota-aikana Suomenlinnan varuskunnassa:

Sota-aikana yöllä nimenomaan Esplanadin ruljanssi oli menossa. Siellähän oli ihan kymmeniä miehiä. Ja siinä vastapäätä oli ravintola Bensowin talossa – ikkunat laudoitettuina, niin että ne ei nähneet sisältä mitään. – – Kyllä se [homoseksuaaliset teot kieltänyt] laki voimassa oli, mutta en tiedä että koskaan sota-aikana poliisi olisi tullut sinne punkkereihin. Ei ainakaan silloin kun minä olin siellä. Ja minä siellä aika paljon olin. Eihän sitä voinut mennä Suomenlinnan lautalle ettei olisi kiertänyt. 

Bensowin talo vuonna 1949. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Yö kerran unhoa annoit

Sota-ajan homoelämää ja heterojen suhtautumista siihen kuvaillaan useissakin muisteloissa hyvin vapaamieliseksi ja lähes karnevalistiseksi. Useimmiten tätä selitetään sillä, että ihmisillä oli paljon suurempiakin huolia kuin homojen edesottamukset ja että sota-aika ylipäätään horjutti moraalikäsityksiä, kuten säätyläispoika kertoo Seta-lehdessä 4/88:

Sodan aikana seksuaalisuus eli voimakkaana ainakin ankeista rintamaolosuhteista lomalle päässeiden elämänjanoisten poikamiesten keskuudessa; ukkomiehistä en tiedä. Sodan aikana oltiin myös seksuaalisuuden toteuttamisen nähden – ainakin rintamamiesten kyseessä ollen – epäilemättä sallivampia ja suurpiirteisempiä kuin rauhanajan oloissa. Elettiinhän tuolloin usein kuolemanvaaran läheisyydessä olosuhteissa, joihin toisten yksityiselämän moralisoinnit eivät oikein sopineet.

Tämän sai huomata myös Touko Laaksonen, joka palveli Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan mukaan mm. Pitäjänmäen Pajakukkulan ilmatorjuntapattereissa ja oli suunnilleen joka toinen ilta iltalomalla pimennetyssä Helsingissä:

Joka ilta kaupunki pimeni. Ah, ei voi millään tietää millaista se oli, ellei ole koskaan kokenut suurta kaupunkia, jonka kaikki kadut on täysin pimeät! Se oli mulle jostain syystä seksuaalisesti kiihottavaa – ehkä vaan siksi että mä olin nuori – ja mulla oli tapana lähteä ilta illan jälkeen ulos ja risteillä sysipimeillä kaduilla seksiä etsien. En mä ollut ainoa, jonka mielestä se oli kiihottavaa. Sain seksiä niin paljon kuin halusin. Siellä pimeydessä hiippaili paljon muitakin kuin sotilaita ja merimiehiä. Seksi se veti sinne kaduille miehiä iskemään. Kukaan ei tiennyt elääkö sitä huomenna ja tuleeko huomista aamua ylipäätään ollenkaan. Niin sitä sitten elettiin kuin viimeistä päivää. Otettiin kaikki irti. Se oli estotonta touhua se! – – Stockan edessä oli ratikkapysäkki, jonain sumuisena iltana – kaikki valot oli vekka kadulta pommitusten takia – keskellä ratikkapysäkkiä, keskellä katua naitiin jonkun kaverin kanssa. Jotkut hahmot oli siinä vähän matkan päässä, eikä ne tullut lähelle kun ne huomas, että siellä oli jotain tällästä tapahtumassa.

Pimennetyn Helsingin ilot avautuivat myös Paavo-nimiselle homomiehelle, jonka muisteloja voi lukea Ihminen sodassa -kirjassa (2006) julkaistusta Kati Mustolan artikkelista:

Täällä Helsingissähän oli aivan loistavat markkinat sitten, ku mä pääsin sairaalasta ja kykenin ulos. Ruotsalaisen teatterin päädyssä oli semmonen peltitoosa ja se oli täynnä kun oli pimennyksen aika. Sinne ei mahtunu, ei millään, vaikka ois koittanu. Se oli ihan täynnä sotilaita. Niitoli joka paikassa.

Joillekin, kuten Touko Laaksoselle, seksuaalisuus kytkeytyi vahvasti kaikkialla näkyviin vallan ja miehisyyden symboleihin:

Univormufetissi tuli mulle sodan aikana hyvin voimakkaaks, se liitty aina semmoseen miestyyppiin, jota halus tavottaa. – – Se kytkeyty mulla jollain tavalla koko homma aina asepukuun. Ja jos sillä sattu olee vielä omat saappaat, jotka oli vähän killtävämmät kun armeijan saappaat, jotka oli sellaista rasvanahkaa, ni se kiihotti vielä enemmän.

Myös säätyläispoika uskoo sota-ajan lisänneen sotilasidoleihin kohdistunutta arvostusta:

Ja kyllähän sotilaspukuinen nuorukainen aina siviilin voitti. Erityisesti housuissaan ns. luukkulaitteet omanneet matruusit ja ratsuväen punahousut sekä nätit soitto-oppilaat olivat suosittuja. Ja olihan sodanaikainen uniformu muutenkin saappaineen, nahkavöineen ja joskus kannuksineenkin paljon puoleensa vetävämpi kuin nykyinen sotilaspukumme – –.

Unhoittui lantut ja voikukkakorvikkeet

ruisjauholeivokset, vadelmanlehtiteet

mieleni hurmasi huulesi auenneet

ruskeat silmäsi yöhön jo rauenneet

muistatko mennehen?

(Veikko Lavi)

Bensowin talo 14.6.2014.

Kollektiivinen muistinmenetys

Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että hän ei muista mitään protesteja heterojen taholta sota-ajalta. Vasta sodan jälkeen ”ruvettiin moralisoimaan kauheesti ja nää lait tuli korostetusti esille”. Tämä näkyi mm. sensaatiomaisena lehtikirjoitteluna ja homoseksuaalisista teoista langetettujen tuomioiden huomattavana kasvuna, kuten juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta.

Sodan poikkeusluonnetta korostaa sekin, että sodan päätyttyä kaikki vetäytyivät takaisin omiin leireihinsä. Touko Laaksonen kertoo siitä, miten sodan jälkeen tuli usein kadulla vastaan miehiä, joiden kanssa hän oli ollut sodan aikana seksihommissa. Nyt miehillä oli vaimot ja lapset ympärillään. ”Kun sodan aikana ei ollut naisia saatavilla, nämä aviomiehet ja isät olivat hakeneet iloja meikäläisten maisemista”, Laaksonen toteaa.

Kati Mustola puhuu Ihminen sodassa -kirjan artikkelissaan suoranaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, joka koski sota-aikaista homoseksuaalisuutta. Sota vinksautti monet asiat uusille ja erilaisille raiteille, ja tavanomaiset kontrollimekanismit murtuivat. Kuolemanpelko sai miehet hakemaan turvaa ja läheisyyttä toisistaan, ja rintamalla ja kaupungeissa tapahtui paljon sellaista, mistä hetero- ja homoveteraanit eivät myöhemmin halunneet puhua.

”Sodanaikaisista homokokemuksista vaikenemisessa oli jotain paniikinomaista, samoin kuin kouristuksenomaisessa tarrautumisessa heteronormiin. Näin silloinkin, kun heteromuottiin asettautuminen on ollut väkivaltaista ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen”, Mustola kirjoittaa. Tuore kaunokirjallinen esimerkki tästä löytyy Tommi Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys (2014), jossa seurataan perheenisä Onnin kipuilua oman seksuaalisuutensa kanssa jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä.

Kontrollin tiukentuminen johti 1940–1950-luvuilla myös homojen suosimien pisuaarien purkamiseen. Juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta Hesperian puiston pisuaarista, joka purettiin huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Espan puiston pömpelille purkutuomio tuli huomattavasti aikaisemmin, ja veikkaan, että tarkoituksena oli nimenomaan homotrafiikin suistsiminen. Pääkonttorin tarkka purkuaika ei ole tiedossa, mutta sitä ei ollut pystyssä ainakaan enää syksyllä 1946, kun Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika muutti Helsinkiin. Homojen keskuudessa kiersi tuolloin vain hauska anekdootti yhdestä kuopiolaisesta alan miehestä, joka kaupunkiin tultuaan oli mesonnut ja kironnut sitä, ”kun Piäkonttori hävitettiin”.

Minä kaipaan Espalle takaisin

elämän kevääseen

minä kaipaan Espalle takaisin

siihen hukattuun nuoruuteen

(Jukka Virtanen)

Kikattajia ja tosimiehiä

Pääkonttorin sulkeminen ei kuitenkaan merkinnyt loppua homojen bisneksille, vaan Teatteriesplanadin homoelämä jatkui vilkkaana myös sodan jälkeen. Seta-lehdessä 4/88 muisteleva säätyläispoika kertoo, että tunnetuin homojen ja heistä kiinnostuneiden ulkokohtaamispaikka oli sodan jälkeen Pohjoisesplanadin puistonpuoleinen katuosuus penkkeineen. Alueella oli vilkasta varsinkin myöhäiskesän ja syksyn tummina iltoina. 

Ehkä Kalle-lehden toimittajat vakoilivat juuri täällä kerätessään aineistoa kaksiosaiseen juttuunsa ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”, joka julkaistiin numeroissa 7–8/51:

Hämärtyvässä illassa istuu puiston penkillä kaksi keskusteluun vaipunutta ihmistä. Toinen miehistä sytyttää savukkeen, jonka hehkuva kärki jää valokärpäsen lailla kimaltelemaan tummaa taustaa vasten. He keskustelevat kuin kaksi iltakävelyllään hetkeksi huoahtamaan istahtanutta ”tavallista ihmistä”, kunnes toinen miehistä kietoo käsivartensa toisen kaulan ympärille ja suutelee häntä kuiskaten samalla hehkuvia rakkaudentunnustuksia. Saastaista!

Nenäänsä nyrpisti myös Touko Laaksonen, joka oli sodan aikana elänyt Espan yössä kiihkeää elämää. Kun univormut riisuttiin, niiden alta tuntui Laaksosen kauhuksi kuoriutuvan komppaniallinen kikattajia:

Mä olin kävelemässä pitkin Espaa ja rupesin huomaamaan, et ne oli suurin piirtein kaikki näit tämmösiä kikattajia, mitä siellä liikku siihen aikaan. Ja mä tajusin, et noiden täytyy olla homoja, koska mä ite uskoin kanssa siihen, taikka mulla oli jonkinlainen mielikuva, että pitää olla naismainen jos kerran on homo. – – Ja pitkän aikaa mä yritin matkia sitä samaa linjaa ja pääsinkin niitten seuraan. Muuten ei päässy, jollei pelannu heidän ehdoillansa. Penkit oli täynnä homoja ja sit ne sipsuttelivat penkiltä toiselle, ja ”hei siellä” ja muuta. Mulla oli kauhee sätky, pelkäsin, et jos mä oon joskus siellä ja joku siviilituttava sattuu menemään ohi ja näkee mut siellä penkillä leikkimässä jotain tämmöstä leikkiä, niin mul on hätä kädessä. Pitkän aikaa yritin tätä linjaa eikä se oikein niinku istunu mulle. Mä en viihtyny niissä kuvioissa, eikä se tuntunu aidolta. Tähtitorninmäeltä mä löysin sitten semmosia tarpeessa olevia tosimiehiä.

Ennen pitkää Espalta lähtivät muutkin homot, kun homoliikenne alkoi siirtyä yhä kauemmaksi keskustasta [ks. juttusarjan 4. osa]. Viimeinen löytämäni merkintä Espan kukoistuksesta on vuodelta 1963, jolloin Viikon totuus -skandaalilehti kehotti ”siviilipuvussa liikkuvia huoltopoliisin miehiä seuraamaan myöhemmin illalla Esplanadin penkeillä rietasta peliään harjoittavia homofiilejä”. 

Kuusikymmentäluvun lopulla Espan kultaiset vuodet olivat jo auttamatta ohi. Tästä kertoo se, että puistoa ei mainita enää Suomen ensimmäisen homopainatteen, vuonna 1968 ilmentyneen kaksinumeroisen Ihminen ja yhteiskunta -lehden seuranhakujutussa. Maininnat ovat harvassa myös Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa (2012), joka perustuu hänen vuosina 1969–1970 keräämäänsä aineistoon.

Tänä viileähkönä kesäiltana Espa on ylipäätään kovin hiljainen. Päivystyspaikaltani olen nähnyt vain satunnaisia päämäärättömiä turisteja ja kuunnellut lehmusten huokailua ja supinaa. Osa niistä on nähnyt jopa alkuperäisen Pääkonttorin rakentamisen 1800-luvun lopulla ja vielä useampi on todistanut sota-ajan yöllisiä kohtaamisia. Osa puuvanhuksista saatetaan kuulemma pian joutua kaatamaan, koska ne alkavat olla vaarallisia. Taitavat vain tietää liikaa, tuumin itsekseni ja lähden sipsuttelemaan Tähtitorninmäelle niitä Tompan mainitsemia tosimiehiä etsimään.

Osa 8

Tekstissä siteeratut laulut:

Espa, helmi on Helsingin. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.

Muistatko. Esittäjä Tapio Rautavaara. Sanat Veikko Lavi. 1964.

Minä kaipaan Espalle takaisin. Esittäjä Sinikka Sokka. Sanat Jukka Virtanen. 1979.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle

Muualla verkossa:

Tom of Finland: Tuhmat ruudut -näyttely MUU-galleriassa 28.9.2014 saakka
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka