Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Painonnostajia Hietarannassa kesällä 1944. 

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Aina silloin tällöin tulee vastaan kirja, joka saa silmät avautumaan ja luonnonkarvasta valmistetut timanttikoristeiset irtoripset väpättämään ihastuksesta. Juuri tällaisen kokemuksen tarjoaa historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirja Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014). Kirjan laajuuden ja kiinnostavuuden vuoksi esittelen sen kahdessa osassa.

Sandra Hagman tamppaa väitöskirjassaan suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi.

Samasukupuolista halua

Hagman käyttää queer-teoriaan nojautuvassa väitöksessään kattokäsitettä miesten samaan sukupuoleen kohdistuva halu. Näin hän välttää lukkiutumisen esimerkiksi homo(seksuaali)- ja homoseksuaalisuus-käsitteisiin, joiden käyttö historiallisissa yhteyksissä voi olla ongelmallista – onhan käsitteillä ollut eri aikoina hyvin erilainen merkityslaahus kuin nykyisin kaapista tuloineen, Pride-marsseineen ja avioliittolakeineen. Nykykäsitteissä pitäytyminen voi siten estää näkemästä samasukupuoliseen haluun liittyneitä historiallisia vivahteita ja niiden muuttumista.

Käytännössä Hagman tarkastelee tutkimuksessaan sitä, miten miesten samasukupuolinen halu ymmärrettiin ja miten sitä toteutettiin ja hallittiin modernisoituvassa Suomessa vuosina 1894–1971. Tuona aikana haureuden harjoittaminen toisen samaa sukupuolta olevan kanssa oli kielletty rikoslaissa. Pääasiallisena lähdeaineistona on yli sata oikeudenkäyntiasiakirjaa, joiden lisäksi Hagman analysoi laajasti muita aikalaislähteitä, kuten lääketieteellisiä ja oikeustieteellisiä tekstejä, poliisiasiakirjoja ja lehtijuttuja.

Tutkimuksen päähenkilöinä on Kiven veljeskatraan mukaisesti nimetyt seitsemän veljestä, eli seitsemän samasukupuolisesta haureudesta tuomittua miestä, joiden tarinat Hagman rekonstruoi. Viittauksella Kiven kanonisoituun teokseen Hagman haluaa viestittää, että kertomusta Suomesta ja suomalaisesta miehestä voidaan kirjoittaa myös toisin. Samalla Hagmanin seitsemän veljestä myös muistuttavat Kiven veljeksiä siinä, että hekään eivät täyttäneet yhteiskunnan heille asettamia vaatimuksia.

Hagmanin veljessarjan vanhin on opettaja ”Juhani”, jolla oli toistuvia sukupuolisuhteita muiden miesten kanssa Suomen maaseudulla 1900-luvun alussa. ”Tuomas” taas on kotkalainen viinatrokari, joka tuomittiin itsesaastutuksesta vuonna 1922. Kolmantena tutustumme oppineeseen ja paljon matkustelleeseen helsinkiläismieheen ”Aapoon”, joka majoitti kodittomia nuorukaisia asunnossaan keskellä suuren laman kurimusta vuonna 1932. Neljäs veljes ”Simeoni” kastroitiin vuonna 1936 samasukupuolisen halunsa vuoksi, ja ”Timo” tuomittiin sodan aikana kenttäoikeudessa sotilasrakkaudesta. Viisikymmentäluvun tuomiopiikki henkilöityy ”Lauriin”, joka tuomittiin rakastajansa kanssa olympiavuonna 1952. Veljessarjan viimeisestä, vuonna 1966 tuomitusta ”Eerosta”, tuli puolestaan Suomen ensimmäinen julkihomo. Siten hän henkilöi kehitystä, joka johti suomalaisen homoliikkeen nousuun ja homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin. Seuraavassa viittaan vain satunnaisesti veljesten sinänsä kiinnostaviin tarinoihin ja keskityn tutkimuksen keskeisiin löydöksiin.

Rintamateatterin miehet esittävät oopperaa Rakkaus ja kuolema eli Maurin viimeinen huokaus Valkeasaarella 3.5.1944. Kuva: SA-kuva.

Miesrakastajia ja satunnaisia hairahtajia

Hagmanin väitöskirjan ensimmäinen tarkastelujakso ulottuu 1800-luvun lopusta 1930-luvulle. Siitä ilmenee kiinnostava tieto, jonka mukaan homoseksuaalisuus-sana suomen kieleen ennen vuotta 1910, kun täkäläisissäkin sanomalehdissä käsiteltiin Saksassa vuosina 1907–1909 riehunutta Eulenburg-sotilasskandaalia. Sen jälkeen kesti kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin käsite vakiintui yleiseen käyttöön.

Hagman toteaa, että kansan kielessä puhuttiin 1900-luvun alkupuolella miesrakastajista tarkoitettaessa miehiä, jotka olivat aktiivisimmin kiinnostuneita miesten välisestä seksistä. Käsitteen ulkopuolelle kuuluivat kuitenkin ne miehet, joille satunnaiset seksikokemukset miesten kanssa olivat lähinnä olosuhteiden pakosta johtuva ”paha tapa”. Sitä perusteltiin esimerkiksi oleskelulla miesvaltaisissa yhteisöissä (vankileirit, tukkikämpät ja sotaväki), joissa ei ollut naisia saatavilla.

Hagman toteaa, että kansanomainen jako miesrakastajiin ja ”satunnaisiin hairahtajiin” vastasi hyvin vuosisadan alkupuolen johtavan seksologin Magnus Hirschfeldin näkemyksiä, joiden mukaan homoseksuaalisuus oli joko sisäsyntyistä tai näennäistä. Jälkimmäisessä pseudohomoseksuaalisuudessa oli kyse ”vain” seksistä, eikä siihen hairahtaneiden miehisyyttä tai terveyttä pahemmin kyseenalaistettu. Miesrakastajat sen sijaan miellettiin sekä henkisesti että ruumiillisesti naisellisiksi, ja heitä pidettiin sairaina yksilöinä.

Hagman osoittaa lähdeaineistonsa pohjalta, että Hirschfeldin teoria hallitsi myös suomalaisten lääke- ja oikeustieteen auktoriteettien näkemyksiä miesten välisestä halusta aina 1930-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Teorian ansiosta Suomessakin alettiin 1920-luvulla keskustella muiden Pohjoismaiden tapaan rikoslain muuttamisesta, koska sisäsyntyisiä homoseksuaaleja ei katsottu voitavan vankilalla parantaa. Pseudohomoseksuaaleissa taas ei mitään parannettavaa ollut.

Hagmanin mukaan tavallisen kansan ja virkavallan suhtautuminen miesten samasukupuoliseen haluun oli ylipäätään varsin ongelmaton 1900-luvun ensivuosikymmeninä, ja koko ilmiön tunnettuus oli vieläkin vähäisempi kuin tähän saakka on oletettu. Selkeä osoitus tästä on se, että vuosina 1900–1920 syytettiin vain yhdeksää miestä haureuden harjoittamisesta toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Oikeusjuttujen kimmokkeina olivat lisäksi useimmiten yhteisön sisäiset välienselvittelyt eikä henkilön seksuaalisuus sinänsä.

Tästä on esimerkkinä ”Juhanin” tapaus, jonka oikeuskäsittelyssä ei problematisoitu juuri millään tavalla sitä, että hänellä oli ollut sukupuolisuhteita oman yhteiskuntaluokkansa miesten kanssa. Ongelmallista oli vain se, että Juhani oli käyttänyt väärin asemaansa suhteessa köyhempiin kyläläisiin.

Saksan ja Suomen liput liehuvat sinistä kevättaivasta vasten Sohjanassa 1.5.1942. Kuva: SA-kuva.

Viettelyteorian pauloissa

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Tähän vaikutti hänen mukaansa ensinnäkin se, että suhteet tulivat aiempaa näkyvämmäksi kaupunkitilassa, kun 1930-luvun suuri lama loi kysyntää ja tarjontaa miesten väliselle prostituutiolle [prostituutiosta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle ja Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä]. Näkyvyyden myötä aiheesta alettiin myös keskustella, mikä heijastui kielenkäyttöön ja slangiin. Esimerkiksi hintti- ja hinttapuli-sanat olivat käytössä jo 1930-luvulla.

Toisaalta asenteiden kovenemista vauhdittivat Hagmanin mukaan psykoanalyyttiset näkemykset ihmisen seksuaalisuuden häilyvyydestä. Keskiöön nousi niin sanottu viettelyteoria, jonka suomalaiset asiantuntijat omaksuivat tiiviin tieteellisen yhteistyön ansiosta suoraan natsi-Saksasta. Teoria lähti siitä, että ihmiset saattoivat nimenomaan oppimalla oppia homoseksuaaleiksi altistuttuaan viettelylle, mikä taas vaaransi perheinstituution ja nuoren kansakunnan väestönkasvun.

Hagman osoittaa, että viettelyteoriaa ei muissa Pohjoismaissa omaksuttu samalla tavalla kuin Suomessa, sillä niiden tieteellinen yhteistyö saksalaisten kanssa hiipui natsien valtaannousuun. Tämä selittää sitä, miksi homoseksuaaliset teot dekriminalisoitiin Tanskassa jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun taas meillä saatiin odottaa vuoteen 1971.

Viettelyteorian omaksumisen myötä Suomessa aiemmin vallinneet hirschfeldiläiset käsitykset sisäsyntyisistä homoseksuaaleista (miesrakastajista) ja satunnaista samasukupuolista seksiä harrastaneista pseudohomoseksuaaleista muuttuivat ongelmallisiksi, koska periaatteessa kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin (vrt. alkoholismi). Miesten väliset satunnaiset seksuaaliset teot ja suhteet menettivät näin aiemman viattomuutensa, ja heteroseksuaalisuus muuttui asiaksi, jota piti toden teolla ruveta suojelemaan lailla ja poliisivoimin.

Homofiili on pedofiili

Viettelyteorian myötä alettiin kohdistaa erityistä huomiota poikiin, joiden ajateltiin psykoanalyyttisten teorioiden mukaisesti olevan tiettynä ikäkautena erityisen alttiita seksuaalisille vaikutteille. Homoseksuaalisuus ja poikien hyväksikäyttö linkittyivät näin ollen 1930-luvulla vahvasti toisiinsa, mutta tätä selitti Hagmanin mukaan myös toinen kiinnostava seikka: kansankielisen miesrakastaja-sanan käyttöala.

Mies- tai poikarakastajilla tarkoitettiin aikanaan paitsi aikuisia miehiä haluavia miehiä myös miehiä, joiden samasukupuolinen halu kohdistui alaikäisiin. Hagmanin mukaan seksisuhteita alaikäisten poikien kanssa ei uskomatonta kyllä problematisoitu Suomessa kunnolla ennen kuin vasta vuoden 1926 lakimuutoksen jälkeen, jolloin seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat säännökset ulotettiin suojaamaan myös miespuolisia henkilöitä. Siihen asti oli keskitytty varjelemaan vain tyttöjen siveellisyyttä ja kunniaa, kun taas miesten välisiä sukupuolisuhteita oli pidetty sikäli ongelmattomina, että niistä ei syntynyt aviottomia lapsia. 

Hagman osoittaa, että tämä miesrakastaja-sanan kaksimerkityksisyys periytyi sittemmin uudelle homoseksuaali-sanalle, minkä vuoksi ”homofiilejä” pidettiin potentiaalisina pedofiileinä aina 1960-luvulle saakka. Ja toki väitettä on kuultu sittemminkin moneen kertaan erinäisten lakiuudistusten yhteydessä.

Viikon totuus 5/65.

Pakkokastraatiot

Kolmekymmentäluvun henkisen ilmapiirin synkin ilmentymä oli rodunjalostusoppiin perustunut sterilisoimislaki, joka tuli voimaan vuonna 1935 ja mahdollisti myös samasukupuolisesta haureudesta tuomittujen henkilöiden kastraation Lääkintöhallituksen päätöksellä. 

Aiemmissa tutkimuksissa on oletettu, että homoseksuaalit olisivat olleet lain pääasiallisena kohteena, mutta Hagman kumoaa tämän käsityksen uuden lähdeaineiston pohjalta. Lain perusteella kastroitiin ”vain” kaksi miestä, jotka oli tuomittu sukupuolisuhteista aikuisten miesten kanssa. 

Tämä ei silti vähennä ”Simeonin” tarinan traagisuutta. Se on kipeä esimerkki siitä, miten myönteisten seksuaali-identiteettien puute johtaa itseinhoon ja syrjinnän sisäistämiseen. ”Simeoni” yritti itsemurhaa ja antoi lopulta suostumuksensa kirurgiseen kastraatioon, mikä voidaan ajatella epäkelvoksi leimatun kansalaisen yritykseksi sopeutua yhteiskunnan vallitseviin normeihin.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Osa 2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi

Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa