Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Viime jaksossa vietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti ”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.

Kulkea sain sateenkaareni päähän

etsinyt en kultakirstua vain

joukkoon lehtien keltaisten

hiljaa hukkua sain

aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon

unohdus vaan peitti verhoilla maan

syyskuun äänistä lohduksein

kaipuun yhteisen saan

(Pertti Reponen)

Miesten valtakunta

”Kirsikkapuisto” tuo mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen. 

Jälleen kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” – kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen Café Caruselin väliin.

Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:

Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa. Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä, kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.

Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin 1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan (2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.

”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.

Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä ”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa. Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi tuoksuvat kukat.

Ei käynyt tiemme suureen hotelliin

ei salattuihin makuuhuoneisiin

ei jäänyt porttieeri katsomaan

jälkeemme rahaa kourassaan – –

vain katu helli puisto suojasi

ja silta kaartui meri kohahti

ja linnut nauroi, lensi pareittain

se oli puolen tunnin onni vain

(Marja-Leena Pirinen)

Kirsikkapuiston käymälä. Kuva Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.

Hienostorannan potenssimylly

Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille. 

Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä kävi, oli tosiaan asialla.”

Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä pyytimeen”.

Seuraavan kerran Hymy palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin mikäkin toilettitieteilijä:

Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.

Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:

Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan. Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.

Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä.

1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun.
2. Tule kojetaulun ääreen.
3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan, siihen suurempaan koloon.
4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta.
5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen kalustasi, niin nojaa eteenpäin…
6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin takaisin housujen kätköön.
7. Tee tilaa seuraaville.
8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO TARJOSI.

Hymy 8/73.

Kukkia haudalle

Tšehovin näytelmän kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa, josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:

Laaksonen:

Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.

Haastattelija:

Se oli joku jengi, joka hajotti sen.

Laaksonen:

Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––

Haastattelija:

Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.

[Naurua]

Laaksonen:

Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.

[Naurua]

Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle oli laskettu isoja kukkakimppuja.

Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen, jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.

Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:

Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari, Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...

Nostaa saan pystyyn kauluksen

tuuli vain tuo tuoksun suolaisen

nuolaisee poskeain tuo tuttu hämäryys

on mennyt läheisyys

saapui taas kaupunkiin syys

muistojen puistot lehtinä leijuen lentää pois – –
(Jukka Matti Nurmela)

Ystävä talveksi

Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.

Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä Kirsikkapuistossa 4.7.1970:

Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.

Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan. Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:

– – seksuaalivähemmistön asema on muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu edellisten polvien pitkä lumiauraus.

Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa (1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin pervo raamattua (suom. Martti Anhava):

Vapauden ja onnen esteenä olevan mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.

Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän äänien jäädessä taakse.

Osa 11

Tekstissä siteeratut laulut:

Kulkea sain sateenkaareni päähän. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pertti Reponen. 1979.
Laulu rakastamisen vaikeudesta. Esittäjä Kristiina Halkola. Sanat Marja-Leena Pirinen. 1967.
Muistojen puistot. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Jukka Matti Nurmela. 1983.

Samasta aiheesta:
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä 2/2

”Miesvoimin yritetään nostaa konetta oikeinpäin, mutta voimat eivät riitä.” Latva 14.5.1942 / SA-kuva.

Hulivilipoika palaa sivupoluilta ja jatkaa siitä, mihin tammikuussa jäi: historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirjan esittelyyn. Esittelyn ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Hagman tamppaa teoksessaan Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014) suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi. 

Korsukuhertelusta kenttäoikeuteen

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Asennemuutos johtui Hagmanin mukaan miesten välisen prostituution lisääntymisestä suuren laman aikana sekä natsi-Saksasta omaksutusta viettelyteoriasta, jonka mukaan kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin viettelyn myötä. Akuutiksi huoli kasvoi, kun Suomi joutui sotaan ja suuri osa nuoren kansakunnan toivoista päätyi keskenään rintamalle.

Tähänastisessa suomalaisessa tutkimusperinteessä on keskitytty kuvaamaan sota-aikaa eräänlaisena miesten välisen seksin kulta-aikana, jolloin kuolemanpelko ja läheisyyden kaipuu saivat moraalikäsitykset murenemaan. Näihin sinänsä kiinnostaviin Kati Mustolan ja Tuula Juvosen tutkimuksiin olen itsekin viitannut Homohistoriallinen Helsinki -sarjassa [ks. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Myös Hagman uskoo, että miesten väliseen seksiin tarjoutui rintamalla kosolti tilaisuuksia asuinolojen ahtauden vuoksi ja siksi, että miehet joutuivat viettämään niin pitkiä aikoja keskenään ilman naisseuraa. Samalla Hagman korostaa, että ilmiö ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen, vaan vastaavaa oli esiintynyt myös ennen sotia muissa miesvaltaisissa yhteisöissä. Tällainen satunnainen ”tukkikämpillä sahaaminen” – hienosti sanottuna pseudohomoseksuaalisuus – oli tavattu panna naisen puutteen piikkiin, eikä sen ei ajateltu vähentävän kenenkään miehisyyttä tai tekevän kenestäkään varsinaista miesrakastajaa.

Sota-ajassa ei siis ollut Hagmanin mukaan mullistavinta se, että miehet kuhertelivat keskenään korsuissa ja kanervakankailla. Mullistavinta oli se, että vanhat käsitykset miesrakastajista ja ”satunnaisista hairahtajista” alkoivat pikku hiljaa korvautua uudella homoseksuaali-käsitteellä. Siihen taas liittyi hyvin negatiivisia mielikuvia ja viettelyteorian synnyttämää opitun homoseksuaalisuuden pelkoa. Hagmanin sanoin ”sota-aika kansallisti suomalaisten miesten seksuaalisuuden ja puristi sen heteroseksuaaliseen matriisiin”. Uusien näkemysten omaksuminen näkyy Hagmanin analysoimista kenttäoikeuden pöytäkirjoista, kuten sotilasrakkaudesta tuomitun ”Timon” tapauksessa.

”Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen.” Pidmaranta 31.7.1942. SA-kuva.

Samasukupuolisesta haureudesta langetetut tuomiot nousivat huippuunsa sodan jälkeen, ja tähänastisessa tutkimusperinteessä 1950-luvun tuomiopiikki on nähty vastaiskuna sota-ajan holtittomalle homostelulle. Hagmanin mukaan tulkinta on kuitenkin virheellinen, koska aiemmissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon sitä, että asenteet kovenivat jo ennen sotaa viettelyteorian omaksumisen myötä. Lisäksi monissa aiemmissa tutkimuksissa on jätetty huomiotta tuomiot, joita kenttäoikeuksissa langetettiin samasukupuolisesta haureudesta. Niiden määrä jatkoi nousuaan koko sodan ajan, mikä loiventaa sodanjälkeisen tuomiopiikin jyrkkyyttä.

Sinänsä sodanjälkeinen homovaino on tosiasia: yli puolet kaikista niistä 1 073 tuomiosta, jotka Suomessa annettiin homokieltolain voimassaoloaikana, annettiin kymmenen vuoden kuluessa jatkosodan päättymisestä. Ilmiön syihin Hagman pureutuu väitöskirjan viimeisellä kolmanneksella.

Viikon totuus 11/59.

Sairaat ja petturit tuomiolla

Väitöskirjan kolmas tarkastelujakso ulottuu 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun. Siinä Hagman analysoi sodanjälkeisen ilmapiirin lisäksi myös homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin johtanutta kehitystä.

Merkittävin selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin on Hagmanin mukaan edellä kuvattu viettelyteoria ja siitä kummunnut opitun homoseksuaalisuuden pelko. Viettelyteorian keskeisyyttä havainnollistaa se, että Hagmanin analysoimissa oikeustapauksissa syytettyjä jaoteltiin sisäsyntyisiin homoseksuaaleihin ja taipumuksensa oppineisiin tai valinneisiin henkilöihin. Edellä mainittuja pidettiin vanhojen miesrakastajien tapaan parantumattomasti sairaina ja heihin suhtauduttiin myötämielisemmin kuin jälkimmäisiin, joita taas pidettiin oman sukupuolensa pettureina.

Homoseksuaalisuuden pelkoa lietsoi entisestään tuon ajan sensaatiolehdistö puhumalla ruotsalaistaudista. Tuula Juvonen on aiemmin perustellut homouden poispaikantamista ruotsalaisiin muun muassa sillä, että näin voitiin tehokkaasti välttää orastava keskustelu suomalaisten miesten omista seksikokemuksista rintamalla [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun]. Hagman puolestaan pitää luontevampana selityksenä sitä, että Ruotsi oli lähinaapurina helppo ottaa varoittavaksi homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin seurauksista; Ruotsissahan kieltolaki oli kumottu jo vuonna 1944. Varsinkin Tukholmassa 1950-luvulla riehuneita homo- ja poikaprostituutioskandaaleja pidettiin osoituksena siitä, miten holtittomasti homoseksuaalisuus leviäisi, jos se vain päästettäisiin leviämään.

Poliisijoukot järjestäytyvät stadionin edustalla Helsingin olympialaisten avajaisissa 19.7.1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Epäsosiaalinen aines kuriin

Toinen selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin löytyy Hagmanin mukaan virkavallan toiminnasta. Poliisikunnan koko kasvoi sodan jälkeen huomattavasti, kun taas rikosten määrä laski nopeasti. Näin ollen poliisilla oli kosolti resursseja, joista osa kohdennettiin homoseksuaalien etsimiseen julkisilta paikoilta. Tähän tarjosi hyvät edellytykset homomiesten kukoistava puistokulttuuri, jonka keskiössä oli ulkopaikkakuntalaisiakin homoturisteja houkutellut Helsingin Hesperian puisto. Muita keskeisiä kohtaamispaikkoja olivat sodan jälkeen Rautatieasema, Esplanadin puisto ja Tähtitorninmäki [ks. Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin, Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä ja Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi].

Hagman kuitenkin korostaa, että homoseksuaalisuus ei ollut ainoa virkavallan aktiivisesti kontrolloima ilmiö – puisto- ja pisuaariratsiat kohdistuivat yhtä lailla muihin ”epäsosiaalisiin aineksiin”, kuten alkoholisteihin, huumeidenkäyttäjiin, prostituoituihin ja kodittomiin. Tuon ajan lehtijuttuja lukiessa onkin helppo todeta, että esimerkiksi tiettyjen pisuaarien purkaminen johtui paitsi niiden homosuosiosta myös siitä, että samoissa paikoissa pyöri pulijengiä ja rikollisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.4.1958 siitä, miten Hesperian puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan:

Hesperian puistossa olevat kaksi käymälää ovat olleet viime vuosina monien rikosten tapahtumapaikkana. Rikokset ovat olleet pääasiassa siveellisyysrikoksia, mutta myös omaisuusrikoksia, kuten ryöstöjä, kiristämisiä ja varkauksia on tapahtunut.

Erityisen määrätietoinen oli Hagmanin mukaan Helsingin poliisi, joka putsasi kaupungin katukuvaa ennen vuoden 1952 kesäolympialaisia. Yhteensä puolet kaikista vuonna 1952 annetuista samasukupuolisen haureudenharjoittamisen tuomioista annettiin nimenomaan Helsingissä, ja tuomioiden määrä väheni nopeasti olympialaisten jälkeen.

Muualla Suomessa haureudenharjoittajia tuomittiin väkilukuun nähden erityisen paljon Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä, jotka kaikki olivat sodan pahasti runtelemia kaupunkeja. Hagmanin kolmas selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin onkin se, että tuomiot olivat vastareaktioita yleiseen sosiaaliseen epävakauteen, joka johtui muun muassa alkoholismista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Tulkintaa tukee se, että sodasta vähemmällä selvinneillä alueilla, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, tuomioita ei annettu juuri lainkaan.

Homopesästä päivänvaloon

Kuusikymmentäluku muistetaan radikalismin, moniarvoisuuden ja yksilönvapauden nousun vuosikymmenenä, ja se nosti keskiöön myös homokysymyksen. Tämän kehityksen keskushenkilönä on Hagmanin veljessarjan viimeinen, ”Eero”, josta tuli Ilta-Sanomien vuonna 1966 julkaiseman ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -jutun vuoksi Suomen ensimmäinen julkihomo.

Ilta-Sanomat 10.8.1966.

Käytännössä Ilta-Sanomien toimittajat soluttautuivat tekaistun alivuokralaisilmoituksen perusteella Eeron kotiin, teeskentelivät olevansa homoja ja houkuttelivat Eeron puhumaan aiheesta. Eeron poissa ollessa miehet vielä penkoivat hänen tavaransa ja keittivät näkemästään ja kuulemastaan kokoon jutun, joka hyödynsi häpeilemättä vallitsevia pelkoja homotaudin leviämisestä. Jutun kärkenä oli väite siitä, että ”homoseksualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”. Eeron ystävien ja valokuvien perusteella toimittajat yleistivät myös, että ”homoseksualistit kohdistavat pyrkimyksensä tällä hetkellä armeijaan – mm. sen upseeriaineksen, alipäällystön ja muusikkojen keskuuteen”.

Homopesäjutun tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tukahduttaa orastava keskustelu homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista, mutta sen nostattaman kohun myötä homoseksuaalisuudesta tuli kertaheitolla hyväksytty puheenaihe mediassa. Hagman toteaa, että homouden tarttumisella mässäilevä juttu käänsi paradoksaalisesti huomion täysin päinvastaiseen suuntaan: homouden sisäsyntyisyyteen, homojen ihmisoikeuksiin ja haureudenharjoittamispykälän oikeutukseen. Muutosta vauhditti varsinkin se, että homojen puolestapuhujiksi nousi lukuisia nimekkäitä kulttuuri- ja muita vaikuttajia.

Homokeskustelun ryöpsähtämisen myötä myös kirkko otti vuonna 1966 ensimmäistä kertaa julkisesti kantaa homoseksuaalisuuteen määrittelemällä sen synniksi. Aiempina vuosikymmeninä synti-sanaa ei uskomatonta kyllä ollut käytetty missään Hagmanin analysoimista lukemattomista lähteistä. Kärjistäen voidaan siis sanoa, että kansankirkossa yhä vain vellovan syntikeskustelun jäljet johtavat 1960-lukulaiseen homopesään, Eeron kotiin.

Eero sai Ilta-Sanomien jutun takia kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion, mutta uuden ylpeän homomiehen henkilöitymänä hän ei yksinkertaisesti suostunut häpeämään. Jo vuotta myöhemmin 1967 hän antoi homoudelle kasvot julkisuudessa puhumalla yhteiskunnan kovaosaisia esitelleessä Ylen dokumentissa Viimeisellä rannalla (alkaa kohdasta 16:07). Vuonna 1970 Eero, oikealta nimeltään Holger von Glan, nousi Suomen homojen eräänlaiseksi nokkamieheksi, kun hänet valittiin vuonna 1968 perustetun seksuaalipoliittisen järjestön – Keskusteluseura Psyken – puheenjohtajaksi.

Homouden kasvot. Holger von Glan Ylen Viimeisellä rannalla -dokumentissa vuonna 1967.

Kieltolaki kumoon

Vaikka kimmoke homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin tuli kotimaasta, suurin paine tuli Hagmanin mukaan silti ulkomailta. Monissa Euroopan maissa oli 1960-luvun lopulla meneillään dekriminalisointiprosesseja, ja Suomikin halusi kovasti näyttää maailman silmissä modernilta sivistysvaltiolta eikä taantumukselliselta takapajulalta.

Homokieltolaki kumottiin lopulta vuonna 1971, mutta natseilta omaksutun viettelyteorian perintönä rikoslakiin runnottiin homoseksuaalisiin tekoihin kehottamisen kieltänyt pykälä sekä korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Vuoteen 1999 voimassa olleiden pykälien taustalla olivat Hagmanin mukaan Suomessa laajalti omaksutut psykoanalyyttiset teoriat homoseksuaalisuudesta opittuna ominaisuutena, jolta varsinkin nuoria piti varjella – ja josta nuoria piti parantaa.

Omista vaikeista terapiakokemuksistaan on kirjoittanut tutkija ja homoaktivisti Olli Stålström teoksessa Saanko olla totta?: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (2011). Ollin tarina havainnollistaa hyvin niitä kaikkia vaikeuksia, joita moni meikäläinen on joutunut kokemaan maksaessaan hintaa siitä vapaudesta, joka meillä on nyt:

Aloitin psykoanalyysin vuonna 1970 tavoitteena päästä homoudestani eroon. Siitä jäi pahoja traumoja ja syvä masennus, koska yritin tahdonvoimalla muuttaa sellaista, joka ei muutu. – – Olen joutunut maksamaan kovan hinnan siitä, että nuorena annoin kirkon sisällä toimineen kristillis-psykoanalyyttisen eheyttäjäringin vahingoittaa itseäni lupauksilla ”normaalin” seksuaalisen suuntautumisen tavoittelemisesta uskonnon, sielunhoidon, hormonihoidon, psykoanalyysin ja lääkehoidon keinoin. – – Psykiatrinen väkivalta ja kiusaaminen ovat kasvattaneet minua. Ne ovat antaneet mahdollisuuden auttaa muita kiusaamisen ja syrjinnän kohteita. Kulutin loppuun masennusdiagnoosin. Nuoruuteni meni osin psykoanalyytikon sohvalla potilaana maatessani. Niin sanottua kolmatta ikää aloitellessani minut on kutsuttu puhumaan terapeuteiksi opiskeleville ja Helsingin terveysviraston psykiatrian johdolle kuntoutusjärjestön edustajana. Minut valittiin Kallion seurakuntaneuvostoon 2011. Minusta on tullut kokemusasiantuntija.

Seta-lehti 5/1977.

Läpeensä queer

Sandra Hagmanin väitöskirja on ehdottomasti paras aiheesta – eli miesten samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta – lukemani suomalainen tutkimus. Erityisen ansiokkaan kirjasta tekee sen pitkä aikajänne, joka mahdollistaa suurten linjojen hahmottamisen ja paljastaa samalla tähänastisten tutkimusten heikkouksia. Vaikutuin myös siitä, miten monipuolisesti Hagman aihettaan valottaa: edustettuna on kaikenlainen samasukupuolinen halu ja siihen kohdistunut asenteiden kirjo, joka ilmenee mitä moninaisimmista lähteistä. Kritiikkiä tekee mieli antaa vain huolimattomasta kieliasusta, kuten tuhkatiheässä olleista kirjoitusvirheistä. Näistä kauneusvirheistä päästään toivottavasti sitten, jos ja kun kirja saadaan joskus myyntiin. Toistaiseksi siihen voi tutustua esimerkiksi eduskunnan kirjastossa.

Pelkästä homotutkimuksesta ei voida Hagmanin kohdalla puhua, sillä tutkimus karttaa seksuaalisuuden tiukkaa määrittelyä ja on siten läpeensä queer. Itselleni teos olikin melkoinen silmien avaaja suhteessa queer-käsitteen mielekkyyteen. Tähän saakka olen lähinnä mennyt siilipuolustukseen, kun joku on julistanut, että homo-sanasta pitäisi päästä eroon – onhan puolet elämästäni kulunut nimenomaan sinnikkääseen homoidentiteetin ja homoylpeyden rakentamiseen. Queer-ajattelulle tyypillinen leimojen kaihtaminen on siis uhannut omaa identiteettityötä ja saanut parahtamaan: homouttani ette saa!

Vasta Hagmanin väitöskirjan myötä aloin paremmin ymmärtää näkemyksiä homo-käsitteen kahlitsevuudesta. Varsinkin Hagmanin esittelemät 1900-luvun alkupuolen käsitykset ”satunnaisista hairahtajista”, joita ei sen kummemmin leimattu samasukupuolisen halunsa takia, tuntuivat suorastaan radikaaleilta ja saivat pohtimaan kaikkien leimojen tarpeellisuutta. Ehkä on siis aika lakata vinoilemasta niille monille ”hetero-isille”, jotka harrastavat miesten välistä seksiä oman toimensa ohella, ja ylipäätään lopettaa identiteetiltään epäselvien tapausten (kaappi)homottelu. Tosin tätä keskustelua en aio avata Koodi.netin keskustelupalstalla.

Blogissani olen johdonmukaisesti puhunut homoista ja homokulttuurista samalla tavalla kuin puhekielessä niputetaan yleensä kaikki samasukupuolinen halu homo-käsitteen alle. Niin teen varmasti jatkossakin, vaikka käsitteen käyttö on välillä epähistoriallista ja turhan rajaavaa suhteessa niihin, jotka eivät koe itseään homoiksi vaikka haluavatkin toisia miehiä. Hagmanin väitöskirjan jälkeen on tosin pakko todeta, että oikeastaan koko blogi on aika pervo.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Ruotsalainen laulajatähti Carola Häggvist muistetaan kahdesta asiasta: ”Främling”-euroviisustaan ja uskovaisuudestaan. Torstainen keikka Helsingin Kulttuuritalossa osoitti myös, että Carola on hyvin karismaattinen esiintyjä niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä ja että hän muistuttaa tässä toista suurta homoikonia: Madonnaa.

Julkiuskovaisuus on ollut osa Carolan imagoa aina vuodesta 1983 lähtien, jolloin hän otti 16-vuotiaana pilalle permanentattuna lähiötyttönä murskavoiton Ruotsin euroviisukarsinnoissa ja kiitti heti perään jumalaa silmät palaen. Ja miksei olisi kiittänyt: ”Främling”-esityksestä välittynyt sisäinen palo ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Sittemmin usko ja kyvyt ovat tempaisseet Carolan vielä kahteen kotimaiseen ja yhteen kansainväliseen viisuvoittoon sekä uskonnollisesta kohusta toiseen.

Samoihin aikoihin, kun Carolan ura lähti nousuun, New Yorkissa breikkasi toinen tuleva musiikin maallikkosaarnaaja: 25-vuotias Madonna Ciccone. Madonnasta ei kuitenkaan tullut Carolan kaltaista kuvien kumartajaa vaan herkeämätön kuvainraastaja, joka yhdisteli seksiä ja uskontoa ja ravisteli katolista maailmaa siinä määrin, että paavi julisti hänen Blond ambition -kiertueensa (1990) ”maailmanhistorian saatanallisimmaksi”. Madonna vastasi kohteliaisuuteen omistamalla The immaculate collection -kokoelmansa (1990) nimenomaan paaville, jota hän kutsui ”jumalaisen innoituksen lähteekseen”. Sävy vain oli hyvin toisenlainen kuin jo aiemmin Isää kiittäneellä Carolalla.

Madonnan tuotannon keskeisimpiä uskonnollisia teoksia on omaelämäkerrallisen ”Oh father” -kappaleen (1989) musiikkivideo, jonka ohjasi myöhemmin elokuvan saralla vakuuttanut David Fincher. Videossa Madonnan esittämä nainen kasvaa isän pahoinpitelemästä pikkutytöstä väkivaltaisessa parisuhteessa eläväksi naiseksi, jonka kärsimystä rippituolissa istuvat papit eivät ymmärrä tai halua nähdä. 

Videon väkevimpiin kuuluva kohtaus perustuu Madonnan omaan lapsuudenmuistoon: pikkutyttö lähestyy arkussa makaavaa äitiään ja näkee, että tämän huulet on ommeltu umpeen. Vaikenemisen ja väkivallan kierre päättyy vasta, kun aikuistunut nainen nostaa äitinsä haudalla katseen taivaaseen kuin kaikkia patriarkaalisia auktoriteetteja uhmaten: ”You can't hurt me now. I got away from you. I never thought I would.”

Noin 25 vuotta, vuonna 1997 tapahtunutta uudenlaista henkistymistä ja monen monta kabbalanauhaa myöhemmin Madonna julkaisi tänä keväänä uuden Rebel heart -albuminsa. Sen kapinallinen puoli sekoittaa pakkaa entiseen tapaan rinnastamalla uskonnollisen ja seksuaalisen hurmoksen (”Holy water”) sekä ammentamalla kieli poskessa Madonnan vanhemman valtionaisen statuksesta (”Bitch I'm Madonna”). Toisaalta Madonna vuodattaa suorastaan Ray of light -levyn (1998) veroisesti sydänverta laulamalla raastavista ihmissuhteista (”HeartBreakCity”), julkisuuden kiroista (”Joan of Arc”) ja sisäisestä pakosta, joka saa niin monet meistä valitsemaan elämässä sen vaikeimman tien (nimibiisi ”Rebel heart”).

Marraskuussa tämä sydämellinen kapinallinen astuu lavalle Tukholmassa Rebel heart -kiertueen konsertissa, ja seurakunta on epäilemättä yhtä sekalaista kuin Carolan torstaisella Det bästa av mig -keikalla. Keikan kimmokkeena toimi Carolan viimevuotinen osallistuminen Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjaan, jossa hänet nähtiin paitsi kollegojen ihailemana supertähtenä myös harvinaisen avoimena, haavoittuvana ja siksi niin täysipainoisena ihmisenä. 

Kansankodin miljoonayleisö sai kuulla muun muassa, miten Carola oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet lastenkodissa, koska hänen äitinsä oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Lisäksi hän kertoi biseksuaalisista tunteistaan ja 1980-luvun vakavista itsemurha-aikeistaan. Tunnustuksia tuli niin tiuhaan, että kukaan ei ehtinyt kysyä, mitä Carola oikein tarkoitti vuosien takaisilla haastattelukommenteillaan, joiden myötä hänet leimattiin homovastaiseksi.

Itse menin Carolan keikalle tiettyä sisäistä ristiriitaa tuntien. Carolan (teko)pyhyydestä on tehty julkisuudessa melkoinen vitsi, josta After Darkin kaltaiset drag-esiintyjät ovat ammentaneet pohjattomasti huumoria. Minuakin ”varoiteltiin” ennen keikkaa uskoon tulosta, ja koin myös tarpeelliseksi viljellä Facebookissa uskontovitsejä ikään kuin perustellakseni sitä, että hei – läpällähän mä tätä Carolaa kuuntelen. Näin jälkikäteen ymmärrän kuitenkin, että se ei ole totta. Totta on se, että Carolan keikka oli yhtä harras kokemus kuin Madonnankin keikat ja että minä tarvitsen näitä kokemuksia.

Pariisi, Bercy, elokuu 2006. Olen yhtä noin 20 000 ihmisen kanssa, jotka hyppivät tasajalkaa ja laulavat mukana, koska Madonna niin käski. Ja käski uudelleen, vaikka kaikki jo tottelivat: ”What's up, Paris? Why aren't you jumping?” Hypin, laulan, olen yhtä. Mielessäni näen, miten koko halli nousee ilmaan ja leijuu Pariisin taivaalla kuin jokin tunnistamaton lentävä esine Chagallin taulussa.

Vähän aikaisemmin Madonna on esittänyt kätketyistä kivuista kertovan ”Live to tell” -kappaleensa (1986), joka alkoi hänen tanssijoidensa ripittäytymisillä. Yksi puhui kokemastaan hyväksikäytöstä, toinen parisuhdeväkivallasta ja kolmas huumeriippuvuudestaan. Tunnustusten jälkeen Madonna alkoi laulaa roikkuen ristillä, jonka pinta koostui peileistä. Näe itsesi, oma kärsimyksesi ja muiden kärsimys, tuntui numero sanovan.

”Mautonta!” huutaa yksi. ”Rienaavaa!” puuskahtaa toinen. ”Niin madonnaa ja niin lohduttavaa”, sanon minä.

”Muukalainen, mitä katseesi kätkee?” Carola kysyy suurimmassa hitissään ja puhuu Helsingin-keikan välispiikeissä vakuuttavasti kuin elämäntapavalmentaja: ”Elämäsi on tärkeä. Sinun kaltaistasi ei ole toista. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Ehkä elämästä tulee sen uuden alun jälkeen parempaa kuin se on vielä koskaan ollut.”

Jostain syystä en saa kiinni kyynisyydestä enkä yhtäkkiä näe suurtakaan eroa Carolan ja Madonnan välillä. Myös Carola laulaa ristiltä, mutta kuvaannollisesti, ja ihmiset kuuntelevat hiljaa ikään kuin hän tietäisi ja tuntisi juuri heidän kipunsa. Nuoren tytön uskoon perustuvan itsevarmuuden tilalla on tiedon ja kokemuksen tuomaa aikuisen naisen varmuutta, joka on kuin hiilloksen sinnikästä hehkua.

Ymmärrän jälleen, että artistit ovat sijaiskärsijöitä. Me maksamme siitä, että joku kantaa hetken ristiämme ja kertoo salaisuutemme muille salissa oleville ilman, että meidän tarvitsee sitä tehdä. Ja sitten poistumme yöhön – yksi taas kerran kaapista tulleena, toinen taas kerran juomisen lopettaneena ja kolmas tuntien taas syvää yhteyttä siihen tyttöön tai poikaan, jota nämä laulut koskettivat ensimmäisen kerran.

Samasta aiheesta:
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

Pojasta isäksi

Aika monia asioita olin kuvitellut kohdalleni, mutta en koskaan sitä, että minusta tulisi joskus isä. 
Ja sitten sain sähköpostia. 

Oli huhtikuun loppu 2014. Mietin puoli minuuttia. Kamera siirtyi kuvaamaan pilviä. Poikani syntyi tammikuussa.

Pakko se on sanoa, että olen onnellisempi kuin olen koskaan ennen ollut, mutta onnikin on erilaista kuin ennen. Se on onnea siitä, että näyttämö, jolla on seissyt esittämässä nimikkorooliaan, kiepahtaa yhtäkkiä ympäri, että kovalla työllä rakennetut kulissit kaatuvat pölypilven saattelemana, että vuorosanat unohtuvat, että valomies ja ääniteknikko ovat ymmällään ja että ohjaaja saa hepulin ja ottaa loparit. Yleisö on niin hämmentynyttä, ettei osaa edes kaivaa kännyköitään esiin.

Minä hymyilen kuin heikkomielinen ja kävelen ovesta ulos onnellisena siitä, että olen lopultakin kadottanut suuntavaistoni.

Tässä blogissa olen tehnyt eräänlaista sukututkimusta, ja sitä aion jatkaa, kunhan suinkin kykenen. Tähänkään saakka en ole juuri kertonut itsestäni enkä omista kokemuksistani, ja sama linja pitää. Haluan ajatella, että tämä ei ole blogi minusta vaan meistä, ainakin joistakuista ja ainakin historian näkökulmasta.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että mikään ei ole muuttunut. Varsinkin suhteessa blogiminääni tuntuu kuin olisin yhtäkkiä hypännyt pisuaarin pimeältä puolelta puklujen ja potkuhousujen keskelle. 

Kirjoitettuani rivikaupalla siitä, että homokulttuurin suunta on kohti kaikkea kivaa ja kaunista, olen yhtäkkiä tämän kehityksen henkilöitymä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tehnyt jotain, joka on tuiki tavallista – varsinkin miehelle. Ensimmäistä kertaa huomaan olevani osa perimiehistä instituutiota nimeltä isyys, kun olen tähän mennessä etsinyt miesidentiteettini rakennusaineet kiukusta ja kapinasta ja kääntöpuolelta.

Nyt en saa niistä kiinni enkä osaa niitä kaivata. Olen tässä vain ja täynnä rakkautta, joka sekään ei ole samanlaista kuin mikään aiempi rakkaus. Tuntuu kuin se tulisi jostain todella kaukaa, juuri sellaisena kuin se on aina tullut niin lukemattomille miehille ennen minua. Sellaisena kuin se tuli isällenikin joskus.

Nyt näen sen hänen silmistään, kun katson vanhoja valokuvia. Vaikka sitä, jossa minulla on keltainen nuttu ja isällä supertiukat 70-luvun vaatteet: harmaat leveälahkeiset housut ja sininen palmikkoneule. Makaamme sängyllä, ja isä juottaa minulle maitoa tuttipullosta.

Myöhemmin se saattoi olla meiltä hukassa, mutta alussa se kyllä oli siellä, rakkaus.

”Kaikki mitä vaadittiin jotta minusta
  tuli minä
Edeltäjät, dinosaurukset sammakkoeläimet orangu-
  tangit neandertalinihmiset metsästäjät
Esi-isät äidinäidit ja heidän äitinsä
  ja heidän isänsä jne
Ja miten juuri he sattuivat syntymään
  he joista tuli  m i n u n  äitini
  ja  m i n u n  isäni
Kuin vanhassa psalmissa

He tapasivat Tapanilan tanssilavalla valssin pyörteissä
  Kyläkeinun luona

Katseet, ujous, ensisuudelma
Oli kevät, pikkulinnut kukkivat, syreenit
  visersivät
Henri Rousseau maalasi sen taulun”

– Claes Andersson, Ajan meno (2008), suom. Jyrki Kiiskinen

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Painonnostajia Hietarannassa kesällä 1944. 

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Aina silloin tällöin tulee vastaan kirja, joka saa silmät avautumaan ja luonnonkarvasta valmistetut timanttikoristeiset irtoripset väpättämään ihastuksesta. Juuri tällaisen kokemuksen tarjoaa historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirja Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014). Kirjan laajuuden ja kiinnostavuuden vuoksi esittelen sen kahdessa osassa.

Sandra Hagman tamppaa väitöskirjassaan suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi.

Samasukupuolista halua

Hagman käyttää queer-teoriaan nojautuvassa väitöksessään kattokäsitettä miesten samaan sukupuoleen kohdistuva halu. Näin hän välttää lukkiutumisen esimerkiksi homo(seksuaali)- ja homoseksuaalisuus-käsitteisiin, joiden käyttö historiallisissa yhteyksissä voi olla ongelmallista – onhan käsitteillä ollut eri aikoina hyvin erilainen merkityslaahus kuin nykyisin kaapista tuloineen, Pride-marsseineen ja avioliittolakeineen. Nykykäsitteissä pitäytyminen voi siten estää näkemästä samasukupuoliseen haluun liittyneitä historiallisia vivahteita ja niiden muuttumista.

Käytännössä Hagman tarkastelee tutkimuksessaan sitä, miten miesten samasukupuolinen halu ymmärrettiin ja miten sitä toteutettiin ja hallittiin modernisoituvassa Suomessa vuosina 1894–1971. Tuona aikana haureuden harjoittaminen toisen samaa sukupuolta olevan kanssa oli kielletty rikoslaissa. Pääasiallisena lähdeaineistona on yli sata oikeudenkäyntiasiakirjaa, joiden lisäksi Hagman analysoi laajasti muita aikalaislähteitä, kuten lääketieteellisiä ja oikeustieteellisiä tekstejä, poliisiasiakirjoja ja lehtijuttuja.

Tutkimuksen päähenkilöinä on Kiven veljeskatraan mukaisesti nimetyt seitsemän veljestä, eli seitsemän samasukupuolisesta haureudesta tuomittua miestä, joiden tarinat Hagman rekonstruoi. Viittauksella Kiven kanonisoituun teokseen Hagman haluaa viestittää, että kertomusta Suomesta ja suomalaisesta miehestä voidaan kirjoittaa myös toisin. Samalla Hagmanin seitsemän veljestä myös muistuttavat Kiven veljeksiä siinä, että hekään eivät täyttäneet yhteiskunnan heille asettamia vaatimuksia.

Hagmanin veljessarjan vanhin on opettaja ”Juhani”, jolla oli toistuvia sukupuolisuhteita muiden miesten kanssa Suomen maaseudulla 1900-luvun alussa. ”Tuomas” taas on kotkalainen viinatrokari, joka tuomittiin itsesaastutuksesta vuonna 1922. Kolmantena tutustumme oppineeseen ja paljon matkustelleeseen helsinkiläismieheen ”Aapoon”, joka majoitti kodittomia nuorukaisia asunnossaan keskellä suuren laman kurimusta vuonna 1932. Neljäs veljes ”Simeoni” kastroitiin vuonna 1936 samasukupuolisen halunsa vuoksi, ja ”Timo” tuomittiin sodan aikana kenttäoikeudessa sotilasrakkaudesta. Viisikymmentäluvun tuomiopiikki henkilöityy ”Lauriin”, joka tuomittiin rakastajansa kanssa olympiavuonna 1952. Veljessarjan viimeisestä, vuonna 1966 tuomitusta ”Eerosta”, tuli puolestaan Suomen ensimmäinen julkihomo. Siten hän henkilöi kehitystä, joka johti suomalaisen homoliikkeen nousuun ja homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin. Seuraavassa viittaan vain satunnaisesti veljesten sinänsä kiinnostaviin tarinoihin ja keskityn tutkimuksen keskeisiin löydöksiin.

Rintamateatterin miehet esittävät oopperaa Rakkaus ja kuolema eli Maurin viimeinen huokaus Valkeasaarella 3.5.1944. Kuva: SA-kuva.

Miesrakastajia ja satunnaisia hairahtajia

Hagmanin väitöskirjan ensimmäinen tarkastelujakso ulottuu 1800-luvun lopusta 1930-luvulle. Siitä ilmenee kiinnostava tieto, jonka mukaan homoseksuaalisuus-sana suomen kieleen ennen vuotta 1910, kun täkäläisissäkin sanomalehdissä käsiteltiin Saksassa vuosina 1907–1909 riehunutta Eulenburg-sotilasskandaalia. Sen jälkeen kesti kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin käsite vakiintui yleiseen käyttöön.

Hagman toteaa, että kansan kielessä puhuttiin 1900-luvun alkupuolella miesrakastajista tarkoitettaessa miehiä, jotka olivat aktiivisimmin kiinnostuneita miesten välisestä seksistä. Käsitteen ulkopuolelle kuuluivat kuitenkin ne miehet, joille satunnaiset seksikokemukset miesten kanssa olivat lähinnä olosuhteiden pakosta johtuva ”paha tapa”. Sitä perusteltiin esimerkiksi oleskelulla miesvaltaisissa yhteisöissä (vankileirit, tukkikämpät ja sotaväki), joissa ei ollut naisia saatavilla.

Hagman toteaa, että kansanomainen jako miesrakastajiin ja ”satunnaisiin hairahtajiin” vastasi hyvin vuosisadan alkupuolen johtavan seksologin Magnus Hirschfeldin näkemyksiä, joiden mukaan homoseksuaalisuus oli joko sisäsyntyistä tai näennäistä. Jälkimmäisessä pseudohomoseksuaalisuudessa oli kyse ”vain” seksistä, eikä siihen hairahtaneiden miehisyyttä tai terveyttä pahemmin kyseenalaistettu. Miesrakastajat sen sijaan miellettiin sekä henkisesti että ruumiillisesti naisellisiksi, ja heitä pidettiin sairaina yksilöinä.

Hagman osoittaa lähdeaineistonsa pohjalta, että Hirschfeldin teoria hallitsi myös suomalaisten lääke- ja oikeustieteen auktoriteettien näkemyksiä miesten välisestä halusta aina 1930-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Teorian ansiosta Suomessakin alettiin 1920-luvulla keskustella muiden Pohjoismaiden tapaan rikoslain muuttamisesta, koska sisäsyntyisiä homoseksuaaleja ei katsottu voitavan vankilalla parantaa. Pseudohomoseksuaaleissa taas ei mitään parannettavaa ollut.

Hagmanin mukaan tavallisen kansan ja virkavallan suhtautuminen miesten samasukupuoliseen haluun oli ylipäätään varsin ongelmaton 1900-luvun ensivuosikymmeninä, ja koko ilmiön tunnettuus oli vieläkin vähäisempi kuin tähän saakka on oletettu. Selkeä osoitus tästä on se, että vuosina 1900–1920 syytettiin vain yhdeksää miestä haureuden harjoittamisesta toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Oikeusjuttujen kimmokkeina olivat lisäksi useimmiten yhteisön sisäiset välienselvittelyt eikä henkilön seksuaalisuus sinänsä.

Tästä on esimerkkinä ”Juhanin” tapaus, jonka oikeuskäsittelyssä ei problematisoitu juuri millään tavalla sitä, että hänellä oli ollut sukupuolisuhteita oman yhteiskuntaluokkansa miesten kanssa. Ongelmallista oli vain se, että Juhani oli käyttänyt väärin asemaansa suhteessa köyhempiin kyläläisiin.

Saksan ja Suomen liput liehuvat sinistä kevättaivasta vasten Sohjanassa 1.5.1942. Kuva: SA-kuva.

Viettelyteorian pauloissa

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Tähän vaikutti hänen mukaansa ensinnäkin se, että suhteet tulivat aiempaa näkyvämmäksi kaupunkitilassa, kun 1930-luvun suuri lama loi kysyntää ja tarjontaa miesten väliselle prostituutiolle [prostituutiosta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle ja Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä]. Näkyvyyden myötä aiheesta alettiin myös keskustella, mikä heijastui kielenkäyttöön ja slangiin. Esimerkiksi hintti- ja hinttapuli-sanat olivat käytössä jo 1930-luvulla.

Toisaalta asenteiden kovenemista vauhdittivat Hagmanin mukaan psykoanalyyttiset näkemykset ihmisen seksuaalisuuden häilyvyydestä. Keskiöön nousi niin sanottu viettelyteoria, jonka suomalaiset asiantuntijat omaksuivat tiiviin tieteellisen yhteistyön ansiosta suoraan natsi-Saksasta. Teoria lähti siitä, että ihmiset saattoivat nimenomaan oppimalla oppia homoseksuaaleiksi altistuttuaan viettelylle, mikä taas vaaransi perheinstituution ja nuoren kansakunnan väestönkasvun.

Hagman osoittaa, että viettelyteoriaa ei muissa Pohjoismaissa omaksuttu samalla tavalla kuin Suomessa, sillä niiden tieteellinen yhteistyö saksalaisten kanssa hiipui natsien valtaannousuun. Tämä selittää sitä, miksi homoseksuaaliset teot dekriminalisoitiin Tanskassa jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun taas meillä saatiin odottaa vuoteen 1971.

Viettelyteorian omaksumisen myötä Suomessa aiemmin vallinneet hirschfeldiläiset käsitykset sisäsyntyisistä homoseksuaaleista (miesrakastajista) ja satunnaista samasukupuolista seksiä harrastaneista pseudohomoseksuaaleista muuttuivat ongelmallisiksi, koska periaatteessa kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin (vrt. alkoholismi). Miesten väliset satunnaiset seksuaaliset teot ja suhteet menettivät näin aiemman viattomuutensa, ja heteroseksuaalisuus muuttui asiaksi, jota piti toden teolla ruveta suojelemaan lailla ja poliisivoimin.

Homofiili on pedofiili

Viettelyteorian myötä alettiin kohdistaa erityistä huomiota poikiin, joiden ajateltiin psykoanalyyttisten teorioiden mukaisesti olevan tiettynä ikäkautena erityisen alttiita seksuaalisille vaikutteille. Homoseksuaalisuus ja poikien hyväksikäyttö linkittyivät näin ollen 1930-luvulla vahvasti toisiinsa, mutta tätä selitti Hagmanin mukaan myös toinen kiinnostava seikka: kansankielisen miesrakastaja-sanan käyttöala.

Mies- tai poikarakastajilla tarkoitettiin aikanaan paitsi aikuisia miehiä haluavia miehiä myös miehiä, joiden samasukupuolinen halu kohdistui alaikäisiin. Hagmanin mukaan seksisuhteita alaikäisten poikien kanssa ei uskomatonta kyllä problematisoitu Suomessa kunnolla ennen kuin vasta vuoden 1926 lakimuutoksen jälkeen, jolloin seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat säännökset ulotettiin suojaamaan myös miespuolisia henkilöitä. Siihen asti oli keskitytty varjelemaan vain tyttöjen siveellisyyttä ja kunniaa, kun taas miesten välisiä sukupuolisuhteita oli pidetty sikäli ongelmattomina, että niistä ei syntynyt aviottomia lapsia. 

Hagman osoittaa, että tämä miesrakastaja-sanan kaksimerkityksisyys periytyi sittemmin uudelle homoseksuaali-sanalle, minkä vuoksi ”homofiilejä” pidettiin potentiaalisina pedofiileinä aina 1960-luvulle saakka. Ja toki väitettä on kuultu sittemminkin moneen kertaan erinäisten lakiuudistusten yhteydessä.

Viikon totuus 5/65.

Pakkokastraatiot

Kolmekymmentäluvun henkisen ilmapiirin synkin ilmentymä oli rodunjalostusoppiin perustunut sterilisoimislaki, joka tuli voimaan vuonna 1935 ja mahdollisti myös samasukupuolisesta haureudesta tuomittujen henkilöiden kastraation Lääkintöhallituksen päätöksellä. 

Aiemmissa tutkimuksissa on oletettu, että homoseksuaalit olisivat olleet lain pääasiallisena kohteena, mutta Hagman kumoaa tämän käsityksen uuden lähdeaineiston pohjalta. Lain perusteella kastroitiin ”vain” kaksi miestä, jotka oli tuomittu sukupuolisuhteista aikuisten miesten kanssa. 

Tämä ei silti vähennä ”Simeonin” tarinan traagisuutta. Se on kipeä esimerkki siitä, miten myönteisten seksuaali-identiteettien puute johtaa itseinhoon ja syrjinnän sisäistämiseen. ”Simeoni” yritti itsemurhaa ja antoi lopulta suostumuksensa kirurgiseen kastraatioon, mikä voidaan ajatella epäkelvoksi leimatun kansalaisen yritykseksi sopeutua yhteiskunnan vallitseviin normeihin.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Osa 2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi

Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa