Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Self help -kirjojen ahminen on tavattu mieltää lähes yhtä häpeälliseksi huviksi kuin homostelu. Kaltaisteni tukemiseksi päätinkin tulla kaapista ja myöntää auliisti, että olen päntännyt elämänkoulussa vähintään oman painoni verran omahoito-oppaita. Olen myös kokenut, että niistä on hyötyä.

Gay Kama Sutrasta saattaa toki jäädä muistoksi vain hillitön niskajumi, ja yhdeksän oivalluksen tien kymmenes oivallus voi olla se, että koko kirja on hanurista. Yleensä kaikesta luetusta tarttuu mukaan edes jotakin hyödyllistä, ja joskus self help -kirjat ovat suorastaan mullistavia lukuelämyksiä. Juuri sellainen oli psykologi Alan Downsin The velvet rage (2005/2012) brittiläisen Attitude-homolehden päätoimittajalle.

Jonesin näkemykset häpeästä homomiesten elämää määrittävänä tekijänä olivat niin inspiroivia, että Attitude alkoi muutama vuosi sitten tarjota lisää palstatilaa aivan tavallisille miehille ja heidän tarinoilleen, parisuhteilleen ja kauneusihanteita uhmaaville vartaloilleen. Samalla lehti alkoi tarttua määrätietoisesti homomiesten moninaisiin haasteisiin, kuten päihde- ja mielenterveysongelmiin sekä sukupuolitauteihin.

Aika hyvin yhdeltä kirjalta, tuumin ja tartuin The velvet rageen sormet syyhyten. Mikä ihmeen samettiraivo?

Homomiehen kolme elämää

Lukemattomia homomiehiä terapoinut Alan Downs on päätynyt siihen, että elämäämme määrittää kyky käsitellä häpeää. Haasteessa epäonnistuminen saattaa johtaa itsetuhoisuuteen, kuten seksi- ja päihderiippuvuuteen, tai vaikkapa uuvuttavaan täydellisyyden tavoitteluun työssä ja vapaa-aikana. Häpeän vastineeksi Downs ei siten tarjoa perinteistä homoylpeyttä, vaan aitoutta, jonka kultivoimiseen hän lupaa tarjota kirjassaan työkaluja.

Downsin mukaan homomiesten henkisessä kehityksessä on kolme vaihetta, joiden keskiössä on nimenomaan häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä.

Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta. Kolmanteen vaiheeseen pääseminen on kaikkein haastavinta, ja osalle meistä se jää haaveeksi. Seuraukset voivat olla tuhoisia itselle ja muille.

Kaunistelun ammattilaisia

Useimpia homoja: tyttömäisiä, poikamaisia, isän poikia, mammanpoikia, hoikkia, pulskia, kiusattuja ja kiusaajia yhdistää varhainen kokemus omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvä häpeä. Kuten Alan Downs toteaa, homopoika varttuu heteromiesten hallitsemassa maailmassa, jossa ihaillaan miehistä valtaa ja jossa homoseksuaalisuus on perinteisesti mielletty pahimmaksi miehisyyden loukkaukseksi.

Kun ympäristö ei validoi eli vahvista omaa erilaisuutta myönteisellä tavalla todeksi, erilaisuus alkaa tuntua häpeälliseltä vaillinaisuudelta. Viimeistään murrosiässä poika tajuaa, että juuri hän on se kuuluisa ”vitun homo”. Moni meistä on kuitenkin jo ennen sitä saanut kuulla epäkelpoudestaan kotona, leikkikentällä, harrastuksissa tai vaikkapa seurakunnassa ja jäänyt ilman samaa validointia, josta muut pojat ovat päässeet osallisiksi.

Niinpä homopoika oppii lohkomaan itsensä osiin – kätkemään häpeää aiheuttavat puolet ja korostamaan niitä, joilla saa vahvistusta. Joku meistä oli ehkä se koulukiusattu, josta tuli ilmiömäinen koulumenestyjä. Tai se pullukka, joka muuttui rantaleijonaksi. Tai se parjattu poika nimeltä Päivi, josta tuli lopulta stylisti.

Alan Downsin mukaan ei ole mikään ihme, että homomiehet ovat muoti-, kauneus-, kunto-, kukka- ja sisustusguruina todellisia julkisivuremonttien asiantuntijoita. Me tiedämme, miten asiat saadaan näyttämään hyvältä, koska olemme pienestä pitäen oppineet piilottamaan likaisilta tuntuvia totuuksia ”samettiesiripun” taakse saadaksemme hyväksyntää ja vahvistusta.

Upeakroppainen adonis voi silti tuntea itsensä ainaiseksi läskimoosekseksi ja menestyjä luuseriksi, koska hänen saamansa ”tykkäykset” kohdistuvat vain prameaan julkisivuun eivätkä siksi tunnu aidoilta. Ilman aitoa vahvistusta taas ei synny vahvaa itsetuntoa, ja seurauksena on yliherkkyys pienimmillekin loukkauksille ja taipumus reagoida niihin raivokkaasti.

Tämä esiripun takaa kumpuava samettiraivo kohdistuu Alan Downsin mukaan joko ympäristöön, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa pari- ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä, tai omaan itseen. Sisäistetty raivo voi ilmetä itseinhona tai masennuksena ja monenlaisena itsetuhoisena käytöksenä, kuten päihteiden väärinkäyttönä, suojaamattomana seksinä ja taloudellisena holtittomuutena. 

”Raivo on kaikkien homomiesten verivihollinen, jonka todellinen luonne ymmärretään vasta, kun olemme maksaneet kovan hinnan”, Downs toteaa.

Häpeän vallassa

Downsin jaottelussa homomiehen elämän ensimmäistä, vaikeinta ja vahingoittavinta vaihetta hallitsee homouteen liittyvä häpeä. Pitääkseen häpeän aisoissa hän pyrkii välttelemään kaikkia tilanteita, ihmisiä ja tunteita, jotka sen laukaisevat. Välttelyn äärimmäisimpänä muotona on itsemurha, joka on yhä hälyttävän yleinen ratkaisu sateenkaarinuorten keskuudessa. Tavallisempaa on kuitenkin oman seksuaalisuuden kieltäminen, joka voi ilmetä vaikkapa holtittomina naissuhteina, homovihana (esim. homovastaiset poliitikot ja Orlandon joukkomurha) tai elämän lohkomisena julkiseen ja salattuun.

Nimenomaan lohkominen – esimerkiksi homouden peittely työkavereilta ja perheenjäseniltä – on Downsin mukaan ykkösvaiheen ongelmallisimpia käyttäytymismuotoja. Lohkominen saattaa myös jatkua pitkään sen jälkeen, kun ykkösvaihe on jo ohitettu.

Yleisiä ja sitkeitä häpeänhallintakeinoja ovat lisäksi anonyymi seksi ja päihteiden väärinkäyttö sekä niiden yhdistelmät. Molemmilla on homokulttuurissa pitkät perinteet. Olen itse menettänyt viinalle jo kolme ystävää, ja ulkomaisista homolehdistä voi toistuvasti lukea huumeidenkäyttöön liittyvistä ongelmista. Viimeksi lehdissä on kohistu lähes epidemiaksi laajenneesta chemsex- eli seksihuumekulttuurista.

Homomiehen elämän ensimmäinen vaihe kulminoituu Downsin mukaan seksuaalisuuteen liittyvään identiteettikriisiin, joka ratkeaa joko oman homouden kieltämisellä tai sen myöntämisellä. Useimmat kuvaukset homomiehen identiteettikehityksestä päättyvät jälkimmäiseen vaihtoehtoon: coming outiin ja homoylpeyden omaksumiseen. Lisää vain I will survive, Pride-kulkue ja kahmalokaupalla konfettia – this bitch is out and proud!

Alan Downs toteaa, että vaikka oman seksuaalisuuden paljastaminen on äärettömän helpottavaa, se johtaa uuteen sisäiseen kissanhännänvetoon. Kaapista tullut homomies tuntee yhä häpeän poltteen ja on toisaalta raivoissaan maailmalle, joka häneen häpeän iskosti. Nyt hän kyllä näyttäisi kaikille olevansa kylän kaunein ja ylpein!

Häpeää häivyttämässä

Kun oma seksuaalisuus sinänsä lakkaa hävettämästä, homomiestä raastaa yhä varhain omaksuttu ja syvälle juurtunut kokemus omasta häpeällisestä vaillinaisuudesta. Sisimmässään hän kokee, että hän ei ole rakkauden arvoinen, joten hänen on tehtävä itsestään täydellisen rakastettava.

Nyt keskiöön nousee Alan Downsin mukaan tämän syvään juurtuneen häpeän kompensointi kaikenlaisella pätemisellä: CV:istä pitää tehdä pitkiä ja komeita, kodeista näyttelyhuoneistoja, vaatekaapeista hulppeita, vartaloista täydellisiä, juhlista ylivertaisia tai some-minästä todella upee. Omanlaistaan pätemistä on myös se, että seksikokemuksia jahdataan kuin pokemoneja.

Vaikka kaikki ihmiset janoavat ja tarvitsevat vahvistusta muilta, epätoivoisella pätemisellä ansaittu validointi kohdistuu lopulta julkisivuun eikä koskaan täysin tyydytä. Päinvastoin se synnyttää samettiesiripun takaa kumpuavaa raivoa itseä ja muita kohtaan. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän”, laulaa Chisu ja kuvaa osuvasti sitä, miten masennus voi vallata näennäisen täydellisissä puitteissa elävän homomiehen. 

Tässä kehitysvaiheessa homomiehet ovat Downsin mukaan myös kaikkein herkimpiä mille tahansa koetulle invalidoinnille – vitseille, tölväisyille, kritiikille, huomautuksille, saamatta jääneille kehuille tai vaikkapa torjutuksi tulemiselle sängyssä. Kaikki tämä on vaarassa romauttaa koko samettiesiripun ja paljastaa sen takana lymyilevän pienen pelkäävän ja häpeävän pojan.

Ratkaisuna sietämättömältä tuntuvaan tilanteeseen on se, että homomies pyrkii joko välttelemään henkilöä, joka saa hänet tuntemaan näin, tai käy suoraan hyökkäykseen. Ja kas, herra otti loparit, antoi alaiselleen potkut tai poikaystävälleen kenkää, harvensi kaverilistaansa, aloitti mykkäkoulun tai tyhjensi pajatson verbaalisesti.

Alan Downs toteaa osuvasti, että herkkyys invalidoinnille tekee homomiehistä kakkosvaiheessa toistensa invalidoinnin mestareita. Rakkaussuhteissa tämä voi ilmetä seksin pihtaamisena ja ystävyyssuhteissa kyvyttömyytenä antaa toiselle kehuja ja kannustusta tai taipumuksena esittää rivien välistä kritiikkiä aiheesta kuin aiheesta.

Stereotyyppinen narttumainen ja kitkerä hintti on pohjimmiltaan kakkosvaiheeseen juuttunut homomies, joka osaa odottaa invalidointia joka tilanteessa ja tarjoaa muille sitä samaa korkojen kanssa: ”Älä kuule tule ämmä mulle puhumaan, tai…!” 

Ratkaisuna tilanteeseen on Downsin mukaan se, että homomies löytää aidon validoinnin salaisuuden. Se taas on mahdollista vain, jos hän alkaa etsiä todellista minäänsä eikä tuhlaa energiaa julkisivun ylläpitoon. Todellisen minän löytäminen edellyttää välttelyn lopettamista ja häpeän kohtaamista – sitä, että ihminen kohtaa sitkeät uskomuksensa omasta huonoudestaan silmästä silmään. Tämä tarkoittaa usein omien siihenastisten elämänvalintojen kyseenalaistamista ja arvoremonttia uuden suunnan löytämiseksi.

Alan Downs summaa, että olennaista ei ole tulla entistä henkevämmäksi, rikkaammaksi, pidetymmäksi, hehkeämmäksi tai nuorekkaammaksi. Olennaista on olla oma itsensä.

Aitouden vaaliminen

Homomiehen kehityskaaren kolmas ja viimeinen vaihe on matka kohti aitoutta ja hyväksyntää ja elämisen arvoista elämää. Se merkitsee loppua häpeän välttelylle ja häivyttämiselle ja on Alan Downsin kokemuksen mukaan useimmille melkoista etsikkoaikaa, koska siihenastinen arvomaailma joutuu kyseenalaistetuksi.

Kokemus hukassa ja tyhjän päällä olemisesta saattaa olla niin sietämätön, että se voi johtaa äkkivääriin ratkaisuihin: citykettu muuttaa maalle, vaihtaa nuorempaan tai hurahtaa kulttiin löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Moinen hurja muodonmuutos voi kuitenkin estää sen, että ihminen löytää onnen omasta itsestään. 

Asteittainen ja orgaanisesti tapahtuva muutos edellyttää epävarmuuden sietämistä ja sitä, että homomies kohdistaa pikaremontteihin ja esiripun takana piilotteluun käyttämänsä energian elämänsä perustusten korjaamiseen, hyväksyy itsensä täysipainoisesti ja karistaa siten kannoiltaan myrkyllisen häpeän. 

Kun mies ei ole koko ajan olevinaan ja kätke pakonomaisesti kipujaan ja surujaan menestyvän, vihaisen, hauskan, lihaksikkaan tai vaikka muodikkaan ulkokuoren taakse, hän voi vihdoin saada myös aidolta tuntuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Aito vahvistus mahdollistaa vapautumisen esiripun takaa kumpuavasta raivosta, joka myrkyttää ihmissuhteita ja johtaa oman itsen sabotointiin. Ihminen voi vihdoin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä.

Tyytyväinen homo

Mistä homomiehen tyytyväisyys sitten koostuu? Samoista asioista kuin kaikkien muidenkin ihmisten tyytyväisyys – intohimosta, rakkaudesta ja integriteetistä, joka viittaa esimerkiksi rehellisyyteen tai eheyteen. Näistä pitäisi Alan Downsin mukaan tulla homomiehen elämän päätavoitteita myrkyllisestä häpeästä vapautumisen jälkeen.

Intohimon Downs määrittelee jostakin tekemisestä toistuvasti saatavaksi iloksi. Joku löytää intohimon työstä, joka tuo muutakin kuin vain mainetta ja mammonaa, kun taas toinen löytää sen uudesta harrastuksesta. Rakkaus taas syntyy Downsin mukaan toisen ihmisen seurassa toistuvasti koetusta ilosta – toisen seurassa viihtymisestä, tunnetason kohtaamisesta, yhteisistä perusarvoista. Ilman iloa ei ole tosirakkautta, toteaa Downs.

Integriteetti on vaikeasti suomentuva käsite, mutta tässä yhteydessä sen merkitys avautunee parhaiten integraatio-sanan kautta: vahvan integriteetin omaavan ihmisen eri puolet ovat yhdentyneet eheäksi kokonaisuudeksi. Homomiehelle integriteetti tarkoittaa Downsin mukaan piilottelun ja elämän lohkomisen lopettamista sekä täysipainoista elämistä. 

Integriteetin saavuttaminen on homomiehen elämän tähtihetki matkalla häpeästä aitouteen, ja se edellyttää suoraviivaista käytöstä, valppautta suhteessa kaikenlaiseen peittelyyn ja salailuun sekä toimenpiteitä niiden lopettamiseksi silloinkin, kun salailu voisi tuntua järkevältä.

Hienoa, mutta miten tämä kaikki saavutetaan? Onko tässä pakko mennä ensin terapiaan ja ryöpätä muutamaan kertaan kaikki lapsuuden ja aikuisuuden traumat? Ei ole, sanoo psykoterapeutti Downs ja toteaa, että elämä muuttuu harjoittamalla elämäniloa lisääviä taitoja.

Kyse ei siis ole mistään suuresta ahaa-elämyksestä tai siitä, että luetaan jokin self help -kirja ja sillä hyvä. Tyytyväisyys saavutetaan, kun tehdään asioita, jotka voivat parantaa elämää ja lisätä tyytyväisyyttä. Eihän kotikaan tule vain sillä kuntoon, että lukee KonMarin – pitää myös marittaa!

Tekemisen tueksi Downs listaa kirjassaan liudan hyväksi havaitsemiaan elämäntaitoja perusteluineen ja ohjeineen. Taidot liittyvät elämänvalintoihin (”Käytä aikasi muiden hyväksynnän tavoittelun sijasta asioihin, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttäsi.”), myönteisten tunteiden lisäämiseen (”Vältä tuomitsemista aina kuin suinkin mahdollista.”, ”Kärsimysten huoppaaminen vain lisää kärsimystä.”, ”Kunnioita kehoasi”) ja ihmissuhteisiin (”Arvioi konfliktitilanteissa aina ensin omaa vastuutasi ennen muiden syyttelyä.”, ”Pohdi, onko tärkeämpää olla onnellinen vai aina oikeassa.” ja ”Älä koskaan validoi toisten epäaitoutta.”).

Keltaiset naakat

The velvet rage herättää kaltaisessani omagurussa aitoa innostusta. Kuten käytännössä kaikki hyväksi havaitsemani self help -kirjat, se perustuu dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka rohkaisee meinaamisen sijasta menemiseen. Kirja ei siis tarjoa homomiehelle mitään passiivista helppoheikkihoitoa, vaan kunnon kyytiä. Kirjassa on myös todella paljon sellaista, millä on kaikupohjaa omassa sekä ystävieni ja tuttavieni elämässä.

Tuntuu, että pystyn nyt ymmärtämään itseäni ja muita entistä paremmin ja näkemään, millainen oma ja ystävieni kehityskaari on ollut homomiehinä. Tiedostan myös entistä paremmin sen, mistä oman käyttäytymiseni ja muiden käyttäytymisen kummallisuudet saattavat johtua, missä ovat omat ja muiden vahvuudet ja miksi jotkin ihmissuhteet toimivat kuin tanssi ja toiset eivät toimi kirveelläkään.

The velvet ragea lukiessani näin taas itseni pienenä poikana seurakunnan kerhossa, jossa kirmasin leikkitauolla tyttöjen kanssa tyllimekko päällä ja kohtasin ensimmäistä kertaa muiden poikien ivaa tavastani olla poika. Opin, mitä on erilaisuuteen liittyvä häpeä, ja tulevina vuosina opin sen vielä paremmin koulujen pihoilla ja käytävillä ala-asteelta lukioon. Opin myös sen, miten häpeää torjutaan rakentamalla menestyvän oppilaan julkisivu ja miten sen rakentaminen vie kaiken energian poistamatta silti omaa huonommuuden tunnetta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi luokkani parhain arvosanoin, se ei tuntunut oikein miltään. Se ei tuntunut mitään, koska kaikki menestyksellä saamani vahvistus kohdistui julkisivuun, jonka takana oli pieni häpeävä poika. Oli ajatus siitä, että jos muut kuin rakkaat ystäväni – ja heitä onneksi oli – olisivat tienneet homoudestani, he eivät olisi juhlineet minua. Esiripun takaa kumpusi juuri se samettiraivo, josta Downs kirjoitti, ja vihasin koko pirun tuppukylää. Halusin vain pois, pois, pois, looking for a good time. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta, että elämässäni on paljon intohimoa ja rakkautta, mutta integriteetin kanssa on vielä töitä kuten useimmilla meistä.

The velvet ragen luettuani ymmärrän paremmin sitäkin, mistä kumpuaa monien homojen pakonomainen tarve loukata toisia, yliherkkyytemme kaikenlaiselle kritiikille ja vahvistuksen puutteelle sekä taipumus reagoida koettuun kasvojen menetykseen raivokkaasti joko päin naamaa tai selän takana. Kaikki se nousee häpeästä, joka meihin on iskostunut, kun olemme kasvaneet tavalla tai toisella ”kirkontornin keltaisina naakkoina”. Samasta häpeästä nousee myös väsyttävä täydellisyyden tavoittelu, joka riivaa niin monia meistä yhdellä jos toisellakin elämänalueella.

Eläköön ristiriitaisuus

Tätä juttu kirjoittaessani olen koko ajan nähnyt selkäni takana kyynikon, joka suhtautuu tekstiin kuin aikuinen lapseen, joka kutsuu löytämäänsä kiveä timantiksi. ”Vai löysit sinä timantin…”

Ajatus siitä, että timantteja voi löytää Tillanderin lisäksi myös tienpölystä tuo mieleen Alan Downsin kirjan viimeisen elämänohjeen: arvosta ristiriitaisuutta. Epämiellyttävien ja vähemmän positiivisten tunteiden kieltäminen on usein syvemmän tyytymättömyyden kasvualusta, kuten Downs kirjoittaa (oma käännös):

Postikorttien ruusuiset mietelauseet eivät tunnu uskottavilta, ja puskuritarrojen fraasit johtavat harvemmin elämänmuutoksiin. Itsetuntobuustaus ei yleensä muuta omaan itseen kohdistuvia tunteita, vaikka sitä harrastaisi kuinka. Miksi näin on? Siksi, että me emme usko tasapäistäviin tunneväittämiin, vaan tiedämme alitajuisesti, että elämän tärkeimmät asiat herättävät ristiriitaa. Arvosta ristiriitaisia tunteita varsinkin ihmissuhteissa, niin huomaat saavuttavasi aivan uuden aitouden tason, joka ennen pitkää vahvistaa ihmissuhteitasi ja tekee niistä antoisampia.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina