Sutinaa suviyössä: ”Stranger by the lake” (K-18)

Koskaan et tiedä, kenet kohtaat ja mihin se johtaa. Tämä kruisailun perusajatus kiteytyy hyytävästi Alan Guiraudien ranskalaiselokuvassa Stranger by the lake (L'Inconnu du lac, 2013), jota on suitsutettu kansainvälisissä homolehdissä moneen otteeseen.

Elokuva sijoittuu järven rannalla olevalle homojen kohtauspaikalle, jolla Franck (Pierre Deladonchamps) käy säännöllisesti tapaamassa ystäviään ja harrastamassa anonyymia seksiä. Kaikin puolin kuumien kesäpäivien kuluessa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen mieheen ja tempautuu mukaan kiihottavaan kissa ja hiiri -leikkiin.

Toinen Franckin uusista tuttavuuksista, Henri (Patrick d'Assumçao), on vanhempi mies, joka ei ui eikä kruisaile. Hän käy homorannalla siksi, että vain siellä voi käydä juttuun vieraiden kanssa vaikuttamatta tunkeilijalta. Franckin ja Henrin välille syntyy ystävyyssuhde, jossa Henrillä on tunteitakin mukana. Katsoja näkee vain miesten jokapäiväiset rantakohtaamiset, mutta puheiden mukaan he tapaavat toisiaan myös iltaisin kaupungilla.

Franckin henkistä puolta ruokkivan Henrin vastakohtana on toinen uusi tuttavuus, lihallisuuden ruumiillistuma Michel (Christophe Paou). Michel saa Franckin heti pauloihinsa, mutta Franck ei uskalla edetä, koska Michel on varattu. Kaikki muuttuu, kun Franck näkee eräänä iltana puiden siimeksestä, miten Michel hukuttaa kumppaninsa järveen. Väliintulon sijasta Franck jää istumaan lamaantuneena pimeyteen.

Seuraavina päivänä Franck näkee toistuvasti hukutetun miehen vaatteet rannalla, mutta hän pysyy vaiti näkemästään, eikä käsittämätön väkivallanteko estä häntä jatkamasta Micheliin tutustumista. Franck kiertää Micheliä kuin yöperhonen kynttilää, ja miehet aloittavat intohimoisen suhteen, jonka polttoaineena tuntuu olevan yhtä lailla elämän kuin kuolemankin himo. Taustalla Franckin ystävä Henri seuraa tilannetta ristiriitaisin tuntein.

Stranger by the lake on sinänsä melko monotoninen kuvaus homorannan miesten jokapäiväisistä rituaaleista: tullaan paikalle, moikataan tuttuja ja tsekataan tarjonta. Välillä uidaan ja käydään ehkä puskissa. Toisaalta monotonisuus viestii tarinan yleispätevyydestä – kruisailuhan on ihan samanlaista kaikkialla maailmassa – ja saa pohtimaan paitsi tarinan Franckin ristiriitaista ja järjenvastaista käyttäytymistä myös puistoiluun ylipäätään liittyvää uhkarohkeutta ja normien rikkomista.

Kukaan ei mene seksin perässä öiseen metsään voidakseen nauttia turvallisuudentunteesta. Metsään mennään hakemaan jännitystä ja tyydyttämään metsästysviettiä, saalistamaan ja tarjoutumaan saaliiksi. Sinne mennään, vaikka pimeydessä voi periaatteessa tulla vastaan mitä tahansa – ellei sentään murhaajaa, niin ainakin väkivaltaa (ks. esim. viimeviikkoinen kirjoitukseni Helsingin Laaksosta).

Stranger by the laken miesten puheessa vilahtelee toistuvasti legenda järvessä lymyävästä hirviömonnista. Toiset kala pitää visusti poissa vedestä, toiset taas uivat legendasta huolimatta ja ehkä jopa sen takia. Hirviökalan legenda toimii näin allegoriana sille, miten monet kruisailijat flirttailevat vaaran tai jopa kuoleman kanssa kohtaamalla tuntemattomia yössä ja harrastamalla muitta mutkitta suojaamatonta seksiä. Elokuva tuntuu vihjaavan, että jokaisessa varomattomassa kruisailijassa asuu pieni Franck, joka ei saa käännettyä katsettaan tulesta. Tässä epärationaalisuudessa ja kiihkon ja pelon vuorottelussa on koko elokuvan juju, ja se auttaa ymmärtämään myös Franckin sinänsä epäuskottavalta tuntuvaa käyttäytymistä murhan silminnäkijänä.

Stranger by the laken tehokkuus syntyy trillerimäisten juonenkäänteiden ja edellä kuvatun yleispätevyyden lisäksi siitä, että katsoja on läpi elokuvan ikään kuin yksi homorannalla ja -metsässä kiertävistä miehistä. Toistuva alastomuus ja suorasukaiset, osittain aidot seksikohtaukset tekevät sohvalla tai teatterin pimeydessä kyyhöttäjästä vain yhden pusikoissa kykkivistä voyeristeista. Autenttista tunnelmaa vahvistaa entisestään se, että elokuvassa ei ole lainkaan musiikkia – kuuluu vain tuulen humina puissa, aaltojen loiske ja rakkauden äänet. Pimeän tullen katsoja joutuu kohtaamaan metsässä samoja pelkoja ja intohimoja kuin vaarallisen muukalaisen kanssa leikkivä Franck.

Stranger by the lake virittää kruisailuun liittyvät tunteet äärimmilleen kuvaamalla saalistuksen päättymistä murhaan. Siten sen selvä sukulaisteos on historian ehkä vihatuin homoelokuva Cruising, joka heruttaa kaiken irti sm-seksiin liitettävästä ”väkivallasta” kuvaamalla murhaan johtavia seksiakteja. Elokuvaa vihattiin siksi, että sen ajateltiin yhdistävän homouden ja homoseksin kuolemaan. Monia ärsytti myös se, että homoyhteisöä edustivat elokuvassa rajuihin otteisiin viehtyneet ja fetisistisesti pukeutuneet nahkahomot.

Aikojen muuttumista kuvaa hyvin se, että vaikka Stranger by the lake kertoo Cruisingin tapaan homomurhaajasta ja anonyymia kruisailua harrastavista miehistä, homoyhteisö ei ole korottanut ääntään muuten kuin ylistääkseen elokuvaa. Homoille on nykyisessä populaarikulttuurissa tarjolla niin paljon erilaisia peilejä, että Stranger by the lake on helpompi nähdä vain yhtenä fiktiivisenä välähdyksenä eikä mitään homovapautusliikkeen äkkijarruna. Sekä Cruising että Stranger by the lake ovat mielestäni sikäli kiinnostavia, että ne pohtivat ääriesimerkkien avulla seksin ja väkivallan suhdetta ja tekevät seksiin liitettävästä ”pienestä kuolemasta” täyttä totta.

Pierre Deladonchamps on uskottava intohimon sokaisemana Franckina, ja Christophe Paoun Michel on kuin oppikirjaesimerkki viiksekkäästä, ruutupaitaisesta ja yltiömaskuliinisesta panokoneesta, jotka tunnettiin aikanaan ”klooneina”. Muuten elokuva on 1970-luvun homopornoelokuvien rujoa estetiikkaa tulviva psykologinen trilleri ihmisistä suviyössä. Katsojaa kalvaa jatkuva epätietoisuus siitä, miksi Michel murhasi kumppaninsa ja miksi Franck ei tästä huolimatta pysty vastustamaan hänen vetovoimaansa. Imu on kova, mutta hyttysiä ei näy missään.

Lopuksi vielä brittibändi Goldfrappin uudenuutukainen musiikkivideo Stranger, josta minulle vinkkasi sukupuolineutraali aviovaimoni, Kuuntelija-blogin Anna Amaizin. Ensireaktio meillä molemmilla oli, että video on lesbinen tulkinta Stranger by the laken sarjamurhaajateemasta. Bändi itse tosin kiirehti tviittaamaan, että videon elokuvallisina esikuvina ovat olleet Ingmar Bergmanin psykodraama Persona – naisen naamio ja Hiroshi Teshigaharan Dyynien daami (Suna no onna). Oli miten oli, mutta UV-säteily on tälläkin rannalla se pienin paha.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision ”Betoniyö”
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon ”Interior. Leather bar”
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”
Homoelokuvan arkirealismia: ”Weekend”
Homolyhytelokuvia maailmalta: ”Boys on film”