lauantai 29. maaliskuuta 2014

”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa


Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää. 

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä:


Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Lady Gaga ammentaa ball-kulttuurista.
Monster ball -kiertueen käsiohjelma.
Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella:


Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache
it's everywhere that you go
you try everything you can to escape
the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination
so use it, that's what it's for
go inside, for your finest inspiration
your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white
if you're a boy or a girl
if the music's pumping it will give you new life
you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical
that's where I feel so beautiful
magical, life's a ball
so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe
Dietrich and DiMaggio
Marlon Brando, Jimmy Dean
on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen Face-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.


Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä.

Ladies with an attitude
fellows that were in the mood
don't just stand there, let's get to it
strike a pose, there's nothing to it
Vogue!

Madonna on Mae on Marlene on Marilyn. Kuva Blond Ambition -kiertueen käsiohjelmasta.

Paris is burningin verkkosivu, mukana lisää videoita dokumentista

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
"Disco Discharge" paketoi homodiskon


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti