”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan

”Vuotta ennen kuolemaansa hän äänesti vasemmistopuoluettani ja me

teimme sovinnon
Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
sodan haavoittamaa isääni
Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä
Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa
ovat yhä minussa
Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa
Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa
ovat yhä minussa”

Nämä Jyrki Kiiskisen suomentamat Claes Anderssonin säkeet kaikuivat mielessä lukiessani Bruce Shenitzin toimittamaa antologiaa The man I might become (2002), jossa homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan.

Kirjasta löytyvät samat isät kuin runostakin: haavoitetut ja haavoittavat, poissaolevat ja läsnäolevat, raskasmieliset, vihaavat, lämpimät ja rakastavat isät. Isät, joiden kanssa tehdään sovinto ennen kuolemaa tai vasta kuoleman jälkeen. Isät, joiden kanssa ei tehdä sovintoa, mutta jotka kaikkien isien tavoin hengittävät, nauravat ja itkevät pojissaan ja ovat läsnä heidän käytöksessään, valinnoissaan ja parisuhteissaan.

Jokainen isän ja pojan suhde on erilainen, ja aivan samanlaisia isistä ja pojista tulee vasta, kun he molemmat ovat tuhkaa ja tomua.

”Hänen poissaolonsa, hänen sotansa”

”Ennen ajattelin, että isä–poika-suhdetta koskevien esseiden otsikkona tulisi olla joko ’En koskaan kopitellut isäni kanssa, ja sitten hän kuoli’ tai ’Kopittelin isäni kanssa, mutta hän kuoli kuitenkin’”, toteaa Bruce Shenitz The man I might become -antologian esipuheessa. Ensimmäinen on homomiehen ja jälkimmäinen heteromiehen kommentti.

Shenitzin ajatus oli kummunnut uskomuksesta, jonka mukaan heteromiehillä on lähtökohtaisesti paremmat eväät isäsuhteeseensa, koska heille on luontevampaa olla isän poika. Moni homopoika jakaa puolestaan kokemuksen siitä, että isän edustama miehinen maailma kopitteluineen päivineen tuntuu vieraalta.

Homopojan ja hänen isänsä vieraantumista on tavattu selittää sillä, että isä aavistaa poikansa erilaisuuden jo lapsena ja tiedostaa, että pojasta ei tulisi hänen kaltaistaan miestä. Tämä saa isän vetäytymään, minkä poika tulkitsee hylkäämiseksi, ja kierre on valmis.

Taidehistorian professori James M. Saslow kirjoittaa samasta kokemuksesta näin (oma käännös):

Kaksi useimmin kuulemaani ja eniten inhoamaani isällistä kommenttia olivat ”Olet liian herkkä” ja ”Ajattelet liikaa”. ”Herkkä” oli kiertoilmaus taiteellisuudelle ja homoseksuaalisuudelle, joita silloin pidettiin käytännössä synonyymeina. ”Ajattelu” taas tarkoitti kyseenalaistamista ja sitä, että olit kommari – –. Perinteinen urheiluhullu isäni ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä hän olisi tehnyt perinteisen tyttöpoikansa kanssa.

Vieraantuminen usein vain syvenee seksuaalisen heräämisen myötä: isää ja poikaa eivät yhdistä edes naiset äitiä ja muita perheen naisia lukuun ottamatta. Kumpikaan ei oikein saa kiinni toisen heittämästä pallosta, ja lähentymisyritykset päättyvät turhautumiseen ja vaivaantumiseen.

Isä–poika-kirjoittelua dominoineet valittavat heteromiehet olivatkin ärsyttäneet Bruce Shenitziä. Lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että useimpien miesten isäsuhde on ihan yhtä mutkikas kopittelusta tai sen puutteesta huolimatta. Vieraantua voi muistakin syistä kuin vain seksuaalisen erilaisuuden vuoksi. Ja toisaalta: myös toisistaan vieraantuneet voivat ennen pitkää kohdata.

Seuraavassa tarkastelen The man I might become -antologian kahta keskeistä teemaa: isien ja poikien vieraantumista ja lähentymistä sekä ruumiillisuuden merkitystä oman isäsuhteen ja miehuuden hahmottamisessa.

”Hänen raskautensa, hänen vihansa”

Käytännössä kaikissa The man I might become -antologian esseissä käsitellään vieraantumista tai lähentymistä suhteessa kaapista tulemisen kokemukseen tai sen puutteeseen. Jälkimmäinen vaihtoehto, oman seksuaalisuuden kätkeminen isältä, oli aiempina vuosikymmeninä oletusasetus.

Esseensä kirjoitushetkellä yhdeksättäkymmenettä käynyt kirjailija Joseph Hansen tiivistää oman nuoruutensa käytännön näin:

Isälle tultiin kaapista vain yhdestä syystä: jos vihasit häntä ja halusit tuottaa hänelle kipua. – – Isäni ei koskaan loukannut minua, enkä minä halunnut loukata häntä, ja ennen kuin kohtalo salli minun tulla kaapista koko maailmalle, hän oli jo aikoja sitten kuollut.

Kirjailija Brian Malloyn isä kuoli pojan ollessa 15, joten hänkään ei ehtinyt kertoa homoudesta isälleen. Mielessään Malloy tapasi silti usein kuvitella riipaisevaan sovintoon huipentuvan kaapistatulon, joka sinetöi isän ja pojan välisen suhteen. Poika ei voinut olla kaipaamatta isänsä hyväksyntää, ”vaikka todennäköisyys siihen, että hän olisi halannut minua uutisen kuultuaan, on noin yksi miljoonasta”, Malloy kirjoittaa.

Todennäköisyys ei ollut myöskään libretisti Peter M. Kraskin puolella. Hänen isänsä kirjoitti pojalleen homouden paljastuttua 12-sivuisen kirjeen, jota poika ei pysty vieläkään kunnolla lukemaan saati heittämään pois. Se voidaan tiivistää lauseeseen: ”Koulukiusaajat olivat oikeassa: olet hinttari.”

Toimittaja Bob Moser ei saanut kerrottua homoudestaan isälleen tämän elinaikana, joten isän reaktio jäi kokematta. Isänsä muistopuhetta valmistellessaan hän löysi kuitenkin tämän Raamatun välistä muutaman muistiinpanon: ”Rakasta lähimmäistäsi.” ”Vaella nöyrästi Jumalasi edessä.” ”Homosextuaalisuus on kauhistus.”

”Olisit nyt edes kirjoittanut sen oikein”, Moser ajatteli ennen kuin purskahti itkuun, joka tuntui jatkuvan tuntikausia.

Moserin essee päättyy vierailuun isän haudalla. Hautakiveen oli äidin toiveesta kaiverrettu sateenkaari, jollainen ilmestyi taivaalle hetki isän kuoleman jälkeen. Kaikki paikalla olleet olivat pitäneet sitä merkkinä, mutta Bob Moserille se merkitsi jotain ihan muuta kuin muille perheenjäsenille. Haudalla Bob tuli lopulta kaapista isälleen, ”tuolle kuolleelle, jonka Raamatun välissä oli homovastaista propagandaa”, ja sai sanottua myös sen kaikkein vaikeimman: ”Rakastan sinua silti.”

Osalla kirjoittajista oli isä, joka oli itsekin homo tai jolla oli samasukupuolisia kokemuksia. Toimittaja-kirjailija Tom Steelen isä avautui poikansa suuntautumisesta kuultuaan myös omista homoseksuaalisista kokemuksistaan: ”Minulla oli laivastossa kaveri, johon olin rakastunut. Hän kuoli Tyynellämerellä. Tämä menee sinullakin ohi.”

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Tom kuuli isänsä sotakokemuksista. Ei ihme, että isä oli vaiennut niistä ja kuunnellut sen sijaan pakonomaisesti yltiösurullista rakkauslaulua, kunnes vinyyli oli mennyt käytännössä puhki. Poika ei kuitenkaan kehotuksista huolimatta valinnut isänsä tietä ja kieltänyt tunteitaan, mitä hänen isänsä ei tahtonut hyväksyä.

Matkailutoimittaja Eric Gutierrezin isä jätti perheensä toisen miehen takia, kun Eric oli pieni. Eric hylkäsi vastaavasti isänsä ja ymmärsi vasta tämän kuolinvuoteella, että hänen ei tarvitse olla ikuisesti se pikkupoika, joka odottaa turhaan isän saapumista sunnuntaitapaamisiin. Voisihan hän itsekin saapua isänsä luo tämän poikana ja päästää irti vihasta. Menneiden katumisen ei aina tarvitse olla turhaa, vaan se voi olla myös kasvattava kokemus, Gutierrez kirjoittaa.

”Hänen lämpönsä ja rakkautensa”

Toimittaja Kai Wrightin isä vastasi poikansa coming out -kirjeeseen näin ymmärtävästi:

Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä tai ymmärrystä homona elämisestä. Uskon kuitenkin siihen, että rehellinen elämä on parasta elämää. Olemalla rehellinen olen menettänyt kaksi työpaikkaa ja vaimoa, mutta en voi valehdella itselleni enkä haluaisi asioiden olevan toisin.

”Myös epäonniset isät jättävät perintöä: lahjakkuutta, toteutumattomia toiveita tai molempia”, Joseph Hansen kirjoittaa muistellessaan 1930-luvun laman ja Keskilännen kuivuusvuosien kurjistamaa isäänsä. Isän intohimoihin kuului urheilu, mutta hän ei yrittänyt tuputtaa sitä pojalleen huomattuaan tämän epäurheilullisuuden: ”Isäni ajatteli, että hyvän isän ominaisuuksiin ei kuulunut jälkikasvun kiduttaminen.”

Sen sijaan isä oli vienyt Josephin taidenäyttelyyn, jossa vanhojen maalausten kultakehyksinen loisto oli tarjonnut pienelle pojalle ylimaallisen elämyksen. Kouluttamaton isä ei tiennyt taiteesta mitään, mutta hän oli opettanut pojalleen, miten tauluja – ja samalla maailmaa – katsotaan uteliain silmin. Homoudesta isä ja poika eivät keskustelleet koskaan, mutta omassa elämässään monesti takkiin saanut isä teki pojastaan henkisesti rikkaan:

Silloinkin, kun hänen tuurinsa (tai arvostelukykynsä) pettivät, hän sinnitteli ja teki parhaansa meidän hyväksemme. Hän rakasti lapsiaan varauksetta, kannusti meitä kaikessa, mihin ryhdyimme, ja valoi meihin uskoa, kun elämä kohteli kaltoin. Hän osasi rakastaa. Hän näytti meille, miten rakastetaan. Avioliittomme kestivät läpi elämän. Se oli hänen tärkein perintönsä.

”Hänen ruumiinsa jäänteitä”

Monet The man I might become -antologian esseistä tarkastelevat vieraantumista ja lähentymistä nimenomaan ruumiillisuuden näkökulmasta. Ruumiin siteet kietovat biologisen isän ja hänen poikansa vääjäämättä yhteen, kuten James M. Saslow pohti isänsä kuoleman jälkeen:

Kadun aina sitä, etten koskaan päässyt puhumaan hänen kanssaan ymmärryksestä, anteeksiannosta ja kiitollisuudesta. Ja muistamisesta, sillä hän on luonani aina. Hän elää minussa siten kuin isät ylipäätään ovat ruumiillisesti läsnä pohjissaan: näen peilistä hänen huulensa partaa ajaessani, ja näen hänen hiusrajansa, joka kohoaa DNA-vetoisen kuolemanmarssin edistyessä.

Monille isän vartalo – olipa se ex-urheilijan, työmiehen tai sotaveteraanin vartalo – edusti myös ristiriitaa. Joskus se oli yhtä tavoittamaton kuin isä itse.

Suomessa vanhempien näkeminen alastomana ei ole juttu eikä mikään, mutta toisin on saunattomassa amerikkalaisessa kulttuurissa. Kirjailija Gary Reed muisteleekin esseessään ensimmäistä ja ainoaa kertaa, jolloin hän viisi–kuusivuotiaana näki isänsä alastomana uimarannan pukukopissa. Näky oli mykistävä ja edusti varhaista vieraantumisen kokemusta:

– – en pystynyt katsomaan kunnolla. Silmäni tuntuivat liian pieniltä tai hänen vartalonsa liian suurelta, tai sitten häveliäisyyteni oli liian suuri ja reaktioni turhan pakahduttava. Vaivihkainen vilkaisu hänen alastomaan vartaloonsa teki isästäni entistä miehekkäämmän mutta ei yhtään vähemmän salaperäistä. Seistessäni hänen vieressään suihkussa oma kehonkuvani huuhtoutui viemäristä alas. En tiedostanut omaa yhteenkuuluvuuttani hänen kanssaan. Mikään geeni ei kuiskinut evolutiivisista pyrkimyksistä kohti hänen edustamaansa miehen mallia. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi joskus moinen olento.

Lopulta biologia tekee silti tehtävänsä ja pojan on astuttava isänsä saappaisiin tavalla tai toisella. Isän malli tai perintö voi tuntua liian suurelta ja tukahduttavalta, ja oma samanlaisuus suhteessa isään voi järkyttää kaikkien niiden vuosien jälkeen, joita on hallinnut vieraantuminen.

Alexander Cheelle tämä tapahtui hyvinkin kirjaimellisesti, kun hän peri isänsä kuoleman jälkeen tämän mittapuvut ja -kengät. Ne sopivat hänelle pelottavan hyvin:

En ollut koskaan käyttänyt mittojen mukaan tehtyjä vaatteita, ja kun ensin kokeilin hänen puvuntakkejaan, ne tuntuivat liian tiukoilta. Peilistä näin kuitenkin, että puku istui täydellisesti. – – Tuntui kuin olisin pujahtanut isäni jättämään tilaan, mutta turhan helposti – tavalla, joka tuntui tunkkaiselta ja mitätöi meidän välisemme erot. – – Niinä kertoina, kun päädyin käyttämään hänen kenkiään, ryntäsin yleensä takaisin kotiin ottaakseni ne jalasta. Säikähdin sitä, miten saatoin tuntea hänen kävelytyylinsä ja kokea hänen kävelevän minun kauttani, miten tunsin kengissä hänen askeltensa tekemät painaumat ja käytöstä aiheutuneet kulumat. – – Koin, että käyttämällä isän kenkiä en antaisi hänen levätä rauhassa enkä voisi itse mennä eteenpäin. Niinpä lopetin niiden käytön.

Vaikka isän tapa olla ei tunnu omalta, isän tavoittelu ei silti lopu henkisesti eikä ruumiillisesti. Tästä kirjoittaa kirjallisuustoimittaja Daniel Mendelsohn, jolle ”normaalin miesvartalon” ajattelu tuo heti mieleen isän vartalon. Se on aina keskipituinen, käytännöllinen pikemmin kuin viehättävä ja varsinkin viikonloppuisin hien ja moottoriöljyn, hien ja ruohonkorsien tai hien ja sahanpurun peitossa. Sitä on mahdoton kuvailla, se vain on.

Mendelsohn pohtii esseessään sitä, miten isän tapa olla mies on automaattisesti luonteva ja aito, kun taas aikamme lihaksikkaan homomiehen vartalo tuntuu sen rinnalla koristellulta ja kaunistellulta. Liian laihoiksi, liian heikoiksi tai liian kömpelöiksi moititut lapset siinä vain pyrkivät ylpeästi osoittamaan riittävyyttään, valtaansa ja pätevyyttään.

”Homomiesten vartalot ovat sellaisten miesten vartaloita, jotka eivät halua hävetä isiensä edessä. Moista kehoa ei kuitenkaan saa, ellei sitä väsymättä rakenna, mitä taas isämme eivät koskaan olisi tehneet”, Mendelsohn summaa.

Isä ja minä

The man I might become oli monella tapaa avartava ja ravistelevakin lukukokemus, jossa on paljon tuttua. Kirjaa lukiessa havahduin esimerkiksi miettimään, miten olen itse aivan viime vuosiin asti hahmottanut omaa isäsuhdettani nimenomaan erilaisuuden kautta. Keskinäinen erilaisuutemme tuntuu jostain syystä kiteytyvän siihen, että vaikka isäni varttui radanvarren pienessä mökissä katsellen ohikiitäviä junia, vasta minun osakseni tuli nousta junaan ja lähteä. Tässä mielikuvassa isä jää nojaamaan kotimökkinsä seinään, kun juna ja elämä vievät minua – aivan isäni näköistä miestä – yhä kauemmaksi siitä maailmasta ja maailmankuvasta, jota isä ja kotiseudun miehet edustivat.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että erojen korostaminen on ollut vain suojareaktio. Olen tiedostamattani vältellyt kohtaamasta sitä, miten paljon meissä lopulta on samaa – samaa rasittavaa ärhäkkyyttä ja ehdottomuutta, mutta myös samaa hyväsydämisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tässä iässä uskallan jo katsoa peiliin ja todeta, että olen isäni poika muutenkin kuin vain ulkoisesti ja että isä on auttanut minua matkallani enemmän kuin olen edes ymmärtänyt.

Ajattelen nyt niitä lukemattomia iltoja, jolloin isä piti hellassa lämpöä, keitti meille makaronivelliä tai paistoi munalättyjä ja luki minulle ääneen äidin ollessa iltavuorossa. Luki satuja, Viisikkoja, Neiti Etsiviä, Salaisuus-sarjaa ja mitä vain, missä riitti kutkuttavia käänteitä ja kukkuraisia koreja täynnä sisäkön pakkaamia herkkuja. Isä luki sinnikkäästi lukihäiriöstään huolimatta, ja minä korjasin yhtä sinnikkäästi. Hän luki vielä vuosia sen jälkeenkin, kun itse jo osasin lukea. Isä luki ja minä kuuntelin, ja nyt minun työnäni ja huvinani on kertoa ja välittää muiden tarinoita.

Nyt näen sen valokuvan uusin silmin. Sen, jonka äiti otti salaa asemalla, kun lähdin 20 vuotta sitten opiskelemaan. Kuvan, jossa minä olen jo junassa valmiina tarttumaan isän ojentamaan laukkuun.

Eihän se ei olekaan kuva siitä, miten minä valitsen elämässäni aivan toisen tien ja etäännyn pian yhä kauemmaksi isästä junan puhkoessa lakeutta matkalla etelään. Se on kuva siitä, miten minä jatkan yhdessä aloittamaamme matkaa.

Ojennan käteni tarttuakseni isän nostamaan laukkuun. Todellisuudessa se ehkä oli täynnä vaihtovaatteita, mutta mielessäni se pursuaa niitä isän lukemia ja minun korjaamiani tarinoita.

Isän suurin lahja minulle on suuri sanavarasto, joka nyt on iloni ja työni. Isä auttoi minut matkaan, ja etääntymisestä alkoi lähentymisemme. Isän käsi kirjoittaa tätäkin tekstiä.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

Times Squaren alue, kuten Eighth Avenuen ja 42nd Streetin risteys, oli aikanaan poikaprostituution keskus. Nyt kiihko näkyy vain elämänrytmissä.

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.

Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.

Yöllisellä Times Squarella kaupallista halua edustavat nyt vain alusvaatemainokset. 

42nd Street ja taustalla Bryant Park, joka tunnettiin ennen miestenmiesten ja sittemmin muotiväen temmellyskenttänä.

Kaupungin yössä

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.

Bryant Park varjojen hajaannuttua.

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.

Vuoden 1970 Christopher Street liberation dayn monenkirjavia marssijoita Leonard Fink coming out -kirjassa.

Christopher Streetin Gay liberation -muistomerkki.

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.

Greenwich Villagen baarien ”chauvinistista” asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

New Yorkin ”Kirsikkapuistossa” Riverside Parkissa oli vuosikymmeniä kuhinaa varsinkin sotilaiden ja merimiesten muistomerkin luona.

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa  oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.

Ramrodin ja muiden Greenwich Villagen ”supermaskuliinisten” baarien asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

Nyt jäljellä ovat vain villit muistot menneisyydestä, kuten osoitteessa 384 West Street, jossa toimi aikanaan mm. Robert Mapplethorpen suosima nahkabaari Kellerbar.

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

Osoitteessa 407 West 43rd Street on tarjottu lohtua jo vuosikymmenet. Entinen baptistikirkko muuttui Sanctuary-homodiskoksi ja sittemmin WestSide Theatreksi, joka muistetaan penisdialogin sijasta Vaginamonologeistaan.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).



Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.



Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet
Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

”Sillä minä olen sellainen Hulivilipoika” – suuri synttäripostaus

Aivan aluksi haluan pyytää lukijoiltani anteeksi. Olen pettänyt palvelulupaukseni. Blogini alaotsikkona on ”homokulttuurista löysin rantein”, vaikka osuvampi slogan olisi ”homokulttuurista hartiavoimin”. Kirjoitanhan usein loputtoman pitkiä ja seikkaperäisiä juttuja, joiden lukemiseen kenelläkään ei pitäisi olla enää aikaa eikä keskittymiskykyä. Usein jutut ovat myös kaikkea muuta kuin tätä päivää; ne kuvaavat vuosikymmenten takaisia ja raskaitakin asioita, joiden luulisi kiinnostavan enintään hyvin marginaalista lukijakuntaa.

Jos ajattelisin, ketä kiinnostaa lukea hitaan journalismin hengessä kirjoitettua juttua 1980-luvun ruotsalaisista aids-hautajaisista, en varmasti kirjoittaisi sitä. Siispä kirjoitan itseäni kiinnostavista asioista ja pyrin tekemään sen tavalla, joka tarjoaa tietoa, ajateltavaa ja elämyksiä niille, jotka käyttävät kallista aikaansa juuri minun tekstieni lukemiseen. Tätä kautta saadaan mukaan myös ne löysät ranteet: pyrin siihen, että jutuissa on kielellistä imua ja että ne ovat myös visuaalisesti mukaansatempaavia (kiitos rakas siippa kuvista!).

”1 osa Booth’sin High & Dry-giniä”

Omaa bloggaamista pohtiessani löysin hieman yllättäen sielunkumppanin Språkbruk-ammattilehden päätoimittajasta Pia Westerbergistä. Hän kirjoittaa tämän vuoden toisen numeron pääkirjoituksessa siitä, miten maailma alkaa helposti tuntua historiattomalta ja juurettomalta, koska aikamme mediaympäristö on niin fiksoitunut nykyhetkeen. Westerberg viittaa myös jatkuvasti karttuvaan tutkimustietoon, jonka mukaan ihmisillä on yhä vähemmän kärsivällisyyttä pitkien tekstien lukemiseen (oma käännös):

Luemme joka päivä lyhyitä ja valmiiksi pureskeltuja tekstejä, jotka tarjoavat mahdollisimman vähän älyllistä vastusta. Ja koska analysoinnille ja pohdiskelulle on harvemmin aikaa, meistä tulee kehnoja lukijoita. Jumiudumme esimerkiksi turhan helposti yksityiskohtiin kokonaisuuksien hahmottamisen sijasta, ja abstrakti ajattelu kärsii, kun suosimme pitkien tekstien sijasta klikkiotsikoita (”Katso, oletko aina kuorinut appelsiinisi väärin!”). Tämän vuoksi on välillä hyvä vetäytyä leiritulen ääreen pohtimaan, mitä me todella haluamme sanoa lukijoille ja mikä on kertomuksemme ja tekstimme ydin. Hyvässä tarinassa katsotaan usein sekä taaksepäin että eteenpäin.

Westerberg kiteyttää hyvin sen, millaista blogia haluan pitää. Haluan pitää blogia, jonka tekstit ovat tutkitusti liian pitkiä somen hektiseen henkeen. Blogia, jonka juttujen lukeminen vie aikaa, koska niiden kirjoittaminenkin on vienyt aikaa. Blogia, joka on kyllä ajan hermolla, mutta ei välttämättä tämän ajan. Ja blogia, joka syventää tässä hetkessä elämistä nimenomaan katsomalla taaksepäin.

Lukijoilleni haluan tässä leiritulen ääressä sanoa, että on ihan sama, kuinka olette appelsiininne kuorineet. Kuorikaa niin kuin kuoritte tai olkaa kuorimatta. Riittää, että teillä on se appelsiini, koska sitä tarvitaan ihan kohta.

”2 osaa italial. Martini-vermouthia”

Aloitin bloggaamisen kolme vuotta sitten jonkinlaisessa kapinahengessä. Halusin kirjoittaa homokulttuurista analyyttisesti mutta railakkaasti karttaen niin politiikkaa kuin poliittista korrektiuttakin. Samalla kyse oli identiteettiprojektista – oman homouden hahmottamisesta ja oman yhteisön juurien etsimisestä.

Jo ensimmäisen syksyn jälkeen huomasin muuttuneeni jonkinlaista homosukututkimusta tekeväksi harrastetutkijaksi, joka ei jätä kive(st)äkään kääntämättä etsiessään puretuista pisuaareista ja hiljentyneistä homopuistoista meidän sukumme tarinaa. Se on tarina sedistä, tädeistä ja setätädeistä, joista vanhempamme eivät ehkä osanneet kertoa meille mitään ja joka on siksi pitänyt omaksua itse.

Sukututkimus on oikein hyvä harrastus tällaiselle kohta nelikymppiselle homoherralle, mutta on siitä hyötyä muillekin. Tom of Finland -lakanoissa maatessa kun on kovin helppo unohtaa, miten kovalla työllä niihin on päädytty. Toisaalta on myös helppo haksahtaa ajattelemaan, että koko homohistoria on pelkkää sorron yöstä nousemista.

”Elettiin sitä ennenkin” lienee paras sanonta kuvaamaan sitäkin helsinkiläisherraa, joka kertoi löytäneensä parhaat ystävänsä julkisista käymälöistä. Tai sitä 1930–1940-luvuilla toiminutta helsinkiläisravintolaa, jonka henkilökunta auttoi meikäläisiä pariutumisessa. Eikä unohdeta myöskään sitä korkean Suomen Senaatin virkamiestä, jonka ajuri oli joskus 1800–1900-luvun vaihteessa värvännyt herralleen seuralaisiksi nuoria kaartilaisia toistellen: ”Härra tahtto pärsse!” Tai sitä pohjalaispoikaa, joka nöyryytti itseään Postipankissa päästäkseen ensimmäisiin homotansseihinsa ja karvaisen miehen syleilyyn irlantilaistyyppisen susikoiramusiikin raikuessa taustalla.

Olen halunnut päästää ääneen kaikki nämä historian haamut unohtamatta myöskään niitä, jotka nousivat ensimmäisten joukossa barrikadeille tai jotka kuolivat siihen ”mystiseen, homoseksuaaleja vaivaavaan syöpään”, josta 96-lehti kirjoitti vuonna 1982. Osittain fiktiivisen Hulivilipoika-hahmon kautta olen kurkistanut heidän maailmaansa, tutustunut heihin ja saatellut heidät some-aikaan.

Kun kuljen nykyisin Helsingissä tai maailmalla ja katselen ympärilleni Hulivilipojan silmin, kadut puhuvat minulle ihan eri tavalla kuin ennen. Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin kaupungin ihmiset, kaupat ja nähtävyydet on kaikki se, mikä on jo kadonnut näkyvistä: tuossa jonotettiin siihen suosittuun diskoon, tuossa oli se ruokoton sauna, tähän puistokaiteeseen nojasivat poikaprostituoidut, tuossa teatterissa sai ensiesityksensä se klassikkonäytelmä, tuossa tehtiin se viharikos, tästä lähti ensimmäinen Pride-kulkue ja nyt tässä olen minä – taas vähän vähemmän juureton ja historiaton homomies.

”1 tilkka appelsiinimehua”

Vaikka kenelläkään ei pitäisi olla enää aikaa eikä keskittymiskykyä loputtoman pitkien juttujeni lukemiseen, todella monella kuitenkin on ollut. Moni on myös käyttänyt aikaansa kirjoitusteni kommentoimiseen, mistä olen tavattoman kiitollinen. Kaikkein kiitollisin olen kuitenkin niistä ystävistä, tuttavista ja yhteistyökumppaneista, jotka olen blogin kautta elämääni saanut.

Lahjaksi itselleni olen koonnut kirjoituksen loppuun lukijapalautetta, jota olen saanut ensimmäisen synttäripostauksen jälkeen. Palaute on näiden kolmen vuoden aikana ollut antoisaa ja asiallista, mitä nyt välillä saan kuulla olevani muslimivastainen biseksuaali, joka kirjoittaa homoista härskiintyneesti eikä kritisoi transseksuaaleja (!) ollenkaan tarpeeksi. Otan tämän kritiikin vastaan kumartamatta ja pyllistämättä.

Lahjaksi teille ajattelin tarjota uuden nimikkodrinkkini Hulivili-cocktailin. Sen resepti löytyy tämän tekstin väliotsikoista ja on peräisin kieltolain päätyttyä vuonna 1932 julkaistusta ensimmäisestä suomalaisesta cocktailkirjasta. Siinä neuvotaan lukijaa näin:

Jos tarjoatte vieraillenne cocktailin, niin älkää sekoittako sitä keittiössä valmiiksi enemmän tahi vähemmän viehättävän palvelijattaren tarjoiltavaksi. Cocktailia voidaan verrata rakkauteen ja rapujen syömiseen: seremoniat muodostavat puolet nautinnosta.

Eli riisuutukaa tai pukeutukaa muuten näyttävästi. Laittakaa ravistimeen jääpaloja, lisätkää ainesosat ja sheikatkaa. Siivilöikää jäähdytettyyn lasiin, joka on valittu yksinomaan esteettisin perustein, ja pistäkää huulet ahnaasti törölle.

Rakkaat lukijat, koska minusta ja tästä blogista on kiittäminen ja syyttäminen Pohjanmaata, otetaan sen kautta!

Yleispalautetta

”Sulla on upea blogi. Kirjoitat tarkasti ja hyvin sekä empaattisesti. Tekstiäsi on ilo lukea.”

”Sain luettua koko blogisi, ja se onkin mielenkiintoinen. Täyttä asiaa ja loistavasti kirjoitettu.”

”Sinulla on ihan mielettömän upea kirjoittamisen lahja ja se on niin monipuolinen.”

”Hienoa tekstiä, paljon asiaa ja eri näkökulmia, hyvä,hyvä!”

”Tekstiäsi ei voi lukea tuntematta monenlaisia tunteita. Olet ihmeellinen.”

Palautetta jutusta Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

”Sä olet sitten mainio sanankäyttäjä! Ja mieletön #hlbti-trivian aarreaitta tämä blogi. Kiitos taasen.”

”Tekstisi ovat aivan superoivaa luettavaa. Nautin niistä sairaasti!”

”Loistavaa jälleen. HerKULLIsia kaksoismerkityksiä! Oon ihan tunnelmissa!! ;D”

Palautetta jutusta ”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Tää on ihmeellisen hieno teksti! Siinä on ihan kaikki pinnasta syvyyksiin. Hauskuutta ja politiikkaa - ei mikään helppo taito yhdistää kevyellä kynällä!”

”Niin hyvä kirjoitus, monesta näkökulmasta ja myös siitä oikeasta.”

”Voiko hienompaa ja kauniimpaa muistokirjoitusta kirjoittaa! Kaunis kiitos hienosta kymmenvuotismuistosta.”

”Niin uskomattoman hieno, avoin ja koskettava blogikirjoitus, että pyyhin salaa kyyneleitä täällä hillityllä työpaikallani.”

Palautetta jutusta ”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli

”Sä sait mut nauramaan, miettimään, tunnistamaan ja oppimaan. Näki että on paljon punnittu. Laaja lähdemateriaali oli kanssa tosi vakuuttavaa, ja yksityiskohdat just kiinnostavia.”

”Jälleen kerran mainio kirjoitus, eikä vähiten siksi, että käsittelet Crispin ja Carrollin näkemyksiä. – – Kuten ennenkin, pidän tavastasi kirjoittaa ja pohtia asioita.”

Palautetta jutusta Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

”Tuntuupa hyvältä, kun ihminen on lukenut, ymmärtänyt ja vieläpä tykännyt <3” 
(FT Sandra Hagman Twitterissä)

Palautetta jutuista Homohistoriallinen Helsinki 1–12

”Bravo!”

”Mieletön dokkari stadin gay yöelämästä! Kiitos tästä!”

”Hulivilipoika blogissa on julkaistu kirjoitussarja, joka kertoo mielenkiintoiseti homoskenestä Helsingissä 30-40 vuotta sitten. – – Tällä hetkellä jo 12-osainen juttusarja herättää onnistuneesti muistoja ja antaa hyvän kuvan biletyskulttuuristamme. Kielletyistä, salatuista ja laittomista, vaarallisistakin kohtaamisista on kuljettu pitkä matka nykyiseen avoimempaan aikaan.” 

(Juttu QX-lehden suomenkielisessä blogissa)

Palautetta jutusta Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

”Jos muuten homomuistot muuttuneesta Suomesta kiinnostaa, blogisti Hulivilipoika rapsailee aina välistä erinomaisesti YYA-Suomen pimeydestä (ja kaikista vitun nyrkkiposteista tms. hysterian herättäjistä) just seksuaalivähemmistönäkökulmasta. Etenkin noi kaupunkimaantieteelliset tutkielmat miesten kruisailumestoista on aika huiseja.” 
(Kommentti www.punkinfinland.net-foorumilla)

Palautetta jutusta Samettiraivo – self helpiä homomiehille

”Osuvaa tekstiä myös heteromiehelle.”

”On kyllä ansiokasta pohdintaa ja kuulostaa monella tapaa tosi tutulta.”

”Piti vähän liikuttua lukiessa.”

”Tämä oli AIVAN loistava! Toivottavasti yhteiskunta joskus muuttuu suvaitsevammaksi, eikä elämän tarvitsisi olla lapsen ensimetreillä noin haastavaa...”

Palautetta jutusta Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

”Taidetta syntyy tuskasta. Helpommallakin voisi päästä. Hieno kirjoitus, ja miksei olisi, taattua Hulivilipoikaa.”

Palautetta jutusta Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

”Upeat kuvat - ja oli toki juttukin taas hyvää ja takuuvarmaa Hulivilipoikaa.”

”Upee kirjoitus kuten todellakin, aina.”

”On taito kirjoittaa kauniisti sellaisestakin, mistä ei välttämättä kauheasti pidä.”

Palautetta jutusta ”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan 

”Hienosti kirjoitettu kahdesta artistista, jotka päällepäin vaikuttavat kovinkin erilaisilta.”

”Oli taas kiva lukea tätä. Erikoisinta on että sun tekstejä lukiessaan ei koskaan pitkästy koska sä osaat kirjoittaa "kolmiulotteisesti" Tarkastelet itseäsi samalla kun kirjoitat ja lukija saa jatkuvasti kerroksellisuutta kokemukseensa. Teksti elää ja välillä huumoria ja välillä tulee pala kurkkuun.”

Palautetta jutusta La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

”Aivan mielettömän upea kirjoitus vaikeasta aiheesta. ”

”Kiitos Hulivilipoika tästä koskettavasta tekstistä. Olen joutunut/päässyt rinnallakullkijana seuraamaan monen homomiehen lähtöä.”

”Kiitos kaunis blogistille hienosta kirjoituksesta. Kirjoitus antoi tällaiselle vanhalla ja monivammaiselle äijälle paljon ajattelemisen aihetta asiasta, joka voi olla jo lähitulevaisuuden asian.”

Palautetta jutusta Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa

”Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Pohdit, ihan oikeutetusti, miksi Taidekoti Kirpilä on niin "homoton". Syy tähän löytyy pitkälti Taidekodin perustamisen ajoista ja Kirpilän puolison toiveesta. Mutta mikä on tehty hienotunteisuuden nimissä 90-luvun alussa, näyttäytyy 2010-luvulla piilotteluna. Tämän olemme tiedostaneet. – –  Juhani Kirpilästä luotua konstruktiota olemme kuitenkin nyt purkamassa, niin ripustuksessa kuin esimerkiksi uudessa kokoelmaluettelossa, joka ilmestyy ensi vuoden loppupuolella. – – PS: Todella hieno tuo postauksen avauskuva!”

(Johanna Ruohonen, Taidekoti Kirpilän museonjohtaja)

Palautetta jutusta ”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

”Näiden erinomaisten analyysien ansiosta kuuntelen ensimmäistä kertaa Antti Tuiskua.”

Palautetta jutusta ”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Upee teksti!”

”Mahtavaa analyysiä!”

”Nyt oli niin hieno etten tiedä mitä sanoosin.”

”Mä niin kuulin tekstissä sun äänen... ja näin viehkeän vinon homohymyn.”

Palautetta jutusta Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin Fire Island Pines – polaroids 1975–1983

”Romantiikkaa, nostalgiaa, melankoliaa. Menneiden päivien kimallus. Voi herttileijaa kun iski taas.”

Kiitos kaikille. Saako olla toinen?

Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa

”Matkoille kotimaisin matkavarustein!” Matkalaukkuja Helsingin Stockmannin näyteikkunassa 1930-luvulla. 

Kuva: Foto Roos / Helsingin kaupunginmuseo.

”Niin no, tietysti otin osani maailman iloistakin. Siinä suhteessa olen tavattoman paljon tyytyväisempi Berliiniin kuin Pariisiin; noita kaupunkeja ei voi ollenkaan verrata keskenään; minä suorastaan kaipaan takaisin Berliiniin – olen koko ajan kaivannut. Muudan minussa kauan elänyt kuvitelma ei olisi voinut toteutua ihanteellisempana todellisuuselämyksenä kuin se Berliinissä toteutui. Hän oli lapsi ja enkeli, koko olemukseltaan pieni ihme, rakastettava ensi silmänräpäyksestä viimeiseen. – – Pääkaupungeista puheen ollen mainittakoon myös Tukholma. – – Kun kaupunki oli vallan tylsä ja aikaa oli, otin kadulta ensimmäisen työttömän konttoristin, vein hänet parhaisiin ravintoloihin, syötin ja juotin koko päivän sekä annoin joukon kruunuja, että hän taas pääsisi tanssimaan tyttönsä kanssa, jonka kuvan hän näytti minulle. Tylsää!”

Oheinen sitaatti on peräisin runoilija Uuno Kailaan 13.12.1932 päivätystä kirjeestä, jota Kalle Achté siteeraa teoksessaan Uuno Kailas: runoilija psykiatrin silmin (2001). Sitaatti on mitä hätkähdyttävin esimerkki suomalaisen sateenkaarimatkailun historiasta – aiheesta, jota ei tietääkseni ole juuri tutkittu.

Kirje kertoo ensinnäkin siitä, miten maailman metropolit – nuo onnen kaukorannat – ovat tarjonneet suomalaismiehille tilaisuuksia elää omaa seksuaalisuutta todeksi tavalla, josta saattoi kotipuolessa vain haaveilla. Samalla kirje kertoo siitä, että seksuaalisuuden toteuttamiseen saattoi liittyä myös raadollinen puoli. ”Maksettu rakkaus ja ostetut orkut on perverssiä kulutusjuhlaa”, kiteytti Irwin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten matkailua kansainvälisestä ja kotimaisesta näkökulmasta. Ensiksi mainittua tarjoaa Gordon Waittin ja Kevin Markwellin kirja Gay tourism: culture and context (2006), ja jälkimmäistä löytyy sateenkaarevien suomalaismiesten elämästä ja taiteesta.

Wilhelm von Gloeden: Kaksi alastonta nuorukaista (1900). Kuva: Wikimedia Commons.

Jospa kerran sinne…

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -kirjassaan, että homomiesten matkailun kehitykseen vaikuttivat samat tekijät kuin muunkin matkailun: liikennevälineiden kehitys, keskiluokan liikkuvuuden lisääntyminen vaurastumisen ansiosta ja lopulta massaturismin synty.

Niiden lisäksi homomatkailua edistivät tietyt erityistekijät, kuten eurooppalaisten stereotyyppiset käsitykset ”etelän” ihmisten primitiivisyydestä ja pervoudesta sekä ulkomailla asuneiden homokirjailijoiden ja -taiteilijoiden tuotanto. Keskeinen merkitys oli myös Pohjois-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan syntyneillä urbaaneilla homoyhteisöillä ja niiden ympärille kehkeytyneellä matkailubisneksellä.

Waitt ja Markwell huomauttavat, että homomatkailua on hallinnut eräänlainen Ihmemaa Oz -ajattelu: henkisen kotimaan etsiminen sateenkaaren tuolta puolen, kun varsinaisessa kotimaassa on jouduttu elämään ”abnormeina sukupuolielostelijoina” syrjivän lainsäädännön ja heteronormatiivisuuden ikeessä.

Suomalaisittain voisi todeta, että kansallistangossamme kuvattu satumaa on edustanut sateenkaarikansalle aivan toisenlaista onnelaa kuin heteroille – onnelaa, jossa ei vain voi, vaan jossa on myös lupa rakastaa. ”Siivetönnä en voi lentää / vanki olen maan” on ollut kaikkea muuta kuin haihattelua niille suomalaisille, jotka ovat istuneet vankeusrangaistusta tai eläneet sen pelossa samasukupuolisen halunsa vuoksi.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Waittin ja Markwellin mukaan myös nykyinen kaupallinen homomatkailu perustuu kuvitteellisten ’’kotimaiden” ja homoutopioiden kaupitteluun. Ennen muinoin pyhiinvaellettiin Etelä-Italiaan, Kreikkaan, Pohjois-Afrikkaan ja tropiikkiin; nykyisenä avoimuuden aikana suunnataan esimerkiksi kansainvälisiin Pride-tapahtumiin.

Vaikka kohteet ovat vaihdelleet, homomatkailu on kautta vuosisatojen kytkeytynyt vahvasti oman ja yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen sekä seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Jälkimmäisiä ovat tarjonneet esimerkiksi puistot, baarit, saunat, nakurannat ja seksityöläisten palvelut, kuten myös Uuno Kailaan kirjeestä voi päätellä.

Wilhelm von Gloeden: Huilukonsertti (1905). Kuva: Wikimedia Commons.

Etelän hedelmät

Gay tourism -kirjasta selviää, että nykymuotoisen homomatkailun juuret ovat etelänmatkailussa, johon vauraat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset miehet hurahtivat 1800-luvulla. ”Etelä” on tässä hyvin häilyvä käsite, koska se kattoi Välimeren alueen – varsinkin Etelä-Italian ja Kreikan –, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Kaakkois-Aasian sekä Etelä-Amerikan.

Italian ja Kreikan suosioon vaikutti luonnollisesti antiikin ajan homoseksuaalinen perintö. Orientin ja tropiikin ei-länsimaiset yhteiskunnat taas miellettiin kolonialistisessa ajattelussa primitiivisiksi ja niiden tummahipiäiset asukkaat lähtökohtaisesti perversseiksi, koska he elivät länsimaisen ”sivistyksen” ulkopuolella.

Etelä väikkyi pohjois- ja keskieurooppalaisten silmissä vapaan seksuaalisuuden temmellyskenttänä, vaikka siihen vahvasti yhdistetyt ilmiöt – prostituutio, avioliiton ulkopuolinen seksi ja samasukupuolinen halu – olivat aivan yhtä yleisiä pohjoisempana.

Stereotypioiden lisäksi etelän suosioon vaikuttivat lainsäädännölliset erot. Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa homoseksuaalisista teoista saattoi 1800–1900-luvuilla seurata kuolemantuomio tai elinikäinen vankeus, kun taas Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa niitä ei ollut kriminalisoitu. Etelään matkustamisesta tuli siten vauraille miehille vastarinnan muoto: tapa paeta sortolakeja ja nauttia sosiaalisista ja seksuaalisista mahdollisuuksista, joita kotimaassa ei ollut tarjolla.

Kuten edellä totesin, etelän homoutopioiden markkinoinnista huolehtivat varsinkin niihin asettuneet kirjailijat ja taiteilijat. Heidän suosiossaan oli 1800-luvulla Etelä-Italia, jossa ykköskohteena oli Capri. Vähemmistöjä vetivät puoleensa myös Sisilian Palermo ja Taormina, joiden poikarakkausmainetta lietsoivat esimerkiksi saksalaisvalokuvaaja Wilhelm von Gloedenin (1856–1931) antiikkikliseitä pursuavat alastonkuvat.

Magnus Enckell: Fauni (1895). Kuva: Uuden taiteen lähteillä (1966).

Italialainen hoito

Etelän hedelmät vetosivat myös sateenkaareviin suomalaismiehiin, kuten Harri Kalhan Tapaus Magnus Enckell -kirja (2005) paljastaa. Kalha pohtii Välimeren alueen ”eksoottisen” nuoren miehen fetisointia ja siihen liittyvää seksiturismia Enckellin Fauni-teoksen (1895) näkökulmasta.

Enckell maalasi Faunin vuosina 1894–1895 tekemänsä Italian-matkan innoittamana, ja Kalha näkee teoksessa ”ilkikurisen, kaksineuvoisen hahmon, jossa kohtaavat taiteilijan esteettiset unelmat ja arkinen miehen halu”.

Kalha korostaa, että emme toki tiedä, mistä Enckell löysi faunin mallina toimineen miehen tai mitä ateljeen suojissa tapahtui matkan aikana. Sen kuitenkin tiedämme, että Enckell maalasi erityisen intohimoisella otteella miehiä ja että miesten välinen eroottinen kulttuuri ja prostituutio kukoistivat tuon ajan välimerellisessä Euroopassa. Kalhan mukaan voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, oliko ”Faunin” mallina istunut italialaissatyyri katupoika, ehkäpä maksettu seuralainen – ”italialainen hoito”.

Aivan oma lukunsa on se, että Enckell toi vuonna 1905 Italiasta Suomeen Giovanni-nimisen miehen, joka oli maalauksen faunin elävän elämän vastine. Giovanni oli Enckellin ”malli-autonkuljettaja-miespalvelija”, mutta ehkä myös kept boy, kuten Kalha asian ilmaisee.

Orientin orit

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -teoksessa, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän vetovoimaa homomatkakohteena lietsoi Tuhannesta ja yhdestä yöstä ammennettu orientalistinen homoerotiikka. Sen osatekijöitä olivat oliivinruskea iho, kylpylät, haaremit, orjamarkkinat ja oletettu ainainen seksihelle.

Maabrändistä tuli vahva – puolin ja toisin. ”Eurooppalaiset vakuuttuivat siitä, että Pohjois-Afrikka oli homojen paratiisi, ja pohjoisafrikkalaiset oppivat, että kaikki länsimaalaiset olivat homoja,” summaa Jaakko Hämeen-Anttila teoksessaan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011).

Gay tourism -kirjan mukaan Pohjois-Afrikan ensimmäiseksi kruisailutantereeksi muodostui jo 1830-luvulla Ranskan siirtomaa Algeria. Siellä viihtyivät varakkaat länsimaalaiset miestenmiehet, kuten kirjailijat Oscar Wilde ja André Gide.

Viime vuosisadan alkupuolella suosioon nousi Algerian naapurimaa, Ranskan ja Espanjan kesken jaettu Marokko. Sen pääkaupungin Tangerin sanotaan olleen 1950-luvulle tultaessa suoranainen homomaailman napa, jossa varakkaat herrat nauttivat poikaprostituoitujen palveluista ja idealisoivat ilmiötä tavalla, joka saa nykylukijan kulmakarvat nousemaan.

Wilhelm von Gloeden: Nuori arabi (n. 1895). Kuva: Wikimedia Commons.

Suomalainen sulttaani

Pohjois-Afrikka veti puoleensa myös sateenkaarevia suomalaismiehiä, joista tunnetuin oli Edward Westermarck (1862–1939). Kansallisbiografian artikkelissa häntä luonnehditaan kansainvälisesti tunnetuksi sosiaaliantropologian pioneeriksi, joka toimi professorina Helsingin yliopistossa, Åbo Akademissa ja London School of Economicsissa. Artikkelissa todetaan myös, että Westermarck oli ensimmäisiä akateemisia oppineita, jotka vaativat suvaitsevaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja ylipäätään seksuaalisiin poikkeavuuksiin.

Antu Sorainen puolestaan kertoo Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan, että Westermarckin oma homoseksuaalisuus oli aikakauteen nähden harvinaisen avointa. Hän huomauttaa myös, että queer-antropologille kenttätyömatkat ovat voineet merkitä aktiivista ja avointa seksuaalielämää poissa kuristavan länsimaisen lainsäädännön ja kulttuurin piiristä. Tässä mielessä on kuvaavaa, että Westermarckin kenttätyömatkat suuntautuivat tuon ajan homoutopiaan Marokkoon.

Vuoden 1898 kenttätyömatkan aikana Westermarck tutustui artikkelin mukaan paikalliseen nuorukaiseen nimeltä Shereef, ja tästä alkoi yli 40-vuotinen palvelus- ja mitä ilmeisimmin myös rakkaussuhde. Shereef hoiti Westermarckin Tangerin-huvilaa, oli mukana tämän kaikilla Marokon-matkoilla ja seurasi herraansa myös Lontooseen, Roomaan ja Suomeen.

Suhde oli molemmille miehille erittäin merkittävä, mistä on jäänyt kertomaan parin kirjeenvaihto ja Westermarckin kirjallinen tuotanto. Kun Westermarck lähti Marokosta viimeisen kerran Suomeen vuonna 1939, jo kuusissakymmenissä ollut Shereef avioitui vähän sen jälkeen. Hän kirjoitti Westermarckille, että huvila ilman Westermarckia oli kuin palatsi ilman sulttaania ja että heillä tulisi paratiisissa olemaan sama status.

Aero Oy:n lentokone OH-LCA (”Sotka”) Malmin lentokentällä vuonna 1947.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Kaupunkikeitaat: Berliini ja Pariisi

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös monet Euroopan kaupungit alkoivat Gay tourism -kirjan mukaan saada matkailijoiden keskuudessa mainetta homokeitaina. Berliinistä tuli 1920-luvulla pyhiinvaelluskohde, jossa oli sähäkkä ja kukoistava kaupallinen homoalakulttuuri. Vuonna 1932 siellä oli lähes 300 homobaaria ja -ravintolaa, kunnes syöksykierre alkoi natsien noustua valtaan.

Pariisin ja varsinkin Montmartren kaupunginosan homomaine kehittyi Berliiniä hitaammin, eikä vetänyt sille vertoja, kuten Uuno Kailaskin kirjeessään huokaisi: ”Ei voi verrata Berliiniä ja Pariisia suhteissa, joita tiedät minun tarkoittavan.” Toisen maailmansodan jälkeen asetelma oli kuitenkin kääntynyt Pariisin hyväksi ja vasemman rannan Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosasta tuli kansainvälisesti vetovoimainen kierouden keskittymä.

Kailaan ja vaikkapa kosmopoliittikirjailija Olavi Paavolaisen esimerkit osoittavat, että myös sateenkaarevat suomalaismiehet osasivat hakeutua Euroopan homometropoleihin. Kolmas kiinnostava esimerkki on Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä -teoksen (2016) ”rikas vanha hinttari”, helsinkiläinen lakimies ”Aapo”, joka tuomittiin vuonna 1934 homoseksuaalisista suhteista työväenluokkaisten nuorukaisten kanssa.

Aapon tarinan rekonstruoiva Hagman toteaa, että Aapo oli aikalaisekseen matkustellut paljon – ainakin Venäjällä, Baltian maissa, Unkarissa, Sveitsissä sekä Ranskassa ja Italiassa. Majoittamilleen kodittomille nuorukaisille Aapo oli poliisiasiakirjojen mukaan kertonut, että Euroopassa miesten väliset suhteet olivat yleisiä ja että esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa miehet eivät enää käyttäneet naisia ”sukupuolisiin tarkoituksiinsa”. Matkoillaan Aapo oli siis omaksunut juuri sen käsityksen (homo)seksuaalisesti vapaasta etelästä, jota tässäkin jutussa olen kuvannut.

Tavallisten pervopulliaisten huvia moinen Euroopan-matkailu ei ollut, mutta heille oli tarjontaa huomattavasti lähempänäkin – esimerkiksi Kailaan mainitsemassa Tukholmassa tai vielä lähempänä Tallinnassa.

Volkswagen Kupla-autoa nostetaan laivaan tai laivasta matkalla Kööpenhaminaan 1950-luvulla.

Kuvan henkilöt eivät liity juttuun. Kuva: Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseo.

Tavallisen kansan Tallinna, Tukholma ja Kööpenhamina

Seta-lehdessä 3/88 on julkaistu kolmekymmentäluvun homoelämää käsittelevä haastattelu, jossa ”työläispoika” kertoo Tallinnan olleen Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana (1918–1940) varsinainen meikäläismagneetti. Hän kuvaa Viron-matkailua näin:

30-luvulla liikuttiin Tallinnassa, kun sinne pääsi ilman passia niin sanotulla pohjoismaisella matkakortilla. Se oli homojen Mekka. Sinne meni viikonloppuisin monta laivaa eikä sieltä mitään asuntoa varattu vaan oltiin koko yö kadulla, jos ei päässyt jonkun luokse yöksi. Tallinna oli joka suhteessa vapaa. Siellä oli alkoholia kun meillä oli kieltolaki ja ravintoloissa tarjoilijat saivat tanssia asiakkaiden kanssa, mikä meillä ei kai ole koskaan tullut kysymykseen. Tallinna oli kansainvälinen kaupunki. Siellä puhuttiin saksaa ja muitakin kieliä. Suosituin tapaamispaikka oli Musumäki – suomeksi kai Pusumäki. Tietysti Tallinnaan mentiin talvisinkin mutta etenkin kesäisin, kun oli helppo olla ulkona. Sinne mentiin kaverin kanssa tai useampien ja olen saanut sieltä pysyviä suhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päivin asti.

Tallinnan jälkeen tavallisten meikäläismatkailijoiden suosiossa olivat Ruotsi ja Tanska. Tanskassahan homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus poistui rikoslaista jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun Suomessa saatiin odottaa ihmettä tapahtuvaksi vuoteen 1971 saakka.

Ruotsin- ja Tanskan-matkoista löytyy joitakin mainintoja Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002). Eräs hänen haastattelemansa tamperelaismies kiteyttää Pohjoismaiden-matkailun merkityksen sanoilla, jotka olisivat sopineet myös ”etelään” suunnanneiden rikkaiden herrojen suuhun: sinne mentiin purkamaan.

Silloin mentiin sinne purkamaan ja lähdettiin ihan kaverin kans ulkomaille. Ja siellä oli vapaampaa. – – Ja meillä kummallaki oli [vuonna 1962] ensimmäinen ulkomaanmatka sitte. Me käytiin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Oli tietenki saatu paikoista tietoja niiltä, jokka oli aikasemmin käyneet. Tukholmassa Bernsin baarissa poikettiin ja sitte Kööpenhaminassa oli useitaki paikkoja.

Keihäsmatkoja

Kuusikymmentäluvun viimeisistä hengenvedoista alkanut gay liberation teki homomatkailusta lopullisesti teollista toimintaa. Gordon Waittin ja Kevin Markwellin Gay tourism -kirjan mukaan sen osatekijöitä olivat homojen pyörittämät majoituspalvelut, homoihin keskittyneet matkakohteet ja matkanjärjestäjät sekä Pride-festivaalit ja muut vuotuiset tapahtumat.

Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Waitt ja Markwell toteavat, että homomatkailubisneksen kohderyhmäksi valikoituivat valkoiset, anglosaksiset ja keskiluokkaiset kaupunkilaishomot. Heillä kun oli suhteellisen suuret käytettävissä olevat tulot ja edellytyksiä ylläpitää uutta keskiluokkaiseen kulutusideologiaan pohjautuvaa gay lifestylea, homoelämäntapaa, jonka olennaisena osana nähtiin matkailu.

Teollisen homomatkailun raamatuksi muodostui vuodesta 1970 julkaistu Spartacus international gay guide. Sen ja homolehdissä julkaistujen mainosten ja matkajuttujen avulla homomiehet pystyivät kätevästi suunnittelemaan ”gettolomia” kohteisiin, joissa saattoi yöpyä homohotelleissa, syödä homoravintoloissa ja -kahviloissa, tanssia homoyökerhoissa ja tavata toisia miehiä seuranhakupaikoilla tai bordelleissa.

Seitsemänkymmentäluvun loppuun mennessä oli syntynyt kokonainen infrastruktuuri matkatoimistoineen, majoitusvarauspalveluineen, matkapaketteineen ja kiertomatkoineen sekä matkakohteineen. Nämä homojen omistamat tai pyörittämät yritykset pystyivät tyydyttämään homomatkailijoiden tarpeet huomattavasti Keihäsmatkoja paremmin, vaikka firman nimi sinänsä lupaili paljon.

Kahdeksankymmentäluvulla homomatkailuyritysten määrä jatkoi Waittin ja Markwellin mukaan nopeaa kasvuaan osana länsimaisen homokulttuurin yleistä kaupallistumista. Ei siis ihme, että tätä pinkkiä rahaa alkoivat 1990-luvun alussa tavoitella homoyrittäjien lisäksi myös ”homomyönteiset” toimijat: lentoyhtiöt, hotelliketjut ja kaupunkien matkailuorganisaatiot. Seurauksena oli homoturismin osittainen valtavirtaistuminen.

Helsinki-Vantaan lentokentän matkustajaterminaali ja Finnairin matkustajakone DC-10 (”Iso Antti”) vuonna 1977. 

Kuvat: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Suomalaispoikia maailmalla

Myös sateenkaareville suomalaispojille oli seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla oli jo omaa ryhmämatkatarjontaa, kuten vanhoista suomalaisista homolehdistä voi päätellä.

”Keväällä matkaamme Amsterdamiin ja Etelä-Eurooppaan. Lisätietoja puh. 320 679”, mainosti Club Cabaret -homotanssien järjestäjä Seta-lehdessä 1/83. Teoksessa Karanteeni: kuinka aids tuli Suomeen (2014) mainitaan myös Amsterdamiin, Länsi-Berliiniin, New Yorkiin sekä Välimeren rantakohteisiin tehdyt homojen ryhmämatkat.

Näistä matkoista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta suomalaispoikien maailmanmatkailua on dokumentoitu monipuolisesti 96-homolehdessä (1969–1986) tiuhaan ilmestyneissä matkajutuissa. Ysikutosessa julkaistiin myös ”matkaoppaita”, joissa listattiin esimerkiksi Euroopan homoimpia kesälomakohteita.

Vanhoja Ysikutosia lehteilemällä on helppo allekirjoittaa jutun alussa mainitsemani Gordon Waittin ja Kevin Markwellin teesi: homomatkailu on kytkeytynyt vahvasti nimenomaan seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Ennen muinoin homoja eivät tuntuneet lainkaan kiinnostavan shoppailuvinkit, vaan lomasuunnittelun helpottamiseksi laaditut lehtijutut toimivat kirjaimellisesti puskaradioina. Ne listasivat siis kaupunkien homobaareja, -saunoja ja -puistoja ja antoivat suomalaispojille käytännön eloonjäämisvinkkejä.

Esimerkiksi Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneessä oppaassa ”Kesä-Eurooppa” varoitetaan ensikertalaisia ottamasta mukaan kalliita esineitä tai suuria rahasummia. Nolojen tilanteiden välttämiseksi muistutetaan myös, että ”viimekesäinen jytädisko saattaa olla tänä kesänä rauhallinen kaikkien suosima ruokapaikka”. ”Puistovahteja” varoitetaan puolestaan suorasanaisesti yöllisten homopuistojen ja rautatieasemien rikollisesta menosta: ryöstöistä ja jopa murhista. Suositut baarit mainitaan yleensä turvallisiksi kohteiksi, mutta ”kaverin kanssa matkustavia” varoitetaan suuren maailman houkutuksista siteeraamalla erästä kitkerää lukijakirjettä:

– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa.

”Martti houkuttelee pojat malleiksi taiteilijalle, joka sanoo tekevänsä suomalaisten muistomerkkiä Skeppsbrolle. Taiteilijan ateljeessa Antti hermostuu miehen ilmeisistä homoseksuaalisista lähentelyistä ja lähtee. Martti ottaa taiteilijalta väkisin tämän lupaamat rahat ja iskee miehen maahan niin, että tämä satuttaa itsensä.”
Still-kuva Kaarlo Nuorvalan elokuvasta Viettelysten tie (1955) ja teksti: Elonet.

First we take Manhattan

Blogissa alkaa seuraavaksi uusi juttusarja ”Suomalaispoikia maailmalla”, joka pohjautuu Ysikutosen matkajuttuihin ja niitä taustoittaviin teksteihin. Juttusarjassa Hulivilipoika vierailee maailman metropoleissa ja katselee katukuvaa 1960–1980-lukujen suomalaisten homomatkailijoiden silmin.

Juttusarjan otsikko viittaa Kaarlo Nuorvalan ohjaamaan elokuvaan Viettelysten tie (1955), jonka homoseksuaalista sivujuonnetta Tuula Juvonen analysoi Varjoelämää-kirjassaan. Elokuvan työnimenä oli Suomalaispoikia Tukholmassa, ja siihen sisältyy kohtaus, jossa miehekkäät suomalaispojat joutuvat naismaisen ruotsalaistaiteilijan lähentelemiksi. Tästä tukalasta tilanteesta selvittiin luonnollisesti vain väkivalloin.

Nyt asetelma kääntyy päälaelleen, kun tutustumme suomalaispoikiin, jotka lähtivät maailmalle nimenomaan löytääkseen samasukupuolista seuraa. Unohtakaa siis nyrkit ja perkeleet, kiinnittäkää istuinvyöt ja varautukaa elämänne kyytiin. First we take Manhattan…

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit

Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (1970-luvun New Yorkista)

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s” (1970-luvun New Yorkista)

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983” (Fire Islandin lomakohteesta)