Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet

Tunnetko Leonard Finkin (1930–1992)? Tuskin. Fink on nimittäin eräänlainen homovastine valokuvaaja Vivian Maierille, jonka merkittävä tuotanto löydettiin vasta kuoleman jälkeen. Finkinkään kuvia ei juuri nähty hänen elinaikanaan lukuun ottamatta satunnaisia otoksia, jotka päätyivät ystäville lähetettyihin joulukortteihin. Laajemman yleisön kuvat saivat vasta, kun Fink kuoli aidsiin ja hänen kumppaninsa luovutti kuvat homohistoriaa tallentavalle arkistolle.

Finkin yhteensä 5 000 valokuvaa ja 20 000 negatiivia ovat ainutlaatuisia dokumentteja 1970–1980-lukujen New Yorkin homoalakulttuurista. Niiden parhaimmistosta on koottu myös kirja Leonard Fink coming out: photographs of gay liberation and the New York waterfront (2014), joka toimi Berliinin Schwules Museumissa vuosina 2014–2015 nähdyn Fink-näyttelyn katalogina.

Aktivismia ja hedonismia

Kuvien taustoittamiseksi on hyvä palata viime blogikirjoitukseen, jossa käsittelin Stonewallin mellakoita ja niiden vaikutusta uudenlaisen militantin homoaktivismin nousuun. Aktivismi ei silti ollut ainoa asia, mikä 1970-luvun homokulttuurissa nousi. Kuten Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan (1994), homoelämän näkyvimpiä muutoksia Stonewallin jälkeen oli seksuaalisuuden avoin ja aggressiivinen ilmentäminen julkisessa tilassa.

Hlbt-aktivistit jatkoivat toki vaikuttamistyötään, mutta muuten gay liberationin energia kanavoitui kaapista tulon korostamiseen, tanssisosiaalisuuteen ja hedonistiseen seksuaalisuuteen. Kahta viimeksi mainittua lietsoi diskokuumeen lisäksi huumeiden yleistyminen. Historioitsija Charles Kaiser puhuu The gay metropolis -kirjassaan (1997) ”psykedeelisestä vallankumouksesta”, jonka myötä puritanismi vaihtui promiskuiteettiin. Jointti sinne, toinen tänne. Sitten vähän kokaiinia, metakvalonia, enkelipölyä, MDA:ta, THC:tä ja etyylikloridilla kostetuttu nenäliina hampaisiin... Ei ihme, että eräs Kaiserin siteeraama aikalainen toteaa seksin olleen tässä pöllyssä yhtä iso juttu kuin kättely.

Lihaa pakkaamassa

Hedonismi versoi paitsi 1970-luvun uusissa hyperseksuaalisissa homobaareissa (esim. Zoo ja Glory Hole) myös kaupungin hylätyissä taloissa ja autioilla pihoilla. Molempia löytyi Greenwich Villagesta, Chelseasta ja nykyiseltä ökyalueelta Meatpacking Districtiltä, joka oli tuolloin syrjässä ja hiljeni iltaisin alueen lihayritysten suljettua ovensa. Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan, että kun oikeat lihanpakkaajat lähtivät kotiin, homot jatkoivat samaa hommaa joenrantaan ja Washington Streetille parkkeerattujen liharekkojen avonaisissa perävaunuissa. ”The Trucks” on New Yorkin 1970-luvun homokulttuurin kuvauksissa yhtä myyttinen käsite kuin ”The Piers”, jolla tarkoitetaan Hudsonjoen varren rappeutuneita satamalaitureita ja -makasiineja.

Thomas Schoenberger kertoo Leonard Fink coming out -kirjan artikkelissaan, että laiturien kautta vyöryi 1800-luvun puolivälistä 1960-luvu puoliväliin ihmisiä, tavaraa ja karjaa, kunnes rahtitavaraliikenne siirtyi New Jerseyyn. Laiturit ja makasiinit jätettiin rappeutumaan, ja miestenmiehet ottivat ne ennen pitkää omakseen. Tänne tultiin seurustelemaan, ottamaan aurinkoa ja jatkamaan paikan kunniakkaita perinteitä: uutteraa lastien purkamista.

Miellyttävää ja rasvaista työtä

Satamat ovat olleet kautta maailman sivu samasukupuolisen halun tyyssijoja, ja myös Hudsonjoen laitureilla oli varmasti ollut sutinaa jo kauan ennen 1960-lukua. Daniel Hurewitzin kirjasta löytyykin kiinnostava tieto, jonka mukaan täällä työskenteli 19 vuotta tullitarkastajana myös eräs Herman Moby Dick Melville (1819–1891). Melville oli kyllä naimisissa, mutta jäljelle jääneiden rakkauskirjeiden perusteella hänen todellisena intohimonaan taisivat olla merimiehet. Tähän tulkintaan houkuttelee myös klassikkoromaani Moby Dick (1851), jota voi paikoin lukea miesvaltaisissa yhteisöissä kukoistaneen samasukupuolisen halun kuvauksena.

Moby Dickin päähenkilö Ishmael saa Suihkuttavan valaan majatalossa (tirsk!) huonetoverikseen ja vuodekumppanikseen harppuunamies Queeguegin, ja miehistä tulee sydänystäviä (suom. Antero Tiusanen):

En tiedä mistä johtuu että sänky on ylivoimaisesti paras paikka ystävien luottamuksellisille paljastuksille. Väitetään että vuoteessa mies ja vaimo avaavat sielunsa toisilleen pohjia myöten, ja jotkin vanhat avioparit juttelevat maatessaan vanhoista ajoista lähes aamunkoittoon asti. Siinä vuoteessa mekin olimme, minä ja Queequeg, sydämemme kuherruskuukauden alettua – herttainen, rakastava pari. – – Niin me makasimme sängyssä, juttelimme ja torkahtelimme vähän väliä, ja Queequeg heitti aina joskus ruskeat tatuoidut jalkansa hellästi minun jalkojeni päälle ja veti ne sitten pois – näin kerrassaan seurallisia, vapaita ja luontevia me olimme.

Aivan omiin sfääreihinsä tarina nousee, kun Ishmael kuvaa valaanruhon käsittelyä merellä. Miehistön yhtenä tehtävänä on valaan otsatyynyn tyhjennys, jotta tyynyssä oleva kallisarvoinen spermaseettiöljy saataisiin talteen. Ishmael äityy puristelemaan kokkareiksi paakkuuntunutta öljyä niin antaumuksellisesti, että voi vain kuvitella, miten tullitarkastaja Melvillen mielikuvitus mahtoi laukata hänen katsellessaan Hudsonjoen laitureilla hääränneitä merimiehiä:

Miten miellyttävä ja rasvainen työ! Ei ole ihme että ennen vanhaan tämä sperma oli suosittu kauneudenhoitoaine. Miten kirkkaaksi se tekeekään! Miten viehättäväksi! Miten pehmeäksi! Miten ihanan rauhoittavaa se onkaan! Olin pitänyt käsiäni siinä vasta muutaman minuutin kun sormeni tuntuivat jo ankeriailta, alkoivat kuin luikerrella ja kieruilla. – – Koko aamun minä puristelin spermaa kunnes itsekin miltei sulin siihen. Puristelin spermaa kunnes jouduin merkillisen mielettömyyden valtaan. Ja huomasin tarkoittamattani puristelevani siinä kumppanieni käsiä, sillä luulin niitä pehmeiksi pallosiksi. Puuha nostatti niin ylenpalttisen tunteen, synnytti sellaista hellyyttä, ystävällisyyttä ja rakkautta, että lopulta puristelin yhtenään toisten käsiä ja katselin tunteilevasti heitä silmiin, aivan kuin sanoakseni: ”Voi rakkaat lähimmäiset, miksi kantaisimme enää kaunaa toisillemme… pois vähäisimmänkin kiukun ja kateuden siemenet! Puristakaamme toistemme käsiä – ei, vaan puristakaamme toisiamme niin että sekoitumme toisiksemme, puristakoot kaikki ihmiset kautta maailman toisensa ystävyyden maidoksi ja spermaksi!

Jos Herman Melville olisi elänyt vielä 1970-luvulla, hän olisi saanut nähdä, miten miehet tekivät hänen entisellä työpaikallaan juuri sitä.

Christopher Streetin pormestari

Hudsonjoen laitureilla ja lähialueen baareissa viihtyi kameroineen myös New Yorkin liikennelaitoksen lakimies Leonard Fink (kuvan sortseihin pukeutunut mies), joka piti varjoelämänsä ja kuvausharrastuksensa visusti salassa ulkopuolisilta. Finkistä tuli alueella niin keskeinen kasvo, että hänet ristittiin Christopher Streetin pormestariksi. Hän kuvasi Pride-kulkueita, baarien asiakaskuntaa sekä laiturien auringonottajia ja seksinharrastajia, minkä lisäksi hän esiintyi itse rohkeissa seksikuvissa. Kuvaamalla ympäristöään hän tuli samalla tallentaneeksi teoksia, joita nykytaiteilijat olivat toteuttaneet hylättyjen satamarakennusten seinille. Osa heistä – kuten David Wojnarowicz (1954–1992) – oli myös vapaan ulkoilmaseksin faneja.

Fink ikuisti kamerallaan tuhoutuvien kaupunkirakenteiden keskellä kukoistanutta iloa, joka sekin tuhoutui muutamassa vuodessa aids-kriisin myötä. Finkin kuvat iloisista auringonottajista herättävätkin helposti samanlaista outoa haikeutta kuin muut aidsia edeltävän ajan dokumentit, esimerkiksi Tom Bianchin Fire Island -valokuvat. Samalla ne pistävät miettimään, voisiko kaikki tämä toistua.

Minä ja muuttokuorma

Seisoessani Hudsonjoen rannassa koen kirjaimellisesti olevani välitilassa. Edessäni on vedestä törröttäviä mustuneita tukkeja, jotka aikanaan kannattelivat miljoonakaupunkia ruokkinutta satamalaituria ja joiden varassa kaltaiseni miehet myöhemmin elivät seksuaalisuuttaan todeksi. Takanani on musta puolikaarenmuotoinen graniittipenkki – vuonna 2008 paljastettu aids-muistomerkki, johon on kaiverrettu sanat: ”I can sail without wind, I can row without oars, but I cannot part from my friend without tears.” Siinäpä se olennaisin: mikään ei kanna niin kuin sokea usko, eikä mikään ole niin mahdotonta kuin menetys.

Yritän kuvitella itseni tänne 1970-luvulla enkä oikein pysty siihen. Olen niin turvallisuushakuinen ja helposti kiintyvä ihminen, että häärättyäni jonkin romukasan päällä tai rekan perävaunussa polvet ruvella olisin varmasti tullut seuraavana iltana paikalle muuttokuorman kanssa. Omassa elämässäni pelkkien vartaloiden kohtaamiset ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet hiekanjyviksi, jotka vain hiertävät muuttumatta koskaan helmiksi. Mutta ehkä olisin silti kiertänyt illasta toiseen näissä raunioissa rakkautta etsien ja tullut lopulta saman hyökyaallon nielaisemaksi, joka huuhtoi Finkin ja niin monta muuta kaltaistani pois tästä elämästä.

Mieleen palautuu Fink-kirjaan sisältyvä taidehistorioitsija Jonathan Weinbergin essee, jonka näkemykset ovat kaukana aids-kirjoittelun nostalgisoivasta valtavirrasta. Weinbergin mielestä Finkin kuvia katsellessa tulisi torjua ajatukset siitä, että aids-epidemia oli vain väistämätön valomerkki 1970-luvun bileille. Pikemminkin Weinberg näkee Finkin kuvien raunioituneet rakenteet vanhan moralistisen maailmanjärjestyksen symboleina ja niiden keskellä kukoistaneen rakkauden osana yhä jatkuvaa seksuaalista vapautumista. Näin nähtyinä Finkin kuvat eivät edusta murskautunutta seksuaalista utopiaa, vaan yhä elävää unelmaa – seksuaalista vallankumousta, joka kenties aikanaan koittaa hivin ja aidsin jäätyä historiaan.

Minä en taida muuttokuormani kanssa mahtua siihenkään, ja mitäpä tuosta, kun olen jo turvasatamani löytänyt. Nyt seison tässä ja tyydyn mielessäni katselemaan Leonard Finkiä ja kaikkia muita rantojen miehiä, jotka Ishmaelin tapaan puristivat toisiaan niin että he sekoittuivat toisikseen. Aika velikultia.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan  vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.” 

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta. 

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten  ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa  oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)

Viisi biisitärppiä 4

Äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1927.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarissa ahmaistaan pääsiäisen kunniaksi viisi yllätysmunaa, joista paljastuu kevään kuumottavimmat kipaleet. Toivottavasti sateenkaari-Suomen alueraadit ovat valmiina jakamaan muutakin kuin vain pisteitä.

Tämänkertaiset tärpit saavat myös luvan toimia soivana postikorttina suoraan New Yorkista, missä Hulivilipoika oli juuri huvittelemassa ja huhkimassa tulevia blogijuttuja varten. Pysykää siis kuulolla!

Josef Salvat: Closer

”Minulla on mieshuoran sydän ja huoran häpeä, rakastajan vartalo ja masokistin aivot”, laulaa Josef Salvat ja erottuu taatusti formaattiradioiden lähetysvirrasta. Salvat on biseksuaali aussipoppari, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Will Youngin ja Hurtsin poikien väliin, alle tai päälle, mutta brittimelankolian sijasta tarjolla on surua suoraan Sydneystä. 

Kun Salvatin tuoreen Night swim -levyn deluxe-versiosta karsitaan kaikki turha luksus, jäljelle jää kahdeksan laatulaulua. Niiden joukossa ovat edellä siteerattu Hustler-single sekä levyn päättävä kieroutunut Killing me softly -variaatio In the audience, jonka kertoja pystyy ilmoittamaan kumppanilleen suhteen päättymisestä vain laulamalla siitä kaikkien kuullen konsertissaan.

Levyn tanssittavampaa puolta edustaa nyt kuultava Closer-kappale. Se on globalisoitunutta maailmantuskaa uhkuva oodi etäsuhteelle, jossa suhteen toinen osapuoli pakenee kertojan lähentymisyrityksiä henkisesti ja maantieteellisesti. Jos et sä soita, jäljellä ei lopulta ole juuri muuta kuin etäisyys: ”But you're choosing Stockholm / you’re choosing New York / you touch down in Sydney / everywhere that I’m not / we’re going the distance / but how can’t you see / all this resistance / ain’t coming from me.”

Draco Draco: In the dark

Seuranhakupalvelu Grindr on yhyttänyt yhteen monta miestä, mutta harvemmin niin pitkäksi aikaa, että siitä ehtisi syntyä levy. Lontoolais-berliiniläinen duo Draco Draco saattaakin olla maailman ensimmäinen Grindr-bändi. Bändin laulaja Danny Polaris kertoo DNA-homolehden haastattelussa alkaneensa tylsistyneenä chattailla David Whitingin kanssa, koska tällä oli Grindr-profiilissa niin kiva kissapaita. Ruumiinnesteiden sijasta miehet olivat päätyneet vaihtamaan demoja, ja lopputuloksena oli Draco Dracon viime syksynä ilmestynyt esikois-EP River cry.

Bändin synkkäsävyisen hedonistinen pop on omiaan samoihin alusvaatebileisiin kuin vaikka Scissor Sistersin Night work -levyn kevätkiimaiset nylkytykset. Paras esimerkki tästä on nyt kuultava In the dark, jonka kertoja tulee nykäistyksi nahoistaan yön kuninkaan laserkatseen voimasta ja saa melkoisen kutkan nivusiin: ”Don’t leave me in the dark / don’t leave me with the lights turned out / don’t leave me in the dark / cause I’ll find you and turn you on.”

Bloc Party: Eden

Indierokki ei ole Hulivilipojan heiniä, joten ihmekö tuo, että tietämykseni brittibändi Bloc Partysta rajoittui lähinnä nokkamies Kele Okereken homouteen. Tilanteen muutti bändin viime syksynä julkaistu viides albumi Hymns, jolla juhlivat ennen muuta elektroniset vaikutteet.

Nyt kuultavassa ekstaattisessa Eden-kappaleessa pössytellään sätkää sen verran antaumuksellisesti, että paratiisin portit lävähtävät auki. Lisää vain 72 neitsyttä: ”Take me to the garden / stand with me naked by the tree / feed me poisoned apples / feed me till I forget everything / with each bite we take.”

Tämä huumeiden ja seksin yhdistelmä kytkee kappaleen osaksi maailman suurkaupunkien chemsex- eli seksihuumekulttuuria, jonka kielteisiä puolia on puitu kansainvälisissä homolehdissä viime kuukausina melkoisesti. Kannabista ei sinänsä lasketa chemsex-huumeeksi, mutta Eden-kappaleen chemsex-kytköksestä tekee ilmeisen sanoituksessa mainittava ”kristallikatseinen käärme”, joka on verhottu viittaus kaikkein pahamaineisimpana seksihuumeena pidettyyn metamfetamiiniin eli kristalliin.

Bright Light Bright Light: Happiness (solo piano)

Bright Light Bright Light -taiteilijanimellä esiintyvä brittiläinen elektropoppari Rod Thomas tunnetaan yhteistyöstä mm. Elton Johnin ja Scissor Sistersin Ana Matronicin kanssa. Hulivilipoika ei kuitenkaan suostunut häikäistymään tästä musiikillisesta kirkasvalolampusta ennen tämäntalvista Solo piano versions -albumia, jolla kuullaan ilkosilleen riisuttuja versioita Rodin aiemmista ralleista.

Levyn kermalistoa edustaa Life is easy -albumilta (2014) poimittu Happiness, jonka alkuperäisversio kuulostaa lähinnä Ace of Basen seitsemännen comeback-kokoelman uutuusraidalta. Pianoballadina laulun hieno teksti pääsee kuitenkin oikeuksiinsa.

Laulun minäkertoja muistelee mennyttä rakkautta vailla katumusta tai katkeruutta – eihän onni ole ollut kuollut, se on vain siirtynyt jonkun toisen huulille ja hyväilyihin. Kertojan kirkasotsaisuus kätkee kivun, joka odottaa vielä vapautumista vanhoista tunteista: ”Oh happiness hasn't left / just moved from my hands / to somebody else's / oh happiness isn't dead / just moved from my mouth / to somebody's breath / it's whispering, if you want to hear / it's all around, if you want to feel / it's everywhere – – in time scars will fade.”

Samir & Viktor: Bada nakna

”Torilla tavataan” -toteamus on tähän saakka vienyt ajatukset lähinnä Mantaa häpäiseviin makkaraniskoihin, jotka rientäisivät kyllä panemaan rajoja kiinni, jos vain känniltään pystyisivät. Vaan ei enää! Ruotsin tämänkeväisten viisukarsintojen jälkeen sanonta assosioituu lähinnä kahteen kiiltokuvankauniiseen salibarbiin Samiriin ja Viktoriin, jotka laulavat ikiteinipoppia ja julistavat tapaavansa Sergelin torilla – alasti! Mukaan ovat tervetulleita kaikki paitsi vihaajat, eli kaiken maailman katupartioiden on turha vaivautua.

Miten raikasta. Miten ruotsalaista. Miten hyväkroppaista! Vielä kun pojilta olisi nykäisty bokseritkin pois, homokansanjuhla olisi ollut kiistaton.

Samir & Viktor -duo onnistui harhauttamaan yliminääni jo viimevuotisella viisubiisillään Groupie, jossa he lanseerasivat meitsien rinnalle me-itsien käsitteen (”inga mera selfies / för vi ska ta en groupie”). Pojat eivät kaiketi ole sateenkaarikansalaisia, mutta toki heidän kanssaan voisi pienen ryhmäkuvan ottaakin. ”Ei se ole selfie-keppi. Olen vain iloinen nähdessäni teidät.”

Muista myös esityksen viitottu versio, joka entisestään korostaa kappaleen ”det finns plats för alla här / oavsett vem du än är” -sanomaa. Ja toki strippaavalle viittomakielen tulkille aina tilaa ja paikkoja riittääkin.

Samasta aiheesta:

Viisi biisitärppiä 3

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 2/2

Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.

Poikkeavien bileet

Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.

Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.

Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.

Vaasan työväen purjehdusseuran maja.

Ihan alasti

Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:

Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.

Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä. 

Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:

Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.

”Toto, me ei taideta olla enää Pohjanmaalla.”

Fenix ja Albatross

Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.

Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.

Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.

Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.

Kyltti Vaasassa.

Postipankin Pride

Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.

Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA. 

”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.

Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.

Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.

Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.

Ensimmäinen lukemani Z-lehti. Uudistunut lehti oli juuri aloittanut lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun, jossa pervo-sanaa käytettiin kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yleisnimenä. Lehdessä leivottiin Kalliosta Helsingin pervojen omaa kaupunginosaa, sukellettiin sumuiseen San Franciscoon ja neljään muuhun pervomatkakohteeseen, vertailtiin Helsingin pervobaarien katukosteuttamoja eli terasseja ja esiteltiin kesän kuumimmat hiustyylit: ”Blondattuun pohjaan saatiin punaiset kertakäyttöraidat värillisellä muotovaahdolla – – ja citymiehen ’Yhden illan juttu’ oli valmis.” Sin City mainosti anustappeja (neljä eri kokoa, alk. 65 markkaa), ja Men's Room kaupitteli ”Suomen suurinta kontaktimonistetta homomiehille. Joka numerossa satoja rohkeita ilmoituksia.”

Mahdotonta mansikkakiisseliä

Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.

Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.

Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.

Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.

Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.

Madonnaa ja maitojauhetta

Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.

Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.

Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.

”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. 

Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.

Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.

Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.

Entinen Nuorisotalo, nykyinen Kulttuuritalo Fanny heinäkuussa 2015.

Päiväkodin privaattibileet

Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.

Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.

Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.

Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.

Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.

”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.

SE!-lehti 9/95.

Pikkupoikien varjelua

SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.

Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”

Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.

Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:

Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.

Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:

Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!

Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.

17 again

SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.

Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.

Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.

Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.

All those fake celebrities

And all those vicious queens

All the stupid papers

And the stupid magazines

Sweet dreams are made of anything

That gets you in the scene

And it feels like

I'm seventeen again

Feels like I'm seventeen

(Lennox/Stewart)

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä