Kenkää menneisyydelle – ”Kinky Boots” -musikaali

Kauneinta maailmassa on kenkä – ja mitä kinkympi, sen parempi. Näin julistetaan Broadwayn uudessa hittimusikaalissa Kinky boots, jonka katsastin keväisellä New Yorkin -matkalla.

Kinky boots (2013) on musikaaliguru Harvey Fiersteinin (La cage aux folles) ja pippurisen poptähden Cyndi Lauperin yhteistyön hedelmä, ja se on vetänyt täysiä salillisia sekä rohmunnut useita Tony-teatteripalkintoja. Menestys ei tunnetusti ole laadun tae, mutta Kinky boots on mainio hyvän tuulen musikaali, joka viihdyttää enemmän kuin kiihdyttää. Suurimman huomion varastaa Lauperin mukaansatempaava musiikki, ja siinä sivussa kerrotaan pari kannustavaa ja koskettavaakin kasvutarinaa.

Kinky boots perustuu samannimiseen draamakomediaan vuodelta 2005, ja se kertoo tosipohjaisen tarinan Charlie-nimisestä nuorukaisesta, joka varttuu Keski-Englannissa kenkätehtailijan poikana. Isä edellyttää Charlien (musikaalissa Andy Kelso) jatkavan perheyrityksen vetäjänä, mutta poika päättää pyristellä irti velvollisuuksien ikeestä ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä, kun Charlien isä kuolee äkillisesti ja konkurssikypsä kenkätehdas jää pojan kontolle.

Sattuman oikusta Charlie tutustuu Simoniin (Billy Porter), joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin Charlie. Siinä missä Charlien isä oli yrittänyt saada poikaansa kiinnostumaan kengistä, Simonin isä oli kaikin tavoin yrittänyt pitää tämän erossa kopottimista – varsinkin äidin kauniista punaisista korkokengistä, joissa poika niin mielellään tanssahteli. Miesten kohdatessa Simon asuu Lontoossa ja esiintyy Lola-nimisenä drag queenina, mutta yksi asia on ennallaan: korkkarit hiertävät ilman isän paheksuntaakin, koska isokoipisen miehen on hankala löytää sopivaa paria. 

Tämä saa Simonin/Lolan ehdottamaan Charlielle ilmiömäistä liikeideaa: Charlien kenkätehtaan pitäisi alkaa tehdä sopivan kinkyjä naisten kenkiä miehille. Juonenkäänne saattaa kuulostaa kaukaa haetulta, mutta juuri näin kävi myös oikeassa elämässä, kun brittiläinen Steve Pateman päätti ryhtyä valmistamaan miesten fetissijalkineita perheensä kovaonnisen kenkätehtaan pelastamiseksi. 

Simonin/Lolan ja Charlien yhteistyö alkaa, ja Lola pelmahtaa drag-enkeleineen tehdastyöläisten ihmeteltäväksi. Tämän jälkeen on luonnollisesti luvassa on monenlaisia vastoinkäymisiä ja kommervenkkejä, kuten oheisesta traileristakin voi päätellä.

Drag-teeman vuoksi Kinky bootsin selkein vertailukohta on kulttielokuvasta musikaaliksi sovitettu aussipläjäys Priscilla – aavikon kuningatar, jonka näin pari vuotta sitten Lontoossa ja uudelleen viime syksynä Tukholmassa. Priscillalla on Kinky bootsiin verrattuna selkeä etulyöntiasema: se on jukebox-musikaali, joka perustuu mm. Madonnan, Donna Summerin ja Tina Turnerin ikivihreisiin ja itsestään lämpiäviin hitteihin. Kun tulkitsijoina on kaiken lisäksi joukko drag queeneja, tuloksena on karkkikauppamaisen värikäs mutta sopivan räävitön kokonaisuus. 

Kinky bootsilla ei ole henkivakuutuksenaan hirmuista hittikavalkadia, vaan se nojaa musikaalisäveltäjänä debytoivan Cyndi Lauperin originaalikappaleisiin. Lauper on kertonut ammentaneensa lauluihin aineksia lapsuutensa suosikkimusikaaleista, ja lopputuloksena on suloinen sekamelska poppia, rokkia, funkia, dance-nostatusta ja jopa tangoa. 

Musikaalina Kinky boots on Priscillaa hillitympi ja sisäsiistimpi, mutta kuitenkin sen verran dragtastic aikuisten satu, että sen ei tarvitse kontata kaappiin häpeämään. Ainakin Al Hirschfeld Theatren yleisö hurrasi lopuksi niin, että katto oli lentää. Tässä pienenä maistiaisena notkeasti nylkyttävä menopala Sex is in the heel, jonka tulkitsee Lolaa näyttelevä Billy Porter.

Kinky bootsin uskottavinta antia on Charlien ja Simonin vaikeiden isäsuhteiden kuvaus. Molemmat miehet joutuvat tarinan kuluessa kasvamaan ulos isiensä kengistä. Charlien pitää kasvaa siihen rooliin, joka hänelle on varattu pienestä pitäen, eli ryhtyä jatkamaan perheyritystä. Simonin puolestaan on päästävä sinuiksi sen kanssa, että hän hylkäsi perinteisen miehenroolin ja jäi siksi vaille isänsä hyväksyntää.

Varsinkin Simonin tilinteko tiivistyy selkäpiitä hiveleviin voimaballadeihin Not my father’s son ja Hold me in your heart, jotka tarjoavat musikaalin tunnehuiput. Hold me in your heart kertoo anteeksiannosta ja Not my father’s son oman kipeän menneisyyden hyväksymisestä sen verran uskottavin sanoin, että kokonaisuudesta ei tule sokerikuorrutettua unelmahöttöä:

Look at me powerless and holding my breath

trying hard to repress what scared him to death

it was not that easy to be his type of man

to breathe freely was not in his plan

and the best part of me

is what he wouldn't see

I'm not my father’s son

Jos ette ole lähiaikoina menossa New Yorkiin, Kinky boots voi ehtiä sitä ennen rapakon tälle puolen. Musikaali on nimittäin näillä näkymin tulossa ensi-iltaan Lontoon West Endissä vuonna 2015. Itse toivon seuraavaksi Priscilla-musikaalin rantautumista Suomeen. Svenska teaternilla olisi nyt erinomainen sauma, kun musikaali on jo valmiiksi käännetty ruotsiksi – ja sangen mainiosti onkin. Det regnar män, halleluja!

Halvimman ja nopeimman musikaalielämyksen tarjoaa kuitenkin Spotify, josta löytyvät sekä Kinky bootsin että Priscillan kappaleet alkuperäiskokoonpanojen tulkitsemina.

Muita musiikkiaiheisia kirjoituksia:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
”Disco Discharge” paketoi homodiskon

Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Viime jaksossa kevät tuli kaupunkiin. Pakoilimme sensaatiolehtien toimittajia, juhlimme kieltolain loppumista ja päädyimme lopuksi Sirkan tansseihin, joissa oli miesten haku. Lopuksi suuntasimme Stadionin kentälle iltalypsylle.

Karuselli kiva, kiva on

sinne minä aina pääsen lauantaina

pienemmiltä markka ja suurilta viis

joko käy, joko käy, joko karuselli käy?

no hei, hei, hei se matkahan vei

nyt cowboy tässä ratsastaa ja säikähdä ei – –

villin lännen malliin saaliin saamme kalliin

satimeen saan karhun ja taljan mä myyn

joko käy, joko käy, joko karuselli käy?

(Kari Tuomisaari)

Kävelen ystäväni ”Karin” kanssa kohti Karusellia. Nimi on peräisin Valdemar Melangon Puistohomot-kirjasta (2012), ja sitä käytettiin homojen suosimasta kohtaamispaikasta, jota rajasivat Olympiastadion, kaupunginpuutarha, Helsinginkatu, Mäntymäen kenttä [entinen Messukenttä] ja Töölön kisahalli [Messuhalli]. Karuselli-nimeä en ole nähnyt käytettävän muissa lähteissä, mutta se on sikäli kuvaava, että alue oli pitkään varsinainen huvipuisto, jossa riitti käyntikohteita ja vehkeitä joka makuun. Nimi oli tullut Melangon mukaan ilmeisesti siitä, että alueelle oli tyypillistä cruising eli kiertäminen Mäntymäen kentältä Mäntymäelle ja sieltä Mäntymäentietä takaisin kentälle. Mäntymäestä on käytetty homoslangissa myös kuvaavia nimityksiä Venuskukkula ja Kyrpävuori.

Eri lähteissä on eriäviä näkemyksiä siitä, koska Karusellista tuli homojen suosima kohtaamispaikka. Keskusteluseura Psyken 96-lehden 3/69 jutun Stadionin mäessä vilkas kesäkausi mukaan ainakin Mäntymäellä on pitkät perinteet kruisailualueena: ”Venuskukkula, mäki Stadionin, Eläintarha[n]ntien [nykyisen Helsinginkadun] ja Mäntymäentien välissä on ollut vuosikymmenien ajan eräs Helsingin suosituimpia ulkoilupaikkoja, jossa seksuaalisesti poikkeavat ovat käyneet.”

Aluetta ei kuitenkaan mainita Helsingin 1930–1950-lukujen homoelämää koskevissa haastatteluissa, jotka on julkaistu Seta-lehden numeroissa 2–4/88. Neljäkymmentäluvun kohtaamispaikkoja muistellessaan haastateltu homomies toteaa vain: ”En muista, että opiskeluaikana [vuodesta 1946 eteenpäin] olisi käyty Laakson kentällä ja Mäntymäellä. Se tuli myöhemmin.” Aluetta ei mainita myöskään tämän juttusarjan 2. osassa siteeraamassani Jallu-lehden 11/59 jutussa tai Viikon totuus -lehden 1960-luvun alun jutuissa, joissa muuten listataan säntillisesti Helsingin kohtaamispaikkoja. Ensimmäinen maininta löytyy vasta Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta Miten löydän ystävän. Kieltolain aikana kirjoitettu juttu pursuaa verhottuja sanakäänteitä ja viittauksia homojen kruisailukoodistoon: ”[Olympiastadionin kallioilla] saa aina tietää oikean ajan ja tulta saa savukkeeseen, liikkuipa vaikka aamuyöstä. – – Kauniina iltana voi vain seistä ja odottaa, että joku tulee juttelemaan. Ja ne, jotka kulkevat yksin, kaipaavat eniten toistensa seuraa.”

”Niitä Helsingin paikkoja”. Kartta 96-lehdessä 3/70.

Karusellista tuli siis mitä ilmeisimmin suosittu vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, vaikka Mäntymäellä olikin ollut sutinaa jo aiempina vuosikymmeninä. Tätä tukee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistu muistelo, jonka mukaan Stadionin alue nousi laajemmin suosioon vasta, kun liikenne Kissalankujalla Eduskuntataloa vastapäätä lopahti [ks. juttusarjan 1. osa]. Siihen saakka oli oltu paljon keskustassa, mutta 1970-luvun alussa levittäydyttiin etäämmälle, ja samalla Mäntymäki nousi uuteen arvoon.

Kun opiskelija Valdemar Melanko keräsi Karusellissa aineistoa homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa, alue oli jo huippusuosittu seurustelupaikka. Melangon Puistohomot-kirjasta löytyy seuraava raportti, joka on päivätty kesän kuumimman metsästyskauden aikana 27.6.1970: 

Kahden tunnin aikana alueella kävi arviolta 100 henkilöä. Myös autoja kävi paikalla runsaasti. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt yhtä aktiivista iltaa. Paljon kolmen tai neljän hengen ryhmiä, jotka vain seurustelivat keskenään. Yksinäisillä kulkijoilla näkyi olevan erittäin suuria vaikeuksia kontaktin saamisessa. Liikehtiminen Karusellissa alkaa saavuttaa Tukholman Kuninkaallisen kirjastopuiston eli Humlegård[en]in tunnelmaa. Seurasin viime kesänä siellä arviolta noin kahdensadan kaverin liikkumista verrattain pienellä alueella.” [Humlegårdenista ks. Homohistoriallinen Tukholma -jutut]

Karuselliin sijoittuva novelli 96-lehdessä 3/75.

Pömpeli, puu ja puistotie

Karusellin kiintopisteenä toimi Mäntymäen kentän vieressä Kisahallia vastapäätä sijainnut pisuaari, joka tunnettiin nimellä Jennyn teehuone. Teehuone tulee englannin homoslangisanasta tea-rooming, jolla on Wikipedian artikkelin mukaan viitatty julkisissa vessoissa (t-room eli toilet room) harrastettuun seksiin. Mystisen Jennyn henkilöllisyys sen sijaan on hämärän peitossa. Voi toki olla, että hän oli paikan muinainen kanta-asiakas, jolle oli vanhan homoperinteen mukaisesti annettu naisen nimi. Oma villi veikkaukseni on kuitenkin se, että Jennyn teehuone on poimittu suoraan John Rechyn kohutusta homoromaanista City of night (1963, suom. Kaupunkien yössä). Siinä vessan edessä keimaileva neitihomo huutaa minäkertojalle: ”Hi babe – welcome to Jenny's Tearoom – and, you understand, Im Jenny, and this is my tearoom.”

Kanssain käyös armahain

me teetä juomme kahden vain

oon minä sun ja sinä minun ain

kenkään ei lähellä arvata saata

onnemme päivät voin iäksi taata

koskaan ei varmaankaan pilviä taivaalla näy

(Hannes Konno)

Jennyn teehuoneen, Mäntymäen ja Mäntymäen kentän lisäksi Karusellin kohteita olivat Valdemar Melangon mukaan pisuaarin viereiset puistokujanteet penkkeineen, Mäntymäelle nouseva hiekkakäytävä sekä kentän laidalla olevan muuntaja-aseman [käsittääkseni vedenottamo] muuri pusikoineen.

Eri kohteilla oli myös hieman erilaiset funktiot: Jenny toimi sekä kontaktinottopaikkana että varsinaisen aktin tapahtumapaikkana. Viereiset puistokujanteet penkkeineen taas olivat kohtaus- ja seurustelupaikkoja. Penkeillä otettiin kontaktia tarjoamalla vierustoverille tupakkaa tai aloittamalla keskustelu; rohkeimmat saattavat hipaista polvea, painaa jalan toisen jalkaa vasten tai aloittaa muunlaisen hipelöinnin. Sääntönä oli Melangon mukaan se, että penkille istujalle käytiin tarjoutumassa, eli tulija paljasti tarkoitusperänsä ensin.

Mäntymäen kentällä ”vedettiin uistinta”, eli kuljettiin edestakaisin ja pyrittiin saamaan seuraaja perään. Kenttää suosivat myös autot, jotka pyörivät ympäriinsä matkaseuraa etsien. Puistohomot-kirjan mukaan etiketti sanoi, että jos auto aikansa kierreltyään pysähtyi jonkun henkilön kohdalle, tämän oli mentävä sisälle – muuten auto jatkoi matkaansa.

Hymyn suot kellä auto on

katseen luot veneen mastohon

roturatsujen luokse kiire on sun

minä sulta vain unohdun

(Saukki)

Vedenottamon muuri oli kontaktinottopaikka ja sen takainen pusikko aktipaikkana. Mäntymäelle johtava hiekkakäytävä oli suosittu pysähdyspaikka ja itse Mäntymäki tarjosi monipuolisesti seurustelu- ja aktipaikkoja.

Vedenottamon muurin vieressä seistiin näytillä ottajaa odottaen.
Se toimi siis samoin Kissalankujan ”Itkumuuri”,
jolla päivystimme juttusarjan 1. osassa.

Mäkilähtö

Ystäväni ”Kari” löysi tiensä alueelle joskus 1960–1970-lukujen vaihteessa. Hän oli nähnyt Iso Roobertinkadun pornokaupasta ostamassaan 96-lehdessä edellä olevan kartan Helsingin homopaikoista ja bongannut siitä ”Stadionin mäen” eli Mäntymäen. Saatuaan paikan tietoonsa Kari oli jo samana iltana noussut Mäntymäelle Hammarskjöldintien puolelta. Tänä kevätiltana reilut 40 vuotta myöhemmin Kari muistelee, miten hän oli ensimmäisenä iltanaan nähnyt pimeässä ”ukkoja hiippailemassa puskissa” ja pelännyt koko ajan, kalahtaisiko pullo päähän.

Pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä esimerkiksi edellä mainittu 96-lehden 3/69 kansijuttu Stadionin mäessä vilkas kesäkausi keskittyy Mäntymäen pahoinpitelyihin. Lisäjännitystä kieltolain aikaiseen kruisailuun toi myös julkinen inkvisiittori Hymylehti kuvaajineen: 

Tänä kesänä [Mäntymäki] on yhtäkkiä joutunut lehdistön ja rikollisten mielenkiinnon kohteeksi. Tiedossamme on kaksi pahoinpitelyä, toinen heinäkuulta, toinen elokuulta. Jos liikut mäessä, älä lähde kovin kauaksi pimeisiin pensaikkoihin, missä pahoinpitelyt ovat tapahtuneet. Turvallisinta on pysytellä mäen laella tien lähettyvillä, jossa useimmat liikkuvat. – – Torstaina 14.8. kävivät Hymylehden valokuvaajat paikalla ikuistamassa illan toimintoja. Tuloksena oli kuulemamme mukaan onnistunut kokoelma valokuvia eri henkilöistä – –. Kerrottakoon niille, jotka eivät paikkaa tunne, että parhain aika alkaa n. klo 22. Mäki ei ole yksinomaan helsinkiläisten kohtauspaikka, vaan siellä tapaa myös muilta paikkakunnilta, erityisesti lähimaakunnasta tulleita.

Kuten mekin nyt, Kari oli kävellyt ensimmäisenä iltanaan Mäntymäeltä alas Stadionin puolelle ja kohdannut nurmikolla kaverin, jota oli mennyt rohkeasti moikkaamaan. Kun Kari oli kysynyt, onko mies iltakävelyllä, tämä oli vastannut: ”En, vaan olen etsimässä homoseksuaalista seuraa.” Kari oli ollut ällikällä lyöty ja todennut olevansa samalla asialla. Siitä miesten matka oli jatkunut Hesperian puistoon, joka oli ollut erittäin vilkas homojen kohtaamispaikka 1930–1950-luvuilla. Paikalle tultuaan Kari ja mies olivat etsiytyneet penkille puiston hämärään nauttimaan toistensa seurasta.

Kaupungissa on yö, en silti tähtiä nää

ei tähdet tuhannet tuikikaan

ne taakse harmaiden harsojen jää

kaupungissa on yö, puistoon kanssasi jäin

sä seisot edessäin täynnä toivoa

ja silmäsi kertovat näin

eläköön elämä ja yö

eläköön tumma taivas ja tähtien vyö

(Veli-Pekka Lehto)

Kun Kari oli näin saanut pään auki, hän kertoo olleensa sen jälkeen alueella ”kuin tikka joka ilta” ja jääneensä siihen suorastaan kiinni. Vaikka Kari kuinka olisi vannonut itselleen menevänsä vain Hakaniemen torille asti iltakävelylle, Jenny veti lopulta puoleensa magneetin lailla. Karuselli-nimitystä Kari ei muista kuulleensa, vaan hänen mukaansa tavattiin puhua Jennylle menemisestä, vaikka tarkoitettiin koko Stadionin aluetta. Karusellin piiri pieni pyörii -periaate on sen sijaan hänellekin tuiki tuttu: 

Alhaalla kentällä ajattelin, että käyn vielä tuolla mäellä ja lähden sitten kohtiin. Mäellä kuitenkin näin, että hei, nyt alhaalla liikkuu joku uusi. Mäpäs käyn vielä siellä ja sit mä lähden kotiin. Alhaalla päätin, että eikun mä katon vielä, ketä tuolla ylhäällä on. Eli sitä väliä tuli ravattua edestakaisin, eikä kotiin päässyt ennen kuin temput oli tehty. Nuorena oli seksin nälkä, ja Jennyllä oltiin satoi tai paistoi, oli kylmä eli lämmin. Toisaalta kuulin täällä ensimmäistä kertaa senkin, että homoilla voi olla myös pitempiä suhteita kuin vain ”runkku ja hei”. 

Kiihkoa, kaipuuta ja kaksoiselämää

Karilla on Jenny-vuosilta enimmäkseen hyviä muistoja. Täällä kiertäessä kohtasi kaltaisiaan paitsi fyysisesti myös henkisesti. Välillään käytiin puskissa ja ”kateltiin, millainen letkunpätkä toisella on housuissa”. Välillä taas juteltiin ja juoruttiin ystävien ja tuttujen kanssa. Jenny tai Karuselli oli Karille siitäkin miellyttävä paikka, että hän ei ole absolutistina koskaan viihtynyt ravintolamiljöössä. Esimerkiksi Vanhan Kellarissa hän kävi vain kerran pari, samoin myöhemmässä Gay Gambrini -homoravintolassa.

Hyvin toisenlainen kuva Karusellin elämästä välittyy kielentutkija Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään -muistelmista. Nuutinen kiersi täällä osittain samoihin aikoihin Karin kanssa 1970-luvun puolivälissä, mutta hänen ihmisen ikäväänsä sekoittui usein vahva paljastumisen ja väkivallan pelko: 

Ruusulankadulta [Sirkan tansseista] oli lyhyt matka Stadionin kentälle ja puistoon. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen siellä harhaili yön kumppanin etsijöitä. Muistan Helsingin syksyistäni ja talvistani hirvittävinä ja nöyryyttävinä talvi-illat ja yöt Stadionin kentällä. Se oli tapaamispaikka, josta voi löytää jonkun. Välillä välähtivät autojen kirkkaat valokeilat. Valokuvattiinko? Mitä tapahtui? Oliko puiston pimeydessä liikkeellä rikollisia jengejä hakkaamassa? Välillä mielessä oli ajatus: entä jos työtoverit tai tavalliset ystävät näkisivät minut täällä? Mitä jos he tietäisivät, miten lauantai-iltojani vietän? Olin ehkä ollut tavallista mukavaa iltaa viettämässä jonkun luona ja lähtenyt normaaliin aikaan kotiin mutta mennytkin puistoon ja Stadionin pisuaariin. Syksyisissä ja talvisissa puistoissa harhaili puolihumalaisia miehiä etsimässä suurta rakkauttaan.

Kolmas ja sangen hykerryttävä kuvaus Karuselli-kruisailusta, kävijöiden moninaisista tarpeista sekä kaksinaismoralismista ja nokkimisjärjestyksestä löytyy 96-lehden 9/76 jutusta Puistoelämää IV. Jutun on kirjoittanut nimimerkki ”Paris”, ja se sijoittuu Jennyn teehuoneen viereiseen puistikkoon:

No niin, pukeuduin siis tavalla, jota pidin odotettavaan tilanteeseen sopivalta: ei mitään liian huomiota herättävää tai monimutkaista riepua, vaan jotakin kevyttä ja sellaista, joka – niin no tehän tiedätte, irtoaa niskaa nykäisemällä. – – Hiestä märkänä ja vähän muustakin pysähdyin turvalliselta tuntuvan puun katveeseen. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, etten taas ollut joutunut sellaisen seurapiirin reviiriin, jota vaatimaton pistetasoni ei edellyttänyt ainakaan tässä vaiheessa. Totesin olevani risteyksestä laskettuna kolmas lehmä vasemmalla, mikä pärstäkertoimeeni nähden oli kylläkin hieman yläkanttiin, mutta olosuhteet naulitsivat minut toistaiseksi tähän. – – Tuuli väristeli lehtipuiden yläoksia ja samanlaisia pieniä kohahduksia kävi silloin tällöin parissa pienessä kanaparvessa uusien tulokkaiden saapuessa. Kauneus kauneuden perään porhalsi paikalle neitseellisen poikamaisesti tähän parthenogeneettiseen happeningiin kuka itsepölytyksen kuka muissa peloissa. Useimmat pyrkivät heti aluksi tekemään ympäristölleen selväksi, että joskin he tosin olivat puistossa, niin eivät toki ollenkaan niistä syistä kuin joku pintapuolinen olento voisi kuvitella tai jotkut rahvaanomaisten asioiden harrastajat tosiasiassa täällä olivatkin. Ei he tulivat pelkästään ylläpitääkseen tässä yhteisössä asemaansa pienpiirin julkkiksina, pysyttääkseen meikälehdistön ajan hermolla tai joistakin muista velvoittavista syistä. Monet kaunokkaat kävivät paikalla myöskin epäilemättä pelkästään mielenterveydellisistä syistä tyydyttämässä täällä päivän varrella lommoutunutta itsetuntoaan ja tarjoamassa tavallisille pulliaisille silmän ruokaa. Luonnollisesti eräiden tulolle lieventävinä asianhaaroina olivat alkoholi ja kova kohtalo. Joku kaunosieluinen esteetikko varmaan etsi täältä pahan määritelmää luottaen tulevansa raiskatuksi. Mutta epäilemättä siellä oli myös muutama sellainen, joka oli tullut itse Asian vuoksi.

Puistopanodraamaa

Astelen Karin kanssa Mäntymäen kentän poikki, ja pian edessämme on pensaiden reunustama ruohikkoläntti, jonka ohitse pyöräilijät suhahtelevat. ”Tässä se Jenny oli”, Kari sanoo.

Jennyn teehuone oli sikäli erikoinen paikka, että se sijaitsi aivan Kisahallin kulman poliisiasemaa [nykyistä juoppoputkaa] vastapäätä. Vaati melkoista pokkaa häärätä kusiputkassa, kun poliiseja pyöri kivenheiton päässä. Karikin muistaa tapauksen, jossa mustamaija oli ajanut pömpelin eteen ja eräs pömpsän pojista oli ”vetänyt ittensä kiemuraan” ja alkanut keimailla autossa istuneille poliiseille provosoivasti. Poliisit olivat kuitenkin poistuneet vähin äänin paikalta. Kieltolain aikana tehtiin toki myös pidätyksiä, joista Valdemar Melankokin raportoi Puistohomoissa.

”Jennyn teehuoneen” puistikko 29.4.2014.

Melangon mukaan monet puistohomot välttelivät pisuaareja, koska ne olivat pääasiassa persoonattoman aktin tapahtumapaikkoja. Pisuaareja karttoivat myös aloittelijat, jotka vain pyörivät niiden ympärillä uskaltamatta mennä sisälle. Toisaalta pisuaareja käytettiin jonkinlaisina kiihotuspaikkoina: sama kiertäjä saattoi pistäytyä niissä useampia kertoja katsomassa, olisiko sisällä ketään iskettävää. Tällöin hän joutui usein persoonattoman aktin todistajaksi, mikä lisäsi omia kierroksia. Melanko toteaa myös, että tämäntapainen kiertäminen muodosti itsetarkoituksen niille, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontakteja.

Edellä siteeratussa Puistoelämää IV -jutussa Karusellin kävijäkuntaa ja sen käyttäytymistä kuvataan huomattavasti sarkastisemmin: 

Tuolla jotkut istuutuvat penkeille. Niistä ei koskaan ole mihinkään. Aktiiviset ja arat liikkuvat jatkuvasti, aktiiviset hitaan varmasti ja vakaasti, arat taas nopeasti puikkelehtien. Toiset hätäilevät tämän tästä ulkovessassa, toiset eivät käy siellä suurin surminkaan. Elegantti pienpiiri jatkaa henkevää keskusteluaan viimeaikaisista tapahtumista: että se meni sen kanssa, kuvitella! Tämä on tällaista puistopanodraamaa, viatonta ja vähän turhanpäiväistä. Hiljaiseloa kliseissä, niin sanoakseni. Täällä näkee pääasiassa ihmisiä, jotka ovat leikelleet itsestään kaiken turhan eli olennaiset tunteensa pois ja opettelevat liikkumaan varjoina varjoisassa maailmassa. Valtakulttuurin varjossa ja helmassa, nyt kun lakikirjankin armaat äidin kasvot heille hymyilevät – hieman tosin ivallisesti. Nyt kun laki on saatettu pois ongelmista, niin nämä varjot voivat turvallisesti apinoida isoisempia ryhmiä ja ainoa ongelma mikä heille oikeuden vaa’assa on jäänyt, on liikapainoisuus. Ämmä armahtakoon! 

Kun istahdan lopuksi Karin kanssa puistokujanteen penkille entisen Jennyn viereen, mieleen tulee 96-lehden 6–8/76 Puistoelämää I -jutussa kuvattu kohtaus, joka näyteltiin juuri tällä ”valaistulla penkkinäyttämöllä”, ”mustan taivaan alla, kaupungin kohistessa takana”. 

Katselin hänen liikkumistaan puiston käytävällä. Hän oli hyvin pitkä, hyvin hoikka ja hyvin kaunis poika, jonka jokainen vähintään 190 sentistä huusi mikä pivoa povelleen, mikä vatsaa päälleen, mikä sormia ympärilleen. Vaatetus noudatti vartalon vaativia linjoja kiihkeästi ikään kuin vaatturi olisi pannut kaiken itsestään vaatteisiinsa. Pieni olkalaukku yritti jokaisella heilahduksellaan osua noihin pieniin, koviin pakaroihin kuin pehmittääkseen tietä niin monien haluavien tulla. Poika oli kaunis tavalla, joka ei tarvinnut vaatimattomuutta tuekseen. Eikä hänellä totta vie ollut pienintäkään aikomusta turvautua siihen. – – ”Tänään eräs mies kertoi minulle kahden tunnin ajan, miten ihana varatalo minulla on”, kuulin hänen kuuluvasti selostavan tarkkaavaiselle kuulijakunnalle. Sen muodostivat ensisijaisesti neljä puiston penkillä istuvaa miestä, joiden sylissä hän makasi pitkin pituuttaan. Ajattelin neljää orastavaa erektiota tuon tyttöpojan alla ja kadehdin sitä, joka lottosi eniten istumalla hänen pakaroidensa kohdalla. Sillä hetkellä en lainkaan epäillyt hänen sanojaan. Hämäläisinkin homo varmaan innostuisi kahdeksi tunniksi puheliaaksi hänen edessään, muista nyt puhumattakaan. – – Silloin tällöin palaavat ajatukseni tuohon yön kuningattareen kesäyön kuumuudessa asfalttimeren keskellä olevassa vihreässä saarekkeessa. Kotiin kävellessäni olin naitu: hän oli katsonut minuun.

Kaupallista Vapautta

Karusellin kultakausi päättyi, kun Jennyn teehuone purettiin aids-hysterian aikana 1980-luvun lopulla. Humoristisena eleenä Seta-lehdessä 4/88 julkaistiin oheinen Jennyn muistokirjoitus.

Vaan kuinka kävikään: Mäntymäen kentälle avattiin hieman ennen Karin ja minun pyhiinvaellusmatkaa uusi homobaari Freedom, joka toimii Stadionin vanhassa käymälärakennuksessa. Tilanteessa on niin paljon symboliikkaa, etten tiedä, mistä aloittaisin. Riittänee, kun toteaa, että vanha käymälärakkaus on lopulta kaupallistettu ja että tarjolla on epäilemättä Jennyn tapaan myös pussiteetä ja kultaisia kulauksia. Otetaan siis niille ennen kuin lähdetään Laaksoon!

Osa 5

Tekstissä siteeratut laulut:
Karuselli käy. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Teetä kahdelle. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat Hannes Konno. 1939.

Hymyn suot kelle vain. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Saukki. 1958.

Eläköön elämä. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Veli-Pekka Lehto. 1985.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Viime jaksossa pyörimme varpaat jäässä Museonpuiston ”Risolan” ympärillä potien ruotsalaista rakkautta. Välillä luettiin Jallua ja Viikon totuutta, jotka olivat huolissaan Helsingin miesrauhasta, ja sitten vain etsittiin, kunnes löydettiin sut. Lopuksi liekki leimahti.

Taas on kevät tuonut uskon uuteen huomiseen

taas on mieli altis vaikka rakkauteen

sen vaistoaa niin kuin uudestisyntynyt ois

kun on taittunut talvinen sää

ja on murtunut hanki ja jää

se villitsee ja nyt vaikkapa flirttailla vois

(Vexi Salmi)

Katri Helenan laulun säkeet kaikuvat mielessäni, kun kuljen kepein askelin keväisen Helsingin katuja. Säkeet ovat kuvaavia myös sikäli, että homoseksuaalisten tekojen poistuminen rikoslaista vuonna 1971 lopetti pitkän kylmän talven myös suomalaisessa homohistoriassa.

Ulf Månsson toteaa Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984) artikkelissaan, että homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin vaikutti 1960-luvulla käynnistynyt seksuaalipoliittinen keskustelu sekä Ilta-Sanomien ja Hymyn kaltaisten sensaatiolehtien harjoittama homovaino. Vuonna 1967 mietintönsä jättänyt seksuaalirikoskomitea katsoi, että moniarvoisessa yhteiskunnassa ei voida asettaa absoluuttista sukupuolimoraalia lainsäädännön ainoaksi lähtökohdaksi ja että rikoslaki ei ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä.

Ilta-Sanomat uutisoi Helsingin Vallilan ”homoseksuaalipesästä” 10.8.1966 ja vauhditti osaltaan lainmuutosta.
Tapauksen tarkempi kuvaus löytyy täältä.

Kotoinen homopropagandalaki

Homoseksuaaliset teot kieltänyt laki oli ollut voimassa tsaarin ajoilta vuodesta 1894 lähtien, ja sen perusteella tuomittiin yksistään vuosina 1924–1971 yhteensä 1 009 ihmistä, viimeiset kolme vielä vuonna 1970. Meillä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, oli kriminalisoitu myös naisten väliset homoseksuaaliset teot, ja heidän osuutensa vuosien 1924–1971 tuomituista oli 49. Nämä tiedot ilmenevät Kati Mustolan artikkelista (Re)production of silence by production of limited noice, joka on julkaistu teoksessa Silence, discourse and deprivation (1994).

Mustola toteaa osuvasti, että tuhannen tuomitun kokemat nöyryytykset ja heidän elämänsä pilaaminen oli uhraus, joka mahdollisti Suomen lesbojen ja homojen näkyvyyden ja sitä kautta identiteetin vahvistumisen. Poikkeuksellisen konkreettinen tämä uhrilampaan osa oli kahdelle aikuisten välisestä homoseksistä tuomitulle miehelle, jotka kastroitiin vuonna 1935 voimaan tulleen sterilisoimislain perusteella. Tapauksista kirjoittaa Sandra Hagman väitöskirjassaan Seven queer brothers (2014).

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin vastapainoksi homoseksille säädettiin vuonna 1971 korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Rikoslakiin tuli lisäksi ns. kehotuskielto, joka kielsi kehottamasta julkisesti ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Kehotuskiellon säätämiseen vaikutti Ulf Månssonin artikkelin mukaan mm. korkeimman oikeuden mietintö. Siinä vaadittiin korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon – homoushan oli luokiteltu mielisairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka.

Suomen homopropagandalaki norjalaisten hampaissa.
Seta-lehti 2/79. 

Ulf Månsson huomauttaa, että kehotuskieltoa käytettiin nimenomaan Ylen asiaohjelmia vastaan, mikä johti ohjelmien lähetyskieltoihin sekä toimittajien itsesensuuriin. Ylen ohjelmajohtaja Pekka Silvola myönsikin Seta-lehden 1/79 haastattelussa, että laki rajoitti tiedottamisen vapautta ja että tieto homoseksuaalisuudesta oli Ylessä ”tapetin ja seinän välissä”. Esimerkkinä kielletystä ohjelmasta voidaan mainita ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? (1969), joka esitettiin vasta 1999, jolloin kehotuskielto ja korkeampi suojaikäraja lopulta kumottiin. 

Venäjän nykytilannetta pohtiessa tuntuu uskomattomalta ajatella, että meillä oli ikioma homopropagandalaki vielä aivan äskettäin ja että sitä vastaan kampanjoitiin muualla Pohjolassa kuin itänaapuria vastaan nykyisin. Oheisessa Seta-lehden 2/79 kuvassa näkyy norjalaisessa Dagbladet-lehdessä 28.6.1979 julkaistu paikallisen homojärjestön adressi, jossa vaaditaan kehotuskieltopykälän kumoamista: ”Vaadimme, että Suomen toimivaltaiset viranomaiset kumoavat viipymättä homovastaisen lakipykälän, jotta Suomi saataisiin samalle linjalle muiden Pohjoismaiden kanssa.”

Suurjytä tänään!

Hei tulkaa tänne täällä tanssitaan

ja rytmin tuntee täällä suonissaan

on kenenkään nyt turha vastustaa

se rytmi kaikki mukaan saa – –

sen sinä tunnet niin kuin minäkin

se meidän on, käy tanssimaan

(Saukki)

Tällaisena lauantai-iltana 1970-luvun puolivälissä kaltaiseni homomies ei ehkä kauheasti ehtinyt murehtia Suomen homohistorian hangen ja jään aikaa, sillä tarjolla oli poikkeuksellisen paljon menoa. Ensin mentäisiin Ruusulankadulle Sirkan tansseihin ja sieltä jatkettaisiin tietysti ”Jennyn teehuoneelle”, kuten Messukentän eli nykyisen Mäntymäen kentän pisuaaria kutsuttiin.

Sirkan tansseja järjesti kieltolain aikana vuonna 1968 perustettu Keskusteluseura Psyke, joka edelsi Setaa suomalaisena seksuaalipoliittisena järjestönä. Yhdistyksellä oli kerhohuoneisto Kalevankatu 45:n kellarissa, puhelinneuvontaa sekä lehti nimeltä 96 (Ysikutonen), jota olenkin jo siteerannut aiemmissa jutuissa. Psyken tanssi- ja ravintolatoiminta alkoi Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan jo vuoden 1969 alussa, eikä aikaakaan, kun siitä tuli Hymylehden ansiosta maankuulua.

Hymylehden toimittaja soluttautui helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa 5.4.1969 pidettyihin Psyken tansseihin, ja hänen kokemuksistaan saatiin lukea toukokuun lehdestä. Toimittaja kuvailee ”miehisiä latteakeuhkoisia tyttötyttöjä”, asiallisilta virkamiehiltä näyttäviä tai vaihtoehtoisesti punastelevia ja kikattavia ”poikapoikia” sekä niitä, joilta löytyi pili kaikki mutta jotka käyttivät hametta ”muuten vaan mukavikseen”. Välillä toimittaja maalailee, miten lainsuojaton rakastelu tiivistyi kynttilöiden valossa, kun orkesteri viritti tanssiinkutsun ja jengi painui karkeloimaan parta partaa tai hame hametta hangaten. Julkisen inkvisiittorin roolilleen uskollisena Hymylehti mainitsee jutussa vieraita nimellä tai siten, että he ovat helposti tunnistettavissa.

Hymylehti 5/1969.

Skandaalijutusta huolimatta Psyken tanssit jatkuivat, ja niiden nimeksi vakiintui ennen pitkää Sirkan tanssit yhdistyksen voimanaisen Sirkka Vähä-ahon mukaan. Psyken tanssien tunnelmasta saa elävän kuvan 96-lehden 1–2/74 jutusta Tiistaitanssit (kirjoitusvirheet samat kuin lehdessä):

Psyke ry:n järjestämät jytä- tanssi- ja ravintolaillat ovat pyörineet jo koko syyskauden. Kevätkaudella jatketaan samalla tavalla, siis joka toinen tiistai klo 19–01 (joskus jopa kello kolmeen). Paikka on siisti ja viihtyisä ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. On disko, on pari baaritiskiä, on ravintolasali, on tanssimusiikkia, on jokaiselle jotakin. Kävijämäärä vaihtelee 100–200 ja keskimäärin ravintola on aina täynnä. – – Ilolla olen havainnut, että tiistai-illoissa käy hyvin monenlaista yleisöä. On kiiltokuvapoikia, nahkatakki kavereita, pitkätukkaisia hippityyppejä, lesboja, transvestiitteja on biseksuaalipoika vaimonsa kanssa ja luetteloa voisi jatkaa. Näissä illoissa käy sirosti sipittäviä siskoja ja karskiotteisia karjuja, mutta ennenkaikkea niissä käy aivan tavallisia ihmisiä. – – Pois turhat ja aiheettomat pelot. Rohkeasti vain joukkoon mukaan, vaikkapa jo ensi tiistaina.

”Tässä eräänä iltana tapasin pojan, joka oli kuin Sirkan tanssit: sijoitus oli vapaa, ah, niin vapaa”, leukaili nimimerkki Paris 96-lehdessä. Kuvassa on lehdessä julkaistuja Sirkan tanssien mainoksia vuosilta 1974 ja 1977. 

Ei köyhiä eikä kipeitä

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Psyken tanssipaikaksi vakiintui Ruusulankadun ravintola Mercur, joka on yhä toiminnassa. Sitä edeltäneistä paikoista mainitaan Seta-lehdessä 3–4/94 Fleminginkadun Cella, Ratakadun Senaattori-klubi ja vanha Gambrini.

Seison tänä tuulisena kevätiltana Mercurin edessä ystäväni ”Karin” kanssa. Karin muistikuvien mukaan Sirkan tansseissa oli vähän samanlainen tunnelma kuin nykyisessä Mann’s Street -ravintolassa, eikä mieleen ole jäänyt mitään negatiivista. Väkeä riitti, ja erityisesti Kari muistaa verkkosukkiin pukeutuneet transvestiitit meikattuine kasvoineen ja maalattuine kynsineen. Näky oli tuolloin melkoisen hätkähdyttävä, kun esimerkiksi drag queenit eivät olleet vielä tehneet ristiinpukeutumisesta koko kansan huvia. Musiikista Kari muistaa sen, että suurin piirtein joka toinen kappale oli perinteistä tanssimusiikkia ja joka toinen jytää.

Mercurin Sirkan tansseihin löysi tiensä myös kielentutkija Olli Nuutinen, joka muistelee kokemuksiaan kirjassaan Kommentteja kahteen elämään. Kuvauksesta välittyy kirjalle ominainen surumielinen havainnointi ja painiskelu pelon ja häpeän kanssa:

Levysoittimesta soi sen ajan musiikki: Kesän lapsi mä oon ja Ruusuja hopeamaljassa tuovat samanlaiset assosiaatiot kuin muillekin sen ajan ravintolatansseissa käyneille. Jonotimme lauantai-iltoina tanssimaan kuin aikoinaan nuorisoseuran talolle, samoissa tunnelmissa ja odotuksissa. Vanhalla [Vanhan Kellarissa] ja Sirkan tansseissa oli paljon pelokkaita ihmisiä, joille nopeasti juotu vahva olut antoi hilpeän illan. Jokaisella oli takanaan oma yksinäinen ja vaikea kehityskulkunsa.

Oli arki mitä oli, mutta Sirkan tansseissa ei oltu köyhiä eikä kipeita. Tämän vaikutelman sinetöi Standinrakki-nimimerkin blogikirjoituksesta löytämäni täysin posketon muistelo, joka uhkuu camp-henkistä neukkunostalgiaa:

– – kuvitelkaa 1970-luvun alun Teknograd, Kvikkjokk tai Makhinogorsk johon joku vinksahtanut keijukaiskuningatar on taikasauvallaan huitaissut pystyyn homobaarin ja sen täyteen työn sankareita läheiseltä sovhoosilta ja teräskombinaatilta, kaikki uuden muotidrinkki ”Lonkeron” viimeisistäkin estoistaan vapauttamina. Keski-ikäisiä kansanmiehiä niin maalta kuin kaupungistakin, ynnä nuorempia ja iäkkäämpiä ihailijoitaan viihtymässä yhdessä yhteisessä onnelassaan, voi jumankauta sitä fiilistä – aa, halleluja, muuta ei enää voinut pyytää kuin pitkää ikää! (E. Joenpelto). Paljon annan anteeksi Psyke Ry:n kaapanneelle kalkkunakoplalle siitä hyvästä että sitä mestaa pyörittivät, sillä totiseen tarpeeseen se tuli, mitään vastaavaa tuolle homopopulaatiolle ei aiemmin ollut tarjolla. – – Ikinä en unohda sitä sateista syysiltaa jolloin kiipesin portaat yläsaliin jossa koko jengi veti hihkuen tiputanssia sydämensä kyllyydestä. Uskomaton näky! Ja sitten vielä puhutaan suomalaisista jäyhinä jässiköinä, hah.

Kansainvälistä huomiota

Ranneliike.net-sivuston Moni vanhempi muistaa ”Sirkan tanssit” -jutun mukaan Mercurin tanssit jäivät pikkuhiljaa vanhemman polven huviksi. Nuorempi väki siirtyi vuonna 1974 perustetun Setan diskoon ja myöhemmin Gay Gambriniin eli ”Kampsuun”, josta tuli 1984 Suomen ensimmäinen varsinainen homoravintola.

Nimimerkki ”valtsu_Kalliossa” kertoo samaisen Ranneliikkeen jutun keskusteluketjussa hykerryttävän anekdootin vuodelta 1987, jolloin Sirkan tanssit olivat jo tulossa tiensä päähän – Mercur oli nimittäin vaihtanut omistajaa, eikä ravintoloitsijalle sopinut enää entinen konsepti. Valtsu kertoo törmänneensä nuoreen ”engelsmanniin”, joka osoittautui The Communards- ja Bronski Beat -yhtyeistä tutuksi Jimmy Somervilleksi, ja sopineensa hänen kanssaan seuraavaksi päiväksi radiohaastattelun:

Jimmy oli kuitenkin vielä niin tohkeissaan edellisen illan Sirkantansseista, ettei jaksanut kauaa jutella omasta Tavastiankeikastaan, vaan jatkoi Sirkan tanssien kehumista. Jimmy oli ollut myös Gay Gambrinissa, mutta totesi sellaisia kapakoita mahtuvan 13 tusinaan. Jimmy oli täysin myyty kun oli aikansa katsellut mammojen ja pappojen jenkan tahdissa hyppelemistä ja varsinkin romanien kansallisasusteita, joita Brittein saarilla ei ole aikoihin näkynyt vuosisatoihin.

Iltalypsylle

Kun 1970-luvun puolivälin Sirkan tanssit loppuivat yhdeltä, homomiesten luontevia jatkopaikkoja olivat Messukenttä, sen puistikossa pönöttänyt pisuaari eli ”Jennyn teehuone” sekä itse Mäntymäki, joista Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa käytetään myös nimityksiä ”Venuskukkula” ja ”Kyrpävuori”. Kävellessäni Karin kanssa sinne mieleen tulee Psyken 96-lehdessä 6–8/76 julkaistu juttu Puistoelämää, johon on tallentunut hersyvä kuvaus alueelle saapumisesta:

Yö oli tumma, minä kaunis ja Toivonkatu johti puistoon, jonka ylle kohosi stadionin penissymboli. Sen pääalueet, etualalle työntyvä puistikko ja taaempana kohoavat kaipuun kalliot [Mäntymäki], kykenisivät ilmeisesti tällaisena yö[n]ä täyttämään kohtuulliset vaatimukset. On iltoja, jolloin sinne tulevat märehtimään entisiä passioitaan otteensa menettäneet miehet, ja on iltoja, jolloin siellä liikkuu pelkkiä pikkupoikia, vielä kyvyttömiä muihin tunteisiin kuin niihin, joiden paras tuottaja on mekaaninen lypsykone. Tänään taivas oli musta, puisto vihreä ja ilma syvän kostea. Tänään oli hyvin todennäköistä, että oli myös miehiä asialla. – – Puistoon päästessäni etsin aluksi tukevan puunrungon turvakseni. Mietin pistäytyykö Hän tänne ensi yönä. Katselin ympärilleni yrittäessäni ensi hämmingissä olla mistään mitään tietämättömän näköisenä kuin rippikoulupoik[a] odottaessaan suuhun työnnetyn leivän lihaksi muuttumista. – – Parveilupuolella ei ollutkaan niin paljon väkeä kuin olin illan lämmöstä ja kuun muodosta päätellyt. Kaipuun kallioilla näkyi muutama yksinäisen ylpeä silhuetti ja oletettavasti kallioiden juuressa olevassa notkelmassa, Vulvassa, miekkailtiin enemmänkin halusta kuin kunniasta. Puiston vessa tuntui kuitenkin jälleen kerran osoittavan tarpeellisuutensa.

Osa 4

Ravintola Mercur 29.4.2014.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kevät. Esittäjä Katri Helena. Sanat Vexi Salmi. 1979.
Käy tanssimaan. Esittäjä Hanne. Sanat Saukki. 1978.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun

Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision ”Betoniyö”

Kylpyhuoneen höyry sumentaa peilin, eikä Simo näe itseään. Muita peilikuvia hän kylläkin näkee: vuoroin piinkovan isonveljensä, vuoroin vastapäisen talon halveksuttavan hintin. Jossain ääripäiden välissä on hänen oma miehisyytensä, välillä näkyvissä, välillä piilossa höyryn takana.

Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) kertoo hänen puolisonsa Pirkko Saision samannimisen romaanin pohjalta tarinan teini-ikäisestä lähiönuoresta Simosta, hänen isoveljestään ja poikien yksinhuoltajaäidistä. Simoa näyttelee elokuvassa Johannes Brotherus, veljeä Jari Virman ja äitiä Anneli Karppinen.

Isoveli on isähahmo, joka opettaa Simoa tappelemaan. Kaikkein tärkeintä on iskeä hengiltä toivo, koska vasta toivoton ihminen on täysin vapaa. Maailma ja ihminen kulkevat joka tapauksessa kohti tuhoa, joten mitä väliä millään on? Aika vähän Simolla onkin syitä toiveikkuuteen: veli on lähdössä vankilaan, äiti ryyppää ja valehtelee, ja Simo joutuu pitämään huolta molemmista, vaikka hän itse tarvitsisi huolenpitoa ja huolettomuutta kaikkein eniten.

Eletään viimeistä kohtalokasta vuorokautta ennen veljen linnareissun alkamista, ja Simo tempoilee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aina välillä näyttää siltä kuin Simolle olisi tarjolla muitakin maailmoja kuin lohduton betonilähiö – esimerkiksi silloin, kun hän lähtee hakemaan veljelleen kaljaa ja päätyykin kaverinsa kanssa uimaan. Silloin ei tarvitse taistella, vaan voi luopua asenteista ja naamioista ja juosta huolettomana ja alastomana kuin lapsi veteen. Taustalla rakentuvat Helsingin uudet asuinalueet kuin lupauksina paremmasta tulevaisuudesta.

Toista vaihtoehtoista maailmaa edustaa vastapäisessä talossa asuva mies (Juhan Ulfsak), jota Simo nimittelee hintiksi ja jonka menemisiä ja tulemisia hän seuraa pakkomielteenomaisesti. Tämä maailma on pelottavan kiinnostava, koska se edustaa niin toisenlaista miehisyyttä kuin hänen veljensä: pehmeää, avointa ja kulturellia. Simon jatkuva tempoilu kahden maailman ja ristiriitaisten miehenmallien välillä kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa isoveli virtsaa ryyppyreissulla Uspenskin katedraalin seinän vierelle ja yrittää sen jälkeen tunkeutua ovesta sisään. Hänelle ovi ei avaudu edes väkivalloin, mutta veljen huojuttua matkoihinsa Simo saa oven auki vain tarttumalla kahvaan. Ulos tulvii valoa ja ihmeellistä laulua, ääniä kuoroharjoituksista, joissa on mukana myös naapuritalon mies – aivan toisenlainen miehisyyden peili.

Myöhemmin illalla veljen häivyttyä jengiläisten matkaan Simo päätyy ”hintin” kotiin. Se on täynnä taidetta, kiehtovia esineitä ja kaunista musiikkia, ja miehen korkealentoinen puhe rakkaudesta ja sen vastakohdasta eli pelosta on kaukana isoveljen karuista elämänopetuksista. Jos veli on pyrkinyt panssaroimaan Simon miehisyyden, naapurin mies haluaa riisua Simon koko panssarin aivan kirjaimellisesti, riisua paidan pois ja kuvata nuoruuden paljaimmillaan. Sitä Simo ei kestä, ja pian hän on matkalla, jolta ei ole paluuta. Näin hän vertautuu homomiehen akvaarion pohjalla makaavaan hylkyyn – kerran niin uljaaseen alukseen, joka painuu myrskyn raivotessa synkkiin vesiin vieden aarteensa mukanaan.

Ainakin oma ennakkoluuloni on se, että suomalaisessa taide-elokuvassa kuuluu esittää asiat mahdollisimman rujosti ja realistisesti ja että kevennyksenä toimii enintään hurtti huumori tai kaurismäkeläinen puolimykkä tragikoomisuus. Betoniyö on siitä harvinainen kotimainen, että siinä kaikelle kauheudelle tarjoaa vastapainoa ennen kaikkea esteettisyys. Esteettistä vaikutelmaa luovat osaltaan lukuisat hienot unikohtaukset sekä jumalainen musiikki. Merkittävimmin esteettisyyteen vaikuttaa kuitenkin elokuvan kaunis mustavalkokuvaus. Mustavalkoisuus saattaa kuulostaa tekotaiteelliselta kikalta, mutta itse koin, että se suorastaan pakotti näkemään betonilähiön muuten niin ankeassa todellisuudessa syvyyttä, sävyjä ja symboliikkaa. Elokuvana Betoniyö ei siis ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä, ja se on yksinkertaisesti hienoin näkemäni kotimainen elokuva. Tämän vuoden Jussi-gaalassa se palkittiinkin vuoden elokuvana ja lisäksi viidellä muulla pystillä.

Harvemmin olen kokenut, että elokuva on kirjaa parempi, mutta Betoniyö teki suuremmin vaikutuksen nimenomaan valkokankaalla. Sinänsä Honkasalon elokuva ja Saision vuonna 1981 julkaistu kirja ovat hyvin samankaltaisia, koska kirja on dialogivetoinen ja koska naiset ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Kirjan ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, että se ei tarjonnut kaiken karuuden vastapainoksi samanlaista henkisyyttä hipovaa esteettisyyttä kuin elokuva, vaikka elokuvan kaikki ainekset on kyllä ammennettu kirjasta. Elokuva vain tekee niistä näkyvämpiä ja korostaa selkeämmin, että Simolle olisi tarjolla myös toisenlainen maailma, jos hän vain uskaltaisi siihen astua.

Betoniyön lukukokemuksesta jäi vahvimpana mieleen eräänlainen tuskaisan hiostava mätäkuun tunnelma ja perussuomalainen lähiörealismi, jota alleviivaa oivallinen iskelmä- ja viihdeviittausten käyttö. Suomalaisessa iskelmässähän voidaan laulaa pohjattomasta toivottomuudesta niin, että kansa pystyy samalla hyräilemään tyytyväisesti mukana perunoita kuoriessaan. Kirjassa iskelmäviittauksista syntyy toisaalta tällainen oopiumia lähiökansalle -tunnelma, ja toisaalta ne toimivat eräänlaisina kohtalon tangoina, joita enteilevät tulevia tapahtumia: 

Tuuletin hämmensi savuista ilmaa. Tarjoilijat seisoivat mustavalkoisissaan kuin pääskyt langalla ja tuijottivat televisiota. Regina Linnanheimo oli painanut päänsä heinille, sierain värähti. Yksi tarjoilijoista kohensi lasejaan, toinen vilkaisi ympärilleen. Jukebox vakuutti tukahtuneesti: – Kuin kynttilä on elämämme tää. – Rakas, kuiskasi Regina Linnanheimo.

Jukeboxista soiva Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei kiteyttää kylmäävästi sen, miten tuhoavaa näköalattomuus ja toivottomuus voi olla nuorelle ihmiselle: ”Minkä aamu toi, sen ilta aina vei / näin elin nuoruuteni parhaimman.” Tämä on juuri sitä toivottomuutta, joka saattaa johtaa äärimmäisiin tekoihin – sellaisiin, joista Simokin haaveilee kirjan huvipuistokohtauksessa. Saision yli 30 vuotta vanhan teoksen lukeminen on itse asiassa varsin hätkähdyttävää, kun ajattelee viime vuosien koulusurmia ja tuoreita uutisia Helsingin yliopistoon suunnitteilla olleesta joukkomurhasta. 

Yö on helteinen ja musta. Mutta Linnanmäen kirjavat lamput syövät reiän pimeään. Tänä yönä Simo haluaa korkealle. Pelihallit, kummitusjunan, autoradan ja vedenneitotalon Simo ohittaa. Maailmanpyörän huipulta näkee koko huvipuiston. – – Ja humisevan, välkehtivän kuvun alla ihmiset risteilevät kuin muurahaiset, hikisinä ja kiihkeinä. – – Simo tuijottaa lumoutuneena alas. Käsi puristuu nyrkkiin, ojentuu ihmisjoukon ylle ja aukeaa. Kädestä putoaa pommi. Ihmiset hajaantuvat kirkuen. Kukaan ei pääse pakoon. Lihaa kerääntyy röykkiöiksi asfaltille, penkeille, karuselliin. Simoa naurattaa. Maailmanpyörä nytkähtää käyntiin. Alhaalle se sylkäisee Simon ulos. – – Simo tuijottaa mykkänä pimeään. Edessä tyhjää.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homolyhytelokuvia maailmalta: ”Boys on film”
Homoelokuvan arkirealismia: ”Weekend”
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin ”The normal heart”

Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun

Viime jaksossa otimme Vanhan Kellarissa yhdet jos toisetkin ja jatkoimme Kalastavan kissan kujalle uistinta vetämään. Ehdimme myös todistaa melkoista kahakkaa Tornibaarin edustalla ennen kuin Museonpuisto kutsui.

Jos et tule tänä yönä

minut korjaa joku muu

ikävääni en vain kiellä:

valehtelee vieras suu

tule puistotielle jälleen

ota minut – esille

anna kätes, ole hellä

paina minut lähelles’

(”Paris”)

Kiroilen mielessäni, kun kävelen varpaat jäässä kohti Museokatua. Että pitikin taas valita kengät ulkonäön eikä sään mukaan! Museonpuiston jälkeen saisi luvan riittää. Se onkin sopivan pahamaineinen paikka illan viimeiselle tangolle, enkä nyt puhu tanssista. Puiston vilkkaasta homoelämästä kirjoitettiin nimittäin jo Jallu-lehden 11/59 jutussa, joka oli otsikoitu: Viranomaiset varoittavat: uhkaava kasvu.

Jutun mukaan Museonpuistosta tuli homojen kontaktinottopaikka sen jälkeen, kun läheisen Hesperian puiston suosittu pisuaari oli purettu huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Jallu kertaa samalla Hesperian puiston homohistoriaa yksityiskohdilla herkutellen ja viittaa myös Kissalankujaan, jolta juuri lähdimme:

Helsingin Hesperian puisto muodostui muutama vuosi sitten koko maan tämän tapaisen ”huvitteluelämän” keskuspaikaksi. Siellä ollut vedenheittopaikka oli oikea orgioitten juhlanäyttämö. Sen vaiheilla kävi kova kuhina jo kello 21 alkaen ja jatkui sitten aamupuoleen yötä. – – Toinen vastaavanlainen laitos on peltikäppyrä rautateiden tavara-aseman ulkopuolella Mannerheimintien notkossa, mutta se on enemmän valoisana vähemmän suosittu. – – Näihin laitoksiin on oudon syytä mennä varoen tai ei ollenkaan. Hetkessä saattaa toinen mies seurata jäljessä ja määrätyssä mielessä käydä kiinni kokonaan toiseen tarkoitukseen varattuun välineeseen.

Jutussa on erikseen mainittu myös Hesperian puiston pisuaarin glory hole, jonka paras näkemäni suomennos on Hymy-lehdessä 8/73 käytetty kalukolo: ”Hesperian puistossa olleessa pömpelissä oli erillisiä koppeja. Näiden väliseinät nämä kieroon kasvaneet miehet puhkoivat ja harrastivat tekosiaan eri kopeissa seisten. Tällöin oli kiinni joutumisen vaara vähäisempi, – poliisi ei aina saattanut todeta tapahtunutta varmasti.”

Muokkaa, muovaa vereni uuteen eloon saa

muokkaa, muovaa käytä kättä luovaa

menoa ei missään mahtavampaa

(Tuntematon)

Asiaa pähkäiltyään virkavalta oli kuitenkin keksinyt mustata reikien ympärystän samalla väriaineella, joka käytettiin painomusteen valmistukseen ja sormenjälkien ottamiseen. Ideariihessä oli kuulemma ehdotettu myös sitä, että reiät varustettaisiin partaterillä, mutta siihen ei sentään ollut lähdetty. Jallun jutun mukaan huoltopoliisin kirjoissa oli useita ”vakituisia” tämän alan kundeja ja viranomaiset varoittivat jo homo-ongelman ”uhkaavasta kasvusta”.

Se on tarttuvaa

Homous kuvataan Jallun jutussa siinä määrin tarttuvaksi taudiksi, että Suomi tuntui kärsivän homoruton pelosta jo kymmeniä vuosia ennen aidsia. Homohysterian lietsomisessa Jallu hyödyntää tilastoja, joiden mukaan huoltopoliisi oli pidättänyt 1950-luvulla vuosi vuodelta enemmän ”homoseksuaaliseen törmäilyyn syyllistyneitä”: vuonna 1950 pidätettyjä oli ollut Helsingissä 53, mutta vuonna 1959 määrä oli jo 218. Poliisin oli tosin resurssipulan vuoksi tyydyttävä vain ”tekemään puhdistuksia syöksyillä kerran yhteen, toisen toiseen paikkaan”.

Homotaudin leviämisellä kauhistelee myös skandaalilehti Viikon totuus, jonka numerossa 1/63 kannetaan huolta varsinkin Helsingin miesrauhasta:

Puhutaan katujemme naisrauhan olemattomuudesta, mutta harvemmin näytetään tuotavan julkisuuteen mitään Helsingin homofiilien harjoittamasta miesrauhan häirinnästä. Homojen mies- ja poikaseuran hakuyritykset öisellä Mannerheimintiellä ovat katukuvaa tahraava vastenmielinen ilmiö. Jotakin olisi tehtävä ja nopeasti näitten sairaalloisten yksilöiden parantamiseksi ja poistamiseksi kunnon ihmisiä häiritsemästä. Ellei asioihin tule parannusta, ryhtyy lehtemme julkaisemaan nimiluetteloita.

Samaisen lehden numerossa 7–8/63 messutaan aiheesta entistä pontevammin:

Yhteiskunnassamme olisi saatava herätettyä armoton taistelu homofiileja vastaan terveesti ajattelevien ja nuorisomme parasta tahtovien kansalaisten taholta, ellei viranomaisilla ole valtuuksia panna esteitä homofiilien, varsinkin Helsingissä esiintyvälle puolijulkiselle toiminnalle. Kaikille papeille ja opettajille, joiden käytöksestä, naisellisesta puhetavasta ja epänormaalista olemuksesta voi helposti todeta ketkä ovat homoja, pitäisi armotta antaa potkut. – – Kaikki nuo turmelevat ja levittävät saastaansa nuorison keskuuteen, vaikka eivät joutuisikaan rikoslain kanssa tekemisiin.

Viikon totuus 1/63.

Suomen skandaalilehdistön viljelemällä homohysterialla oli sekä kansalliset että kansainväliset juuret. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo todennut, että hysteriaa esiintyi myös Ruotsissa ja itse asiassa koko läntisessä maailmassa. Ruotsalaistutkija Göran Söderström yhdistää tämän Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa (1999) toisen maailmansodan jälkeiseen perusarvojen korostamiseen ja kansallisen vakauden vaatimukseen. Yhtenä sytykkeenä toimi myös vuonna 1948 ilmestynyt Kinseyn raportti, jonka myötä viimeistään kävi selväksi, että homoja on kaikissa kansankerroksissa ja että he eivät suinkaan aina ole helposti tunnistettavissa.

Kansainvälisen homovainon keskushahmo oli yhdysvaltalainen senaattori Joseph McCarthy, jonka johtama komitea selvitti ”homojen ja muiden pervertikkojen” aiheuttamia kansallisia turvallisuusuhkia. McCarthyn komitearaportin perusteella konservatiiviset kommentaattorit uskottelivat kansalle, että homoudesta oli tullut suoranainen epidemia, jota kommunistit aktiivisesti levittivät kansakunnan heikentämiseksi.

Huuliltas sun kun suuteloita juo

niin lailla viinin päihdyttääpi nuo

sun suuteloissas onni, autuus on

vaan veren näin myrkyttäin tuopi turmion
(Dagmar Parmas-Saarnio)

Suomessa homoseksuaaliset teot olivat olleet kiellettyjä rikoslaissa vuodesta 1894 lähtien, mutta tuomioiden määrä oli huipussaan nimenomaan 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Ilmiön kansallisista taustaa valottaa Kati Mustola artikkelissaan Criminal love, joka on julkaistu teoksessa Sexual minorities and society (1991). Mustola liittää tuon ajan homohysterian ennen kaikkea maaltamuuttoon ja kaupungistumiseen, jotka mahdollistivat homoseksuaalisten osakulttuurien synnyn ja tekivät siten homoudesta entistä näkyvämpää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkyvyyteen oli syynä varsinkin se, että kaupunkeihin tulvineilla työläisillä ei ollut samanlaista mahdollisuutta tavata salonkien suojissa kuin paremmilla taiteilija- ja muilla piireillä. Näin homoja alkoi näkyä yhä enemmän kaupunkien puistoissa, baareissa ja pisuaareissa.

Museokatu 18.1.2014

Puistokulttuurin painottumista työväenluokan homoihin tukee myös Jallun 11/59 juttu, jonka mukaan suurin osa huoltopoliisin haaviin jääneistä oli ruumiillisen työn tekijöitä. Lehti kuitenkin pitää ”epäilemättä varmana” sitä, että valtaosa homoseksualisteista on kotoisin paremmista piireistä. Esimerkiksi vuonna 1958 ruumiillisen työn tekijöitä oli pidätetty itse teossa 141 kappaletta (mm. 21 sekatyömiestä, 14 tehdastyömiestä, 4 karjakkoa, 4 leipuria ja 84 muita raskaan työn tekijöitä), kun taas henkisen työn tekijöitä – esimerkiksi konttoristeja, kauppiaita, taiteilijoita, opettajia, konttoripäällikköjä ja fil. maistereita – oli pidätetty yhteensä vain 77. Erityisen huolestuttavana Jallu piti sitä, että homoja oli myös elintarvikealalla: 

Eräs poliisimies poltti Kansallismuseon puistikosta [Museonpuistosta] muutamana aamuna näistä puuhista leipurin, jonka totesi olevan toimessa siinä leipomossa, josta hänen perheensä leipä ostettiin. Poliisin perhe muutti leipomoa, mutta onhan edellä esittämämme tilaston mukaan leipureita kokonaista neljä. Ja tilasto sitä paitsi puutteellinen…

Jallu muistuttaa, että Suomessa rangaistaan homoseksualisteja rikoslakimme 20 luvun 12 pykälän mukaan ja että enimmäistuomio on kaksi vuotta vankeutta: ”Ja nuorten miesten on muistettava, että tällaisesta teosta seuraa aina vankeusrangaistus. Se merkitään papinkirjoihin ja sinne viedään sakotkin 75 päiväsakosta ylöspäin. Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.”

Erityisesti poliisi varoittaa sotilaita, asevelvollisia, jotka ovat homoille ”mitä mieluisinta saalista”, ja lehti muistuttaa hairahdusten moraalisista seurauksista: ”Millaiset ovat asevelvollisen tunteet seuraavan aamuhuudon aikaan? Hän tuntee alentuneensa prostituoitujen tasolle ja tavallaan vielä alemmaksikin.”

Kadotan mä täysin itsekontrollin

ja tulta on yön tunnit, tunnekin

mua vietit vie en tunne itseäin

on kuuma yö ja sinä vierelläin

kadotan mä täysin itsekontrollin

ja kadottaa sen kanssas tahdonkin

sä multa viet pois estot kahlinneet

ja kiellotkin ja pedon villin teet

(Vexi Salmi)

Ruotsalaista rakkautta

Suomalainen 1950–1960-lukujen homohysteria oli sikäli omaleimaista, että homotaudin leviämisestä oli tietysti mahdotonta syyttää kommunistien salajuonta. Sen sijaan homouden yleistymisen syyksi nähdään esimerkiksi Jallussa 11/59 läntisten sivistysmaiden rappeuttavat vaikutteet – siis samaan tapaan kuin Afrikassa nykyisin uskotellaan, että homous on tullut länsimaista. 

Jallu 11/59.

Viikon totuus -lehti sanoo asian suoremmin vuonna 1963 ja paikantaa tautilähteen nimenomaan läntiseen naapurimaahan:

Me suomalaiset kun emme ole ollenkaan kiinnostuneita tämäntapaisesta länsimaisuudesta, lähinnä tietenkin Ruotsista tänne levinneestä asiasta. Meillä Suomessa on jo ennestään yhtä ja toista mätää, me emme enää tarvitse homofiilejä keskuuteemme kaiken pahan lisäksi.

Homoseksuaalisuuden paikantamista nimenomaan ruotsalaisiin on analysoinut Tuula Juvonen väitöskirjassaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002). Juvonen näkee myytin taustalla mm. sen, että homous poistui Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, mikä oli tehnyt ilmiöstä näkyvämmän. Lisäksi taustalla väikkyvät Juvosen mukaan Suomen ja Ruotsin hankala suhde ja sotakokemukset:

[Ruotsalainen] näkyvämpi homoseksuaalisuus tarjosi helppoja tarttumakohtia täällä kehkeytymässä oleville uskomuksille. Kuten 1950-luvun skandaalilehdistä ja suomalaisista elokuvista saattoi lukea, naismaisista ruotsalaisista homomiehistä kehittyi vähitellen kuvitteellinen, mutta tervetullut vastinpari yhtä kuvitteelliselle miehekkäälle, sodan karaisemalle heteroseksuaaliselle suomalaiselle miehelle. – – Puhe ruotsalaisista homoista voidaan nähdä osana sekä sodan jälkeen käynnistynyttä suomalaisuutta koskevaa uudelleenneuvottelua että vastarintaa sitä hierarkkisesti alempaa asemaa kohtaan, jossa suomalaiset tunsivat olevansa suhteessa ruotsalaisiin. – – Homoseksuaalisuutta koskevan huomion kiinnittäminen ensin saksalaisiin ja sitten ruotsalaisiin miehiin oli lisäksi tehokas tapa välttää orastavaa keskustelua siitä, mitä suomalaiset miehet olivat tehneet rintamalla keskenään.

Skandaalilehtien kirjoittelua analysoiva Juvosen pioneerityö johdatti minutkin Jallun ja Viikon totuuden homojuttujen jäljille. Juvosen tutkimuksesta ilmenee hyvin, että paljastavan uutisoinnin myötä homoseksuaalisuus alkoi muuttua yhä julkisemmaksi asiaksi ja että lehdet paradoksaalisesti palvelivat kirjoituksillaan myös homoja, jotka saivat näin kätevästi tietoonsa pääkaupungin kohtaamispaikat. Tästä kertoo myös Viikon totuuden vuonna 1963 julkaisema lukijakirje, jossa kiitetään lehden kirjoittelua siitä, ”että myös ne nuoret miehet, jotka tahtovat löytää itsellensä poikakaverin tietävät mihinkä kääntyä”. Viikon totuuden numerossa 7–8/63 on julkaistu jopa lukijakirje, jossa luetellaan homofiilien kokoontumis- ja tapaamispaikkojen nimitykset. Edellisessä jutussa mainitsin jo, että Kissalankujan pisuaarista puhuttiin kirjoittajan mukaan ”Tornibaarina”, kun taas Museokadun pisuaari kulki nimellä ”Risola”.

Café Frisk Luft

Museonpuiston homoelämä oli täydessä kukoistuksessa vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin kieltolaki veteli jo viimeisiään ja opiskelija Valdemar Melanko keräsi täällä aineistoa homojen puistokulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa. Melangon Puistohomot-kirjan (2012) mukaan meikäläisten suosima alue käsitti tuolloin Museokadun ja Dagmarinkadun välisessä korttelissa olevan jyrkän kallion, kaksi pientä kenttää ja niiden välissä olevan pisuaarin. Sellainen löytyy puistosta yhä, tosin modernina versiona.

”Risola” 18.1.2014

Melangon aikana 1960-luvun loppupuolella Museokadun pisuaari oli kaupungin myöhäisin kontaktinottopaikka, jonne kokoontuivat seuraa vaille jääneet harhailijat. Puiston kallioita käytettiin pisuaariliikehdinnän tarkkailuun, ja alueen muuntajarakennuksen suojassa harrastettiin pikaisia akteja. Melanko totesi kierroksillaan, että täältä – samoin kuin Kissalankujalta – löytyivät rohkeimmat, värikkäimmät ja synkimmät puistohomot. Osa miehistä oli täällä käytännössä aina:

Muistan nähneeni hänet useita kertoja aikaisemminkin, olen jopa tarkkailut hänen edestakaista kulkemistaan kahden pömpelin välissä. Kyseessä on alueen kanta-asiakas, henkilö joka on paikalla harva se ilta. Hänen ikänsä on siinä neljänkymmenen, kasvultaan hän on pienikokoinen ja hän kulkee rauhattomana edestakaisin. Hänenlaisiaan pesii Helsingin pisuaarien tuntumassa kymmenkunta. – – Hänen pienet kosteat silmänsä toivat mieleen koiran, jota oli piesty ja joka ei tiedä, miksi sitä oli piesty. Joka kerta kun näen tuollaiset silmät ihmisellä, tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Tämäkin mies oli kuljeskellut alueella luultavasti useita tunteja ja kaikki, joihin hän oli tänä iltana yrittänyt ottaa kontaktia, olivat ajaneet hänet luotaan. Yritin keskustella hänen kanssaan, mutta en siinä onnistunut. Ainoa mitä sain hänestä selville, oli se, että myös hän halusi imeä.

Niin kylmä yksin mun on

yö jokainen yhtä rakkaudeton – –

jos katsot silmiini mun

näät kaipauksen

sen poistaa voi ihminen

ja rakkautein sinä saat

jos sen teet

kosketa, kosketa mua

tarvitsen sua

(Chrisse Johansson)

Persoonatonta aktia hakevien lisäksi Melanko tunnisti puistojen ja pisuaarien ympäristöstä kaksi muuta ryhmää: tarkkailijat ja tirkistelijät, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontaktia, sekä ne, jotka olivat tulleet paikalle löytääkseen itselleen ystävän. Melanko tosin korostaa jälleen, että puistoissa kulkemisesta oli tullut yhä enemmän itsetarkoitus: sen päämääränä ei ollut vain panokaverin löytäminen, vaan myös seurustelu ja ajatusten vaihtaminen muiden meikäläisten kanssa. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa käytetäänkin puistoelämästä kuvaavaa nimeä Café Frisk Luft, ulkoilmakahvila.

Melanko toteaa Puistohomoissa, että pelkkää seksiä oli melkein aina saatavissa, mutta jos halusi itselleen todellisen ystävän, oli kulutettava kengänpohjia tuntikaupalla ja lukuisina iltoina peräkkäin. Se on helppo ymmärtää: olenhan itsekin talsinut tässä kylmyydessä jo aivan liian kauan. Kohta saisi riittää, mutta kävelen vielä Museokadun alkupäähän, missä puistohomoilla oli Melangon aikana tapana flaneerata ja seisoskella ”näyteikkunoita katsellen” – maailmalta tuttu seuranhakumuoto sekin.

Uppoudun kurkistelemaan puolipimeisiin liikkeisiin ja mietin iltaa ja näkemääni. Ajattelen Vanhaa oopperasiskoineen ja härkälesboineen, Kissalankujaa Itkumuureineen ja Tornibaareineen sekä tätä Museonpuistoa ja sen Risolaa, jota Viikon totuus 1/63 kutsui ”pahennuksen pömpeliksi”. Täällä kaltaiseni ovat pyörineet konttoristeista karjakoihin, opettajista leipureihin sekä taiteilijoita tehdastyömiehiin harjoittaen sitä kuuluisaa cruisingia eli kiertämistä, kuten ilmiötä on Suomen homoslangissa kutsuttu. 

Tässä pienessä ja tänään niin kovin kylmässä kaupungissa on kierretty yhtä sinnikkäästi kuin Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Lontoossa, New Yorkissa ja ylipäätään kaikkialla maailmassa, missä miehet ovat kulkeneet etsien kaltaistaan kaupunkien yössä.

Etsin kunnes löydän sun

en lopettaa voi kuitenkaan

miten rauhaton oon yhä vain

jotain multa puuttunee – –

olet syy miksi luovuta en vaikka joskus tuntuu niin

sinuun tahdon uskoa ja etsin kunnes löydän sun

kuten aamuisin päivä ja yö suutelevat toisiaan

me jossain kohdataan

(Chrisse Johansson)

Säpsähdän, kun sora rasahtaa askelten alla. Nostan katseeni ja näen ikkunasta miehen, neli-viisikymppisen. Katseemme kohtaavat, hymyilen. Mies kaivaa taskustaan tupakka-askin ja kysäisee tulta. En polta. Tietenkin minulla on tulta. Hengityksen höyry nousee kuin lampun henki. En tarvitse kolmea toivomusta, yksikin riittää. Liekki nuolee sormia.

Osa 3

Tekstissä siteeratut laulut:
Homon ikävä. Sanat ”Paris”. Sävel Partisaanivalssi. 96-lehti 9/76.
Muokkaa muovaa. Esittäjä Markku Aro. Sanat Tuntematon. 1978.
Tappavat suudelmat. Esittäjä Eugen Malmstén. Sanat Dagmar Parmas-Saarnio. 1935.
Viet itsekontrollin. Esittäjä Meiju Suvas. Sanat Vexi Salmi. 1984.
Jos katsot silmiini. Esittäjä Seija Simola. Sanat Chrisse Johansson. 1980.
Etsin kunnes löydän sun. Esittäjä Markku Aro. Sanat Chrisse Johansson. 1976.