Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1/2

Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta Gardell-sitaatteja, jotka on suomentanut Otto Lappalainen.

Homoringiltä Humlegårdeniin, eli matka maailman ääriin

Gamla Stan, Kuninkaanlinna, Kungsträdgården, Sergelin tori ja Viikkarin buffa. Onko Tukholma jo niin nähty, vai etkö vain ole nähnyt Tukholmaa turisteilta? Laivalta lampsiessasi olisit voinut pysähtyä toviksi vaikka Stadsgårdshamnenissa ja kurkistaa elokuuhun 1922. Yhdysvaltain laivasto oli juuri saapunut vierailulle ja saanut Fäderneslandet-skandaalilehden mukaan Tukholman pervertikkonuorison kehräämään tyytyväisyydestä. Ja siinähän keimailevatkin ”jazzpojat” Eleonoora, Puuterihuisku ja Kaunis Mary, jotka kilpailevat meripoikien huomiosta. Ai ai, tämä tietää kyllä laihoja tienestejä niille monilukuisille ruotsalaissotilaille, jotka iltalomillaan leventävät valtion leipää puistoprostituutiolla!

Vaan lakataan surkuttelemasta ja jatketaan Gamla Staniin. Jos vain uskot, löydät sieltä kyllä Santessonin vanhan tinavalimon osoitteesta Västerlånggatan 58. Sen edessä seisoo tehtailija Nils Santesson, joka sanailee perin kiivaasti nuoren alaisensa kanssa. Ajatella, että riita johtaisi myöhemmin tänä armon vuonna 1907 siihen, että sana homoseksuaalisuus iskostuisi toden teolla ruotsalaisten tajuntaan. Sen verran paljon lehdistö tätä uudissanaa viljelisi miesten suhteella herkutellessaan.

No niin, kaupunki häämöttää. Joko kiinnostuit, vai lähdetkö mieluummin koluamaan Drottninggatanin ketjukauppoja? Gör som du vill, kärring – me muut siskot riennämme suoraa päätä meikäläisten perinteiselle kohtaamispaikalle: keskusrautatieaseman ”Homoringille”.

Tänä tuiki tavallisena perjantaipäivänä rinkiä reunustavaan kaiteeseen nojailee lähinnä karttaa pyörittäviä turisteja, mutta 1970–1980-luvuilla ringin ympärillä pyöri alvariinsa meikäläisiä kuin nautintojen karusellissa. Ja tuossahan tepasteleekin Jonas Gardellin kirjojen maalaispoika Rasmus, joka saapuu Homoringille ensimmäistä kertaa:

”Kun Rasmus näkee pyöreää aukkoa ympäröivän rautakaiteen, hänen sydämensä takoo keuhkoja ja kylkiluita vasten, ja hänen on likipitäen vaikea hengittää. Ympärillä kaikuu hänen lähestyessään paikkaa. On kuin kirkossa, katedraalissa, ja tuo kehä on alttari. – – Tässä hän nyt on. Hän on perillä. Homojen parissa.”

Hälsningar från Bögringen!

Jos ennen kierrosta täytyy käydä keventämässä rakkoa, sopii kokeilla aseman vessaa. Gardellin kirjojen mukaan ”kaikista julkisista käymälöistä keskusrautatieaseman virtsakouru oli timantti”. Sinne halajaa myös nuori Benjamin:

”Vaikkei hän tietenkään uskaltautunut sinne sisälle, noin vain, ihan muina miehinä, olihan hänellä oltava syy. Joten Benjamin osti litran appelsiinimehua ja istahti juomaan yhdelle miestenvessan ulkopuolella Keskusaseman suuressa hallissa olevista penkeistä. – – Tarkkaili häntä vinosti vastapäätä kehäkaiteen ääressä seisoskelevia miehiä, tuota kuuluisaa Homorinkiä. Toisiaan vaanivia, odottavia, pälyileviä, toisten reaktioita odottavia, toisten asemia määrittäviä. Välillä joku heistä teki kierroksen vessassa, ja sitten tultiin hetken päästä takaisin, asetuttiin jälleen kaiteen ääreen odottamaan. – – Hikisin käsin hän työnsi auki vanhan puuoven ja astui sisään.”

Kun koko katras on jälleen koossa, on aika aloittaa jahti. Hei, tuolla viilettää jo Gardellin kirjojen arkkihomo Paul. Hän on näemmä lähtenyt seuraamaan Homoringillä kohtaamaansa miestä sillan yli Kungsholmenille, jossa homot tapasivat 1970–1980-luvuilla kruisailla Kaupungintalon itäpuolen hämyisessä puistossa ja kanavarannassa:

”Nopeaa ja nimetöntä seksiä Tukholman keskustasta etsiville on tosiaan monia mahdollisuuksia. – – Serafimen-sairaalan edustan pieni puisto ja paikoitusalue sekä kanavan suuntainen kävelytie kokonaisuudessaan Kungsgatanin suuntaan on hämärän tultua, kaupungin monien muiden puistojen tavoin, täynnä yksin vaeltelevia miehiä. Silmien totuttua iltahämärään voi helposti erottaa varjoja, jotka liikkuvat Kaupungintalon itäsivua koristavien syvennysten ja pensaikon välimaastossa, missä hoitonurmikko vaihtuu kallionyppyläksi, veden rajassa säilyneeksi pieneksi luontotilkuksi.”

Stadshuset

”Paul katsahtaa vaistomaisesti ympärilleen siirtyessään kadun yli kohti Kaupungintaloa ja Kaupungintalon pientä päätyaluetta, minne vuorillista farkkutakkia käyttävä mies oli kadonnut. Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennysten väliä. – – Mies odottaa jo yhdessä syvennyksessä sepalus auki. Hän jää puoliksi ruskeanpunaisen tiiliseinän varjoon. Ensimmäistä kertaa he tulevat toisiaan hyvin lähelle. Hänen henkensä haisee viinalle. Hänen silmänsä ovat sameat. Läheltä Paul huomaa, että toinen on vanhempi kuin miltä näytti hiukset pehmennettyinä ja tiukkoja farkkuja käyttävänä, mutta antaa olla. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. – – Hän hymyilee, tumppaa savukkeensa maahan ja illan pimeyden suojissa hän käy polvilleen.”

Jätetään Paul jo rauhaan ja luodaan katse karttaan. Keskusasema ja Kaupungintalo ovat osa Gardellin kirjoissa kuvattua ”rundia”, joka kuului 1970–1980-luvuilla monien homojen iltaohjelmaan. Rundiin kuuluivat myös Åhlensin lähistöllä oleva ennen niin pahamaineinen pornokatu Klara Norra Kyrkogata, Humlegårdenin puisto sekä Östermalmstorgetin metroaseman vessa. Camel-miehen tavoin me Suomi-neidot kuljemme kuitenkin omia polkujamme ja suuntaamme seuraavaksi Kungsholmenin Hantverkargatania pitkin kauniiseen Kronobergsparkeniin, Kronobergin puistoon, joka oli vuosikymmenten ajan yksi Tukholman keskeisistä homopuistoista.

Homoyhteyksissä puistot on usein mielletty vain anonyymin seksin tapahtumapaikoiksi, mutta aikana ennen baareja ja poliittista aktivismia ne olivat mitä suurimmassa määrin myös yhteisöllisyyden ja oman homoidentiteetin toteuttamisen tyyssijoja. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan aikalaiskuvauksissa korostetaan, että puistoissa saattoi homostella sydämensä kyllyydestä muutenkin kuin seksuaalisesti. Puistot olivat vapaakaupunkeja, meikäläisten aluetta, joissa oltiin kesät talvet, koska muutakaan ei ollut. Täällä vaikutti myös valokuvaaja Sven eli ”Ellu”, joka kertoo meille lisää Kronobergin puistohomoista:

”Kun tulin Tukholmaan vuonna 1953, en tuntenut ketään. Asuin Kungsholmenin Hantverkargatanilla ja työskentelin S:t Eriksgatanilla pienessä valokuvaliikkeessä. Liikkeen johtajatar sanoi, että älä sitten missään tapauksessa kulje Kronobergin puiston läpi yöllä, se on tosi vaarallista. Tuumin itsekseni, että sepä kuulostaa lupaavalta. Tuntui ihan kuin minua olisi käsketty menemään sinne, koska siellä voisi ehkä tavata jonkun. Ja tapasinkin siellä sitten yhden kaverin, joka oli neljä–viisi vuotta meikäläistä nuorempi. Hän ei ollut täyttänyt vielä 17:ää, ja löysimme toisemme siellä… Hän tiesi, mikä oli miehiään, tiesi suuntautumisensa, ja hänellä oli tosi kurjat kotiolot. Hän pakeni puistoon solmiakseen suhteita. Minun tapaani hän hakeutui vähän vanhempien ihmisten seuraan. – – Puistossa kaikilla oli ”tyttönimensä”, ja hän kastoi minut Elisabetiksi Englannin kuningattaren mukaan.” 

Kronobergsparken

”Kun tulin ensimmäisiä kertoja Kronobergin puistoon, olin pohjimmiltani tosi ujo, mutta minulla oli asenne kohdallaan ja muut luulivat meikäläistä tosi koppavaksi. Siksi sain Elisabet-nimen, ja siitä alkoi elämä. Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin, koska kaikki olivat jotenkin niin avoimia. Varsinkin vanhemmat miehet tapasivat piruilla uusia tulokkaille, ja silloin piti antaa samalla mitalla takaisin. Niille piti siis antaa nenille kunnolla ja mieluiten vähän satiirisesti, koska monet olivat tosi sanavalmiita. Ja sen jälkeen oltiinkin elinikäisiä ystäviä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan ja tavallaan pitivät meistä huolta. Puisto oli meille kohtaamispaikka.”

Homosolidaarisuuden nimissä Ellu vihkii myös meidät Kronobergin puiston 1950-luvun etikettiin. Puistossa oli valaistu polku, jota pitkin kuului kävellä ikään kuin läpikulkumatkalla ja tähyillä samalla pimeyteen. Jos häiriköitsijöitä ei ollut näköpiirissä, yön kulkija uskalsi pujahtaa mäenrinteiden pusikoihin. Huomion ei pitänyt antaa herpaantua hetkeksikään, sillä ystävien ja nautintojen lisäksi pimeydestä saattoi löytää myös ikäviä yllätyksiä: milloin nuorisojengiläisiä, milloin poliiseja, jotka tekivät puistoon siveellisyysratsian käytännössä joka yö. Joillekin tämä jännitys oli osa puiston viehätystä, ja puistohomojen keskinäinen solidaarisuus oli vahvaa. Ellu kertoo, että jos Tukholman suurin arkkihomo ”Mitzi” riensi varoittamaan ”messinginhajusta”, silloin olivat kytät tulossa ja siskojen oli aika rientää.

Oma kaupunkikierroksemme vie meidät vielä Humlegårdenin puistoon, mutta Ellun aikaan 1950-luvulla toiminta on vielä hyvin paikallista eri kaupunginosissa. Esimerkiksi Kungsholmenilla asuvat kokoontuvat aina täällä Kronobergin puistossa. Ajatuskin siitä, että lähtisi retkelle vaikka Humlegårdeniin, tuntui maailmanympärysmatkalta. Siellähän liikkui ihan toisenlaista porukkaa!

Meidän turistien ei kuitenkaan tarvitse välittää reviirirajoista, vaan hyvästelemme Ellun ja jatkamme määrätietoisesti matkaa Kungsholmsgatania pitkin sillan yli ja edelleen Klarabergsgatanille kohti maailman ääriä. Ensiksi käännytään kuitenkin Åhlensin kulmalta vasemmalle, mistä löytyy Gardellin kirjassaan kuvaaman iltarundin seuraava etappi: Klara Norra Kyrkogata. Se oli vielä 1980-luvulla Tukholman pahamaineisin porno- ja prostituutiokatu, jossa myös homot parveilivat ennen kaikkea Bryggargatanin ja Mäster Samuelsgatanin välisellä alueella. Nyt alue on täysin siistiytynyt, mutta jos nipistän teitä takapuolesta, kai tekin näette kaikki nuo unholaan vaipuneet miespolvet, jotka yhä uutterasti päivystävät ja kiertävät näillä kulmilla potien ihmisen ikävää toisen luo? Tuossa seisoskelee esimerkiksi Gardellin kirjojen Benjamin:

Klara Norra Kyrkogata

”Benjamin saattoi seistä Klaran pohjoisen kirkkokadun jalkakäytävällä kokonaisen illan vain kaipuuta tuntien, kun samaan aikaan miehet iskivät miehiä ja poikia katosi tuntemattomien autojen matkassa tuntemattomiin paikkoihin. Jos joku oli iskemässä häntä, hän ei tiennyt mitä tehdä. Yleensä hän karahti aivan punaiseksi ja kiirehti pois paikalta. Silti hän ei voinut olla tulematta uudestaan. Siellä oli vallalla eräänlainen yhteisöhenki. Synnin yhteys. Mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen vahvistus olemassaololle. Muutaman kerran ohi ajoi avoauto, josta kurottui jengiläisiä nahkarotseissaan huutelemaan uhkauksia miehille. ”Ällöttävät saatanan vitun hintit!”

Tuolta rientää myös Paul saatuaan hommat hoidettua Kaupungintalolla:

”Kello on vähän yli puolenyön. Hän kulkee Åhlensin joulumainosten ohi, kääntyy Klaran pohjoiselle kirkkokadulle, vilkaisee nopeasti kahta teinipoikaa, jotka istuvat lämmittelemässä vastapäisen talon ilmanvaihtoventtiilin kohdalla, päättelee heidän olevan vaarattomia ja jatkaa matkaansa. Paul kulkee aina nopeasti, kepeästi kuin kimmoisin askelin. Hänellä on tapana sanoa, että kaikki homot kulkevat nopeasti – ”se on puhdasta itsesuojeluvaistoa, kulta pieni” – katse aina suuntautuneena eteenpäin, mutta kuitenkin harjaantuneesti sivustoja tarkkaillen, jotta voi lisätä vauhtia, jos tapahtuu jotain uhkaavaa. – –

Rasmus on omistanut iltansa Klara Norralle. Nyt hän seisoo Bryggargatanin risteyksessä. Odottaa, palelee, haukottelee. Itse asiassa hän on luovuttamaisillaan ja lähdössä kotiin. Hän on kiertänyt pari kertaa pornokaupoissa lämmitelläkseen. Vielä kymmenen minuuttia. Sitten hän luovuttaa. Tänä iltana Klara Norralla ei ole paljon liikennettä. Sama sininen Saab ajaa kierroksen toisensa jälkeen. Autossa istuva ukko puistattaa Rasmusta, ja kerrankin hän on viestittänyt selkeästi, ettei tunne kiinnostusta. – –

Kun Paul huomaa Rasmuksen, hän päästää heti kädessään pitämänsä savukkeen putoamaan, kuin se vain lipsahtaisi hänen otteestaan itsestään. Automaattisesti Paul ottaa rasiasta uuden savukkeen ja siirtyy tuon toisen luokse. Tulen tai savukkeen pyytäminen on ollut kaikkina aikoina ylivoimainen tapa ottaa kontaktia. ”Hei, sydänkäpynen, onkos sinulla tulla?” Rasmus tunnisti lähemmäs tulevan Paulin jo etäältä. Siinä on se Homoringin mies. – – ”Minä olen Paul. Le Paul! Minä olen jonkinmoinen homojen vastine Äiti Teresalle. Mutta muodokkaampi.”

Auto hidastaa heidän kohdalleen, ei sama Saab kuin aiemmin, ajaja tähyilee heitä ja tavoittelee kontaktia. – – Paul luo pikaisen, arvioivan katseen autossa olevaan mieheen. ”Kolkyt–nelkytjarisat, ’hetero’, kolmen lapsen isä luullakseni. Soittele sitten. Pidä hauskaa!” Rasmus istuutuu autoon. Paul läimäyttää auton oven kiinni. Auto lähtee liikkeelle. – – Elämä on mutkatonta. Jos ei saa sitä, jonka haluaa, ottaa sen, jonka saa. Ja ulkona syksy on kääntymässä talveksi.”

After Dark Clubin menoa vuodelta 1979.
Kalle Westerlingin La dolce vita -kirjan kuvitusta. 

Ellette ole jo eksyneet vieraiden miesten matkaan, nyt on aika jättää ”Klara Porra”, kääntyä oikealle Kungsgatanille ja jatkaa suoraan eteenpäin. Sveavägenin ylittämisen jälkeen edessä kohoaa kaksi Kungstornet-nimistä taloa, joista vasemmanpuoleisessa oli Gardellin mukaan homojen iltarundillaan suosima vessa. Me jatkamme kuitenkin matkaa, käännymme Regeringsgatanin kohdalla vasemmalle ja kävelemme suoraan eteenpäin, kunnes oikealla näkyy David Bagares Gata.

Osoitteessa David Bagares Gata 4 (Smala Grändin ja David Bagares Gatan kulmassa) toimi vuosina 1976–1980 After Dark Club, joka oli suosittu julkkisten juottola. Ja toden totta: tuossahan menee prinsessa Christina, ja pian paikalle kurvaa itse dame Elton John! Noita jonottavia tukholmalaisia trendineniä kiinnostaa kuitenkin paikan erikoisuus: After Dark-ryhmän esittämä drag show, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan musiikin tahtiin. Har ni hört på maken!

Suomi-neidot eivät nyt ehdi asettua jonon jatkoksi, sillä kadun päässä häämöttää jo iltarundin seuraava etappi ja Kronobergin Ellun mainitsema maailman ääri: Humlegårdenin puisto pahamaineisine lihamarkkinoihin. Ai miten niin pahamaineisine? No, katsokaa vaikka noita lööppejä maaliskuulta 1950: ”Homoseksuaalit vaikea ongelma Tukholmassa – uhreina maaseudun nuoria” ja ”Homoprostituutio pelottavissa mitoissa – poliisi täysin voimaton!”. Tai entä tuo Aftontidningenin lööppi 16. toukokuuta 1952: ”Tukholma on Sodoma. Vaaraksi koko Euroopalle!”

Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Älkää silti siskot säikkykö, sillä olette hyvissä käsissä. Tämä opas ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, millä EN nyt viittaa tuossa Humlegårdenin laidalla asuvaan pastori Kejneen. Hän pisti pystyyn melkoisen homoseksikohuun, jolla lehdet mässäilivät 1950-luvun alussa ihan loputtomasti! Miten sekin juttu pääsi paisumaan niin, että ennen pitkää koko oikeuslaitoksen väitettiin olevan poikaprostituutiorinkiä pyörittävien homovapaamuurarien käsikassara ja tuli hirveät utredningit ja jälkipyykit? Puhumattakaan siitä Haijby-kohusta, jossa kuningas Kustaa V joutui kiristetyksi homostelunsa vuoksi! Mutta nyt ei ehdi juoruta, jos meinaan ehtiä kertoa teille kaikki mehevät yksityiskohdat Tukholman vuosikymmeniä jatkuneesta sotilasprostituutiosta! O, kyss mig godnatt, sergeant!

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 2/2

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Out on Yhdysvaltain suurilevikkisin homolehti, ja se on brittiläisen Attituden ohella todennäköisesti maailman tärkein gayjulkaisu. Lehdet palvelevat kuitenkin hyvin erilaista lukijakuntaa. Olen itse lukenut Outia vuodesta 2007 lähtien ja sanoisin, että Out on hyvin maksukykyiselle ja nirsolle lukijakunnalle suunnattu julkaisu, kun taas Attitude on eräänlainen koko homokansan lehti. Jos kotoista esimerkkiä haetaan, Out on homomiehen Gloria, joka nimestään huolimatta uskoo lähinnä kaikkeen, mikä kulloinkin on in.

Outista ja Attitudesta löytyy myös kosolti muita eroavaisuuksia: Out pitää lukijoihinsa paljon enemmän etäisyyttä kuin Attitude, jonka linja on hyvin elämänläheinen, kannustava ja opastavakin. Out on myös huomattavasti coolimpi sikäli, että tarjoaa paljon vähemmän lihan värinää ja vapauttavaa naurua. Outista ei löydä Attituden tapaan sivukaupalla kuvia vähäpukeisista poikabändeistä tai muista julkkiksista – puhumattakaan siitä, että se kattaisi samanlaisen notkuvan poikabuffetin kuin aussilehti DNA. Paljastelun sijasta Out vaatettaa kuvattavansa päästä samojen luksusbrändien vaatteilla, jotka lehdessä ahkerasti mainostavat.

Muuten Out tarjoaa kaikkea sitä, mitä muutkin suuret homolehdet: julkkishaastatteluja, kulttuuriuutisia sekä muoti-, ruoka- ja matkailujuttuja. Terveys- ja kuntoiluasiaa Outissa ei sen sijaan juuri ole, koska Yhdysvalloista epäilemättä löytyy tällekin segmentille oma homolehti.

Marraskuun Out esittelee 83 syystä rakastaa Meksikoa.

Sliipatusta ulkokuoresta huolimatta olisi väärin sanoa, että Out pyrkii antamaan homoelämästä 

ruusunpunaisen ja pinnallisen kuvan. Lehdessä on päinvastoin aina paljon hyvää luettavaa: huolellisesti ja kiinnostavasti kirjoitettuja erikoisartikkeleita ja esseitä, joista kiintoisimmat on koottu ”Symposium”-nimiseen osioon. Aiemmassa blogikirjoituksessani olen jo esitellyt ”Symposiumissa” julkaistua kirjailija Bret Easton Ellisin esseetä homokulttuurin nykytilasta. Lukemisen arvoinen on myös Sam Lanskyn ”Asking for it?”, jossa hän pohtii nuorena kokemaansa raiskausta ja vanhaa kliseetä siitä, että uhri voi osittain syyttää itseään.

Outin kiinnostavista erikoisartikkeleista voisin mainita syyskuun numerossa olleen jutun Yhdysvalloissa suursuosion saavuttaneesta Gaybro-yhteisöstä, joka on suunnattu niille kuuluisille ”heteronoloisille” homomiehille. Slangisanakirjan mukaan gaybro tarkoittaa homomiestä, joka käyttäytyy maskuliinisesti ja on kiinnostunut äijäjutuista, kuten armeijasta, urheilusta, videopeleistä ja viritetyistä vehkeistä. Artikkelissa ”Meet the Gaybros” pohditaan sitä, missä määrin äijäilmiössä on kyse todellisista tarpeista ja missä määrin pelonsekaisesta tarpeesta tehdä eroa ”niihin” naismaisiin homoihin. Gaybro-foorumin keskustelujen pikainen silmäily ei minusta ainakaan anna syytä huoleen – eiköhän kyse ole vain nettikulttuurille tyypillisestä kuppikuntaistumisesta, jossa hakeudutaan omanmielisten pariin ihailemaan, miten tuokin saksalainen äijä ajaa alasti moottoripyörällä.

”Kaulakoru: David Yurman.” Näin paljon ihoa Outissa ei ole nähty mies(!)muistiin.  

Lokakuun Out kysyy, onko hiv-lääke Truvadasta kondomin korvikkeeksi.

Toinen syyskuun Outin kiinnostava artikkeli ”The men who want AIDS” kertoo nimensä mukaisesti newyorkilaisista miehistä, jotka lääkitystä laiminlyömällä antavat hivinsä edetä aids-vaiheeseen. Kyse on yleensä kodittomia nuorista, joille aids-diagnoosi tarjoaa paradoksaalisesti paluulipun takaisin yhteiskuntaan eli oikeuden maksuttomaan asumiseen ja erilaisiin sosiaalipalveluihin.

Hiv- ja aids-asiaa tarjoaa myös Outin lokakuun numeron juttu ”Is this the new condom”, joka käsittelee hiv-lääkkeiden säännöllistä ennalta ehkäisevää käyttöä (PrEP = pre-exposure profylaxis). Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo sallinut tämäntyyppisen käytön, ja siitä saa korvauksia myös vakuutuksista. Silti vasta harvat homomiehet ovat tarttuneet mahdollisuuteen, ja siitä kiistellään myös lääkäriyhteisössä.

Outin rasittavin erikoispiirre on pakonomainen tarve listata vuoden merkittävimpiä ihmisiä. Esimerkiksi joulukuun numero on aina tällainen ”Out 100” -erikoisnumero. Usein listaukset toki tekevät tunnetuksi myös ruohonjuuritason aktivisteja ja muita tavallisia tallaajia, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että kyse on sittenkin vain amerikkalaisten jatkuvasta halusta kilpailla sillä, ken on maassa kaunein ja rohkein.

Kenelle?
Out on paras valinta niille, jotka kaipaavat kaunista ja elitististä laatulehteä, jota kehtaa lukea myös julkisilla paikoilla. Jos laadukkaiden artikkelien kylkiäisenä tuleva jet set -elämän ihannointi ei innosta, asiapitoisuutta voi täydentää hyödyntämällä Outin ja sen hyperpoliittisen sisarlehden The Advocaten yhteistilaus. Toisena vaihtoehtona on lukea artikkelit suoraan Outin sivuilta, sillä suuri osa niistä julkaistaan maksutta verkossa. Itse olen kyllä todennut, että kaunista turhuutta ei ole koskaan liikaa ja että lehti tulee varmimmin luettua, kun se tipahtaa suoraan postiluukusta.

”Tuhkakuppi 650 $. Samettitakki 3 200 $. Samettitohvelit 690 $. Rahi 1 895 $.” Out uskoo pinkin dollarin voimaan.

Outin sivusto

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Hulivilipojan joulutoivekonsertti

Kovat paketit, vanhat pukit ja pipariherkut – joulu on vähintään yhtä monitulkintainen juhla kuin munarikas pääsiäinen. Sen kunniaksi hulivilipoika tarjoilee kauden kieroutuneimman soittolistan, joka tyydyttää kuin ranskalainen jouluhalko.

Ensimmäisenä estradin valtaavat The Weather Girlsin tytöt, jotka kaipaavat pukilta kuusen alle kunnon miestä. Dear Santa (Bring me a man this Christmas) -videossa on taatusti enemmän vilinää vilskettä ja helinää helskettä kuin tonttujen jouluparaatissa. Sen jälkeen jatketaan camp-hengessä ja kuunnellaan kaksi Ruotsin euroviisua: Kikki Danielssonin Idag & imorgon ja Sanna Nielsenin I’m in love. Kappaleet eivät sinänsä ole joululauluja, mutta kyllä niissä joulun kellot kajahtelevat oikein komeasti ja kimallettakin riittää vailla muille jakaa.

Naisten jälkeen ääneen pääsevät homopopin pioneerit Neil Tennant ja Chris Lowe eli Pet Shop Boys. Duon joulu-ep:ltä kuullaan kappaleet It doesn’t often show at Christmas ja All over the world, johon on lisätty joulukierroksia Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-lainoilla. Pet Shop Boysin manttelinperijät, Hurtsin Adam ja Theo, synkistelevät heti perään komeassa joulusinglessä All I want for Christmas is New Year's Day.

Arkirealismia ja joulun ihmeitä tarjoaa toisen klassisen homopopduon Erasuren uunituore musiikkivideo Make it wonderful. Sen jälkeen kuullaan ruotsalaisen Brainpool-yhtyeen antijoululaulu The last Christmas ja Eurythmicsin Miracle of love, jotka tuovat jouluun hyvin erilaista rauhan sanomaa.

Hulivilipojan kuusessa sammakkoprinssi odottaa suutelijaa.

Maailmanparannuksen jälkeen heittäydytään suorastaan raamatullisiksi. Ensin Frankie Goes to Hollywood esittää klassikkonsa The power of love, jonka videon joulukuvaelma toimii hyvänä aasin(!)siltana CeeLo Greenin versioon vähemmän tunnetusta mutta sitäkin kauniimmasta joululaulusta Mary did you know. Hyperuskonnollinen kappale yltää suorastaan musikaalimaisiin mittoihin ja lämmittää siten lavan naapurimaan uudelle gaydiivalle Sarah Dawn Finerille, joka tulkitsee Louise Hoffstenin kanssa kappaleen Winter song.

Loppusuoralla vaihdetaan vapaalle, kun ääneen pääsevät Lontoon gaykuoro kappaleessa Coming out at Christmas sekä Seattlen mieskuoro ja paikallinen dragtähti Arnaldo. Jälkimmäiset tulkitsevat vähäpukeisten könsikkäiden tuella Eartha Kittin, Madonnan ja Kylien aiemmin tunnetuksi tekemän joululaulun Santa Baby. Sen perään kuullaan homosaunojen vakiesiintyjänä uransa aloittanutta Bette Midleriä, joka valmistautuu ottamaan uuden vuoden vastaan kappaleessa What are you doing New Year's Eve.

Viimeisen sanan saavat Cher ja Rosie O’Donnell lesboviboja tarjoavassa duetossa Christmas (Baby, please come home) sekä dragdiiva RuPaul, joka luikauttaa klassisen joululaulun sukupuolineutraalin uustulkinnan I saw daddy kissing Santa Claus.

Näiden laulujen Hulivilipoika toivottaa lukijoilleen oikein juhlavaa joulua ja villiä vuotta 2014.

Antamisen iloa tietotekniikan opiskelijoiden mieskalenterissa 2014.

Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

 ”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Irvingin kirjassa riittää kritisoitavaa, mutta kiertoilmauksien viljelystä häntä ei voi syyttää.
Kääntäjäkin on tyylille uskollinen.

Kustantaja kuvaa ”tragikoomista” Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

Minä olen monta Adlibris-verkkokaupassa

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Haluatko homolehden, jota et taatusti kehtaa lukea junassa? Siinä tapauksessa valintasi on australialainen DNA, joka tuo kesän talvenkin keskelle.

Olen tilannut DNA:ta kolmisen vuotta, ja tänä aikana se on pitänyt visusti kiinni konseptistaan. Muihin lukemiini suuriin homolehtiin verrattuna DNA tarjoaa selkeästi eniten ihoa: sivukaupalla valokuvia komeista ja lihaksikkaista miesmalleista toinen toistaan pienemmissä alkkareissa – tai Australiassa kun ollaan – uikkareissa.

DNA:n ulkokuori on komea ja ote rento kuin Bondi Beachin surffaajalla. Lehden artikkeleissa tutustutaan milloin sanfranciscolaiseen pornostudioon (”yli 70 pysyvästi lavastettua tilaa, ml. avaruussukkula, luokkahuone ja teurastamon kylmätila, 100 vakituista työntekijää sekä liukuvoidetta 200 litran tankeissa”), milloin homojen seksivalistukseen 1970-luvulla (”Sukupuolitautien välttämiseksi muista peseytyä kunnolla orgioiden jälkeen.”). Sama linja jatkuu matkajutuissa, joissa toimittaja panee itsensä kaikin tavoin likoon. Esimerkiksi taannoiset jutut Karibian-risteilystä ja hiihtolomasta Alpeilla olivat niin seikkaperäisiä, että päätin ne luettuani pysytellä itse kiltisti Ruotsinlaivalla tai Rukalla.

"Even the best laid travel plans can be blown off course by a handsome stranger."
DNA raportoi matkakohteista kieli poskessa (ja epäilemättä muuallakin).

DNA:ssa on tuttuun homolehtityyliin omat sivunsa kulttuurille, muodille, kauneudelle ja terveydelle, eikä aktivismiakaan unohdeta. Kepeiden artikkelien seassa on myös laajoja ja kaunistelemattomia juttuja homojen asemasta eri puolilla maailmaa. Viimeksi on luodattu esimerkiksi Venäjän tilannetta. Maailmantuska ei silti koskaan jää pysyvästi päälle, koska jo parin sivun päässä odottaa lihaksiaan pullisteleva ja joka suuntaan pyllistelevä Ernesto tai Stefan tai Adrian tai Jared tarjoten hetken helpotusta.

DNA:ta lukiessa huomaa nopeasti, että nyt ollaan tyystin toisella puolella maapalloa. Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Big Brotherin ”julkkisversiota” – sen verran paljon lehdessä esitellään suomalaisille tuiki tuntemattomia paikallisia suuruuksia. Eksoottista lisäväriä tuo myös se, että DNA:ssa hehkutetaan kesän iloja silloin, kun Suomessa on keskitalvi. Aussipoikien ”juhannusjuhlista” lukeminen nostattaa täkäläisen lumipyryn keskellä melko akuutin kaipauksen kesän lämpöön.

Kenelle?
DNA on nappivalinta niille, jotka kaipaavat homolehdeltä ennen kaikkea silmäniloa ja siinä sivussa helppolukuisia artikkeleja. Yleensä puhutaan sohvapöytäkirjoista, mutta DNA on mieskauneudesta pitävälle täydellinen sohvapöytälehti, jonka komean kannen näkeminen tuo piristystä päivään kuin päivään – ainakin siihen asti, kunnes yllätysvieraat rimputtavat ovikelloa ja alipukeutunut Alejandro on äkkiä siivottava pois silmistä.

”Meinaatko nyt oikeasti syödä sen jäätelöannoksen?”
ihmettelee jääkaappipoika Bo. Steve komppaa.

DNA:n esittelystä ei sovi unohtaa myöskään lehden mukana ajoittain tulevia ”jääkaappipoikia” (Fridge boys), eli magneetilla varustettuja fanikuvista, joissa poseeraa antaumuksellisesti lehden aiempia malleja. Niitä kun lätkii jääkaapin oveen, niin asunto kuin asunto alkaa hyvin nopeasti muistuttaa autokorjaamon sosiaalitiloja tissikalentereineen päivineen. Kunpa vain näiden trimmattujen lihaskimppujen näkeminen motivoisi pitämään näpit irti jääkaapin kahvasta.

DNA:n sivusto

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude