Homohistoriallinen Helsinki 13: Tule poika uimaan

Pienellä vaivannäöllä se on helppo kuvitella: 1930-luvun kesäpäivät, ristiin rastiin leviteltyjen vilttien mosaiikki, lapsien ja lokkien kirkuna, perheet, pariskunnat ja parittomat. Onni yksillä, kesä kaikilla. Myös niillä miehillä, joiden katseet kohtaavat niin monta kertaa, että molemmilla on lopulta varmuus toisen halusta yhtyä rikokseen. Yksissä tuumin miehet nousevat, kävelevät uimakopille ja vetävät oven perässään kiinni.

Rikoksen tapahtumapaikkana on Helsingin Mustikkamaa, jonka uimaranta oli jo viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla yksi Helsingin sateenkaarimiesten suosimista ulkotapaamispaikoista. Talvisin rantojen virkaa ovat ajaneet uimahallit ja niiden saunat, joissa homoseksuaalinen käyttäytyminen on aiheuttanut pahennusta aivan viime vuosiin asti.

Hulivilipoika esittelee tässä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjutussa suosittuja rantoja, halleja ja saunoja aikalaislähteiden pohjalta. Siinä sivussa luodaan katse vintage-rantamuotiin ja tarkastellaan tilanteita, jossa samasukupuolinen halu on joutunut törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa.

Mustikkamaan uimakoppeja.

Patoutumia purkamassa

Uimarantojen, uimahallien ja saunojen sateenkaarisuosio perustunee niiden näennäisen seksittömyyden tarjoamiin seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Lähtökohtanahan on, että rannat, hallit ja saunat ovat uimista, auringonottoa tai peseytymistä varten, ja hygienia- tai muista syistä niissä kuuluu olla joko ilman rihman kiertämää tai sitten hyvin vähäisten rihmojen kiertämänä. Jo pelkkä rantamuodin kehitys osoittaa kuitenkin sen, että seksittömyys on usein hyvin tulkinnanvarainen asia.

Miehiä haluaville miehille seksittömyysolettama tarjosi joka tapauksessa oivalliset puitteet miesvartalon ihailuun ja seksuaalisiin kohtaamisiin aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat kiellettyjä tai vähintäänkin tuomittuja. Tässä mielessä rannat, hallit ja saunat eivät eronneet puistoista tai julkisista käymälöistä, jotka niin ikään tarjosivat kohtaamisille hyvän tekosyyn sekä mahdollisuuden ulkopuolisten ja virkavallan hämäämisen. Erona muihin kohtauspaikkoihin oli se, että rannat, hallit ja saunat tarjosivat pukukoodinsa vuoksi enemmän nähtävää.

Uimarantojen merkitystä ”patoutumien purkautumiskanavana” pohdittiin jo 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ihka ensimmäisessä numerossa vuonna 1969. ”Rento kesä uimarannalla” -nimisessä jutussa kuvataan rantoja paikkoina, jotka tarjoavat ”eroottisesti erilaisille” sosiaalisesti hyväksytyn mahdollisuuden kohdata toisiaan, seurustella ja tyydyttää viettejään: 

Nykyisellään uimarantakulttuuri muodostaa ainakin osalle väestöstä samantapaisen seksuaalisten patoutumien purkautumiskanavan kuin ravintoloiden floor-showt jollekin. Yhteiskunnan kannalta sekä ravintoloiden riisuuntumisohjelmat että uimarantojen virallinen tehtävä ovat hyödyllisiä: ne auttavat joitakin ihmisiä ratkaisemaan sen ongelman joka aiheutuu ihmisen viettien ja yhteiskunnan seksuaalivihamielisen asennoitumisen välisestä epäsuhteesta.

Näin 2010-luvun ehtoopuolella yhteiskunnan asennoituminen ei enää ole erityisen seksuaalivihamielistä, mutta rannat, hallit ja niiden saunat vetävät silti puoleensa myös joitakin seksiseuraa hakevia miehiä. Selitys lienee sama kuin niin ikään tarpeettomiksi käyneiden ulkotapaamispaikkojen suosiolla: jännityksen ja anonyymin huvin etsiminen.

Harva mies ­– homo tai hetero – haluaa kuitenkaan joutua rannalla, hallissa, saunassa, suihkussa tai pukuhuoneessa tiirauksen kohteeksi. Ei siis ihme, että näihin paikkoihin liittyvän seksittömyysolettaman rikkominen herättää ajoittain myös närää.

Mustikkamaan uimaranta.

Nopean palvelun pisteitä

Ysikutosen 1/69 rantajutussa mainitaan Seurasaaren uimala ja Yrjönkadun uimahalli paikkoina, joissa ”partneri valitaan, ollaan valittavana tai valitsijana”. Ne ovat olleet Mustikkamaan, Töölön uimahallin, Uimastadionin ja Pihlajasaaren lisäksi Helsingin sateenkaarimiesten tunnetuimpia kohtaamispaikkoja, joita koskevissa homoanekdooteissa vilisee milloin marsalkkoja, milloin tv:stäkin tuttuja tumputtajia.

Kronologiasta todettakoon, että Seurasaaren uimala avautui netistä keräämieni tietojen mukaan vuonna 1906, Mustikkamaan ulkoilupuisto uimarantoineen vuonna 1921, Yrjönkadun uimahalli vuonna 1928, Pihlajasaaren kansanpuisto rantoineen vuonna 1929, Uimastadion vuonna 1940 ja Töölön uimahalli vuonna 1967.

Hyvin varhainen maininta Helsingin uintipaikkojen sateenkaarisuosiosta löytyy Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta haastattelusta, jossa ”työläispoika” muistelee nuoruuttaan 1930-luvun Helsingissä. Kesäisistä ulkotapaamispaikoista hän muistaa uimalat, joita oli eri puolilla kaupunkia. Erityisesti mieleen jäi mäntykankainen ja kallioinen Mustikkamaa: 

Minä kävin yleensä Mustikkamaan uimalaitoksessa tai joskus Humallahdessa [jossa toimi uimala vuosina 1919–1959], mutta muitakin uimalaitoksia oli ja ne olivat nykyisen Seurasaaren tyyppisiä. Uimalaitokset olivat hyviä sen vuoksi, että sieltä sai vuokrata uimakopin ja pitää koko päivän. Siellä oli niin hauska seurustella vähän intiimisti. Mustikkamaa oli suosiossa siihen aikaan. Viikonloppuisin siellä oli tuhansia ihmisiä. Sinne mentiin moottoriveneellä Hakaniemenrannasta ja suurin liikenne oli Vilhovuoresta. Siltaa ei ollut [ennen vuotta 1964]. 

Seitsemänkymmentäluvulla Mustikkamaalla ulkoili usein myös ystäväni Pertti, jonka kävelyreitin varrella oli ainakin kolme suosittua puupömpeliä eli julkista käymälää. Niistä yksi sijaitsi ulkoilutien mutkassa lähellä nykyistä Isoisänsiltaa. Toinen taas sijaitsi niin kätevästi Kulosaaresta tulevan sillan kupeessa, että siellä saattoi piipahtaa pyörällä muiden asioiden lomassa. Pertti kutsuikin tätä pömpeliä ”nopean palvelun pisteeksi”. Mustikkamaan suurin nähtävyys oli silti uimarannan läheisyydessä ollut ”superpömpeli” lukuisine eriöineen.

Hulivilipoika Mustikkamaan muinaisten pömpeleiden sijaintipaikoilla.

Peliseuraa etsimässä

Nyt Mustikkamaalla ei ole enää pömpelin pömpeliä – on vain ranta, joka toki tarjoaa halukkaille yhä tilaisuuksia nähdä ja näyttäytyä. Molempien toimintojen ydin on rantapukeutumisessa, jossa pikkuspeedot ovat tietysti oma lukunsa. Nykyisin niin suositut säkittävät shortsit ovat tosin nekin suorastaan ruokottomat verrattuna 100 vuoden takaiseen rantamuotiin. Ysikutosessa 1/69 kehityksen kaarta hahmoteltiin näin: 

Miesten pukeutumisen uudistuminen on nopeimmin voittanut alaa jo ennestään leimattujen ryhmässä, homoseksuaalien keskuudessa. Pyrkimys yksinkertaisempiin mutta samalla enemmän kiinnostusta herättäviin asuihin rakentuu kuitenkin myös heteroseksuaaleilla usein oman sukupuolen huomion herättämiselle – ainakin osittain, onhan penis- ja lihaskultti voimissaan, farmarit ja muotoon leikattu paita suosittu asu. – – Kehitys miesten pukeutumisessa käy ehkä hätkähdyttävimmin ilmi vertaamalla vuosisadan alun uimarantamuotia tämän päivän uimabikineihin: moniko mies yhä vielä peittää rintojensa kaaren uimapuvullaan, moniko suojaa säärensä uteliaiden katseilta?

Pukeutuminen oli rannalla kuitenkin vain yksi keino, jolla saattoi herättää saman sukupuolen huomion. Ysikutonen valistaa lukijoita rantaleikeistä näin: 

Uimarantakulttuuri rakentuu vain osittain paikan pukeutumisessa sallimiin vapauksiin, vaikka tämä myönnytys osittain selittääkin sitä, miksi ihmisten välinen vuorovaikutus uimarannalla on vilkkaampaa kuin kahvilassa tai bussissa. Pukeutumisen lisäksi on mahdollista käyttää vastauksia toivottaessa ärsykkeinä kaikkia liikehdinnän muotoja sekä rekvisiittaa. Sopiva rantalukemisen valinta kertoo vieressä paahtuvalle tarvittaessa sanoman: pallon tuominen rannalle mahdollistaa – paitsi virheheitot ­– myös peliseuran saannin, arvoesineiden tuonti keskustelun vartijaksi valitun luotettavan henkilön kanssa jne. lukemattomiin. Tarkkasilmäinen erottaa ne vähäiset vihjeet, jotka samanmielinen pystyy erimielisten huomaamatta antamaan: hätäinen katse on toisinaan kylliksi, levoton liikehdintä useimmiten.

Yläkuva: Ysikutonen 3/71.

Seuraa saaresta

Levotonta liikehdintää nähtiin paljon myös Seurasaaressa, jossa Valdemar Melanko dokumentoi miestenvälistä pariutumiskulttuuria 1960–1970-lukujen vaihteessa. Työn tuloksista voi lukea hänen vuosikymmeniä myöhemmin julkaisemastaan raportista Puistohomot (2012). Kun Melanko keräsi aineistoaan, Seurasaaressa oli Mustikkamaan tapaan vielä lukuisia puukäymälöitä. Yhdestä niistä hän tavoitti miehen, jota hän haastatteli sunnuntaina 28. kesäkuuta 1970.

Haastateltava kertoi olleensa aamupäivän uimassa ”Porkkanamaalla” (vaihtoehtoisesti ”Naurismaalla”), eli Seurasaaren alastonuimalassa. Haastateltavan mukaan noin 30 % kalliolla päivää paistattelevista oli meikäläisiä. Mitään temppuja ei rannalla uskallettu tehdä, mutta suhteita solmittiin kylläkin.

Tämän jälkeen Melanko haastatteli yhtä saaren puistovahdeista, joka kertoi vahtien olevan täysin tietoisia homojen kontaktinotosta. Heidän yhtenä tehtävänään oli nimenomaan pitää ulkokäymälät vapaana homoista. Pahimmillaan tilanne oli kuulemma ollut noin kahdeksan vuotta sitten [1962], jolloin käymälöissä ja niiden välittömässä läheisyydessä oli seurusteltu suorastaan niin, ettei tavallisella kansalaisella ollut paikkoihin menemistä.

Haastattelun tekoaikaan saarella partioi kolme miestä yhtä aikaa, ja he olivat yhteydessä toisiinsa radiopuhelimella. Joka kerta, kun he sattuivat käymälän kohdalle, he pistäytyivät sisällä. Vahdin nähdessään homot joko pakenivat peloissaan, käänsivät selkänsä ja alkoivat kulkea hitaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut tai alkoivat liian näkyvästi toimittaa luonnollista asiaansa.

Yleisö oli haastateltavan mukaan suhtautunut homoseksualisteihin hyvin eri tavalla. Jotkut eivät kerta kaikkiaan sietäneet heitä, mutta suurin osa suhtautui asiaan suvaitsevasti eikä nostanut mitään melua, vaikka saattoivat tavata käymälästä rakastelevan parin.

Haastateltava mainitsi myös, että saarelta oli vähennetty käymälöitä ja että puukäymälät hävitettäisiin jatkossa kokonaan. Käymälöihin ilmestyi koko ajan uusia kirjoitelmia, joita yritettiin hävittää maalaamalla. Lisäksi seiniin oli kaiverrettu puistovahdin sanoin ”tirkistysreikiä” – hän ei toisin sanoen tiennyt niiden todellista käyttötarkoitusta ”glory holeina”, autuuden aukkoina, jotka mahdollistivat seksuaalisen kokemuksen seinän läpi.

Alakuva: Seurasaaren uimalaitos vuonna 1972. SKY-FOTO Möller / Helsingin kaupunginmuseo.

”Aika pitkä mutta puhdastukkainen”

Seurasaaren käymäläkirjoitelmiin viitataan myös Suomen ensimmäisessä homopainatteessa Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas (1968). Sen ”Näin löydät ystävän” -juttu pohtii kirjoitusten merkitystä tavalla, jossa vessanseinät näyttäytyvät eräänlaisena Twitterin ja Tumblrin yhdistelmänä: 

Kulttuurihistorioitsija tekee ehkä tutkimuksen piirroksista, Kekkosvitseistä ja tiedonannoista, joita on raaputettu puistokäymälöiden seiniin. Kumpia on enemmän, miehen vai naisen sukupuolielimien kuvia? Kuka niitä piirtää? Käymälöihin on kirjoitettu paljon asiaa, josta ei koskaan puhuta. Kaupunki kustantaa tynnyreittäin maalia kuvien peittämiseen: saadaan uusi, puhdas seinä uusille kuville! 

Osa näistä kulttuurihistorioitsijoita kaipaavista kirjoituksista on taltioitu jälkipolville Arto Paasilinnan kokoamaan Kansalliseen vieraskirjaan (1971). Sen luku ”Poikkeavien postilaatikko” sisältää nimenomaan Seurasaaren ulkovessoista vuosina 1967–1970 poimittuja kirjoituksia, ”pääasiassa viestintöjä, mutta myös kuvauksia homoseksuaalisista nautinnoista”. Seuraavassa muutama esimerkki toiletti-Tinderin antimista:

– Kaikki komeat teinipojat! Haluaisin tavata jonkin kivannäköisen pojan jonka kanssa voisin alastomana leikkiä. Olen 16 v ja himokas, aika pitkä mutta puhdastukkainen. En tosin ole paljon kokenut vielä, mutta halu on suuri. Haluan tavata ihmistä jota voin rakastaa!”

– Tule kiva nuori mies tänne

– Joo jos olet 15–30 v. Oletko?

– Olen, kuinka vanha sinä olet?

– Koska saisi nuorta ja tulista poikaa rakastaa. Se olisi elämys. Ikäni 27 v. Koska?

– Milloin haluat olen 19 v

– Tuletko 19.11. klo 16.00. Vastaa

– Annan p****ttä alle 20 v kundille koska tav. koko talven

– Tule 18.10. klo 16.30. Ikä?

– Klo 18 sopii paremmin

– Ei ikinä tahdo k**pää vaan toista naista

– Minua on kuulusteltu mutta en ole paljastanut ketään.

Kirjoitus Vanhan ylioppilastalon saniteettitilan seinässä vuonna 1982. Kirjoituksessa mainittuihin paikkoihin on tutustuttu tämän juttusarjan aiemmissa osissa. Kuva: Harri Ahola / Helsingin kaupunginmuseo.

Porttikieltoja ja sinivärisiä sukukalleuksia

Valdemar Melangon kirja, Ysikutosen ensimmäinen rantajuttu ja työläispojan 1930-luvun muistelmat sijoittuvat aikaan, jolloin homoseksuaaliset teot olivat vielä kiellettyjä rikoslaissa. Tuolloin homojen ja muiden miehiä haluavien miesten seksikäyttäytyminen oli lähtökohtaisesti törmäyskurssilla muun yhteiskunnan kanssa. Ja kuten Seurasaari-esimerkit osoittavat, käyttäytymistä pyrittiin myös kontrolloimaan ja rajoittamaan monin tavoin.

Kokonaan tilanne ei muuttunut edes rikoslain muututtua vuonna 1971. Erona aiempaan oli se, että kontrolli kohdistui vain julkisessa tilassa harjoitettuun miestenväliseen seksiin.

Viimeksi vuonna 2010 Yrjönkadun maineikas uimahalli päätyi Ilta-Sanomien otsikoihin, kun siellä oli annettu homomiehille porttikieltoja seksin harrastamisen vuoksi. Miesten vuoroille oli jopa pestattu miespuolisia vartijoita kiertämään löylyhuoneissa, koska hallin muu henkilökunta oli naisia.

Kyse oli toki yksittäistapauksista, eikä homoseksi ole muutenkaan kuin vain yksi uimahallien monista vitsauksista. Niistä muista voidaan mainita alkoholinkäyttö, rasistiset valvojat, valvojia törkeästi haukkuvat vanhemmat naiset, kiukaalla porkkanalaatikkoa lämmittävät laitapuolen kulkijat, uikkarit päällä saunojat, läpinäkyvien uikkarien käyttäjät, ihokarvojen ajelijat, onanoijat, seksiä harrastavat heteroparit, lastenaltaiden äärelle asettuvat pedofiilit, lääppijät sekä ”silakat”, jotka uivat naisten perässä pää veden alla ja tuijottavat näiden haaroja. Esimerkit ovat peräisin Helsingin Sanomissa 24.1.2016 julkaistusta jutusta ”Näistä asioista uimahalleissa kiistellään – alasti saunaan -riidoissa on jopa lyöty ihmisiä”.

Vuoden 2010 homoseksikohun sijoittuminen juuri Yrjönkadun uimahalliin on joka tapauksessa osuvaa, koska hallilla on erityisasema helsinkiläisessä homofolkloressa. Monelle meikäläiselle Yrjönkadun uimahalli on ollut neljän seinän sisälle siirretty Seurasaaren ”porkkanamaa”, koska siellä on perinteisesti uitu alasti. Entisajan uimalaitosten tapaan hallin kakkoskerroksesta voi lisäksi vuokrata oman lepohytin, joille osa käyttäjistä on löytänyt hyvinkin aktiivista käyttöä. Sekin muistetaan usein mainita, että Yrjönkadun uimahalli oli myös Mannerheimin suosiossa.

Seksinovellit.fi-sivustosta löytämässäni ”Kalevin” novellissa ”K***ät turpoavat Yrjönkadulla” hallin homoperinteistä kerrotaan näin sotilaallisin sanakääntein: 

Uimahallissa oli mahdollista elää seksuaalihistoriallisessa jatkumossa, mulkkuseurassa, jossa mm. Suomen marsalkka on riiputellut siniverisiä sukukalleuksiaan muiden upseerien ja siviileiden seurassa. Ehkäpä tässä uimalaitoksessa jo silloin muutkin elimet kuin kädet olivat nousseet ohjessäännönmääräämään (sic) kulmaan kunnianosoituksena marsalkalle?

Yrjönkadun uimahallin sauna vuonna 1997. Jan Alanco / Helsingin kaupunginmuseo.

Pervokkeita parvekkeella

Kalevin maalaileman seksihistoriallisen jatkumon alkupiste oli 4. kesäkuuta 1928, jolloin Yrjönkadun uimahalli avasi ovensa yleisölle. Helsingin Sanomat kuvasi saman päivän jutussaan tätä Suomen ensimmäistä uimahallia myös Pohjoismaiden suurimmaksi ja kauneimmaksi. Etenkin miesten puoli oli suurenmoinen nähtävyys: 

Olkaa hyvä, tämän kautta, neuvoi johtaja Ek, ja kun astuimme itse uimahalliin, meiltä pääsi ehdottomasti hämmästyksen huudahdus. On vaikea sanoa, mikä meihin voimakkaammin vaikutti, hallin valtava suuruus vaiko sen kauneus. – – Ajattelimme, että kyllä täällä [toisen kerroksen miesten saunaosastolla] ”Jukolan veljesten” vain kelpaa lekotella. – – Pukusuojat sijaitsevat kylpyhallin parvekkeilla pylväskäytävässä ja on saunassa kävijöillä kylvystä tultuaan, itseään jäähdytellessään, tilaisuus seurata elämää uima-altaassa ja jos mieli tekee, on lupa itsekin mennä alakertaan löylyn päälle uimaan. – – Kyll’ on ihana meininki, huoahdimme! 

Pikakelaus Helsingin Sanomien vuoden 2016 uimahallijuttuun, jossa noteerattiin myös parvekejäähdyttelijät: ”Yrjönkadun uimahallissa homot meinasivat pudota parvekkeelta, kuin uimme selkää, sanoo yksi helsinkiläismies.”

Miltä siis Yrjönkadun uimahalli näytti sateenkaarisilmälasien takaa katsottuna? Yksi vastaus tähän löytyy pornolehti Kallesta, jossa nimimerkki Asterix raportoi kokemuksistaan numerossa 1/82 julkaistussa jutussa ”Helsingin hinttisaunat”: 

Yläkerrassa sijaitsevat hallin mielenkiintoisimmat paikat hytteineen ja niissä olevine sänkyineen, alakerta taas on halvempi ja siellä ovat käytössä vain vaatekopit. Saunoja on niin ylä- kuin alakerrassakin, ja yläkerrassa lisäksi erikoisuutena ns. kuivasauna. Ylhäältä on tietenkin esteetön pääsy alhaalla olevaan uima-altaaseen ja myös muihin alakerran tiloihin. Kiinnostavinta on, että kaikkialla liikutaan ALASTI, myös uidessa. Halli on tämän vuoksi gaykansan suuressa suosiossa, mutta asiakkaina on muitakin. Mitään seksiin viittaavaa ei Yrjönkadulla tapahdu ainakaan näkyvästi, vaikka yläkerran hyttien verhot saattavat joskus heilua rajustikin. Silmät tarkkoina liikkuvat hallin valvojanaiset (!) tukahduttavat jo pelkällä läsnäolollaan kaiken näkyvän iloittelun, mutta eivät juuri voi vaikuttaa puolijäykkiin kaluihin, joita hallissa näkee paljon. Katseita, vilkaisuja haarojen väliin, kiinnostuneita ilmeitä ja vanhempien miesten enemmistö sekä kaunis, H:gin vanhin uimahalli; siinä Yrjönkadun hallin puitteet.

Yrjönkadun uimahalli vuonna 1945. Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Melanoomafitnessbimboja ja muita vesipetoja

Halliseksiin mieltyneet meikäläiset ovat saaneet närkästyksen lisäksi osakseen myös irvailua, mistä on esimerkkinä Setan Z-lehdessä 5/99 julkaistu juttu ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”. Jutussa huomioidaan muiden muassa ne, jotka tuntuvat juuttuneen ikuiseen suihkusta suihkuun -luuppiin ja ovat selvästi vailla auttavaa kättä: 

Rankan uimisen päälle monet tykkäävät käydä saunassa. Joidenkin lähteiden mukaan tämä on varsin suositeltavaa ellei jopa viisasta. Varsinkin jos lihakset ovat päässeet liiaksi pingottumaan, on niitä hyvä venytellä ennen kotiin lähtöä. Joissakin halleissa erityisen silmiinpistävää on ollut ei-tahdonalaisten lihasten venyttely! – – Koska olemme kohdanneet tätä uramme aikana niin useasti, ajattelimme kohteliaasti muistuttaa, että meitä voi toki lähestyä muillakin tavoilla (tilinumeron saa toimituksesta). Ja lisäksi haluaisimme muistuttaa, että halleissa käy myös muita ihmisiä kuin homoja, joten kerratkaapas ne käytöstavat niistä kirjahyllyjenne opuksista. – – Nykyaikana on passé notkua siinä suihkun alla tuntitolkulla maapallon rajallisia vesivaroja haaskaamassa, kun kyse ei kuitenkaan ole mistään sukeltajien virtaavan veden harjoituksesta. Pikkuvinkkinä niille suihkun alle jääneille voimme sanoa, että lika irtoaa paljon nopeammin, kun käyttää kosmetiikkateollisuuden tuotteita. Tässäkin pätee sääntö: kallis on aina parempi.

Samassa jutussa käsitellään myös uima-asumuotia ihan kuin Ysikutosen 30 vuotta vanhemmassa jutussa. Sävy tosin on 30 kertaa veemäisempi: 

Sama väri tuskin pukee sinua kesät talvet, koska ihonväri vaihtelee rusketuksen mukaan, paitsi jos on solariumia harrastava melanoomafittnessbimbo. On hyvä hankkia ainakin muutama erisävyinen uima-asu, jotta ei tarvitse näyttäytyä epäsopivissa väreissä. Sitä paitsi vaihtelu virkistää ja koskaan ei tiedä mikä asu on tehokkain! – – Uimahalli ei ole oikea paikka tiaroille ja frisyyreille, koska kroolaava Dame Edna ei todellakaan näytä kovin maskuliiniselta. – – Ne meistä, joilla on oikein hyvä kroppa – emmekä nyt puhu huonoryhtisistä melanooma-solarium-fittness-bimboista – voivat harkita kokopukua korostamaan tiettyjä linjojaan. Muiden kannattaa pukeutua perinteisempiin yksiosaisin uimahousuihin. Muistettava kuitenkin on, että useimmille kaikki mikä peittää on eduksi.

Piikittelyn vastapainoksi juttu tarjoaa vesipedoille myös lohtua ja toivoa:

Jos jotenkin tapahtuu taas näitä selittämättömiä asioita, niin kuin nyt on käynyt varmaan kaikille: yhtäkkiä havahtuu todellisuuteen ja huomaa kävelevänsä hallista aivan eri kaverin kanssa pois kuin halliin tullessa. – – Ja jos hyvin käy, niin tapahtunut saattaa olla jonkin kauniin ja herkän uuden ajanjakson alku! Tosin yleensä nämä kaudet ovat näyttäneet jääneen hyvin lyhyiksi, mutta maailmassahan on niin paljon uimahalleja, emmekä mekään ole vielä olleet kaikkien niissä käyvien kanssa.

Kuva: Sauna Wismar vuonna 1975. Nils Andersson / Helsingin kaupunginmuseo.

Kuppaa Töölöstä?

Suomi on saunan suurvaltana siitä erikoinen, että meillä ei useinkaan ole tarjota ulkomaalaisille sitä, mihin saunominen heidän mielessään ensisijaisesti yhdistyy: seksiä. Tai no, tulee mieleen sekin kaukainen Amerikan-sukulainen, joka vieraili 1990-luvun alkupuolella Etelä-Pohjanmaalla ja joutui heti kiskotuksi kahden miehen kanssa saunaan. Ei kuin housut pois ja lauteille, joille kavuttuaan pohjalaisisännät olivat pidemmittä puheitta tarttuneet vihtoihin ja alkaneet läiskiä vierastaan kaikin voimin. Jenkki oli kuulemma mennyt vitivalkoiseksi, mikä oli tietysti niissä lämpötiloissa melkoinen saavutus. Sitä tarina ei kerro, tunsiko Amerikan-sukulainen itsensä lopuksi pestyksi vai häväistyksi, mutta kokemus oli epäilemättä ikimuistoinen.

Vastaavasti eurooppalaiset ”saunat” ovat aiempina vuosikymmeninä tarjonneet melkoisia yllätyksiä suomalaispojille, joille on ollut tarjolla kunnon löylytystä vain paikan sm-puolella. Näistä tyrmäävistä kokemuksista on jo ollut puhetta blogin Suomalaispoikia maailmalla -sarjan New York- ja Tukholma-matkajutuissa [ks. Matkalla rapakon takana 2/2 ja Oltiin taas Tukholmassa 1/2].

Nykyisin Suomeen tuleva meikäläisturisti voitaisiin ohjata Vogueen, mutta 1980-luvulla kaupalliset homosaunapalvelut rajoittuivat lähinnä satunnaisiin teemailtoihin [ks. Club Diana aiemmasta jutusta Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista]. Muuten turistien ja paikallisten oli tyydyttävä meikäläismaineessa oleviin yleisiin saunoihin, joita esitellään Kalle-lehden 1/82 jutussa ”Helsingin hinttisaunat”. Jutussa katsastettavat paikat on poimittu kansainvälisestä Spartacus-homo-oppaasta, joka teroitti lukijoilleen suomalaisten ottavan saunan erittäin vakavasti. Ne eivät toisin olleet samanlaisia ilon ja hauskanpidon paikkoja kuin esimerkiksi Amsterdamin saunat:

”[Keski-]Euroopan iloisissa keskuksissa on itsestään selvää, että saunassa kuin saunassa, lähinnä saunan yhteydessä olevissa ”rentoutumistiloissa” myös naidaan. – – Tietenkin voit tehdä tuttavuutta myös suomalaisessa saunassa, mutta ennen kuin ryhdyt tekemään mitään, lähtekää jonnekin muualle!” opas valisti.

Yrjönkadun uimahallin saunan lisäksi Kallen siteeraama Spartacus suositteli lukijoilleen Katajanokan Vyökadulla toiminutta Wismaria. Sen sateenkaarimaine ulottuu ainakin 1970-luvun ensimmäiselle puoliskolle, koska Valdemar Melanko toteaa saunasta näin Puistohomot-kirjaan sisältyvässä kirjeessään vuodelta 1975: 

Käyn tiistaisin usein uimassa, mutta koska Yrjönkadun uimahalli oli jo suljettu kesäksi, poikkesin kotimatkallani Vyökadulla olevaan saunaan. – – Jos tuntisit Helsingin homoseksuaalista vähemmistöä paremmin, minun tuskin tarvitsisi selittää, mikä on Vyökadun sauna. Olen käynyt siellä jo muutaman kerran ja alan päästä selville siitä, mitä kaikkea se pitää sisällään.

Kallessa vuonna 1982 ilmestyneen jutun jälkeen minulla ei ole muuta tietoa Vyökadun saunan kohtalosta. Sen sijaan jutussa myös mainittu Töölön uimahalli on säilyttänyt sateenkaarevan maineensa aina meidän päiviimme asti.

Hallin mainetta ruoditaan edellä mainitussa Z-lehden 5/99 jutussa ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”, jonka kainalosta löytyy ”Uimarin viikkoaikataulu hotspotteineen, primetaimeineen, tekosyineen ja ruokavalioineen”. Siinä muistutetaan joka viikonpäivän kohdalla, että homonäkökulmasta ruuhkaisin halli löytyy ehdottomasti Töölöstä – vieläpä kellonajasta riippumatta. Vakavamieliseen urheiluun, jota kirjoittajatkin väittivät harrastavansa, suositeltiin siten ihan muita halleja.

Mies saunavihtoineen terassilla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Luomakunnan mehut naamalla

Itse voisin kantaa lopuksi kortsuni kekoon ja tarjota hyvän neuvon kaikille vakavamielisille, joilla on hallista riippumatta parempaakin tekemistä kuin päivystää suihkussa tai paistella lanttulaatikkoa kiukaalla. Neuvo löytyy kotoisen homodiivamme Arja Saijonmaan kynäilemästä Arjan saunakirjasta (2012), jonka osiossa ”Arjan koti-spa” ylistetään ”luomakunnan mehujen” ylivertaisuutta kasvohoidoissa.

Jos kerran Arja makaa saunassa jogurtit ja siitepölyt naamalla, miksi emme me? Arjan koti-spassa ei mikään ole syntiä – ainoastaan ruistaikinan kanssa läträtessä pitää olla varovainen: 

”Hyvä tukalle mutta muista: älä mene saunaan paistamaan ruisleipiä päässäsi!”

Miehiä vilvoittelemassa merenrannalla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.
Kuvan henkilöt eivät liity juttuun.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 2/2

Matkajutun ensimmäisessä osassa risteilyemäntä Hulivilipoika saatteli lukijansa Svea-papan syliin iloitsemaan 1970–1980-luvun Tukholmasta. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettu ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupunki” tarjosi suomalaispojille puisto- ja vessasivistystä sekä aivan liian kuumia löylyjä. Niin kuumia, että ne kiellettiin lopulta lailla!

Tällä kertaa tutustumme 96- (jäljempänä Ysikutonen), Kalle- ja Seta-lehtien opastuksella Tukholman muinaisiin homobaareihin ja -diskoihin, tapitamme uskomatonta drag show’ta ja osoitamme rohkeasti mieltä yhdessä muiden ”elämän sirkuksen esittäjien” kanssa.

Väkeä kuin hyvin pakatussa kala-astiassa

Suomessa ei ollut vielä 1970-luvulla varsinaisia homobaareja, joten jo ensimmäisessä suomalaisen homolehden Tukholma-jutussa hehkutetaan kaupungin menomestoja. Ysikutosessa 5–6/70 julkaistun ”Raportti Tukholmasta” -jutun kirjoittaja Hans-Pjotr mainitsee nimeltä kaksi paikkaa: City Clubin (Döbelnsgatan 4) ja Club Privaten (Surbrunnsgatan 57). Jälkimmäisestä hän kertoili näin:

Valkeiksi kalkitut, korkeat kellariholvit muistuttavat jonkin verran [Ysikutosta julkaisseen] Psyken kerhohuoneistoa. Ovella on lappu, jossa pyydetään poistujia käyttäytymään hillitysti, jotta vuokratilat saataisiin pitää! Ilmapiiri oli ystävällinen ja ruotsalaisen huoleton, sivuhuoneessa oli kuuma kuin saunassa ja väkeä kui [sic] hyvin pakatussa kala-astiassa: siellä näytettiin pornofilmejä.

Huomattavasti maineikkaampi paikka oli kuitenkin City Club, jonka Wikipedia-sivulla kerrotaan sen olleen Ruotsin ensimmäinen yksityinen homoklubi. Vuodet 1966–1970 klubi toimi osoitteessa Döbelnsgatan 3 ja sen jälkeen satunnaisemmin osoitteissa Döbelnsgatan 3 ja 4. Ysikutosen jutussa klubin osoitteeksi on mainittu Döbelnsgatan 4, joten Hans-Pjotr vieraili klubilla vasta säännöllisen klubitoiminnan päätyttyä.

Dagens Nyheterissä vuonna 2003 julkaistussa klubikulttuurijutussa kerrotaan alkuperäisen City Clubin olleen 1960-luvun ykköspaikka. Sen vetovoimatekijöinä olivat oma koreografi ja baletti, väri-tv sekä kaiuttimista pauhannut iskelmätähti Towa Carsonin musiikki. ”Baletilla” viitattiin ilmeisesti City Clubin Wikipedia-sivulla mainittuihin kabaree-esityksiin, joita klubi toisinaan järjesti jäsenilleen.

City Clubin ensemble ”Missien ilta” -show’ssa vuonna 1968. Kuva: Wikimedia Commons.

Ysikutosen Hans-Pjotr kohtasi City Clubilla käydessään Bertil Säfbomin, joka pyöritti paikkaa yhdessä Peter Dunkin kanssa. Säfbom oli jutun mukaan kiinnostunut yhteistyöstä suomalaisten kanssa, ja Psyke ry:n jäsenkortti kävikin ovella suositukseksi. ”Kenenkään ei tarvitse enää taivutella koulussa oppimiaan vahvoja verbejä, vaan ainoastaan vilauttaa kolmikielistä korttia, joka selittää kaiken”, Hans-Pjotr hehkutti. Ja kun vilauttelut oli vilauteltu, meikäläismatkaajille oli luvassa melkoinen elämys:

City Club on suomalaisittain ajatellen hieno paikka, tosi hieno. Täydellinen tunnelmavalaistus ja ensiluokkaiset äänentoistolaitteet loihtivat esiin moniulotteisen panoraaman, jota ei heti unohda.

Saman vaikutelman saa ruotsalaisen draglegendan Christer Lindarwin elämäkerrasta This is my life (2016). Siinä hän kertoo vuodesta 1972, jolloin hän muutti tuoreena ylioppilaana Eskilstunasta Tukholmaan opiskelemaan ja löysi itsensä sekä ihmisenä että City Clubilta.

Sunnuntai-iltaisin auki ollut City Club oli Lindarwin suosikkipaikka, ja sinne päästäkseen hän palasi Eskilstuna-viikonloppujen vietosta aina jo iltapäiväjunalla äidin kummasteluista huolimatta. Myöhemmin äiti löysi Lindarwin tavaroiden joukosta City Clubin jäsenkortin, ja niin siitä tuli myös pääsylippu ulos kaapista. Pian yksinhuoltajaäidin suru pojan kovasta kohtalosta vaihtui iloon tämän menestyksestä Ruotsin showmaailmassa. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Döbelnsgatan 4 syksyllä 2014. Osoitteessa on City Clubin Wikipedia-sivun mukaan toiminut seksiklubeja 1970-luvulta lähtien.

Pitsipaitaisia seurakuntanuoria

Kun Ysikutonen kirjoitti Tukholmasta seuraavan kerran numerossa 8/1972, Club Private oli jo ehtinyt vaihtaa nimensä Trojkaksi. Uusista ravintoloista kuumin oli sillä Ivanhoe (Birger Jarlsgatan 24), jonka lähes loisteliaissa tiloissa saattoi nähdä yhdellä kertaa toistasataa henkeä:

Katutasossa on ravintolaosa ja tanssiala, kellarikerroksessa moderni diskoteekki kellariholvien sylissä. Hinnat ovat normaalia Tukholman tasoa: sisäänpääsymaksu 8 1/2 markkaa [nykyrahassa noin 11 euroa], nelosolut (starköl) 6–7 mk pullo. Ilta alkaa kuulemma Ivanhoesta yhdeksän kymmenen aikaan illalla ja jatkuu Trojkassa klo kahden jälkeen aamutunneille.

Jutun ensimmäisessä osassa mainitsin jo, miten yksimielisen ylistävästi suomalaishomot yleensä kuvailivat rakasta naapurimaata. Ysikutosen 8/1972 Tukholma-jutun kirjoittaja esitti kuitenkin sangen kriittisiä näkemyksiä, jotka erosivat kirjoitusten valtavirran paratiisipuheista. Kirjoittajan mukaan Tukholma tarjosi samasukupuoliselle rakkaudelle upeat mutta sieluttomat puitteet. Ainakin Ivanhoen kaltaisessa trendipaikassa hinttiskeneä tuntuivat dominoivan koppavat neidit:

Tukholma on meikäläiskaupunkina aivan toisenlainen kuin Hampuri, perinteisestä ruotsalaisesta iloisuudesta ja vilkkaudesta huolimatta ikään kuin kylmempi ja ”syntisempi” ilonpitopaikka. – – Tukholmalainen hinttipoika on hoikka kuin heinän korsi, pukeutuu koreisiin vaatteisiin ja seuraa ympärillään pyöriviä hienoisen ylväänä. Tällaiselta vaikutti puolitoistasatapäinen yleisö Ivanhoessa eräänä lauantai-iltana. Tutustuminen oli vaikeaa steriilissä ilmapiirissä, eikä kannata kuvitella löytävänsä mitään elämänkumppania joukosta ”itseään pöyhiviä sirkkusia”, jotka harrastavat korkeintaan yhden yön suhteita ilmaantuakseen jälkeen seuraavana iltana näyttämään seurakunnalle uutta pitsipaitaansa. – – Ivanhoessa voi viettää suurenmoisen illan tutussa seurassa, jolloin ei tarvitse katsella nirsoja ilmeitä.

Birger Jarlsgatan 24 syksyllä 2014.

Vapautuvia nunnia

Ivanhoen ilmapiiri ei ilmeisesti vedonnut pidemmän päälle edes paikallisiin, koska sitä ei mainita enää Ysikutosen kolmannessa, numerossa 9/74 ilmestyneessä matkajutussa ”Oltiin taas Tukholmassa”. Nyt kuului käydä ”Euroopan suurimmaksi meikäläispaikaksi itseään mainostavassa” Club Etoilessa, joka toimi Piperska Muren -nimisessä rakennuksessa osoitteessa Scheelegatan 14.

Alussa mainitun Dagens Nyheterin klubikulttuurijutun mukaan nimenomaan ”Pipen” oli 1970-luvun SE meikäläismesta. Pipenissä oli ravintolapuoli ja tanssitilat, ja se oli ensimmäinen hienostopaikka, johon homotkin pääsivät juhlimaan tiettyinä päivinä.

”Oltiin taas Tukholmassa” -jutun suomalaishintit arvioivat Piperska Murenin Club Etoilea varsin lyhytsanaisesti:

Ravintolassa on peräti kaksi eri tanssitilaa. Toisessa soi korvia huumaava rytmi, toisessa melodisesti viehättävämpi musiikki. Etoilenkin asiakkaat tulevat tukholmalaiseen tapaan myöhään; ennen yhtätoista ei paikalla ole juuri ketään.

Tarkemmin paikan henki on tallentunut Christer Lindarwin This is my life -elämäkertaan, koska Piperska Muren oli nuoren Lindarwin kantapaikkoja City Clubin ohella. Hän mainitsee, että toisessa salissa tanssittiin diskoa, kun taas toisessa soivat urut ja ikivihreät. Nuorella Lindarwilla oli sulattelemista, kun hän seurasi vanhempia miehiä tanssimassa foxtrotia ja hitaita:

Voi luoja, mitä vanhoja ukkoja! ajattelin. Ja miten kamalaa katsella, kun kaksi raavasta miestä tanssii keskenään. Miehen kanssa makaaminen on asia erikseen, mutta tanssia ei sopinut kuin tyttöjen kanssa. Niin tuumin siihen aikaan.

Toinen Piperska Muren -anekdootti löytyy Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneestä ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta. Siinä siteerataan lehden saamaa kitkerää lukijakirjettä, jossa varoitetaan ”kaverin kanssa matkustavia” suuren maailman houkutuksista. Vanhojen ukkojen lisäksi Pipen osasi villitä myös suomalaisnuoria:

– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa.

Piperska Muren (valkoinen rakennus). Kuva: Bengt Oberger / Wikimedia Commons.

Nahkahomoja ja risteilyturisteja

Ysikutosen ”Oltiin taas Tukholmassa” -jutun menopaikkalistauksessa mainitaan myös Klubb Timmy (Timmermansgatan 24), joka oli Setaa vastaavan RFSL:n ylläpitämä kerhohuoneisto. ”Kesätöitä Stokiksessa paiskivat suomalaispojat pitivät Timmyä mukavana ja rauhallisena illanistujaispaikkana. Kova iskemistyyli ei kuulu talon tapoihin niin kuin kaikkialla muualla”, jutussa valistettiin.

Tämän mielikuvan saa myös 1980-luvun Tukholman DJ-kulttuuria kuvaavasta jutusta, joka on julkaistu Ord & Bild -lehden sivustossa vuonna 2016. Juttuun haastatellut Amanda ja Håkan vannoivat futurismin ja uusromantiikan nimeen, ja tässä katsannossa Timmy oli auttamattoman sammaloitunut. Håkanin silmissä paikkaa kansoittivat ”aatteen asialla” -tyyppiset RFSL-homot, kun taas hän itse piti itseään enemmän poseeraajana. Amanda puolestaan kuvasi Timmyä näin [oma käännös]:

Meille tärkeintä oli musiikki – –, mutta Timmy oli tappavan tylsä! Siellä ei ollut mitään klubifiilistä, ja uloshan mentiin nimenomaan bailaamaan ja iskemään! Olin Timmyssä vain muutaman kerran ja muistan, että siellä oli aika tyhjää ja pöydässä istui kolme vanhaa lepakkoa, jotka kyttäsivät meikäläistä äkeän näköisinä.

Coolimpaa menoa tarjosi Ysikutosen kesäoppaissakin mainittu Gay Club Confetti, joka oli osoitteessa Grev Turegatan 11 toiminut ravintola ja disko. Paikka on tuttu myös Jonas Gardellin aids-trilogiasta ja siitä tehdyssä tv-sarjassa, jonka diskokohtaus sijoittuu nimenomaan Confettiin. 

Confettin lisäksi suomalaisissa homolehdissä pöhistiin 1980-luvulla Ship Club -nimisestä diskosta (Södra Hamnvägen 32). Se oli Värtanissa lähellä Suomen-laivojen satamaa sijainnut paikka, josta Ysikutonen kirjoitti ensimmäisen kerran numerossaan 3/80. Ruotsalaislehti Revolt oli juuri valinnut Ship Clubin kaupungin parhaaksi diskoksi, ja 10 kruunun sisäänpääsymaksu oli kuulemma ”paras mahdollinen sijoitus Tukholman piristyneissä huviympyröissä”. Samassa jutussa mainitaan myös, että paikkaa ylläpiti ”muutama suomalaispoika”, mutta tämän enempää asiaa ei avata.

Dagens Nyheterissä vuonna 2005 ilmestyneessä ravintolajutussa Ship Clubia kutsutaan suoraan nahkahomopaikaksi. Jutun mukaan sen kanssa samoissa tiloissa (joskin eri päivinä) toimi myös rockklubi Electric Garden sekä jokin risteilyturisteja palvellut kuppila. Ei siis ihme, että asiakkaat eksyivät aina välillä täysin väärään paikkaan, ja seurauksena oli tahattoman koomisia tilanteita.

Transvetismia ja meikkihommia

Tahallista komiikkaa taas tarjosi vuosina 1976–1979 toiminut After Dark -klubi (David Bagares gata 4), jossa pääsi nauttimaan meikäläisittäin harvinaisesta herkusta: drag show’sta. Aiemmassa Kalle-jutussa oli jo puhetta, että drag löi Suomessa itsensä läpi vasta vuonna 1979 helsinkiläisen Club Dianan ”transvestiittishow’n” myötä.

Ruotsiin drag oli rantautunut jo vuonna 1976, kuten Kalle Westerling kertoo kirjassaan La dolce vita: trettio år med drag (2006). Alan pioneerina toimi edellä vilahdellut Christer Lindarw, joka oli myös yksi After Dark -klubin perustajista.

Westerlingin kirjasta voi lukea, miten klubista muodostui nopeasti kaupungin kuumin paikka, jossa parveili julkkiksia, kuninkaallisia ja kansainvälisiä poptähtiä. Seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun vaihteessa After Dark kasvoi ulos neljän seinän sisältä ja jatkoi elämäänsä showryhmänä, josta on muodostunut Ruotsissa kansallinen instituutio. Nykyisin ryhmä muistetaan näyttävien show’iden lisäksi La dolce vita -nimisestä Melodifestivalen-kappaleesta.

Kaikki alkoi kuitenkin David Bagares gatan After Dark -klubilta, jonka komiikkaa ja kutkutusta tarjonneesta menosta kirjoitettiin myös esimerkiksi Kallen 1/78 suuressa gay-matkaoppaassa. Jutun selittävästä tyylistä huomaa, että drag oli Suomessa vielä varsin tuntematon käsite. Lisäksi jutussa on mainittu heterojen suuri määrä, joka oli varsin poikkeuksellista tuon ajan homobaarien näkökulmasta:

Tämä todella suosittu klubi on erikoistunut ns. drag show-ohjelmaan (tytöiksi pukeutuneita poikia). Käy ihmeessä, jos transvetismi ja meikkihommat kiinnostavat. Totuuden nimessä ainakin puolet yleisöstä on kuitenkin uteliaita heteroja.

Kalle 2/80.

Kalle palasi klubille uudelleen numerossa 2/80, jolloin Suomessakin oltiin päästy osallisiksi dragin lumosta. Into välittyy jo ingressistä, jossa hehkutetaan ilmiön vastustamatonta imua myös valtaväestön keskuudessa:

Tämän hetken kuumin sana show-elämässä on drag show. Kuuma, eroottinen, vapaamielinen. Esitys, jota itseään normaaleina pitävät ja julkisesti moiselle nyrpistelevät käyvät katsomassa ja jonottavat kuukausitolkulla paikan saadakseen. Kalle haluaa tarjota lukijoilleen vain parasta ja tämän alan kovatasoisin paikka Skandinaviassa on Tukholman After Dark. Kävimme katsomassa ja ihastuimme.

”After Dark drag show, Pohjoismaiden ykkönen” -jutussa kerrotaan After Dark -klubin osoittautuneen todelliseksi kultakaivokseksi, joka veti puoleensa kotoista ja kansainvälistä kermalistoa:

Erityisesti [Kaarle Kustaan sisar] prinsessa Christina kuuluu olevan ihastuksissaan. Myös rock-laulaja Elton John on innostunut, jopa niin että lensi Pariisista varta vasten katsomaan ja tarjosi pöydän koreaksi jälkeenpäin koko henkilökunnalle.

Kun ensin jonotti kiltisti pöytää pari kuukautta ja pulitti sen jälkeen suolaisen 45 kruunun [nykyrahassa noin 16 euron] sisäänpääsymaksun, pääsi aistimaan mannermaista tunnelmaa:

Huoneisto on pienenlainen kuten ohjelman luonteeseen kuuluu. Viiksekäs hovimestari toivottaa asiakkaat tervetulleiksi ja ohjaa heidät pöytiin tai baariin sen mukaan onko pöytä tilattu vai ei. Meiningin luonteesta kertoo jo tapa, millä hovi toivottaa kanta-asiakkaat tervetulleiksi suudelmalla, yhtä hyvin naiset kuin miehetkin. Eikä pusu ole mikään venäläismoiskaus tai tuttavallinen sipaisu. Salin sisustus on sävytetty puna-mustaksi ja valoa on sopivan niukasti. Musiikki alkaa puoli kymmenen maissa ja pieni tanssilattia täyttyy miltei heti. Tanssitaan, lämmitellään, katsellaan, etsitään pareja. Ollaan kaksin, yksin, pojat haluavat poikia ja tytöt tyttöjä, ihan miten vain. Tunnelma on rento ja iloinen, mutta samalla sähköinen.

Heti puolenyön jälkeen valot sammuivat, musiikki lakkasi ja drag show alkoi. Kallen toimittaja raportoi näkemästään seikkaperäisesti ja syväanalyysiä visusti karttaen. ”Laulavat jotain siihen tyyliin kuin pom-pom-pompoti-pom” -tyyppiset luonnehdinnat ovat ehtaa aikalaiskuvausta suoraan kategoriasta ”You can’t make this shit up!”:

Esityksen ensimmäiset tahdit kajahtavat julmetun kokoisista kovaäänisistä. Sävelet elokuvasta Kabaree, jota seuraa seuraavat kymmenen minuuttia [Viitannee joko Cabaret-elokuvaan tai sitten After Darkin Zarah Leander -numeroon Cabaret Paris]. Numerot ovat lyhyitä, meikkaus taidolla tehty ja vauhti hurja. Taukoja ei tunneta. Kuusi esiintyjää, jotka ohjelman vievät läpi, todella osaavat asiansa. Ja yleisö elää. Heti alusta alkaen. – – Seuraa parodia Ruotsin radion iskelmäfestivaaleista [Melodifestivalenista], suoraan Hilversumista julistaa turkoosiin juhlaleninkiin sonnustautunut kanamainen kuuluttaja – – Mukana ovat kaikki iskelmälaulukilpailujen tyypit alkaen harjastukkaisesta Nakke Nakuttajan näköisestä heinäseipään nielleestä maalaispojasta aina ensi askeleitaan iskelmä-alalla ottavaan pikkutipuseen saakka. Voittajaksi julistetaan vanhaapiikaakin vanhapiikamaisempi rillipää, joka esittää seksiä tihkuvan laulun nimeltä ”Låt bli” eli ”Anna olla”. Sanoinkuvaamattoman näköiseen turkoosiin pukuun sonnustautunut ”naisartisti” silli kädessään esittää laulun ”Lille Isador”. Kalan merkitys ei jää kenellekään epäselväksi ja yleisö ulvoo, kun esiintyjä autuaan näköisenä puristelee kalaansa. Mukana on myös ruotsalaisittain pakollinen sinikeltainen pariskunta. Laulavat jotain siihen tyyliin kuin pom-pom-pompoti-pom. – – Puolet yleisöstä huokailee syvään, kun hoikka poika asunaan vain farkut tanssii lavalla yksinään.

Viimeinen virke osoittaa, että jutusta vastannut ”Kallen gay-toimitus” ei tiennyt seuraavansa itsensä Christer Lindarwin paraatinumeroa – rajoja rikkovaa tulkintaa Shirley Basseyn kappaleesta This is my life. Numeron alkaa perinteisenä playback-esityksenä, jossa Lindarw aukoo suutaan Basseyn tahtiin. Tämän jälkeen ääni vaihtuu miesääneksi, ja samalla lentävät peruukki ja mekko. Jäljellä on paljasrintainen mies.

Hulivilipojalla oli ilo kokea samainen numero viime syksynä Göteborgissa After Darkin jäähyväisshow’ssa, jossa Lindarw tanssi lavalla yksinään aivan yhtä hoikkana mutta huomattavasti vähemmän poikana. Hän itse pohtii This is my life -numeron ehtymätöntä suosiota samannimisessä elämäkerrassaan näin [oma käännös]:

Numeron jännite perustuu siihen, että klovni tempaisee naamionsa pois ja näkyviin tulee ihminen. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että sillä on eräänlainen sokkivaikutus. Kun heitän vaatteeni pois, yleisö liikuttuu, vaikka numero olisi ennestään tuttu. Siinä minä sitten seison luisevana poikana – meikit naamassa ja tukka hikisenä. 

Kauniitten gay-ihmisten armeija

Vaikka Tukholmaa käsittelevät suomalaisten homolehtien matkajutut keskittyivät kaupallisen tarjonnan esittelyyn, vapaudenkaipuun tyydyttämiseen ei aina tarvittu tukullista kruunuja. Joskus riitti, että oli vain pokkaa. Tämä koski varsinkin osallistumista sateenkaariväen mielenosoituskulkueisiin, joita alettiin nähdä Tukholmankin kaduilla 1970-luvun lopulla. Ennen pitkää niistä kasvoi nykymuotoinen Tukholman Pride.

Kaupungin ensimmäinen Pridea vastaava tapahtuma oli syyskuussa 1977 järjestetty Vapautuspäivän mielenosoitus (frigörelsedemonstrationen) sekä sitä seurannut puistojuhla Vasaparkenissa. Suomessa siitä kirjoitti yllättävää kyllä vain Kalle 10/77 otsikolla ”Kalle osallistui homoseksualistien mielenosoitukseen Tukholmassa”. Jutusta käy ilmi paitsi tapahtuman yhdysvaltalaiset juuret myös sen kumouksellinen luonne [ks. myös aiempi juttu Priden historiasta]:

Gay Liberation Day – miten kauniilta ja ylpeältä tuo juhlan tunnus kuulostaakaan! Yhtä kaunista ja ylpeää oli se homoseksualistien ja lesbolaisten satapäinen joukko, joka syyskuun 3. päivänä laulaen ja iskulauseita huutaen marssi läpi hämmästelevän Tukholman. Vasaparkenin puistojuhlassa ja Cosmopolite-ravintolan suuressa gay-illassa riemu puhkesi estoitta ilmoille. ”Kampen har börjat, dagen är här…” – ”Taistelu on alkanut, päivä on koittanut…” lauloi onnellisten, solidaaristen, taistelutahtoa hehkuvien kauniitten gay-ihmisten armeija!

Ensimmäisen Pride-kulkueen reitti kulki Kungsträdgårdenista läpi Tukholman keskustan ja kääntyi Sveavägeniltä Odengatanille kohti Vasaparkenia. Nykyinen karnevaalihenki oli tuolloin vielä kortilla:

Kolme nuorta lesbotyttöä kantaa päittensä päällä kangasta, joka kertoo homoseksualistien mielenosoituksesta, megafoonit [sic] kertovat uteliaille tukholmalaisille mielenosoituksen tarkoituksesta, kutsuvat heitä mukaan Vasa-puiston juhlaan. Jaamme kadunvarsilla töllisteleville ihmisille monisteita, joissa yhteisestä asiastamme kerrotaan perusteellisemmin. Ihmiset suhtautuvat suvaitsevaisesti: ei väkivaltaa, ei pilkkahuutojakaan. Ei liberaalissa Ruotsissa – mutta viileän torjuvasti iso osa ihmisistä meihin suhtautuu. Joku sentään vilkuttaa iloisesti, huutaa rohkaisevan huudon. 

”Käsi olalla ja tahdissa mars”. Kuva ja kuvateksti Ysikutosesta 4/81.

Mielenosoituksen päätyttyä koitti puistojuhla, jonka nykynäkökulmasta erikoinen kapinahengen ja Kajaanin runoviikon yhdistelmä piiskaa kirjoittajan lähes hurmoshenkeen:

Me laulamme, me kuuntelemme musiikkia, Pat Parker-nimisen lesborunoilijan koskettavaa tekstiä, puheita, tervehdyksiä, naisiksi pukeutuneiden tanskalaisten pirullisen hauskoja esityksiä – –. Ja kun Jan Hammarlund [ks. lisää jäljempää] laulaa kitaransa säestyksellä meidän omia rakkauslaulujamme, onni hehkuu minussa. Pojat kulkevat puistossa kädet toistensa lanteilla, loikoilevat ruohikossa lähekkäin eväitään napostellen, viiniä siemaillen. Onnellinen päivä! Täynnä hymyä, rakkautta – mutta myös ylpeyttä siitä mitä me olemme ja siitä että uskallamme olla sitä julkisesti! Täynnä väsymätöntä taistelutahtoa – – Jan laulaa oman laulunsa patriarkaalisesta järjestelmästä ja sen murskaamisen välttämättömyydestä. Kaikki ymmärtävät häntä, kaikki jakavat hänen laulunsa paatoksen, rajun tunteen. Me murskaamme tuon keski-ikäisten heterofiilien ruokkiman patriarkaalisen koneiston! Me voitamme, me saavutamme tasa-arvon! Makaan ruohikossa ruotsalaisen ystäväni kainalossa. Iltapäivä on pilvinen ja viilenee jo, mutta minulla on lämmin olo. Ystäväni peittelee minut hellästi paksulla villapuserollaan ja kuiskaa hellän sanan korvaani. Kosketan kädelläni hänen reittään, sivelen sitä rakastaen. ”Jag är här… Minäkin olen täällä!” me laulamme, ja tästä lähtien haluan ollakin, avoimemmin ja rohkeammin, ei vain Ruotsissa vaan myös Suomessa. Pahimpia vastustajiamme ovat piilohomot, vakuuttaa joku taistelutovereistani. He joiden mielestä kaksinaismoraalia ja sokkoleikkiä täytyisi jatkaa. Meidän pitää olla ylpeitä siitä mitä me olemme.

”Suomalaiset näkyivät!” Kuva ja teksti Seta-lehdestä 5/81.

Seksuaalipakolaisia Suomesta

Tukholman Vapautuspäivä muuttui vuonna 1979 Vapautusviikoksi, ja myöhempien vuosien tapahtumista raportoitiin myös Seta-lehdessä ja Ysikutosessa. Jutut kertovat korutonta kieltään suomalaishomojen tilanteesta ja tarjoavat myös perspektiiviä nykytilanteeseen.

Nyt Suomi on paikka, johon venäläismatkailijat tulevat marssimaan Pride-kulkueessa ja jossa osoitetaan mieltä Venäjän suurlähetystön edessä maan homovainojen vuoksi. Vielä 1970–1980-luvuilla suomalaishomot pyhiinvaelsivat kuitenkin naapurimaahan vapautumaan. Tästä kertoo Seta-lehdessä 5/81 julkaistu juttu ”Tukholman gay lib viikko: maailman suurin suomalainen mielenosoitus”:

Jos Suomessa paleltaa niin lahden toisella puolella on ”seksuaalipoliittisella pakolaisella” toinen koti. Tukholmassa vuosittain järjestettävän gay-viikon päätapahtumaan, mielenosoitukseen osallistui nimittäin suomalaisia enemmän kuin keväällä Helsingissä pidettyyn, sinänsä vaikuttavaan marssiin. – – Marssimisen riemu vaaleanpunaisine ilmapalloineen, lippuineen, vihellyspilleineen ja kaikenvärisine kankaineen lähenteli eteläeurooppalaista karnevaalitunnelmaa. Vähiten ei suinkaan näkynyt Suomen lipun perässä marssinut sankka joukko – suurin osa samana aamuna laivalta purkautuneita – jonka äänivolyymi hyvinkin vastasi Suomi-Ruotsi-maaotteluun saapuneiden metelinpitoa.

Yksi näistä suomalaisista oli Ysikutosen toimittaja, jonka kokemuksista voi lukea numerossa 4/81 julkaistusta jutusta ”Tukholman riemunpäivät”. Juttu loihtii esiin suorastaan elokuvamaisen eläviä kuvia, joihin on tallentunut sateenkaaren jokainen raita:

Soveliaimmaksi katsoin asettua parin hiljaisen nuorukaisen taakse, joiden kylttien suomen- ja ruotsinkieliset tekstit ilmoittivat heidän olevan seksuaalipakolaisia Suomesta. Tuli mieleen ne ajat yli kymmenen vuotta sitten samassa kaupungissa, jolloin itse olin seksuaalipakolainen Suomesta. Kulkueita ei siihen aikaan järjestetty, ei ollut vapautusviikkoja. Joten taisteluni jouduin käymään täysin yksin. – – Lipuista päätellen osanottajia näytti olevan monesta maasta. Monenkirjavaa tekstiä oli. Oli kristittyä hinttiä ja ateistia, kommunistia ja porvaria. Yleensä Suomea suuremmassa maailmassa jokaiseen hinttikulkueeseen kuuluvat eräänlaiset harlekiinit, elämän sirkuksen esittäjät, jotka ovat kulkueen värikkäin näky, sillä sirkusta elämä pohjimmiltaan on, vaarallista nuoralla tanssia kehdon ja haudan, taivaan ja helvetin välillä, ainaisena pelon aiheena syöksyminen alhaalla ammottavaan rotkoon, johon moni totisesti on sortunut. – – Hinttilauluja laulettiin hinttien omasta laulukirjasta, ota [sic] jaettiin osanottajille ilmaiseksi. Punaiset ilmapallot leijuivat päitten yläpuolella, transvestiitti-harlekiinin tulipunainen tekotukka hehkui kuin myöhäiskesän ilta-aurinko. Mutta aurinko pysyi poissa. – – Suoranaisesti negatiivisia reaktioita ilmeni vähän. Pelättyjä raggareita ei näkynyt. Pari murrosikäistä poikaa yritti huudella hävyttömyyksiä. Vanhahko ja tukeva naisihminen oli ottanut virsikirjan mukaansa. Hänen sopraanonsa, joka oli mahtavampi kuin Birgit Nilssonin, voitti voimassa kaikki iskulauseet, hinttipillien vihellykset ja autontorvet nousten elokuisen suurkaupungin kosteaan ilmaan epäsointuisena kirkumisena. Pari suomalaista jätkää ihmetteli, kuinka moisia kulkueita ylipäätään on olemassa.

Puistojuhlan tunnelmia Ysikutosessa 5–6/1981.

Myös tässä vuoden 1981 Priden puistojuhlassa esiintyi Jan Hammarlund, joka oli Wikipedian mukaan yksi Ruotsin ensimmäisistä julkihomoista ja maan homoliikkeen keulahahmoja 1970-luvulla. Kallen edellä hehkuttama patriarkaalisen koneiston murskauslaulu oli nimeltään Jag hatar patriarkatet (1976). Suomalaisnäkökulmasta kiinnostavampi on kuitenkin kappale nimeltä Ville, joka kuultiin ensimmäisen kerran Tukholman gay-radiossa kesällä 1979.

Kappaleen minäkertoja on rakastunut koulukaveriinsa Villeen, tuohon hunajalta maistuvaan ilmestykseen, jonka kanssa kertoja kuhertelee pukuhuoneessa niin, ettei jumppatunnille meinaa ehtiä. Vanhemmat eivät tajua, opettaja ei tajua, kuraattori ei tajua. Mutta puistossa kelpaa sentään makoilla kesätuulen kutitellessa, kun veri kohisee suonissa ja kuume nousee.

Men det är skönt att va’ i parken i sommarns varma vindar
när blodet brusar i alla vener och luften börjar brinna…
Jag vill tala om för hela världen att jag är kär i Ville
och han har sagt till mig att jag är världens skönaste kille
är världens skönaste kille

”Ville on sanonut minulle että olen maailman ihanin poika... Viittomakielen tulkki käänsi valloittavasti Jan Hammarlundin laulut.” Kuva ja teksti Seta-lehdestä 5/81. 

Eiköhän siis yhdytä lauluun ja nautita tovi vuoden 1981 puistojuhlan tunnelmista ennen kuin suomalaispoikien matka jatkuu Kööpenhaminaan.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana
Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Hulivilipojan kolumneja QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2

Pride

Rasismi

Toppi