Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle

Viime jaksossa pyörimme lainsuojattomina keväisessä Sherwoodin metsässä. Välillä pakoiltiin poliisia, välillä nuorisojengejä. Siinä sivussa säikyteltiin perheenisiä ja odoteltiin, koska kulkijapoika tulee ja poimii Laakson ruusun.

Illan varjot yllättää jo suuren kaupungin

valokilvet välkkyy silloin

taas kun taukoo päivän työ niin huvihetket nuo

virvoituksen meille suo

illan tullen ilmoihin soi laulu kaupungin

rytmein kiehtovin, tuo sävel Helsingin

silloin nuoret haavemielin tanssiin kiiruhtaa

laulun tään kun kuulla saa

(Tatu Pekkarinen)

Olavinkatu kesäkuussa 2014. En edes tiennyt nimeltä tätä Salomonkadun ja Arkadiankadun välistä persoonatonta kadunpätkää, jonka alkupään ajoluiska nielee tasaisin väliajoin autoja Kampin parkkihalliin ja pulauttelee niitä taas ulos. Vaatii melkoisesti mielikuvitusta, ennen kuin Olavinkatu muuttuu paikaksi, jossa kukaan voisi löytää onnen ja samalla itsensä. Pitää ainakin pyyhkäistä pois toimistotalo kadun toiselta puolelta ja Hotelli Presidentti toiselta ja kuvitella niiden tilalle varastoja sekä Maanviljelijäin Maitokeskuksen komea kolossi. Sitten pitää kuvitella, että on syksy 1946 ja että on Helsinkiin muuttanut 18-vuotias maalaispoika, joka kävelee joka päivä tästä yliopistolle ja takaisin. Kävelee ja silmäilee uteliaana ympärilleen, koska on huomannut, että näillä kulmilla on homojen kohtauspaikka.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan sen läpi elämäni. – – Eräänä iltana kun tulin kotiin, siinä [Olavinkadulla] käveli ja seisoskeli väkeä ja minä rupesin sitten semmoisen nuoren miehen kanssa juttelemaan ja tietysti puhuttiin pitkään ja käveltiin ja paleltiin. Oli jo vissiin marraskuun alku. – – No, menin hänen [kotiinsa] ja olin valtavan ihastunut tähän poikaan ja sitten mentiin natisevaan hetekaan – tietysti – siihenhän se päätyi. Sitä ennen kuin me oltiin menty niin pitkälle minulla oli hirveä hätä, että onko tämä nyt oikein – saako näin tehdä? Ja sitten kun olin hänen kanssaan ja lähdin sieltä pois niin muistan, ettei minulla luultavasti koskaan elämäni aikana ole ollut niin huikaisevaa onnen ja tyyneyden ja rauhallisuuden tunnetta. – – Sinä aikana kun olin ollut siellä E:n luona, oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki oli valkeaa – –. Myös sielunmaisema.

Tämä Helsingin 1940-lukua kuvaava muistelo on julkaistu Seta-lehdessä 2/88. Pikkuhiljaa jutun itäsuomalainen opiskelijapoika löysi Helsingistä muitakin kaltaisiaan ja muita kohtauspaikkoja, joilla tehtiin ahkerasti iltakierroksia: oli ”Kalastavan kissan kuja” Eduskuntataloa vastapäätä ja Hesperian puisto [ks. juttusarjan 1. ja 2. osa] sekä Tähtitorninmäki Saksalaisen kirkon luona, jonne tämäkin matka vielä vie. Niiden lisäksi homoja veti puoleensa illan seuraava etappi, Hankkijan talo osoitteessa Salomonkatu 1.

Tänä viileähkönä kesäkuun iltana keskusta on hiljainen, mutta opiskelijapojan matkassa pääsee vuosikymmenten takaiseen kuhisevaan yöhön:

Kyllä niitä [miehiä] liikkui aika paljon. En minä osaa lukuja sanoa, mutta varmaan satoja. Satoja luultavasti. Niitä oli hämmästyttävän paljon jonakin iltana. – – Sitä Hankkijan taloa kierrettiin ja välillä käännyttiin ympäri ja nähtiin ketä tuli vastaan. Jopa siinä Lasipalatsin ja Bio Rexin edessä saattoi olla melko vilkas liikenne. Siinä kysyttiin ”onko tulta?” ja ”onko tupakkaa?” – – Siitä [se tutustuminen alkoi]. Se oli kai helpointa ja halvinta. Tietysti ravintoloissa käytiin, mutta opiskelijoilla ei ollut niin paljon varaa.

Hankkijan talo 14.6.2014.

Lasipalatsin Bio Rex vuonna 1953. Katolla mainostetaan Jälkeen syntiinlankeemuksen -elokuvaa.
Kuva: Börje Dilén / Helsingin kaupunginmuseo.

Hokista Hansaan

Tänään ei onneksi olla liikenteessä opiskelijabudjetilla, joten suuntaan Lasipalatsin kulmilta Sokokselle valmiina aloittamaan illan ravintolakierroksen. Sokoksen talon toisessa kerroksessa Mannerheimintien puolella toimi vuosina 1947–1966 HOK:n ravintola Suurhokki, jonka hervoton koko toi sille pian lempinimen Hehtaarihokki. Helsingin Sanomien jutun mukaan ravintola oli Pohjoismaiden suurimpia ja siinä mahtui kerralla ruokailemaan noin 1 400 ihmistä. Mukaan upposi toki myös homo poikineen, ja Seta-lehdessä muisteleva opiskelijapoika mainitsee Hehtaarihokin yhtenä yksi tuon ajan suosituimmista iskupaikoista. Hänen mukaansa homot parveilivat 100-metrisen ravintolasalin keskipaikkeilla.

Suur- eli Hehtaarihokin sali. Kuva kirjasta Sokos – Vaakuna: maamerkki Helsingin sydämessä (2013).

Hehtaarihokista on lyhyt matka ravintola Hansaan, joka toimi Uudessa ylioppilastalossa vuosina 1924–1968 ja oli niin ikään homojen suosima iskupaikka. Ravintolassa viihtyivät myös monet kulttuurivaikuttajat, kuten kirjailija Hannu Salama, joka kuvaa Hansan loppuajan tunnelmia herkullisin sanakääntein avainromaanissaan Tapausten kulku (1975). Kirjassa ravintolan nimenä on Visby:

Visby oli samanlainen kuin oli vanhojen kundien mukaan ollut ainakin kaksikymmentä vuotta ja pysyikin häätöön saakka: savusta ruskea iso Sali pienempien osastojen keskellä jotka oli tarkoitettu kabineteiksi mutta myöhemmin liitetty muuhun yhteyteen. Ravintola oli kolmannessa kerroksessa, vastapäätä Hufvudstadsbladetia ja Amoksen kattokappelia jonka alla mainosvalo pyöritti jonkun seiväsmatkatoimiston hillitöntä myllymattia: Pariisi Lontoo Wien, lentäkää vaikka helvettiin, mutta meidän kautta. Ruskeilla sisäseinillä oli samaa ruskeaa kuviota: talo, kirkontorni ja ehkä navetta, jokin hansakaupungin kuvatus, nurkassa oli flyygelinrisa jota pamputtava akka oli nuoruudessaan nähnyt Napoleonin tulon Moskovaan ja oli yhtä ikävä kuin omistajakin, madame d´Poubertin, kumpikin vanhoja tekijöitä tämän soppakulttuurin piirissä jota hampparinmakkarasta erinomaisia makuelämyksiä ja hankeen upotetusta vaakkupullosta parhaan alkoholinautinnon saanut työmiehenkakara ei koskaan pystynyt näkemään kovin kultturellina. – – [Sakki] monipuolistui vain loppuviikosta kun duunarit ja muut merkonomit tulivat ja tavat muuttuivat, tarjoilijat kampaajan kautta virallisemmiksi ja [hovimestari] Surkanna ilmestyi mustassa puvussa keskilattialle; nurkassa alkoi pimputtaa lauantaipiano, muutama homo istui toisen kanssa ja tunnelma oli epäarkinen – –.

”Maistuiko täällä sipulimakkaravoileipä?” Ravintola Hansan ruokalistoja Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista. 

Tämän juttusarjan 1. osassa olikin jo puhetta, että Hansan pöydässä istuneet homot päättivät vuonna 1964 ”vallata” Vanhaan ylioppilastaloon avattavan uuden ravintolan. Ravintola Vanhan kellarista tuli siten Suomen ensimmäinen epävirallinen homobaari. Osa meikäläisistä jäi kuitenkin mieluummin Hansaan, kuten ”Tarmo”, joka toteaa fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa, että Vanhan portsarit olivat homoja kohtaan hyvin töykeitä ja vittuilivat, kun taas Hansassa toivotettiin tervetulleeksi.

Lähtö Hansasta tuli eteen viimeistään vuonna 1968, kun ravintolan taru loppui skandaalinkäryiseen häätöön. Homot taas häädettiin Vanhan Kellarista huhtikuussa 1994, kun ravintola uudisti konseptinsa ja muuttui tanssiravintolaksi. Seta-lehteen 3–4/94 haastateltu ravintolanjohtaja perusteli homolinjan muuttumista epäsiveellisen käytöksen kitkemisellä ja arveli, että sisäänpääsyä voi vaikeuttaa, jos ”menneisyydessä on sitten jotakin”. Tämä sai jutun kirjoittajan piikittelemään: ”Nyt kaikki ovelta käännytetyt voivat miettiä, mitä omassa menneisyydessä on vialla. Kaikkiko?”

Asiakasjono ravintola Vanhan Kellarin edustalla vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo. 

Olen muokannut kuvaa sumentamalla kasvot.

Tunnelihumalaa ja täydellisiä rikoksia

Vanhan Kellarin oopperasiskoihin, härkälesboihin ja tavallisiin homo-Virtasiin tutustuttiin jo juttusarjan alussa, mutta millaista homoelämä mahtoi olla vanhemmissa ravintoloissa? Vastaus riippuu ainakin siitä, luetaanko skandaalilehtiä vai homojen omia muisteloja.

Esimerkiksi Hehtaarihokissa ja Hansassa tapahtuneesta homostelusta kertoo Viikon totuus -lehti numerossaan 6/63. Juttu on tyyppiesimerkki ”kieltolain” aikaisesta homokirjoittelusta, jossa viattomia karitsoja – varsinkin nuoria asevelvollisia ja lapsellisia maalaispoikia – varoitellaan saalistavista sedistä. Kirjoittelulle on ominaista se, että homot eivät koskaan tunnu iskevän toisiaan vaan aina vain heteromiehiä, jotka eivät humalapäissään pysty panemaan vastaan:

Rautatieasemalta houkutellaan nuoria poikasia Hansaan tai Hehtaari-Hokkiin, juotetaan heitä siellä ja vikitellään kumppani sitten jatkoille yksityisasuntoon tai NMKY:n hotelliin tahi johonkin muuhun halpaan hotelliin, josta homofiili jo päivällä on tilannut kahden hengen hotellihuoneen likaiset ajatukset mielessään.

Samaan sävyyn maalailee Jallu-lehti numerossaan 11/1959, joskin halpishotellien sijaan turmion tyyssijoina ovat parempien piirien yksityiskodit:

– – monet homoseksualistit ovat niin varakkaita, että voivat juottaa uhrinsa tunnelihumalaan kerran toisensa perässä tarkoitustensa saavuttamiseksi. Sitten asianomainen uhri luulee vain nähneenä kauheita unia. Ja tämä tällainen tapahtuu tavallisesti loistoasunnoissa, olosuhteissa, joihin poliisinkaan pitkä käsivarsi ei ulotu. On myönnettävä, että nk. täydelliset rikokset ovat tämän kyseessä ollen mahdollisia.

Varoittelevan kirjoittelun pioneerina toimi Suomessa Kalle-lehti, joka julkaisi vuonna 1951 kaksiosaisen jutun ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”. Kallen sanakäänteet ovat kuin suoraan luontodokumentista, jonka kertoja kuvaa asvalttiviidakossa metsästäviä miehenkipeitä petoja:

Tavallisesti homoseksualisti aloittaa tuttavuuden solmimisen ravintolapöydän ääressä tarjoamalla runsaskätisesti viinaksia ja muita tunnelmaa kohottavia aineita. Tavallisesti kuitenkin tarjoiluaika loppuu liian aikaisin, joten ”lähdetäänpä jatkolle, minulla on vielä tilkka kotonani”. Homoseksualistin asunnossa jatketaan juhlia siihen asti, kunnes tämä katsoo ajan olevan otollisen toimeen ryhtymiselle. Huomattavaa ja tavallista on, että homoseksualisti itse ei nauti läheskään niin runsaasti alkoholia kuin mitä hän uhrilleen tarjoaa. Ensimmäisenä merkkinä vaaran uhkaamisesta on reidelle painuva käsi tai kaulaa hapuileva käsivarsi. Ja jos uhri on suostuvainen, enentyvät hyväilyt samanaikaisesti kuin ne tulevat intiimimmiksi. Ja lopulta hän käyttää uhriaan hyväkseen.

Kalle 7/51. Kuvateksti havainnollistaa ravintolasaalistusta: ”– – lähdetään pienelle jatkolle katsomaan, olisiko kotona kaapissa vielä jotain... ja sitten yht'äkkiä painautuu juotetun reidelle tahmea käsi, tai kiertyy käsivarsi kaulaan.”

Huomio kiinnittyy Kallen jutun puheisiin ”suostuvaisesta uhrista”. Ilmaus on sikäli osuva, että moni mies varmasti tarvitsi enemmän kuin yhden rohkaisuryypyn antaakseen haluilleen periksi aikana, jolloin aikuisten välisistä homoseksuaalisista teoista saattoi saada jopa kaksi vuotta vankeutta.

Välillä oli varmasti kyse myös seksin ostamisesta. Esimerkiksi Jallun jutussa viitataan huoltopoliisilta saatuihin tietoihin ja todetaan, että rysän päältä kiinni jääneet opiskelijat ”ovat melkein poikkeuksetta olleet rahan ansaitsemistarkoituksessa liikkeellä”. Lisäksi viitataan sotilasprostituutioon, jota olen käsitellyt aiemmissa Tukholma-jutuissa: ”Pienet päivärahat eivät tahdo riittää [sotilaiden] iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät.”

Homoprostituutiosta puhuu myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun homoelämää Seta-lehdessä 3/88: ”30-luvun alku oli suurta työttömyysaikaa. Työttömyysavustuksia ei ollut. – – Suuria soppajonoja, Hakaniemessäkin kaupunki jakoi soppaa. Ja sitten oli varakkaampia homoja, jotka silloin helposti ostivat nuoria miehiä, joita oli erittäin helppo saada. Enkä sano, että se oli mitenkään väärin sen tähden, että tässähän nämä nuoret miehet saivat helposti käyttörahaa. – – Yksikin arkkitehtituttava osti eikä hänellä koskaan mitään harmeja niistä ollut. Se tutki ja katseli niitä ja koetteli etukäteen että mitenkähän tuo – –.”

On kahvila niin hiljainen

ei kuule korvat vierasten

on jutella nyt hauska meidän siis

sä kyyppi pliis nyt cocktailit tuo!

(Tuntematon) 

Espanjalaista tunnelmaa

Monipuolisempaa ja vähemmän arvovärittynyttä kuvausta homojen ravintolakulttuurista täytyy hakea osoitteesta Pohjoisesplanadi 35 (kuvassa), jonka toisessa kerroksessa toimi viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Alcazar-niminen ravintola. Kaupunginmuseosta sekä hotelli- ja ravintolamuseosta saamieni tietojen mukaan Alcazar oli vedossa ainakin vuosina 1934–1946, ja se tuli nopeasti tutuksi myös Seta-lehdessä 2/88 muistelevalle opiskelijapojalle:

Heti kun tulin Helsinkiin, kuulin, että Alcazariin pitää mennä ja kyllä minä siellä sitten kävinkin muutaman kerran. – – Minusta tuntuu, että Alcazarissa ei paljon muunlaista väkeä käynytkään kuin homoja. Se oli iso ravintola ja taisi olla 90 prosenttia ”teikäläisiä”, niin kuin me sanottiin. Me puhuttiin aina ”teikäläisistä”.

Alcazarista ja sen 1940-luvun homoetiketistä kertoo myös säätyläispoika, joka muistelee nuoruuttaan Seta-lehdessä 4/88:

[Alcazarin] espanjalaiseen tyyliin sisustetut pari salia eteishallista heti vasemmalle ja siitä suoraan eteenpäin olivat homojen erityisessä suosiossa. Eteishallista oikealle oli suuri, pitkä Sali, jossa siinäkin homoerotiikasta kiinnostuneet saattoivat istua, ainakin silloin kun heidän ”omapuolensa” oli täynnä. Homoasiakaskunta käsitti kaikenlaista väkeä: oli lääkäreitä, opettajia, torikauppiaita, opiskelijoita, tuomareita, myyjiä, teatteri-ihmisiä, liikemiehiä ym. – –

Sekä säätyläispoika että opiskelijapoika kertovat Alcazarin myötämielisyydestä homoasiakkaita kohtaan. Säätyläispojan mukaan Alcazarin portierit ja tarjoilijattaret tiesivät aivan varmasti miespuolisen asiakaskuntansa erikoistaipumuksista ja suhtautuivat hänen tietääkseen aina asiallisesti ja ystävällisesti näihin poikkeaviin asiakkaisiinsa. Toisinaan he jopa ystävystyivät asiakkaiden kanssa, ja henkilökunnan apua saatiin tarvittaessa myös pariutumiseen:

Tavallisin tutustumistapa Alcazarissa oli se, että joku yhteinen tuttava esitti kaksi entuudestaan keskenään tuntematonta toisilleen. Mutta tietysti tuttavuuksia tehtiin oma-aloitteisestikin, esimerkiksi tavallista intensiivisemmällä katseella. Eräs tapa osoittaa mieltymystään oli lähettää tarjoilijattaren välityksellä, tuntemattomana, drinkki kiinnostuksen kohteelle. Asiaan kuului, ettei tarjoilijatar saanut paljastaa lasin vastaanottajalle kuka sen oli lähettänyt. Mutta yleensä viimeistään ravintolaa suljettaessa asia tavalla tai toisella paljastui tai paljastettiin. Ihastuksen kohteeksi joutuneesta sitten riippui, oliko hän kiinnostunut näin syntynyttä tuttavuutta jatkamaan ehkä intiimimmeissäkin merkeissä lähtemällä esimerkiksi noihin aikoihin suosituille jatkoille, jotka usein kestivät aamutunneille asti.

Jatkoille asti piti odottaa myös, jos mieli toisen miehen kanssa tanssimaan. Ravintolassa moinen olisi ollut aivan liian uskallettua ainakin selvin päin, kuten Seta-lehdessä 1940-lukua muisteleva opiskelijapoika kertoo:

Ei Alcazarissa, eikä Hansassa eikä missään muussakaan ravintolassa miehet tanssineet keskenään. Eikä ne kai oikein halunneetkaan. Kysyin kerran ystävältäni – se oli muuten poliisi – haluaisiko hän tanssia kanssani. Hän vastasi, että ei selvin päin mutta ehkä humalassa. Luulen, että monilla oli tämmöinen suhtautuminen, että humalassa voisi, mutta ei selvin päin. Jatkoilla kotona sitten miehet kyllä tanssi keskenään.

Kalle 8/51 esittelee tanskalaishomojen kerhotoimintaa sensaatiomaisin kuvin.
”Ensimmäisen kerran on lehtivalokuvaaja saanut tyydyttää uteliaisuutensa
skandinaavisten homoseksuellien pääkallonpaikalla”, lehti hehkuttaa.

Juhlia ja hippoja

”Kieltolain” aikana homokulttuuri kukoisti puistojen ja joidenkin homomyönteisten heteroravintoloiden lisäksi myös yksityiskodeissa. Opiskelijapojan mukaan ”juhlien ja hippojen” järjestämisessä nähtiin hirveästi vaivaa. Työväestö asui sen verran ahtaasti, että juhlapaikkoina olivat lähinnä varakkaampien kaupunkilaisten kodit, mutta kutsuvieraslistaa ei silti välttämättä laadittu luokkajaon mukaan. Tämän sai todeta myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun Helsingin homoelämää Seta-lehdessä 3/88:

Helsingissä oli yksi tunnettu valtionrautateiden hallinnon arkkitehti, yksi hammaslääkäri ja vanha hieno antiikkikauppias, joiden kotona pidettiin paljon suuria juhlia. Ei siellä koskaan kysytty kuka kukin on – että mistä säädystä. Ja Amerikan lähetystössä oli kaksi veljestä, jotka järjestivät paljon naamiaisia. Ja ne kun oli vähän vanhempia ja minä nuorempi, niin totta kai minä aina mukaan pääsin.

Toisinaan yksityisjuhlia pidettiin myös heterokodeissa. Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika mainitsee esimerkkinä ”varakkaan rouva A:n”, jonka salonkiin homopojat olivat aina tervetulleita, kun eivät rouvan mukaan koskaan aiheuttaneet hankaluuksia.

Itselläni ei tänä lauantai-iltana ole jatkopaikkaa tiedossa, joten on parasta siemaista cocktail loppuun, lausua hyvästit Alcazarin tunnelmalle ja kipaista sorjan espanjattaren lailla viereiseen Esplanadin puistoon tapaamaan Touko Laaksosta ja muita ”Pääkonttorin” poikia.

Osa 7

Paljon varmaan kertoa vois puiston penkki tuo

hiirenhiljaa aivan kuiskaamalla

monen monta suudelmaa jo nähnyt penkki on

loistaessa kirkkaan kuutamon – –

kohtaamisen ilon taikka eron kylmyyden

nähnyt penkki on ja tietää sen

kuinka sana katkera voi surmata sen pois

josta kukka onnen noussut ois

(Reino Helismaa)

Tekstissä siteeratut laulut:
Helsinki laulaa. Esittäjä Matti Jurva. Sanat Tatu Pekkarinen. 1940.
Cocktailit kahdelle. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Tuntematon. 1955.
Puiston vanha penkki. Esittäjä Eino Grön. Sanat Reino Helismaa. 1960.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista