tiistai 24. syyskuuta 2013

Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin "Väärään aikaan" ja Larry Kramerin "Faggots"


Luin hiljattain peräkanaa kaksi romaania, jotka edustavat homohistorian kahta ääripäätä: toinen kuvaa 1950-luvun äärimmäistä salailun kulttuuria ja toinen 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen huippuvuosia.

Salailun ja häpeän aikaa kuvaa sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan (2010, suom. Raija Nylander), jossa nuorimies alkaa selvittää kauan sitten oman käden kautta kuolleen isänsä tarinaa. Johtolankana on vain isän valokuvassa oleva rannekello, joka aikakoneen tavoin johdattaa pojan menneisyyteen isän jäljille. Takautumajaksoissa maailmaa päästään seuraamaan myös isän silmin. Hitaasti salaisuutensa paljastava tarina on rakennettu taidokkaasti ja hienovireisesti, ja suomennoskin toimii hyvin. Ajoittaisesta sivulausevyörytyksestä voi tosin päätellä, että saksankielisen alkutekstin kiemurat ovat varmasti nostattaneet hien kääntäjän otsalle.

Väärään aikaan kertoo yhden homomiehen traagisen elämäntarinan ja toimii samalla lukemattomien homosukupolvien kohtalon vertauskuvana. Samalla se kertoo ahdasmielisyyden keskelläkin aina sitkeästi eläneestä kaipuusta, nykyhetkestä, joka ”oli niin vahva, ettei se sietänyt rinnallaan mitään muuta”.

Seitsemänkymmentäluvun villejä vapautumisen vuosia taas kuvaa Larry Kramerin klassikkoteos Faggots (1978). Muutaman päivän aikana tapahtuva yltiösatiirinen Faggots kuvaa henkilöidensä kautta aikansa homokulttuurin suorastaan pakonomaista seksikeskeisyyttä ja estottoman seksuaalisen nautiskelun koko kirjoa. Romaanista on toistaiseksi julkaistu suomeksi vain herkullinen muutaman sivun katkelma Hinttarit Jukka O. Miettisen toimittamassa homoantologiassa Miesten kesken (1993). Katkelman on suomentanut Juhani Lindholm:
”Kevätkauden viimeiset kaupunkiorgiat pidettiin Garfield Toyen luona. – – Nähdessään niin paljon mustaa lihaa Blaze, joka oli New Yorkin hallitseva musta transsu, oli vähällä tikahtua odotukseensa; Garfield kyllä tiesi, missä hänen suunsa ja/tai perseensä olisi, kun valot sammutettaisiin. Morrisonilla ja Hubiella oli kummallakin peesissä söpö valkoinen poju, joita he kiskoivat perässään kuin näyttelymopseja hihnassa; Morryn poju oli nimeltään Wilder ja Hubien poju Slim. Slim kuului juuri tulleen länsirannikolta, missä hän toimi matikanopettajana, ja oli tutustunut Hubieen ja tämän ihanaan yhdentoista tuuman melaan Keskuspuistossa. Morry sanoi maininneensa tilaisuudesta muutamalle mustalle ystävälleen Kansan lakipalvelussa, joten Garfieldillä olisi lähiaikoina odotettavissa vielä lisääkin mustaa lihaa.”
Kaikilla romaanin henkilöillä tuntuu olevan hirveä kiire ottaa menetetyt häpeän vuodet takaisin korkojen kera, ja vain rakkautta janoava päähenkilö Fred Lemish tuntuu pohtivan, ettei elämä voi jatkua näin, että pelkkä irrallinen lihallisuus ilmaan mitään tunteita on henkisesti tuhoavaa. Jälkiviisaana on helppo pitää Krameria eräänlaisena oraakkelina, joka osasi ennustaa koko tämän orgastisen vapautumisen ajan loppua. Se koitti 5.6.1981, kun Yhdysvaltain terveysviranomaiset ensimmäisen kerran raportoivat viiden homomiehen oudoista tautitapauksista, jotka osoittautuivat myöhemmin aidsiksi. Kramerin kirjaa on mahdotonta lukea ilman, että koko ajan ajattelisi, mitä sitten tapahtui, ja lopun rantakohtaus on tämän vuoksi suorastaan hyytävä:
”The beach is filled with all my friends. All dressed in white.  – – Yes, all my friends are here. It’s hard to leave you. All this beauty. Such narcotic beauty. Yes, it’s hard to leave.”
Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin todella hykerryttävä lukukokemus ja herkullinen ajankuva, jossa sen ajan New Yorkin oikeat homoklubit ja julkkikset on vain kepeästi verhottu fiktion kaapuun ja joka kaikessa uskomattomuudessaan on kuulemma hyvin totuudenmukainen kuvaus sen ajan urbaanista homoelämästä.

Sulzerin ja Kramerin kirjat edustavat ääripäitä, joiden välissä koko homokulttuuri osittain yhä tempoo. Ja jossain siinä keskivaiheilla yhä suurempi joukko elää normaalia arkielämäänsä avoimesti siinä missä kaikki muutkin.

Väärään aikaan Adlibris-verkkokaupassa
Faggots Adlibris-verkkokaupassa

perjantai 13. syyskuuta 2013

"Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa"


Kirja-alesta tarttui taannoin mukaan Kati Mustolan ja Johanna Pakkasen toimittama suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiateos Sateenkaari-Suomi (2007), joka liittyy Vantaan kaupunginmuseossa vuonna 2007 järjestettyyn samannimiseen näyttelyyn. Sateenkaari-Suomea luonnehditaan ”kokonaisvaltaiseksi johdatukseksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolten moninaisuuteen”. Teos on nimensä veroinen, sillä aiheiden kirjo ulottuu dragista urheiluun ja kristillisyydestä Euroviisuihin. Kiinnostavan knoppitiedon määrä saa pään pyörälle. Tiesitkö esimerkiksi, että suomalaisen kaunokirjallisuuden ensimmäinen homokuvaus on vuodelta 1892 tai että drag show’sta käytettiin aikanaan myös nimitystä rättisouvi? Millaista oikein oli sota-ajan rintamadrag? Entä mitkä tekijät ovat urheilun heteronormin tai Euroviisujen homokulttuurisuosion taustalla? Sateenkaari-Suomi vastaa näihin ja moniin muihin kysymyksiin asiantuntevasti ja viihdyttävästikin.

Kirjan johdanto-osion kiinnostavimpia artikkeleita on Kati Mustolan kirjoittama ”Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa”, joka analysoi kehitystä 1960-luvulta meidän päiviimme. Kesän 2013 Pride-viikon aikana pääsin tutustumaan samaan aiheeseen Mustolan vetämällä hyvin mielenkiintoisella sateenkaarikaupunkikävelyllä, jonka aikana Helsingin tuttuja paikkoja katseltiin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Kävelyllä kuulimme artikkelistakin mainittavan kiinnostavan tiedon: ensimmäisestä ”Vanhan valtauksesta” vastasivat homomiehet, jotka päättivät vuonna 1964 ottaa omaksi kantakapakakseen vasta avatun Vanhan Kellarin. Pari vuotta tämän jälkeen alkoi varsinainen järjestäytyminen, kun vuonna 1967 perustettiin Suomen ensimmäinen homojärjestö Toisen säteen ryhmä. Sitä seurasi Keskusteluseura Psyke vuonna 1968 ja edelleen Seta vuonna 1974. Kuten Mustola kiinnostavasti toteaa Suomen lesbo- ja homoliikkeen kehitys lähti siis käyntiin jo muutama vuosi ennen New Yorkissa vuonna 1969 tapahtuneita Stonewallin homomellakoita. Yleensähän Stonewallia tavataan pitää eräänlaisena modernin homoliikkeen käännekohtana, mistä kertoo sekin, että presidentti Obama mainitsi mellakat tammikuisessa virkaanastujaispuheessaan muiden kansalaisoikeusliikkeen merkkipaalujen rinnalla.

Kirjan kenties kiinnostavinta antia ovat osiot Kulttuuria” ja Kuka kukin on, jotka esittelevät useita suomalaisen homo- ja lesbohistorian merkkihenkilöitä ja -teoksia. Kulttuuria-osiossa käsitellään erityisesti homoseksuaalisuuden kuvaamisista suomalaisessa kertoma- ja näytelmäkirjallisuudessa sekä runoudessa. Tutuksi tulevat muiden muassa runoilija Isa Asp ja työväenkirjailija Elvira Willman, joista en ollut itse aikaisemmin kuullutkaan. Asp (1853–1872) oli ensimmäinen nainen, jonka suomen kielellä kirjoittamia runoja julkaistiin painettuna. Vähemmän tunnettu asia on se, että vain 19-vuotiaana kuollut Asp oli myös lesbo, mistä ovat jääneet todisteeksi Aspin kaihontäyteiset runot ja kirjeet rakastetuilleen: ”Saankohan enää koskaan kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille?” Työväenkirjailija Elvira Willman (1875–1925) puolestaan kuvasi 1900-luvun alun tuotannossaan miestenvälistä rakkautta yllättävänkin neutraalisti. Esimerkkinä on Kellarikerroksessa-näytelmä vuodelta 1907, jossa kahden miehen välisestä suhteesta todetaan: ”Aa'. – Se on sitä fiinimpää sorttia.” Homoseksuaalisuus oli siis ilmiönä jo sen verran tuttu, että sitä voitiin käsitellä erityisesti työläisyleisölle suunnatussa näytelmässä.

”Kulttuuria”-osio sisältää myös Juha-Heikki Tihisen mielenkiintoisen artikkelin ”Hurmaavat homot”, jossa hän esittelee kirjallisuuden Tulenkantajat-ryhmän ja muiden kirjailijoiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta 1920-luvulta eteenpäin. Jälleen on suorastaan hämmästyttävää, miten paljon homoudesta on kirjoitettu viime vuosisadan ensikymmeninä, joskin useimmiten kyse on pelkästä eksoottisesta lisämausteesta. Tihinen tarkastelee artikkelissaan Olavi Paavolaisen – dandyn, kulttuurikriitikon ja maailmanmatkaajan – lisäksi esimerkiksi runoilijoita Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, joita joiden homous on pitkään yritetty sivuuttaa tai häivyttää kirjallisuushistoriassa. Tihinen raottaa ansiokkaasti kaapin ovia muun muassa siteeraamalla Kailaan kirjeissä vilahtelevia hykerryttäviä kuvauksia homoseksuaalisista kokemuksista Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa. Myös Kailaan ja Sarkian lyhyt parisuhde tulee käsiteltyä.

Sateenkaari-Suomen kuvitusta.
”Kuka kukin on” -osiossa tutustutaan yleisemmin suomalaisen homo- ja lesbohistorian tuttuihin ja vähemmän tunnettuihin merkkihenkilöihin. Esimerkkeinä mainittakoon juristi ja jääkäriliikkeen aktivisti Fritz Wetterhoff, Suomen ensimmäisiin ammattimaisiin naiskirjailijoihin kuulunut Hanna Ongelin sekä tunnetummista nimistä Edith Södergran, Magnus Enckell ja Tove Jansson.

Itselleni kiinnostavin uusi tuttavuus oli Fredrik Cygnaeus (1807–1881), joka toimi muun muassa Helsingin yliopiston estetiikan ja kirjallisuuden professorina sekä pohjalaisten osakuntien kuraattorina. Wikipedian mukaan ”Suomen kulttuurielämän viimeiseksi romantikoksi sanottu Cygnaeus esiintyi värikkäästi eikä koskaan mennyt naimisiin”. Sateenkaari-Suomessa sama sanotaan huomattavasti suoremmin: Cygnaeuksen koti oli homososiaalinen ja -seksuaalinen salonki, jossa opiskelijanuorukaiset seurustelivat perimätiedon mukaan vapaasti ja ujostelematta. Tämä antaakin melkoista lisäväriä 1840-luvulta peräisin olevaan kaskuun, jonka mukaan eräs opiskelija oli huudahtanut pohjalaisosakunnan jäsenluettelokääröä kantaneesta Cygnaeuksesta: ”Kas, tuolla tulee rehtori Cygnaeus niin ylpeänä, pohjalaiset kultapojat kainalossaan.” Nykyisin Cygnaeus tunnetaan lähinnä Cygnaeuksen galleriasta, joka on hänen entiseen Kaivopuiston-huvilaansa perustettu pölyinen ja uinuva museo. Kävijän ei tosin tarvitse kuin ajatella 1800-luvun opiskelijanuorukaisten vapaata ja ujostelematonta seurustelua, ja talon hirret tuntuvat suorastaan natisevan nautinnosta!

Sateenkaari-Suomen esipuheessa lukija toivotetaan tervetulleeksi matkalle unohdettujen ja vaiennettujen historiaan, jota vielä vähän aikaa sitten ei näyttänyt olevan olemassakaan. Ja toden totta: kirja on suuri kulttuuriteko, jota lukiessa tekee toistuvasti mieli huudahtaa: ”Enpä tiennyt tätäkään!”

perjantai 6. syyskuuta 2013

Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan


”Että jos yhdessä teeskennellään, että me ollaan niin kuin te, niin me ei olla häiriöksi. Me ei koskaan kerrota teille, että me ei olla samanlaisia kuin te, ja kun me ei kerrota, niin te hyväksytte meidät ja me muututaan vähitellen ja vahingossa teidän kaltaisiksi. Ei. Me ei olla niin kuin te, minä en ole.”

Näin puuskahti Kansallisteatterin taannoisen Homo-musikaalin päähenkilö Moritz ja sai ainakin minut hätkähtämään. Se kuulosti niin, no, epäkorrektilta aikana, jolloin oikeastaan kuuluu sanoa, että me homot olemme ihan samanlaisia kuin te heterotkin. Mekin haluamme kirkkohäät, omakotitalon ja 1,5 koiraa ja eroamme teistä vain siten, että jääkiekon sijaan me pyhitämme joka kevät viikkoja Euroviisujen katselulle. Tämä varmasti myös pätee hyvin moneen meistä, eikä siinä tietysti ole mitään vikaa. Vaarana on ehkä vain se, että yhtenäisyyden korostaminen johtaa siihen, että meistä syntyy liiankin siloteltu ja yksipäätyinen kuva. Että ollaan näkyvillä mutta ei kuitenkaan olla, että yhdestä kaapista astutaan toiseen, lasiseen.

Juuri tätä aihetta ruotii Amerikan Psykosta tunnettu menestyskirjailija Bret Easton Ellis elokuun Out-lehdessä julkaistussa laajassa esseessään ”Reign of the gay magical elves”. Hänen mukaansa yhdysvaltalainen homoliike ja viihdeteollisuus haluavat vaalia kuvaa hauskoista, menestyvistä ja epäseksuaalisista homoista à la Moderni perhe, koska karvainen totuus ei ole heteroiden mieleen. Samalla hankalat ja poliittisesti epäkorrektit homot halutaan homoliikkeen sisällä sulkea keskustelun ulkopuolelle, koska he eivät oikealla tavalla edistä ”yhteistä asiaa”.

Easton Ellis mainitsee esimerkkinä GLAAD-järjestön, joka pyrkii vaikuttamaan tiedotusvälineiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä antamaan kuvaan. GLAAD oli ensin kutsunut Easton Ellisin mediapalkintogaalaansa ja sitten perunut kutsun, koska Easton Ellis oli esittänyt poliittisesti epäkorrekteja homo- ja hiv-kommentteja Twitterissä. Esimerkkinä hän mainitsi tviittinsä, jonka mukaan nuorison suosiman ja hilpeitä homoja pursuavan Glee-musikaalisarjan katsominen oli kuin ”hiv-lätäkköön astuisi”. Hivistä ei ilmeisesti kuitenkaan saa vääntää vitsiä, koska se leimaisi homoja väärällä tavalla.

Easton Ellis pitää erikoisena sitä, että suvaitsevaisuutta edistävä järjestö ei itse suvaitse toisinajattelijoita – niitä, jotka eivät ole stereotypian mukaisia hauskoja ja harmittomia superhomoja vaan tuiki tavallisia ristiriitaisia ja poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä siinä missä muutkin. Pohjimmiltaan Easton Ellis sanoo samaa kuin Homo-musikaalin Moritz: me yritämme kovasti esittää mahdollisimman normaalia, jotta emme olisi häiriöksi valtaväestön silmissä ja jotta saisimme edistettyä asemaamme. On kerta kaikkiaan suotavampaa puhua intohimoisesta sisustusharrastuksesta kuin puistokruisailusta.

Itse näkisin homojen valtavirtaistumisen vain yhtenä vaiheena vuosikymmeniä jatkuneessa prosessissa. On uskomatonta ajatellakin, että vain 30 vuotta sitten aids-kriisin alkuvuosina homot kuuluivat paarialuokkaan, jota media ja viranomaiset vainosivat. Nyt ääni on muuttunut kellossa täysin, ja tänä päivänä uutisissa puhutaan harva se päivä homojen oikeuksista. Yhtä suuri muutos on tapahtunut viihdeteollisuudessa, jossa homot ovat nykyään jokaisen saippuasarjan vakiokalustoa. Kontrasti on melkoinen, jos nyt katsoo palkitun The celluloid closet -dokumentin (1995), joka analysoi Hollywoodin aiempaa tapaa kuvata homoja joko murhaajina tai itsemurhaan päätyvinä ihmisraunioina.

Halveksunnan vaihtuminen hyväksyntään on vähintäänkin huojentavaa, kunhan se ei aiheuta pakonomaista tarvetta miellyttää. Vaikka maailma on varmasti vastaanottavaisempi kirkkohäistä haaveileville, komeille ja mediaseksikkäille homoille, se ei silti tarkoita sitä, etteikö osa homoista mieluummin menisi berliiniläiselle seksiklubille tai syytäisi epäkorrekteja ruokottomuuksia Easton Ellisin tapaan. Ja hyvä niin, sillä jos vähemmistö yrittää pakonomaisesti olla ihan niin kuin enemmistö, se ei ole enää vähemmistö omaleimaisine kulttuuripiirteineen ja monenkirjavine ihmisineen.

Parhaiten tämä konkretisoituu ehkä juuri seksuaalisuuden kohdalla. Seksi ja seksuaalisuus ovat aina olleet homokulttuurin elimellinen (!) osa. Aiemmin tähän oli pääsyynä se, että muuhun kuin seksiin ei useimmiten ollut edes mahdollisuutta. Silti seksi on yhä tänä vapautumisen ja valtavirtaistumisen aikana vahvasti läsnä homokulttuureissa, ja öisissä puistoissa ja kaislikoissa suhisee, vaikka nyt voisi jo seurustella vapaasti päivänvalossakin. Samoin seksi on vahvasti läsnä useimpien homomiesten puheissa ja hurtissa huumorissa, myös omassani. Poliittisen epäkorrektiuden uhallakin väitän siis, että homokulttuuri on yhä tavallista seksikeskeisempi, vaikka tätä seikkaa pyritään usein häivyttämään julkisuudessa. Tähän viittaa myös Easton Ellis toteamalla, että homot halutaan esimerkiksi viihteessä esittää tavalla, joka ei ole seksuaalisesti uhkaava.

Kun on aikansa peitellyt itseään, on hyvin huojentavaa, että ”me” voimme vihdoin olla niin kuin ”te”. Se on hienoa, ellei siitä tule mukautumisen pakkoa. Kuten Homo-musikaalin Moritz summaa:
”Kun kukko kolmesti lauloi, minä olin jo kieltänyt itseni. Se ei toistu minun elämässäni enää koskaan. Minä en halua muuttua nyt, kun olen jo kerran muuttunut.”