Homoelokuvan arkirealismia: "Weekend"

Vuosi 1993: Tom Hanks esittää aidsiin kuolevaa asianajajaa. Vuosi 2013: Michael Douglas esittää aidsiin kuolevaa huikentelevaista huippupianistia. Näiden ääripäiden välissä on nähty myös Colin Firth itsemurha-ajatuksia hautovana professorina, Sean Penn kiihkeänä aktivistina, Sacha Baron Cohen itävaltalaisena muotiguruna, Ewan McGregor polvillaan Jim Carreyn edessä sekä lehmipojat Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal sylkäisemässä kouranpohjaan ja käymässä asiaan. Näin meillä Hollywoodissa.

Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat kiistatta olleet tärkeitä, koska ne ovat tuoneet Hollywoodin nimitähtien tulkitsemia homohahmoja suuren yleisön silmien eteen. Usein tämä ulkoelokuvallinen seikka on kuitenkin ollut vähintään yhtä tärkeä kuin elokuva itse. ”Vau, siis miten toi supermacho Michael Douglas meneekään noin täydestä arkkihomo Liberacena!”

Vuosi 2011. Nottinghamilainen betonilähiö kalvaassa aamuvalossa. Mies kantaa yölliselle hoidolleen pikakahvit sänkyyn. Hoito kaivaa esiin nauhurin ja pyytää toista kuvailemaan heidän yhden illan juttuaan taideprojektia varten. Krapulaista avautumista. Ei nimitähtiä, ei erityisen viihdyttävää. Vain tavallista arkea – sitä, jota ilman ei ole juhlaakaan.

Parin viime vuoden aikana teattereihin on onneksi alkanut tulla myös varteenotettavien indieohjaajien homoelokuvia, jotka ovat tehneet yleisöön ja kriitikoihin vaikutuksen tarjoamalla aimo annoksen arkirealismia ilman Hollywoodin tähtisadetta. Niissä kuvataan hyvin suoraviivaisesti ja kaunistelematta ihmissuhteita ja seksiä sekä maailman suurkaupunkien homokulttuuriin vahvasti kuuluvaa huumeiden käyttöä.

Uuden arkirealistisen homoelokuvan merkkiteos ja koko buumin aloittaja on Andrew Haighin ohjaama brittiläinen Weekend (2011). Siinä teki läpimurtonsa myös näyttelijä Tom Cullen, joka on tänä syksynä tullut tunnetuksi Downton Abbey -sarjassa lady Marya kosiskelevana lordi Gillinghamina. Weekendin toista miespääosaa näyttelee Chris New.

Weekend sijoittuu Nottinghamiin ja kuvaa kahden miehen orastavaa suhdetta yhden viikonlopun aikana. Tom Cullenin vakuuttavasti tulkitsema Russell on klassinen ”heteronoloinen” homomies, joka on sinänsä sinut homoutensa kanssa mutta ei halua olla julkihomo. Chris New tekee hänkin uskottavan roolisuorituksen Russellin vastakohtana Gleninä – vihaisena poliittisena homona, joka tuputtaa seksuaalisuuttaan heterojen kurkusta alas. Russell jaksaa vielä uskoa romanttiseen rakkauteen, kun taas Glen on kyynistynyt ja kovettunut ihmissuhteissaan.

Miehet tapaavat baarissa, viettävät yön yhdessä ja tykästyvät toisiinsa. Glen on kuitenkin lähdössä viikonlopun päätteeksi Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, ja tämä lyhyt aikajänne tekee suhteesta hyvin avoimen ja intiimin. Suuri osa viikonlopusta kuluu Russellin asunnossa, jossa miehet harrastavat seksiä ja käyvät huumepöllyssä kiivaita keskusteluja Russellin kaappihomoudesta ja Glenin sitoutumisen pelosta.

Weekendissä kaikki on periaatteessa karua: ollaan betonilähiön tuiki tavallisessa vuokra-asunnossa, vedetään viinaa ja huumeita, riidellään ja naidaan. Silti koin, että elokuva oli äärettömän herkkä ja kaunis samalla tavalla kuin heräävä ihminen voi olla kaunis. Ja juuri herääminen kuvaa hyvin sitä, mitä Russell ja Glen kokevat. Molemmat haastavat toisensa ja houkuttelevat toisistaan esiin sen, minkä he ovat kätkeneet kaikkein syvimmälle: uskalluksen olla oma itsensä muista välittämättä ja uskalluksen tuntea mitä tuntee ilman kyynisyyden kovaa kuorta.

Weekend on hieno elokuva pienistä ihmisistä ja isoista asioista. Eli miten olisi Hollywood, saisiko teiltäkin vaihteeksi tällaisen?