Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!

”Tule jos uskallat!” Muun muassa tällä mainoslauseella houkuteltiin asiakkaita Suomen ensimmäiseen varsinaiseen homobaariin Gay Gambriniin, joka avasi ovensa Helsingin Isolla Roobertinkadulla  heinäkuussa 1984. Vuosien varrella slogan osoittautui hyvinkin osuvaksi: ”Kampsun-kävijät” joutuivat nimittäin varomaan milloin uhoavia heteroita, milloin kerrostalon kyttääjämummoja. Pahimpana ongelmana tuntui kuitenkin olevan se, että baarissa oli muita homoja, kuten Seta-lehdessä 1/90 julkaistusta Herra H:n pakinasta voi päätellä:

Suomen ainoa vakituinen homopaikka on uusiutunut. Ilmastointia on parannettu ja tanssilattiaa siirretty. Hyvä niin. Nyt vain odotamme sitä viimeistä uudistusta. Kun vielä vaihdetaan asiakaskunta, niin Gambrinissa saattaa jopa viihtyäkin.

Kaikesta valituksesta huolimatta Suomen homoelämä vapautui Gambrinin noin kymmenen vuotta kestäneen tarun aikana niin, että Iso-Roban sisäpihalta uskallettiin tulla kaiken kansan tirkisteltäväksi kaupungin paraatipaikoille. Se on kuitenkin jo toinen tarina, sillä ensin on uskaltauduttava Kampsuun.

Kuva: Jarmo Matilainen / Helsingin Sanomat.

Gay + Gambrini

Juttusarjan viime jaksossa oli jo puhetta, että Setan hallitus ryhtyi kaavailemaan kunnon homoravintolan perustamista sen jälkeen, kun Vanhan Polin disko tyrehtyi aids-kohuun. Toisena kannustimena oli Bottan Club Triangle -diskoiltojen jymysuosio.

Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että setalaiset ottivat vuonna 1984 yhteyttä ravintoloitsija Tuomo (Tommi) Isotaloon, joka oli jo omalla tahollaan haaveillut homokapakasta. Noin miljoonan markan investointi näinkin uskaliaaseen hankkeeseen oli kuitenkin hirvittänyt, joten ratkaisuksi tuli voimien yhdistäminen. Kuin myytissä ikään, vaahdosta nousi Ravintola Oy Afrodite.

Sopivan ravintolatilan etsintää ohjasi Seta-lehden 3–4/94 mukaan ennen kaikkea hienovaraisuus: jokaisella piti olla mahdollisuus tulla viettämään iltaa häpeilemättä. Afrodite Oy:n valinta osui Iso Roobertinkatu 3–5:n sisäpihalla sijanneeseen ravintola Gambriniin, jolla oli kaiken kukkuraksi oma pervomenneisyytensä.

Jo 1920-luvulla Gambrinista puhuttiin taiteilijaravintolana sanan kaikissa merkityksissä, joskin ravintola sijaitsi tuolloin pasaasissa Pohjoisesplanadilla. Kun Roballe muuttanut Gambrini muuttui lopulta ruokaravintolasta diskoksi, siellä järjestettiin mm. Club Diana -nimisiä homotansseja vuodesta 1977 eteenpäin. Sateenkaari-Suomi-kirja (2007) tietää kertoa, että Gambrinissa nähtiin vuonna 1979 jopa Suomen ensimmäiset julkiset ”drag- eli lumppushow’t”. Happy gays -nimisen show’n tyrmäävimmästä annista vastasi ”Jolanda”, joka tulkitsi Richard Wagnerin Isolden lemmenkuolo -aarian ihan itse – kovaa ja korkealta!

Jolandaa taisi jännittää vähintään yhtä paljon kuin Tuomo Isotaloa ja setalaisia, joiden piti mennä neuvottelemaan anniskeluluvasta Alkon herrojen kanssa. Tähän juttuun haastattelemani Isotalo kertoi pähkäilleensä kumppaneineen, miten alkolaisille saataisiin sanottua, että kyseessä on, kröhöm, homobaari. Kun neuvotteluissa oli sitten kiertäen ja kaartaen kakisteltu, että suunnitelmissa on ”miehille tarkoitettu ravintola”, Alkon väen silmät olivat syttyneet. He olivat kuulemma jo odottaneet, koska joku avaisi Suomeenkin ”teidän paikan”. Heidän tarkastajansa olivat kuulemma nähneet niitä maailmalla niin paljon.

Afroditen syntymä. Check. Seinät ja katto. Check. Alkon siunaus. Check. Enää oli edessä talkootyönä toteutettu muodonmuutos, joka ei Isotalon mukaan ollut järin hurja: ravintolainvestointi oli itsessään ollut niin suuri, että remontti piti saada halvalla. Hurjinta muodonmuutoksessa oli se, että ensimmäistä kertaa Suomessa ravintolan nimeen lisättiin komeasti Gay. Gay Gambrini avasi ovensa 4.7.1984 klo 19.

Mainos Seta-lehdessä 2/85.

Pöydässä kyseltyä

Miksi Gambriniin peritään ”homoveroa”? Miksei ilmastointi pelaa? Miksi miesten huoneen oven lukko on edelleen rikki? Miksi baaritiskiltä ei saa itse viedä juomia pöytiin? Miksei Gambrinissa myydä Lonkeroa? Minkälaisia asiakkaita teillä käy?

Kaikki tämä askarrutti Helsingin ”ennakkoluulottomien iloisen kohtaamispaikan”, ravintola Gay Gambrinin eli Kampsun, kävijöitä pari kuukautta heinäkuussa 1984 pidettyjen avajaisten jälkeen. Ravintolan johdon vastaukset kysymyksiin löytyvät Seta-lehdestä 4/84. Niistä ja Tuomo Isotalon haastattelukommenteista hahmottuu hyvinkin seikkaperäinen kuva Suomen ensimmäisen varsinaisen homoravintolan alkutaipaleesta ja sen haasteista:

Ovella perittiin ”homoveroa” eli sisäänpääsymaksua siinä missä muissakin diskoissa mm. musiikista aiheutuvien kustannusten, Teosto-maksujen ym. peittämiseksi. Isotalo tosin tarkentaa, että pääsymaksu oli käytössä vain viikonloppuisin. Silloin Gambrini veti enimmillään 250 juhlijaa, kun arkisin paikalla oli ehkä viitisenkymmentä päätä.

Homoveronsa maksaneita odotti kovin trooppinen ilma, sillä Gambrinin ilmastointi oli kenkkuillut heinäkuun helteillä. Ravintolan johto vakuutti kuitenkin lehdessä korjaustöiden parantaneen tilannetta huomattavasti. Totuus oli, että Kampsussa ”saunottiin” kyllä myöhemminkin, kuten jäljempää selviää.

Juomia ei aluksi saanut itse viedä pöytään, koska ravintolassa oli pöytiintarjoilu. Tästä oli Isotalon mukaan kiittäminen Alkon silloisia määräyksiä. Ennen pitkää käytäntö alkoi rapautua diskotyyppisten ravintoloiden yleistyessä, ja Alko joutui antamaan periksi.

Entä se Lonkero – miksi sitä ei myyty? Seta-lehdessä eioota perusteltiin sillä, että varastotilojen pienuuden vuoksi tarjolla ei voitu pitää ”kaikkia Suomessa myytäviä alkoholijuomia”. Gambrinin viinivalikoima veti kuulemma vertoja monen hyvän ruokaravintolan viinikellarille, mutta ruokaa Kampsusta sai ainakin aluksi vain kahtena päivänä: lauantaisin edullista lounasta ja sunnuntaisin ”amerikkalaistyylistä Brunchia”.

Kun hätä yllätti, miestenhuoneen oven lukko oli takuuvarmasti ja toistuvista korjauksista huolimatta rikki. Johto toivoikin ”asiallista käytöstä myös niissä tiloissa, jonne hovimestarin valvova silmä ei yllä”.

Asiakaskunnan todettiin koostuvan kaiken ikäisistä ja kaiken näköisistä, iloisista, mukavista ihmisistä. Gambrinin yksivuotissynttäreiden aikaan 28. kesäkuuta 1985 ravintolapäällikkö Anne Hanttu totesi Ilta-Sanomissa, että ongelmia olivat aiheuttaneet lähinnä vain alkuvaiheen monet ”potenssihäiriöiset” heterot, jotka olivat tulleet kiukuttelemaan tai uhoamaan. Vuoden aikana paikka oli kuitenkin vakiinnuttanut ”mannermaisen tyylinsä”, eivätkä alkuajan turistit olleet enää vaivana. Vakituinen asiakaskunta taas oli huomattavasti tavallista intelligentimpää ja kansainvälisempää: ”Tämä on loistava paikka henkilökunnalle, elämän parhaat asiakkaat”, ravintolapäällikkö hehkutti.

Gay Gambrinin johtaja Tuomo (Tommi) Isotalo ja ravintolapäällikkö Anne Hanttu Kampsun yksivuotissynttäreiden aikaan.
Kuva: Sakari Viika / Ilta-Sanomat.

Arktista kylmyyttä ja vihaa

Useimpien muiden löytämieni aikalaismuistelojen mukaan ilo, äly ja asiallisuus olivat kuitenkin kaukana myyttisen Gambrinin-kävijän perusominaisuuksista. Harvinaisen selväksi tämä tulee Seta-lehdessä 3–4/94 julkaistusta jutusta ”Melkein 10 vuotta suomalaista pervohistoriaa”, jossa kerrataan tuolloin jo ovensa sulkeneen Gambrinin vaiheita:

Kukaan ei koskaan halunnut tutustua ’Gambrinin kävijään’. Mutta vaihtoehtoa ei ollut. Kävin kerran, toisenkin ja jo kolmannella olit muuttunut vakioasiakkaaksi. Mutta et ’kävijäksi’. Kävijä oli aina joku muu. Se oli hörsö näkymätöntä käsilaukkua heiluttamassa. Se oli hörsön kestoruskea matkatoimistokaveri, pysyvästi permanentatun kampaajaystävänsä kanssa baaritiskillä. Se oli kikattava ja kaakattava ripsiväriä tiukkuva orastava transsu. Se oli sekin keikistelevä vanhempi mies, joka supatti ”ehdotuksia” pojille loppuillasta. Se oli kasvoton ja nimetön keski-ikäinen mies, tiedusteltaessa yllättäen vailla menneisyyttä, työpaikkaa tai mitään henkilökohtaista tietoa. Se oli kärttyinen feministi tai Amsterdamista patschuliparfyymia hankkinut jälkihippi tai nyrkkiherkkä nahkalesbon esiäiti.

Vielä tyrmäävämpi Kampsu-arvio löytyy nimimerkki Herra Hoon pakinasta ”Muutaman kapakan kautta”, joka julkaistiin Seta-lehdessä 4/88:

Jos haluaa nähdä ihmisiä, jotka ovat joko perusvihaisia tai edustavat kahta vastakkaista perushomotyyppiä, kotkottajia ja nahkamummoja, pitää mennä Gambriniin. Ulkomailla paikat ovat eriytyneet Suomea paremmin, toiseen menevät diskohileet, toiseen kunnon miehet, yhteen lesbot. Mutta muissa maissapa ei näekään ravintolavieraita, jotka kannetaan ulos, harvoin myöskään reippaita tappeluita, joissa usein osapuolina ovat naiset. – – Matkailun edistämiskeskus voisi hyvin myös markkinoida Gambrinia maailman pohjoisimpana ”erilaisena” ravintola rikkaille turisteille. ”Tule ja koe arktinen kylmyys ja viha, tule Gambriniin!”

Kävijöiden kommentteja lukiessa tulee melkoinen flash back: yhtä äänekästä kritiikkiä esittivät juttusarjan viime jaksossa siteeraamani Setan diskojen kävijät. Milloin ärsyttivät kovaääniset hitit, milloin kovaääniset hintit, ja silti tultiin takaisin kerta kerran jälkeen. Setan diskojen ja Gambrinin aikaan valitus oli sikäli ymmärrettävää, että ne olivat meikäläisten ainoita menomestoja, joten niihin hakeutui tarpeiltaan ja mieltymyksiltään mitä kirjavinta asiakaskuntaa. Toisin kuin maailman metropoleissa, täällä pienessä Suomessa poikatytöt, pissafetisistit ja Pihtiputaan prätkämummot joutuivat menemään samoihin bileisiin.

Haastattelemani ravintoloitsija Tuomo Isotalo havainnollisti asiaa näin: ”Jos ravintolassa on sata rumaa keski-ikäistä ja itse on tullut etsimään nuorta ja kaunista, eihän siellä ole kävijän mielestä ’ketään’.” Isotalo muistaa varsinkin kahnaukset Setan naisten kanssa: ”He kaipasivat Gambriniin lukunurkkaa ja kahvilaa, mutta eihän se olisi kannattanut, että paikalle tulee kolme tyttöä juomaan kahvia ja lukemaan Husista. Sitä paitsi siivotakin piti jossain välissä”, Isotalo huokaa.

Ylipäätään Isotalo toteaa oman kokemuksensa ja muun ravintolaväen kokemusten perusteella, että homot ovat todella kovia valittamaan. Annetaan siis toviksi suunvuoro valittajille.

Mainos Helsingin Sanomissa 18.6.1987.

Shaatanan ämmiä ja keikkaperseitä

Kampsun ravintolapäällikön aiemmin mainitsema ”intelligentti ja kansainvälinen tunnelma” oli Seta-lehteen 3–4/94 haastatellun Mian muistikuvissa tätä:

Aina joku oli sulkeutunu Gambrinin vessaan, oksenteli, teki itsaria tai muuta sellaista. Aina joku karjui: ’Tu ny perrrkele uloshshieltä, shaatanan ämmä.’ Tai sitten kävin kerran miesten vessassa niin eikös joku jo vedelly siellä…

Eikä naisten vessassa ollut paljon sen siveellisempää – mitä nyt lukko sentään toimi: ”Muistan kyllä naisten vessasta sen, että aina sai venaa, venaa, venaa, ja sitten kopista tuli ulos kaks naista virne naamalla…”, kertoo samaiseen lehteen haastateltu Terhi.

Anekdooteissa vilisevät juopot, itsemurhakandidaatit ja seksihurjastelijat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna homoaktivisteihin, kuten Kim-niminen kävijä muistelee: ”Saatanan perinteiset Vapautuspäivien päivälliset ja klassiset Gambrinissa pidetyt SETAn vuosikokoukset, kun eräät aktivistit nuijivat toisiaan.” Ei siis ihme, että Kampsun yksivuotissynttäreissä saattoi Seta-lehden 3/85 mukaan tilata seuralaiselleen ”Ethän enää murjota muru”- tai ”Suksi suolle” -nimisiä drinkkejä.

Entä millaisia ”elämän parhaat asiakkaat” olivat henkilökunnan silmissä? Tarjoilijana lähes alkumetreiltä mukana häärännyt Eetu summaa kokemuksensa näin:

Homoista sai Kampsussa työssäkäyvänä yksipuolisen kuvan: ne juo ja vaihtaa partneria kuin paitaa. Uskoa tosin antoi muutama pariskunta, jotka kävivät aina yhdessä. – – Päärynäperseeksi ristitty tyyppi otti vessassa joskus suihin, mutta ei järjestelmällisesti. Olihan siellä Nasse-setiä, joiden ympärillä nuoret pojat surrasivat drinkin verran. Kuuskymppiset näyttivät toisilleen, että vielä on vetoa. Oli joitakin keikkaperseitä myös.

Entinen Gambrinin-kävijä Matti kiittelee henkilökuntaa yhtä vuolaasti:

Tarjoilijat oli kyllä hirveitä silloin. Muistan, että tulin kerran jo iltaseitsemältä ja ostin tupakka[a] ja pari olutta. Sitten tarjoilijat kävivät heti nappaamassa tyhjät lasit pois ja sanoivat, että tänne ei tulla istumaan vaan kuluttamaan, sillä tämä on liikeyritys.

Vuosien varrella henkilökunta muuttui Matin mielestä kuitenkin ystävälliseksi ja Gambrinista tuli kantapaikka tosi monelle. Hänen muistikuvissaan miehet yleensä seisoskelivat ja kruisailivat ympäriinsä, kun taas pöytiä kansoittivat naiset, Setan aktivistit, maalaiset ja vanhukset. Vuosikymmenen taitteessa fiilis oli jo ”aivan mieletön”, ja oli helppo tutustua uusiin tyyppeihin. 

Monipuolisuutta kiittelee myös edellä siteeraamani Kim: ”Gambrini oli muuten siitä jännä paikka, että kun kiersi siellä baaritiskiä ympäri, niin pystyi viiden metrin välein heittäytymään täysin erilaisiin keskusteluihin.”

Harvinainen sisäkuva Kampsusta vuodelta 1984. Kuva: Helsingin Sanomat.

Kellariravintolasta homosaunaksi

Gambrini pyrki vastaamaan monenkirjavan asiakaskuntansa tarpeisiin teemailloilla ja toistuvilla sisustusmuutoksilla. Viimeksi mainittuihin vaikuttivat tosin myös taloyhtiön asukkaiden valitukset, joista lisää tuonnempana.

Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että Gambrini oli aluksi sisustukseltaan kuin bordelli: punaiset plyysiloosit ja tarjoilijoilla mustavalkoiset työasut kauluspaitoineen. Haastattelemani Tuomo Isotalon mukaan bordellisisustus oli kokonaan vanhan Gambrinin peruja: se kun oli ollut kellariravintolamainen vanhan ajan ruokaravintola.

Isotalo muistaa, että ensimmäisen remontin suurin urakka oli ravintolasalin keskellä olleen jykevän valeseinän purku ja korvaaminen baaritiskillä. Samalla peitettiin ikkunoissa olleet saksalaistyyppiset lasimaalaukset, koska diskossa piti luonnollisesti olla pimeää.

Remontista kerrotaan myös toimittaja Max Randin elämäkerrassa Syntynyt eurooppalaiseksi (1997), koska Rand oli yksi kolme viikkoa kestäneiden talkoiden ahertajista. Ammattimiehiä käytettiin vain sähköasennuksiin ja muihin vaativampiin töihin, ja lopusta vastasivat kymmenet talkoolaiset, joille kertyi kolmisentuhatta työtuntia. Max Rand sai mm. liimailla diskon seinään peilinsuikaleita, joista muodostui pyöreitä kuvioita taiteellisen vaikutelman luomiseksi. Töitä tehtiin viime minuuteille asti, kunnes ensimmäiset asiakkaat laskettiin sisään pihalle kertyneestä pitkästä jonosta.

Ensivaikutelmia Gambrinista ja sen asiakaskunnasta tarjoaa Helsingin Sanomissa 1. joulukuuta 1984 julkaistu juttu ”Pojat tanssittavat poikia”:

Naulakolta oikealle on tanssilattia, peileillä vuorattu pieni huone. Vasemmalle lähtevän käytävän päässä on itse ravintolasali, joka on omituinen sekoitus maalaispirttiä ja punaista barokkiolohuonetta. Seinällä hymyilee Bette Davis, joka kuulemma erityisesti suosi homoja. Ensikatsomalta tunnelma näyttää tavalliselta: naiset istuvat omassa pöydässään, miehet roikkuvat baaritiskillä. Syvempi tarkastelu osoittaa, että asetelma onkin päinvastainen: miehet ovat huoliteltuja, kammattuja ja hyväntuoksuisia, naiset taas arkisia safaripaidoissaan ja luonnollisissa hiuksissaan.

Gambrinin myöhemmissä remonteissa vain baari pysyi aina tutulla paikalla kapakan keskellä, kun taas tanssilattia vaihteli paikkaa. Tuomo Isotalo muistelee, että se siirtyi lähinnä taloyhtiön asukkaiden meluvalitusten vuoksi milloin eteisen kabinetista ravintolasaliin, milloin salin puolelta toiselle. Erään myöhemmän remontin yhteydessä eteiskabinetista tehtiin ”tosimiesten” Company Bar, josta Isotalo muistaa hauskan anekdootin:

Company Bar oli tosi pienessä tilassa, jossa ei ollut kunnon ilmastointia. Henkilökunta puhuikin siitä aina saunana: ”Käys plokkaamas lasit saunasta.” Saunapuheet olivat ilmeisesti kantautuneet jonkun ulkomaalaisen asiakkaan korviin, ja tämä oli ystävällisesti laittanut Spartacus-homomatkaoppaaseen tiedon Gambrinin saunasta. Välillä Kampsuun tulikin turisteja pyyhe kainalossa ja huuli pyöreänä.

Mainos Seta-lehdessä 6/92.

Al Capone -asuja ja Madonna-elkeitä

Gambrinin teemailloista tärkeimpiä olivat kuukausittaiset naistenillat. Tuomo Isotalo muistaa niiden olleen taloudellisesti tuottoisia, koska naiset olivat ensin säästäneet kuukauden ja tuhlasivat sitten kaiken kerralla. Jälki oli toki sen mukaista.

Naisteniltojen vetäjäksi ryhtynyt Ursula Drake kertoo Seta-lehdessä 3–4/94 hyötyneensä kovasti mielisairaanhoitajan koulutuksestaan:

Viihdyin heti, vaikka ei se herkkua ollut. Parisuhdesotkuja ratkottiin naistenilloissa nyrkein. – – Pahimmat pukarit siirtyivät muualle. Tiskiltä näki, mitä ihmissuhteisiin kuului: aha, nyt he ovat eri puolilla salia – bänät siis.

”Gambrinissa sill' on show / puoleen yöhön: go, go, go”, Hector laulaa Lou Reed -coverissaan Seisovaa ilmaa (1990). Nämä säkeet olisivat sopineet kuvaamaan myös monta naisteniltojen amatööriesiintyjää, ainakin jos Seta-lehteen 3–4/94 haastateltua tiskijukka ”Vällyä” on uskominen:

Muijat oli treenannu koko viikon Madonna-elkeitä peilin edessä voidakseen esittää Kampsussa koreografiat. Onneksi ilmiö on poistunut.

Naisteniltojen lisäksi Kampsussa pidettiin ”konkaripervojen” Old Gold -iltoja ja mitä mielikuvituksellisimpia teemailtoja. Seta-lehdessä julkaistuista mainoksista bongasin ainakin macho-discon, bi-discon ja after-sport-discon. Tuomo Isotalo kertoi minulle, että teemaillat syntyivät yleensä markkinointitarkoituksiin: piti saada jotain kivaa uutta lehtimainokseen. Sportti-illassa oli Isotalon mukaan hyvä, jos pari ihmistä oli urheiluvaatteissa. Machoillat taas vesittyivät helposti siihen, että paikalle purjehti pari ”pikkutipua” huutelemaan kimakalla äänellä ”heiiiiii!”.

Poikkeuksena oli vuonna 1987 järjestetty Cotton Club -ilta. Isotalo muistelee, että henkilökunnalle hankittiin Al Capone -asut vuokraamosta, vieraille oli tarjolla vanhanajan kalapöytä ja laseihin kaadeltiin kieltolain hengessä kovaa teetä. Teemailta mainitaan myös Seta-lehden 3–4/94 jutussa erityisesti siitä, että illassa esiintyi legendaarinen kapakkapianisti Asser Fagerström. Hän oli muistellut yleisölle nuoruusvuosiaan, jolloin hän oli ollut keikalla alkuperäisessä ravintola Gambrinissa.

Mainos Seta-lehdessä 4/90.

Jatkoille

Monissa eri lähteissä mainitaan, että Kampsun-kävijöiden jatkopaikaksi muodostui kadun toisella puolella sijainnut Bugatti-ketjun ravintola. Seta-lehdessä 3–4/94 tätä perusteltiin sillä, että Gambrini oli aukioloaikalakien vuoksi ensin auki vain yhteen yöllä, kun taas Bugatti sai pubina olla auki kahteen.

Bugatin omistajalle Restelille tuotti lehden mukaan päänvaivaa se, että alkuillasta siellä ei yksinkertaisesti käynyt kukaan. Toinen ongelma oli se, että pervot eivät yhtään näyttäneet häpeilevän ”heteroravintolassa”, vaan tanssahtelivat, halailivat ja pussailivat kuin kotonaan.

Tämän vaikutelman saa myös Sakari Luoman kirjasta Poket: miehiä ovella 1955–2008 (2008), johon on haastateltu Bugatin vanhaa portsaria:

Paikan erikoisuus oli se, että kundit halus laittaa tipit itse portsarin takataskuun. Sormet liikku pojilla aika vikkelästi, mutta mikäs siinä. Mä en tommosesta välitä, koska mun mielestä portsarihan tekee duunia fyrkan takia eli ovihomma on joka tapauksessa tietynlaista huoraamista. – – Hauskoja tilanteita sattu etenkin sulkemisaikaan:

– Lähdettekö jatkoille?

– Ei, kun muija venaa tossa. – – 

– Hyi, kuinka te voitte naisten kanssa olla.

Ranneliike.netin Roba-jutusta löysin maininnan, että Bugatti koetti lopulta siivota homot asiakaskunnastaan, mutta toiminta ei sen jälkeen kovin kauaa jatkunut. Pubi sulki ovensa vuotta ennen Kampsua kevättalvella 1992.

Gay Gambrini sijaitsi suoraan edessä kakkoskerroksessa.

Pois pihan perältä

Gay Gambrini toimi asunto-osakeyhtiössä, ja asukkaiden kanssa oli kahnausta alusta lähtien. Tuomo Isotalo kertoi haastattelussa asukkaiden murehtineen milloin asuntojensa arvonlaskua, milloin sitä, että ravintolan homoasiakkaat raiskaavat heidän lapsensa. Välillä taas pelättiin aidsin tarttuvan sisäpihalla kävellessä.

Ennen kaikkea asukkaat tehtailivat meluvalituksia, vaikka Gambrini oli ollut elävän musiikin paikka jo vuosikymmeniä. Seta-lehdessä 3–4/94 kerrotaan yhdestäkin taloyhtiön kokouksesta, jossa mummot olivat valittaneet pihan metelistä ja häiriöistä – etenkin siitä, miten pojat olivat jopa pussailleet toisiaan. Kun mummoille oli huomautettu, että pussailusta ei synny meteliä, valitukset olivat loppuneet siltä erää.

Kevättalvella 1992 asukasvalitukset johtivat lopulta siihen, että toimintaa voitiin jatkaa vain taustamusiikkivoimakkuudella. Viimeisessä remontissa Kampsun keittiö purettiin, ja ravintola toimi vielä biljardibaarina keskiolutoikeuksin, kunnes loppu tuli 23. maaliskuuta 1993.

Sitä ennen Kampsusta olivat jo lähteneet Tuomo Isotalo, joka myi osuutensa Ravintola Oy Afroditesta vuonna 1989, A-oikeudet sekä valtaosa asiakkaista. Kaksi viimeksi mainittua löytyivät osoitteesta Annankatu 32, johon Afrodite oli avannut lokakuussa 1992 uuden yökerhon, yhä porskuttavan Don’t Tell Maman. Sen kanssa kilpaili Tuomo Isotalon uusi homopaikka, Eerikinkatu 14:ssä toiminut H₂O (1992–1997), jonka kesäterassi edusti Helsingin homoskenessä aivan uudenlaista avoimuutta.

Gay Gambrinin mainoslause ”Tule jos uskallat” olisi toiminnan loppuvaiheessa voinut yhtä hyvin kuulua: ”Tule, jos et uskalla.” Enää homot eivät halunneet hiiviskellä pihan perälle, vaan nyt seistiin ylpeinä mainosjonossa kaiken kansan nähden. Sen rohkeuden keräämiseen oli kuitenkin tarvittu melkein vuosikymmen Kampsun kainaloa. Otetaan siis Kampsun kunniaksi yksi ”Ethän enää murjota muru”. Tai ehkä sittenkin ”Suksi suolle”.

Mainos Seta-lehdessä 4/87.

Sarjan aiemmat osat:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä
Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha

Poikakullat: tv:n ja valkokankaan harmaakarhut

Väestö ikääntyy, eivätkä edes homot ole vampyyrimaisesta nuoruuskultistaan huolimatta vielä onnistuneet kääntämään kelloja. Siksi onkin ilahduttavaa, että harmaantuvat ja harmaantuneet homoherrat ovat viime aikoina saaneet kosolti näkyvyyttä tv:ssä ja elokuvissa. Hyvinä ja huonoina esimerkkeinä tästä mainittakoon brittisarjat Cucumber ja Vicious, Netflix-sarja Grace and Frankie sekä ranskalais-amerikkalainen elokuva Love is strange.

Cucumber

Cucumberin (2015) takana on tuottaja-käsikirjoittaja Russell T. Davies, joka muistetaan ennen kaikkea modernien homosarjojen airuesta, brittiläisestä Queer as folkista (1999–2000). QAF:n tavoin Cucumber sijoittuu Manchesterin homoskeneen, mutta nyt seurataan 46-vuotiaan Henry Bestin toilailuja pitkän suhteen kariuduttua.

Cucumberin parasta antia on mielestäni (homo)sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen: Henry kavereineen seuraa silmät teevateina nuorison vapaata kuhertelua, jossa ei määritelmiä eikä banderolleja kaivata. Myös sarjan loppupuolen viharikosteema on kuvattu vakuuttavasti ja koskettavasti. Kokonaisuutena sarja on kuitenkin tuskastuttava, iloton ja ennen kaikkea inhorealistinen kuvaus ydinräjähdystä muistuttavasta keski-iän kriisistä.

Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Cucumber on saanut nimensä virallisesta erektion voimakkuusluokituksesta, joka ulottuu kurkusta banaanin (kuorellinen ja kuoreton) kautta tofuun. Tämän inspiroimana Russell T. Davies kirjoitti Cucumberille myös sisarsarjat Banana ja Tofu. Niistä ensin mainittu syventää Cucumberin sivuhenkilöiden elämäntarinoita ja jälkimmäinen pureutuu dokumentin keinoin seksiin liittyviin asenteisiin.

Tofua en ole nähnyt, mutta Banana tarjoaa paradoksaalista kyllä huomattavasti kurkkua kovemman stondiksen kuvaamalla upeasti ja uskottavasti Cucumberin nuorempien sivuhenkilöiden elämää. Ehkä onkin niin, että 52-vuotias Davies on parhaimmillaan nuoren polven kuvaajana – keski-iän kuvaukseen kun tulee helposti rykäisseeksi kaiken karstan omasta elämästään vailla näkökulmaa tuovaa etäisyyttä. Lupaa siis hyvää, että Daviesin seuraava sarja, työnimeltään The Boys, kuvaa 1980-luvun aids-kriisiä.

Grace and Frankie

Amerikkalaisen Grace and Frankie -komediasarjan (2015) roolittajalla on ollut kissanpäivät: mukaan on saatu konkarinäyttelijät Jane Fonda, Lily Tomlin, Martin Sheen ja Sam Waterston.

Sarjan nimihenkilöistä Gracesta (Fonda) ja Frankiestä (Tomlin) tulee elämän iltaruskon häämöttäessä sinkkuja, kun heidän aviomiehensä Robert ja Sol (Sheen ja Waterston) ilmoittavat yhtäkkiä olevansa homoja ja menevänsä keskenään naimisiin.

Tuloksena on tietysti melkoinen soppa, kun kaksi kotia hajoaa ja kaksi uutta syntyy. Grace ja Frankie muuttavat yhteen kavereina ja heidän miehensä poikakavereina ja tulevana avioparina. Pesänjaossa osapuolet joutuvat riitelemään muun muassa siitä, kuka saa Ryan Goslingin naamalla varustetun tuolin. Jane Fondalle kyseinen riita tarjoaa yhden hänen urasta ikimuistoisimmista repliikeistä: ”If anybody's gonna sit on Ryan Gosling's face, it's gonna be me!”

Grace and Frankie on hyvän tuulen televisiota, joka tarjoaa parhaimmillaan oivaltavaa huumoria ikääntymisestä ja ihmissuhteista. Sarjasta olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt trimmata löysät – etten sanoisi allit – pois, koska jännite ei millään tahtonut säilyä koko kautta. Nimitähtien vetovoima lienee paras selitys sille, miksi sarjasta on tilattu toinenkin kausi.

Love is strange

Kodin hajoamista alkaa myös Ira Sachsin kiitetty elokuva Love is strange (2014), mutta tällä kertaa syypäänä eivät ole intohimot vaan ennakkoluulot.

Sateenkaariseniorit Ben (John Lithgow) ja George (Alfred Molina) ovat olleet yhdessä 39 vuotta. Lainsäätäjien armosta he pääsevät lopulta avioon, mutta onni jää lyhytaikaiseksi: George saa häälahjaksi potkut työstään katolisen koulun musiikinopettajana. Manhattanilla ei tunnetusti eletä pelkällä pyhällä hengellä, joten miehet joutuvat luopumaan kodistaan ja muuttamaan erilleen ystävien ja sukulaisten nurkkiin siksi aikaa, että huokeampi asunto löytyy.

George päätyy naapurin kahden bilettävän homopoliisin sohvalle ja Ben sisarenpoikansa Elliotin ja tämän perheen luo. Elämä kolmantena ja neljäntenä pyöränä on rankkaa kaikille osapuolille, etenkin miehille itselleen. Ben ja George kaipaavat kipeästi toisiaan ja yhteistä arkeaan, jonka avioon astuminen heiltä vei. Näin Love is strange korostaa, että vaikka laki on muuttunut, asenteissa riittää yhä muutettavaa.

Kiinnostavan sivujuonteen tarinaan tuo Benin suhde Elliotin teinipoikaan Joeyyn. Ben tuntuu olevan perheessä ainoa, joka ymmärtää Joeyn identiteettihämmennystä, jota lietsoo läheinen ystävyys pari vuotta vanhemman Vladin kanssa. Kun Ben kysyy Joeyltä, onko tämä koskaan ollut rakastunut, poika vastaa: ”En ole homo.” Poika etsii itseään, vanhukset etsivät kotia, kaikki etsivät jotain – niin eriskummallista on rakkaus.

Love is strange on kuin sarja Chopinin siivittämiä kauniita tunnelmakuvia suurkaupungista ja sen eri-ikäisten asukkaiden arjesta. Samalla elokuva pistää miettimään ikäihmisten köyhyyttä sekä perheen ja ystävistä koostuvan perheen tarjoamia turvaverkkoja. Benille ja Georgelle niitä on tarjolla, mutta monen muun (sateenkaari)vanhuksen tilanne on paljon lohduttomampi. 

Ohjaaja Ira Sachs onnistuu nyt luomaan huomattavasti tasapainoisemman kokonaisuuden kuin edellisessä homoelokuvassaan, poukkoilevassa päihderiippuvuuskuvauksessa Keep the lights on (2012). Kyseinen leffa on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että siinä voi nähdä Saga Norénin uutta työparia esittävän Thure Lindhardtin muhinoimassa toisen miehen kanssa.

Vicious

Brittisarja Vicious on täydellinen valinta kaikille niille, jotka nauttivat verenpaine-, kolesteroli- ja sydänlääkkeensä mieluiten Bloody Maryn kera. Unohtakaa siis turha tunnelmointi – tässä kaksi todella veemäistä vanhaaherraa: Freddie (sir Ian McKellen) ja Stuart (sir Derek Jacobi).

Freddie on Granthamin jaarlin elkein pylvästelevä kakkoskastin sivuosanäyttelijä, jonka uran merkittävimpiin roolitöihin kuului prostituoidun päästäminen päiviltä Coronation Streetissä. Stuartista taas olisi voinut tulla menestyvä malli, jos hän olisi joskus kokeillut mallintöitä tuoppien tarjoilemisen ohessa.

Stu ja Freddie osoittavat rakkauttaan piruilulla ja riitelemällä aina samaa riitaa. Sen armottomuuteen yltävät vain heidän kaltaisensa 48 vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jotka ovat varastaneet toistensa parhaat vuodet. Jännitystä elämään tuo se, että Stuart ei toistaiseksi ole uskaltanut kertoa tahdittoman vanhaksi eläneelle äidilleen, miksi kämppäkaveri Freddie ei vieläkään ole löytänyt vaimoa ja muuttanut pois.

Pariskunnan arkeen kuuluvat myös 20-vuotias, mahdollisesti yhä elossa oleva koira sekä viinaan ja väkivaltaisiin miehiin menevä naisystävä Violet (Frances de la Tour). Uutta verta tarjoaa yläkertaan muuttava komea nuorimies Ash, joka joutuu luonnollisesti melkoisen seksuaalisen ahdistelun ja homoksi käännytyksen kohteeksi. Naiivin Ashin hahmoon tuo ulkotarinallista komiikkaa se, että roolissa nähdään Game of thronesin sadistista Kauhialan valtiasta esittävä Iwan Rheon.

Vicious on alusta loppuun silkkaa farssia, joka herkuttelee iänikuisilla homostereotypioilla niin antaumuksellisesti, että se tuntuu muodissa olevan arkirealismin keskellä suorastaan tuoreelta. Kiitos tästä kuuluu paitsi käsikirjoitukselle myös McKellenin ja Jacobin poskettomille roolisuorituksille, jotka osoittavat todeksi vanhan viisauden: ”Tunteella ja taidolla syntyy myös aito ja alkuperäinen vitutus.”

Vicious tarjoaa samanlaista herkeämätöntä huumoritulitusta kuin kaikkien aikojen suurin sarjasuosikkini Tyttökullat – tästä vain puuttuu kaikki sydämellinen bondaus juustokakun ääressä. Toki Viciousin poikakullatkin rakastavat toisiaan, mutta sen voi ilmaista niin monella tavalla, kuten oheisista esimerkeistä ilmenee:

Freddie:

– Sano nyt ihan rehellisesti, kun huomenna on se koe-esiintyminen: näytänkö vielä viisikymppiseltä?
Stuart:

– En ole varma, näytätkö enää edes elävältä.

Freddie:

– Äitisi tietää aina ensimmäisenä, kun joku on kuollut. Kuuleeko hän uutiset suoraan Saatanalta?

Stuart Freddielle, joka oli liehitellyt Ashia:

– Toivottavasti pojan liha ei mädäntynyt, kun koskit häntä.

Freddie:

– Jos tylsyys voisi tappaa, olisit jo teurastanut koko kadun.

Stuart:

– No, ainakaan minä en pieraise joka askeleella.





Cucumber & Banana, Love is strange ja Vicious 1–2 on julkaistu dvd:llä. Grace and Frankien ykköskausi on katsottavissa Netflix-palvelussa ja kakkoskausi julkaistaan kesäkuussa. Viciousista on ilmeisesti luvassa vielä erikoispitkä päätösjakso.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Sokeaa rakkautta – hieno nuortenelokuva The way he looks
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin The normal heart
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon Interior. Leather bar
Homoelokuvan arkirealismia: Weekend

Viisi biisitärppiä 3

His Master's Voice -äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1930.

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittari (kiitos vaan lukijalle tästä väännöksestä!) palaa ruutuun uusin homorummutuksin. Tarjolla on jälleen viisi kovaa vetoa sateenkaarevilta sirkuttajilta, joten toivottavasti homo-Suomen maakuntaraadit ovat valmiina antamaan pisteensä.

Sia: California dreamin’

Sia Furler on valtavirtapopin nimekkäin sateenkaarinainen ja eräänlainen vähäsuolainen versio Tori Amosista: sopivan taiteellinen, muttei silti turhan. Ei siis ihme, että Sia on joka toisen huipputuottajan vakiovierailija, joka onnistuu ylevöittämään heikommankin humpan. Giorgio Moroder, kuulit kyllä!

Sian viimeisimmät levyt eivät mielestäni ole nousseet upean Some people have real problems -albumin (2008) tasolle, mutta hänen modernin itkijänaisen äänensä saa kaltaiseni melankoliaan taipuvaisen miehenpuolen aina sopivan surumieliseksi. Hyvä esimerkki tästä on San Andreas -katastrofileffan (2015) soundtrackilla kuultava The Mamas & the Papas -coveri California dreamin’. 

Kun mielen mannerlaatat hankautuvat yhteen, tuloksena on kesän kaipuuta kipeimmillään.

Andy Bell: Weston-super-Mare

Kesä on suruharson takana myös Erasuresta tutun Andy Bellin kappaleessa Weston-super-Mare (Dancing with Ruby remix), joka on saanut nimensä Bristolin kupeessa sijaitsevasta rantalomakohteesta. Remix-versio on peräisin Bellin viimevuotiselta Variance-levyltä, kun taas alkuperäisversio kuullaan Bellin kutkuttavassa musiikkiteatteriproduktiossa Torsten the Bareback Saint (2014). 

Weston-super-Maren kertoja, tuo polyseksuaalinen ”paljaalla panemisen pyhimys” Torsti, on palannut lomakohteeseen, jossa hän koki kerran hullaannuttavan rakkauden. Kertoja käy läpi kalliita muistojaan – ajelua vuoristoradassa laskuveden aikaan, koskettelua kummitusjunassa ja hiekkalinnojen rakentelua – tiedostaen samalla olleensa itse vain yksittäinen lause toisen elämäntarinassa. Rantakohde on muuttunut, elämät kulkivat eri suuntiin, ja kädestä puuttuu käsi, jota on ikävä yhä.

Ms Mr: Tripolar

Newyorkilainen indiepopduo Ms Mr ammentaa voimansa homomiehen ja heteronaisen, eli tuottaja Max Hershenow’n ja laulaja Lizzie Plapingerin, symbioosista. Kumppanuus on poikinut jo kaksi levyä, joista jälkimmäinen How does it feel ilmestyi viime vuonna. 

Singlelohkaisujen sijaan olen tykästynyt erityisesti Tripolar-nimiseen kappaleeseen. Siinä kertoja tuskailee, olisiko pettämistä sittenkään kannattanut tunnustaa, kun lopputuloksena oli neljän hengen ”joukkomurha”. Karmea totuus satuttaa aina eniten, mutta musiikin muodossa se voi joskus olla hunajaa korville.



John Grant: Going down

Halu hallita kaikkea on kova, vaikka elämä on yhtä pohjatonta kaipausta ja arvausleikkiä vailla mitään takeita. Siis viis muiden mielipiteistä – kuolemistahan tässä vain opetellaan, laulaa hipsterikelpoisen homopopin ylipappi John Grant uudella singlellään Going down. Sanoituksesta välittyvää hallitsemisen ja heittäytymisen teemaa korostaa biisin nokkela video, jossa seurataan transsukupuolisuuteensa tutustuvaa nuorta.

Pakonomaisen hallinnan symbolina on videossa uimahalli, jonka tiukka sukupuolijärjestys ei jätä paikkaa niille, jotka eivät tiedä, kumpaan pukuhuoneeseen menisivät. Niinpä videon päähenkilö päätyy miesten pukuhuoneen kautta naisten taitouintijoukkueen harjoituksiin yllään joukkueen harjoitusasu – kuin pallokentän laidalla eräs rampa poikanen Uuno Kailaan runossa. Kummeksuvista katseista huolimatta on vain uskaltauduttava veteen, ja johan alkaa joukkueesta löytyä moninaisuutta huippuunsa koordinoitujen liikesarjojen takaa. 

Letkeä kappale on Grantin viimesyksyisen Grey tickles, black pressure -levyn helpoimmin sulavaa ainesta ja sellaisena oikein tervetullut.

Will Young: Brave man

Transteema ja uskallus ovat keskiössä myös brittipoppari Will Youngin Brave man -kappaleessa ja sen videossa.

Pop Idol -kisasta pystyyn ponnahtaneen Youngin ensimmäiset levyt menivät minulta ohi kuin homokulttuuriviittaus Hommaforumilla, mutta kelkan käänsi tasaisen laadukas Echoes-levy (2011). Se teki Youngista ainakin omissa silmissäni oikein varteen(!)otettavan vastineen George Michaelille, jonka luomisvoima lörpähti vuoden 1998 vessaseksiskandaaliin siinä määrin, että herra on sittemmin loistanut vain homovitseissä*. 

Myös Will Youngin viimevuotiselta 85% proof -levyltä löytyy laatulauluja, kuten suggestiivisesti sykkivä Like a river sekä kivusta suurella puurokauhalla ammentava Brave man. Sen kertoja katselee elämänsä juoksuhautoihin ja tunnustelee arpiaan tiedostaen, ettei niitä voinut välttää. Kaikkien kaatumisten jälkeenkin taistelutahto on yhä tallella, ja kipu on kääntynyt voimaksi. 

Myös kappaleen videon päähenkilö on täysin paljaana, kirjaimellisesti: naisen ruumiista on lopulta astunut rohkea mies, joka on valmis ottamaan ensiaskeleensa ihmisten edessä.

*) ”Miksi George Michaelilla ei ole äänioikeutta? Hän ei osaa mennä koppiin yksiin.” ”Kuulitko jo, että George Michael löydettiin kuolleena vessasta? Hän oli kuulemma ollut laakista vainaa.” ”Mitä yhteistä on George Michaelilla ja chileläisillä kaivosmiehillä? Molemmat pääsivät vankeudesta 8 viikon armottoman poraamisen jälkeen.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Viisi biisitärppiä 1
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha

”Valon pisaroita vasten pimeää / meille putoaa valon pisaroita.” Tuure Kilpeläisen tunnelmointi tulee väistämättä mieleen tammikuisessa Helsingissä, jossa Valofestivaali tekee pimeydestä taidetta. Koko kaupunki on yhtä värin, valon ja välkkeen juhlaa – ikään kuin talvi olisi saanut tarpeekseen ja pannut bileet pystyyn.

Puistoista parketeille vie myös tämä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjuttu, jossa bailataan 1970–1980-lukujen helsinkiläisissä homodiskoissa. Luvassa on paitsi lauantai- myös maanantai-, torstai-, perjantai- ja sunnuntai-illan huumaa.

Monien toiveiden sijoituskohde

Sirkan tanssit, Studio 302, Club Cabaret ja Gay Disco Triangle. Muun muassa näillä nimillä järjestettiin tanssi- ja diskoiltoja, jotka liikuttivat ja lähensivät gay-kansaa jo kauan ennen ikioman ravintolan Gay Gambrinin perustamista vuonna 1984. Psyke ry:n Sirkan tansseissa olen jo kirjoittanut aiemmassa Helsinki-jutussa, ja nyt on aika muistella Setan ja yksityisten toimijoiden vetämiä diskoja.

Seta on järjestänyt tansseja perustamisvuodestaan 1974 lähtien. Ensin toiminta oli satunnaista ja paikatkin vaihtelivat, mutta disko oli alusta saakka ”monien toiveiden sijoituskohde”, kuten Seta-lehden 4/81 jutussa todetaan. Seta haki tansseilla rahaa toimintaansa (toimisto, puhelinpäivystys, lehden toimitus, tutkimus jne.), ja kävijät hakivat seuraa tai kumppania yhdeksi yöksi tai loppuelämäksi.

Alkuvaiheen tansseista voidaan mainita Rautalammintien ylioppilasasuntolan takkahuoneessa järjestetyt illat. Pitkän linjan homoaktivisti Olli Stålström kertoi minulle, että talkoovoimin järjestetyissä illoissa panostettiin ennen kaikkea kivaan ilmapiiriin, jotta saataisiin rohkaistua ihmisiä. Olli raahasi paikalle omat stereonsa, joilla soitettiin setalaisten tuomia levyjä. Mieleen on jäänyt varsinkin ”kimeä-ääninen kreikkalainen mieslaulaja” Demis Roussos (1946–2015), jonka tahtiin kelpasi tanssia hitaita aikuiselämän ensirakkauden kanssa. ”Tunnelmat olivat makeita”, Olli muisteli – ja ehkä keinahtelikin mielessään poski poskea vasten.

Muutama tunti pimeässä huoneessa

Vuonna 1977 alettiin diskoilla perjantaisin tai lauantaisin Uuden ylioppilastalon 4. kerroksessa varsinaissuomalaisen osakunnan tiloissa. Seta-lehden 4/81 mukaan myös ”Varson” disko toimi kokonaan talkoovoimin musiikkilaitteiden ja valojen asennuksesta kanttiininpitoon. Disko oli vielä tuolloin suljettu tilaisuus, joka oli tarkoitettu Setan jäsenille ja heidän vierailleen, mutta kävijämäärä oli parhaimmillaan 100–150. Täällä – kuten kaikissa muissakin maailman tanssipaikoissa – alkuillan odotuksia seurasi ”hurmio tai kyllästyminen kaikkeen, mitä välähtelevien valojen alla liikkuu”.

Setan juttuun haastateltu opiskelijapoika Arto muisteli uskaltautuneensa Varsoon ensimmäisen kerran vuonna 1978. Kovillehan se otti:

Sinne päästyä tuntui aivan hirveältä. Ennen kuin olin edes päässyt sisälle, olin kiertänyt korttelia pariin kertaan ja sisälle päästyäni tilanne ei oikeastaan yhtään parantunut – pikemminkin päinvastoin. Istuin pöydässä kuin tulisilla hiilillä. Ensimmäiset 1,5 tuntia olivat pahimmat. Sitten tapahtuikin odottamaton käänne: joku älysi hakea meikäläistä – tällaista maalaistollukkaa – tanssimaan. Siitähän se sitten lähti…

Vielä koruttomammat muistot on Kristiinalla, jonka ensimmäinen diskokäynti oli pikkujouluna 1977:

Ne olivat niitä Varson aikoja jolloin piti olla ”omat eväät” mukana, mutta mistäpä minä sen olisin tiennyt. Vähitellen kyllä opin, että diskossa on oltava viinaa mukana ja että juominen on diskossa käyvien naisten kesken jopa hyve. Tuolloin en tietenkään osannut suhtautua kriittisesti mihinkään vaan pidin itsestään selvänä että tällaista se lesbona oleminen sitten on: muutama tunti pimeässä huoneessa kerran viikossa.

Vanha Poli 9.1.2016. Rakennuksessa toimii nyt Glo-hotelli Art.

Muotifarkkuja ja kammattuja kuontaloita

Helmikuussa 1980 Uusi ylioppilastalo joutui remonttiin, ja uudeksi diskopaikaksi tuli Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan talo Vanha Poli osoitteessa Lönnrotinkatu 29. Seta ry:n diskoteekki, pizzeria ja baari ”Studio 302” avasi ovensa talon toisen kerroksen salissa 10. huhtikuuta 1980. Diskon nimen keksi Olli Stålström, ja se tuli vielä tuolloin käytössä olleesta sairausdiagnoosista 302,00 (homoseksuaalisuus).

Seta-lehden 4/81 juttuun haastateltu Setan ohjelmaryhmän vetäjä mainosti Studio 302:ta paikkana, jossa on paljon väkeä, jossa menee lujaa ja jossa tunnelma on katossa ja katto korkealla. Torstai- ja sunnuntai-iltaisin avoinna ollut Studio 302 veti paikalle usein yli 300 ja enimmillään jopa 417 diskoilijaa. Naisia oli jutun mukaan noin 30 %, mikä oli enemmän kuin missään aiemmassa suomalaisessa gay-diskossa. 

Diskon loppuillan tunnelmia kuvataan jutussa näin:

Valtava pimeä sali, kumeaa musiikkia, parin kolmensadan ihmisen epäselvät hahmot, kumuutta [sic] ja taas kuumuutta. Tanssilattiaa vastapäätä seisoo sakea miesjoukko, useimmilla kaljalasi kädessä. Isketään toisiaan. Tätä varten on pantu päälle muotifarkut ja kammattu tukka. Poikamaisuus näyttää olevan valttia. Naiset istuvat omissa pöydissään rypäleinä tai tanssivat, joku yksinäinen jäänyt pöytää vartioimaan toisten heittäytyessä torstai- tai sunnuntai-illan huumaan. Puhutaan mikäli melulta kuullaan, joku sanoo että jossain pöydässä istuu naisia iskevä heteromies, ohhoh…

Viimeinen virke paljastaa sen, että diskotoimintaa pyöritettiin nyt uudelta pohjalta: tervetulleita olivat muutkin kuin vain setalaiset. Tilaisuutta käyttivät hyväkseen monet uteliaat, ja tutkimusmatkoista kirjoitettiin muun muassa Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 ja satakuntalaisen osakunnan Karhunkierros-lehdessä 5/82. Molemmista jutuista välittyy tirkistelynhalu ja kauhunsekainen innostus.

Mainos Seta-lehdessä 4/80.

Kielikylpyjä ja coitus int -liikkeitä

Karhunkierros-lehden 5/82 jutussa ”Sima, Sato & Seta” seurataan Sima-kerhon (Spontaanit inehmot + muut asioista kiinnostuneet) tutustumista Setan toimintaan. Kerho teki ensin liikojen ennakkoluulojen karistelemiseksi retriitin Setan toimistoon ja tutustui sen jälkeen ”homojen alakulttuurin keskukseen”, Studio 302:een. Kokemus oli myönteinen: paikka oli täynnä, musiikki rautaa ja kävijät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yllättävän tavallisia tallaajia suhteessa yleisiin stereotypioihin.

Diskohileitä; kammottavan kauhistuttavan taidokkaita kuteita ja kasvomaalauksia – ilmeistä kantaporukkaa. Suurin osa, jotenkin yllättävästi, oli kuitenkin suomalaista perusopiskelijatyyppiä. Tavallisin näky näytti olevan noin 18–25-vuotias nuorimies paidassa, rusetissa ja collegessa tai villapoolossa. Miehiä oli paikalla huomattavasti enemmän. Ruotsalaistyyppistä nahkahousu-hunajapoikaa sai etsimällä etsiä. Yleisesti ei mitään mielipuolista maskuliinisuuden korostamista, ei rähjäisen näköisiä tyttöjä.

Simakerholaisten mukaan myös homostelu rajoittui satunnaisiin kielikylpyihin ja soidinmenoihin, eikä Studio 302 ylipäätään ollut Manner-Euroopan malliin ”ajan hermolla elävien nuorisokultivistien muotipaikka”:

Gay-discoon voi kyllä mennä kauhistelemaan miesten keskeistä lääppimistä ja kielisuukkoja. Myös muutamien estoton tanssitapa coitus int -liikkeineen saattaa herättää kummastusta. Kun ei anna tämänlaisten erikoisuuksien vaivata itseään, huomaa paikan ”tavanomaisuuden”. Tämä on suomalaista nuorisokulttuuria kaikkine sen tyypillisine virtauksineen. Tunnelma vain on parempi kuin muissa pintapaikoissa.

Simakerholaiset olivat Studio 302:ssa isolla porukalla, mikä loi sopivan henkisen palomuurin heidän ja homojen välille. Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 julkaistun ”Ensimmäinen kerta” -jutun toimittaja oli sen sijaan yksin matkassa ja kaikesta päätellen säikky kuin neitsyt vankilan rodeossa, kuten Tyttökultien Blanche asian ilmaisisi.

Ylioppilaslehden juttu julkaistiin myös Seta-lehdessä 3–4/83.

Järkytys seuraa toistaan

Ylkkärin jutun alussa toimittaja kuvailee homojen yöllistä muodonmuutosta suorastaan kauhuelokuvamaisin sanakääntein:

Kaupungin yöelämään kuuluu myös hinttielämä, ”the gay life”. Osa näistä aivan tavallisista katutason vaeltajista muuttuu illan hämärtyessä: he karistavat yltään sovinnaisen roolin ja päästävät todellisen minänsä irti, ovat hetken tosia.

Toimittajalle tilanne on käänteinen: hän yrittää omaksua vieraan minän kuten Al Pacinon esittämä peitepoliisi, joka painuu Cruising-trillerissä Nykin nahkaskeneen sarjamurhaajaa jahtaamaan. Seurauksena on samanlainen identiteettihämmennys, kun toimittajan ”tajuntaan etsiytyy tieto siitä, että ilmassa on toisenlaisia jännitteitä: olen poika – pojat katsovat minua”.

Sitten ristiriita: sallinko itseni olla imarreltu? Jos sallin, merkitseekö se sitä että olen… Herää ehkä tunne, että sairastaa jotain tautia, jotain kuvottavaa, likaista – enhän minä sentään, olenhan aina käyttäytynyt normaalisti… apua. – – Yhtäkkiä joku sanoo jotain: mitä… edessäni täysin tavallinen kaveri kysyy käsittämättömästi lähdenkö tanssimaan. Nopeita päätöksiä ja arvioita: miksi olen täällä? Siis menen. Harvoin on niin kipsissä. Tietyt tanssigeenit ja refleksit alkavat kuitenkin vaikuttaa – liikun. – – Järkytys seuraa toistaan: hitaat kappaleet. Ympärilläni epätodellisten valojen välkkeessä tanssineet parit, poika-pojat ja tyttö-tytöt, käpertyvät toistensa ympärille aivan kuin tavallisissa paikoissa tavalliset ihmiset. Sulattelen näkymää. Tanssipartnerini odottaa: saanko tämän hitaan.

Kompromissina toimittaja ehdottaa samaan pöytään siirtymistä lähemmän tuttavuuden hieromiseksi. Juttelun tuoksinassa hän saa yllätyksekseen huomata, että ”nämä ovat ihmisiä, aivan siinä missä ”mekin” – otetaan vaikka yksi sininen bussillinen ihmisiä niin heidän joukossaan on aina muutama, jolla on tämä salaisuus…” Nyt ei kuitenkaan oltu bussissa, vaan pöydässä, jossa koittaa totuuden hetki:

Ilta oli jo kertakaikkiaan pitkällä, kun juttelumme oli edennyt yli aiheiden ja tämäpä kaveri sanoi: sä olet mukava, lähdetäänkö meille? En tiedä onko kukaan kiinnostunut vastauksesta, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sitä. Siispä kamera kohoaa ravintolan yli, ja kuvaa öisen, hiukan sumuisen kaupungin, jossa katuvalot heijastuvat märkään asvalttiin ja autot katoilevat tummaan hämärään.

Hinttien iskupyhättö

Setan ohjelmaryhmän vetäjä kuvailee Seta-lehdessä 4/81 Vanhan Polin diskon ilmapiiriä lämpimäksi, ystävälliseksi ja reiluksi. Järjestyshäiriöitä ei kuulemma ollut. Disko oli hänen mukaansa tunnettu myös taiteilijoiden keskuudessa, ja lavalla nähtiin muiden muassa Ritva Oksanen. Kun diskoon pyydettiin jotakin uutta esiintyjää, hän oli aina kuullut 302:sta – kuullut kuinka ihana yleisö siellä on ja miten lämpimästi esiintyjät otetaan vastaan, vetäjä hehkuttaa.

Paljon kriittisemmin diskokulttuuria arvioi samaiseen lehteen haastateltu Kristiina:

Diskot ovat muuttuneet viime vuosina kansainväliseen, toisinsanoen miesvoittoiseen suuntaan. Tuntuu siltä että naisilla on pelkkä sisäänpääsyn oikeus, jos he tosissaan haluavat siinä hinttien iskupyhätössä istua. Välillä tunnetut heterot käyvät laulamassa passiiviselle massalle.

Monien muidenkin Setan juttuun haastateltujen kommenteista välittyy kritiikki koko diskokulttuuria kohtaan. Jo aiemmin siteerattu Arto toivoi, että ilmapiiri diskoissa olisi vähän nykyistä lämpimämpi, eli että ihmiset olisivat vähemmän sulkeutuneita tai pintakoreita. Samoilla linjoilla oli toinen opiskelijapoika Bengt, jonka mielestä diskot tuntuivat hyvin samanlaisilta kerta toisensa jälkeen – joka paikassa soitettiin samaa meluisaa musiikkia.

Molemmat pojat oli bongattu juttuun yksityisen yrittäjän järjestämästä Club Cabaret -diskoillasta, joka tarjosi Sirkan tanssien ohella vastapainoa Seta-vetoiselle diskotoiminnalle ainakin vuodesta 1981 lähtien. Tuolloin Cabaret-tansseja järjestettiin talvisin Kaisaniemen ravintolassa ja kesällä Helsingin pursiseuran talolla, myöhemmän ilmoittelun perusteella ilmeisesti vain Kaisaniemessä 1980-luvun loppupuolelle saakka.

Bengtin silmissä Club Cabaret oli ”nk. muotihinttien paikka”:

– – nämä ovat hinttejä, jotka yrittävät antaa itsestään ”hyvän kuvan” pukeutumalla mahdollisimman mauttomasti ja keikutellen takapuoltaan. Hinteistä pieni mutta näkyvä osa käy näyttämässä vaatteitaan, etsimässä ”onnea” eli valeonnea.

Toivottavasti Bengt ja Arto löysivät illan aikana toisensa. Arton ainoa ongelma oli nimittäin se, että hän piti tanssimisesta: ”Olen vähän ujo, enkä uskalla hakea muita. Muut taas eivät hae, kun en ole niin kovin kaksisen näköinen.”

Mainos Seta-lehdessä 5/80.

Umpikiimaisia insinöörejä

Tanssitaiteilija Tiina Lindfors ei diskovalittajen kuoroon yhdy, vaan hänelle Studio 302 oli yksinkertaisesti Helsingin kuumin ja trendikkäin biletysmesta. Hän kertoo teoksessa Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen (2014) tanssineensa usein diskon alkuilloissa esiintyneessä Jazzpoint-ryhmässä ja saaneensa todellista perstuntumaa lavaan: ”Lavalla ei yleensä ollut tanssimattoja, joten välillä kun esiinnyimme, pyllyyn tuli tikkuja, mutta tunnelma oli valtava.”

Loppuillasta Gloria Gaynorin, Blondien ja syntetisaattoripopin tahdittama tanssin hurma äityi villiksi: ”Tanssilavasta tuli sellainen valtava, kiehuva kattila, jonka näki kaikkialta salista”, Lindfors muistelee.

”Paikka oli rauhallisella sijainnilla mutta ydinkeskustassa, tilaa piisasi, musiikki oli huipputasoa ja baari toimiva. Eikä kun kannat kattoon vain, huhhei!” hehkuttaa puolestaan Stadinrakki-nimimerkki blogikirjoituksessaan, jossa hän loihtii Studio 302:n kulta-ajasta ja kävijäkunnasta näin kutkuttavan kollaasin:

Se oli sitä kautta jolloin vallalla oli näyttävä tyyli, nykyisten goottien esiaste eli futuristit olivat astuneet esiin – –. Nahkajengikin ilmaantui päivänvaloon (tai ainakin diskopallon kimallukseen), haluttiin näkyä ja näyttiinkin – –. Erilaiset alakulttuurisirpaleet ja -sirpaleenat hilluivat iloisesti keskenään, limittäin ja lomittain. [Vanha Poli] oli kansainvälisen tason mesta, myös sivupiirteineen: porraskäytävää ja varsinkin ylätasannetta käytettiin sumeilematta kutupaikkana kun siltä tuntui, eli harva se kerta. Jokainen oli oman iltansa tähti. Vanhan koulun transut, ex-nyrkkeilijä Birgitta etunenässä, Hantta K ja silloinen ystävä/ttärensä Yasmin/Yazka, Johnny Magic, Pretty Boys -koripallojoukkue, nahkakundeista Easy Master, Leeku, Isosonni, Rubbersoul, kaikki ynnä kaverinsa bailasivat suloisessa sekamelskassa paljasrintaisten opiskelijabodareitten, wannabe tanssi- meikki- ja elämäntapataiteilijoitten sekä umpikiimaisten insinöörien sun muitten kanssa. Dance the night away -okay!

Karanteeni-kirjan mukaan Vanhalla Polilla juhlittiin myös sitä, että Studio 302:n nimestä tuli antiikkia kesäkuussa 1981: Lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta Setan vuosikausien lobbaamisen jälkeen. Kun virastosta soitettiin, Tiina Lindfors oli vastaamassa Setan puhelimeen: ”Onnittelin heitä siitä, että he eivät ole koskaan kerralla parantaneet niin monta kansalaista.”

Kului kaksi vuotta, tuli aids, ja taas oltiin tautisia. Studio 302:sta oli sillä välillä ehtinyt tulla suorastaan legendaarinen paikka, jossa ”moni sai ja nai ensi tuntumat jopa satojen pervojen klubikulttuuriin”, kuten Seta-lehti 3–4/94 asian ilmaisi. Samalla todetaan, että Polin illat tyrehtyivät vuonna 1983 ravintolan omistajan, teekkarien Dipoli Oy:n, asiattomaan aids-kauhuun.

Iltalehti 28.6.1983.

”Varokaa huorapoikia!”

Tiistai 28. kesäkuuta 1983 toi maailmalla velloneen aids-kauhun kotimaahan, kun Iltalehti julkaisi tiedon Suomen ensimmäisestä varmasta aids-tapauksesta. Seurauksena oli paniikki, joka purkautui myös homovihana ja -vainona, kuten Karanteeni-kirjasta ja Olli Stålströmin Finnqueer-sivuston artikkelista voi lukea.

Erityisen valitettavia seurauksia oli Ilta-Sanomissa 30. kesäkuuta julkaistulla meikkitaiteilija Monsieur Mossen [ks. aiempi Mosse-juttu] haastattelulla, jossa hän varoitteli muun muassa Setan diskossa pyörivistä ”vankilakierteen aikana taitonsa hankkineista ja biseksuaaleista” huorapojista. Turhaa vaatimattomuutta aina vierastanut Mosse esiintyy jutussa myös lääketieteen auktoriteettina:

Mossen mukaan riskiryhmään kuuluvat ne, jotka ”luuhaavat yökaudet Paavo Nurmen patsaalla [eli Jennyn teehuoneella ja Mäntymäellä], Vanhan kellarissa ja Setan tansseissa Vanhalla Polilla ja Bottalla. Niihin paikkoihin kerääntyy huorapoikia, jotka myyvät itseään kenelle tahansa rahasta tai alkoholista. Niiden poikien joukko on paljon suurempi kuin Helsingin ilotyttöjen. – – Monet sellaisista eivät huolehti riittävän hyvin hygieeniastaan [sic]. Uskon, että puhtaudella on huomattava merkitys AIDS-taudin välttämisessä”.

Iltalehti julkaisi heti perään 1.7. jutun ”AIDS-hysteria leviää: homot pelkäävät nyt väkivaltaa”, johon on haastateltu Studio 302:n kävijäkuntaa sekä Setan vihaista puheenjohtajaa Raimo Nordforsia: ”Ruttotauti, homotauti, voi helvetti, tällaista roskaa on levitelty, vaikka laskelmien mukaan vain noin yksi prosentti homoista kuuluu ns. riskiryhmään – –.”

Puheenjohtajan kommenttien rinnalle on ilmeisen tarkoitushakuisesti nostettu meikattujen nuorten rakastuneiden poikien ”Nivean” ja ”Irmelin" haastattelu, joka on otsikoitu ”Ruotsissa naimassa”: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla”, pelkäävät pojat toteavat.

Mainos Seta-lehdessä 5/83.

Triangelidraamaa

Kuten Monsieur Mosse mainitsi Ilta-Sanomien kohujutussa, Seta järjesti tansseja Vanhan Polin lisäksi myös Bottalla. Maaliskuusta 1983 startannutta Ostrobotnian maanantai-iltojen ”discoa, juttutupaa ja viiniravintolaa” markkinoitiin nimellä Gay Disco Triangle (Seta-lehdessä 5/83 myös virheellisesti nimellä ”Gay Disco Triangel”).

Karanteeni-kirjasta ilmenee, että Gay Disco Triangelista sai alkunsa myös tapahtumasarja, joka johti Suomen ensimmäisen aids-tapauksen löytymiseen. Ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tapasi juuri täällä 16. toukokuuta 1983 ryhmän vakavia homomiehiä, joiden joukosta hän alkaisi tutkimusryhmineen etsiä mahdollisia suomalaisia sairastuneita. Setan avustuksella löydetyt tutkittavat olivat kaikki seksuaalisesti hyvin aktiivisia ja edustivat siten yhdysvaltalaislääkärien näkemystä taudin suurimmasta riskiryhmästä.

Trianglen tapaamisessa Valle kertasi tuoreimman tiedon aidsista, ja enintään 25 tutkittavan nimilista täyttyi nopeasti. Valle ei uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi vielä aids-diagnoosiin, mutta ei kulunut kuin reilu kuukausi, kun ensimmäinen todettu tautitapaus oli jo kohulööpeissä kera Monsieur Mossen huorapoikien.

Kohujuttujen seurauksena oli se, että Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta irtisanoi Vanhan Polin vuokrasopimuksen elokuussa 1983 ja Seta menetti Olli Stålströmin artikkelin mukaan valtaosan tuloistaan. Kaksi työntekijää jouduttiin irtisanomaan hetkellä, jolloin olisi juuri tarvittu lisäresursseja paniikin ja tiedottamisen hoitamiseen. Työntekijät päättivät kuitenkin jatkaa työskentelyä palkatta, ja lisäavuksi saatiin runsaasti uusia vapaaehtoistyöntekijöitä – kriisi tuotti siis sekä hätää että solidaarisuutta.

Ostrobotnian tanssit sentään jatkuivat kohuista huolimatta. ”Kolmiokerhossa” tanssittiin itse asiassa niin ahkerasti, että Trianglea saatettiin tituleerata Seta-lehdessä 3–4/94 maamme ”vanhimmaksi ja vieläkin toimivaksi pervobailuelimeksi”.

Lehdessä kerrotaan myös, että nimenomaan Trianglen maanantai-iltojen menestys sai Setan hallituksen suunnittelemaan pelkästään pervoille tarkoitettua ravintolaa. Tarvittiin vielä miljoona markkaa, yksi rauhallinen sisäpiha, pieni nimenmuutos ja parin viikon remppa ennen kuin Suomen ensimmäinen varsinainen homobaari saattoi avata ovensa uskaliaille. Liitytään siis jonon jatkoksi, kun ei vippejäkään olla.

Osa 12

Sarjan aiemmat osat:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Iltahämy. Usvaan kietoutunut ranta. Taustalla kaupungin valot. Kutkuttavan salaperäinen taulu, joka vie ajatukset kaikkeen siihen, minkä pimeä kohta kätkisi.

Ateneumin Symbolismin maisema -näyttelyssä (2012–2013) kohtaamassani Eugène Janssonin maalauksessa oli jotakin selittämätöntä ja silti niin tuttua. Riddarfjärden i Stockholm (1898) oli kuin homojen ikivanhan puistokulttuurin alttaritaulu täynnä yöllistä odotusta, kaipausta, jännitystä ja pelkoa – kaikkea sitä, mistä olen paljon kirjoittanut esimerkiksi Helsinki-jutuissani. Pikainen googlaus paljasti, että Jansson oli kuin olikin homo. Hänen tuotantoonsa syventyminen taas luo kuvan taiteilijasta, joka lopulta löysi tiensä varjoista valoon.

Riddarfjärden i Stockholm (1898) ja Hornsgatan nattetid (1902). Ketään ei näy, mutta ehkä joku tulee tänäkin yönä.
Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter -kirjan kuvitusta.

Hyvän johdatuksen Eugène Janssonin (1862–1915) elämään ja uraan tarjoaa Göran Söderlundin ja Patrik Steornin kirjoittama näyttelyjulkaisu Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter (2012). Kirjasta selviää, että Jansson oli köyhän tukholmalaisperheen poika, joka pääsi opiskelemaan Ruotsin kuninkaalliseen taideakatemiaan, omaksui vahvoja vaikutteita Edvard Munchilta, sai nimeä sinisävyisten tunnelmamaisemien maalarina ja keskittyi 1900-luvun alussa suurimpaan intohimon kohteeseensa: henkilömaalaukseen ja miesvartalon kuvaamiseen.

Yö sai vaihtua päiväksi, ja kaihoisien kaupunkimaisemien tilalle tuli elinvoimaa puhkuvia nuoria, alastomia miehiä, jotka henkilöivät tuon ajan muotisuuntauksia: vitalismia ja nudismia. Eugène Janssonin siirtyminen maisemamaalauksesta henkilö- ja alastonmaalaukseen voidaan myös nähdä osana homoseksuaalisen identiteetin läpimurtoa Ruotsissa, kuten Greger Eman toteaa Sympatiens hemlighetsfulla makt -teoksen (1999) artikkelissaan. Homoseksuaaliset teot olivat toki laittomia, mutta niitä koskevat skandaalijutut ja seksologian opit lisäsivät tuskan lisäksi tietoa, joka antoi homoseksuaalisesti tunteville miehille eväitä erilaiseen elämään.

Emanin mukaan Eugène Janssonin tuotannon käännekohtaa edelsi henkilökohtainen kriisi sairasteluineen ja taloushuolineen. Kriisin mahdollista yhteyttä Janssonin seksuaalisuuteen on mahdoton arvioita, mutta koettelemusten jälkeen taiteilijasta kuoriutui joka tapauksessa kunnon keikari, joka alkoi viettää yhä enemmän aikaa alastomien sotilaiden ja sekatyömiesten kanssa ateljeessaan sekä lempipaikassaan, Tukholman Skeppsholmenilla sijainneessa laivaston uimalassa (ks. jutun alussa oleva omakuva vuodelta 1910).

Sinussa on roimaa voimaa. Kaksi Atleter-nimistä maalausta (1912). 

Janssonin ensimmäisiä uuden kauden maalauksia oli Naken yngling (1907), jossa nuorukainen poseeraa alasti salin oviaukossa kuin jonkin uuden kynnyksellä. Nuorukaisen takana salin seinällä roikkuu kolme Janssonin aiempaa sinisävyistä tunnelmamaisemaa, jotka nähdään nyt eroottisessa yhteydessä. Oma Ateneum-kokemukseni palautuu mieleen lukiessani tutkijoiden pohdintoja siitä, miten Janssonin autioita kaupunkimaisemia voidaan tämän maalauksen perusteella tarkastella eroottisen kaipuun symboleina – kaipuun, jonka alastomat atleetit lopulta täyttivät.

Naken yngling (1907). Käsityöläinen Knut Nyman oli Janssonin muusa. 

Janssonin henkilömaalauksissa miehet ovat keskittyneet katselemaan ja ihailemaan toisiaan, milloin uimaloissa ja milloin puistoissa. Niiden takia Janssonia on kutsuttu jopa Ruotsin homoseksuaalisen taiteen uranuurtajaksi, mutta riippuu katsojasta, haluaako työt nähdä homososiaalisuuden vai homoeroottisuuden kuvauksina. Tähän aikaan vuodesta Janssonin tuotanto kertoo joka tapauksessa aina niin lohdullista tarinaa siitä, miten varjot ennen pitkää väistyvät ja pimeys vaihtuu valoon. Toivottavasti myös niillä, joiden kaamos on ollut henkistä.

Se päivä kukki niinkuin ilmava lumi

auringosta leijui hiutaleita yksitellen

tiaisten salamia välähteli siellä täällä

kaikkeudessa kävi vilkas liike

vaikka huomaamaton, kun vuosi kallistui

kohti lyhyitä öitä; siitä päivästä

jäi pieniä myyrien polkuja

ja onnen pitkän sinisen liu'un vana.

(Solveig von Schoultz ”Kevätpäiväntasaus”,

suom. Helena Anhava)

Badtavla (1908). Homososiaalisuutta laivaston uimalassa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1–2
Homohistoriallinen Helsinki 1–10
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”