Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 2/2

Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.

Poikkeavien bileet

Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.

Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.

Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.

Vaasan työväen purjehdusseuran maja.

Ihan alasti

Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:

Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.

Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä. 

Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:

Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.

”Toto, me ei taideta olla enää Pohjanmaalla.”

Fenix ja Albatross

Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.

Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.

Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.

Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.

Kyltti Vaasassa.

Postipankin Pride

Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.

Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA. 

”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.

Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.

Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.

Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.

Ensimmäinen lukemani Z-lehti. Uudistunut lehti oli juuri aloittanut lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun, jossa pervo-sanaa käytettiin kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yleisnimenä. Lehdessä leivottiin Kalliosta Helsingin pervojen omaa kaupunginosaa, sukellettiin sumuiseen San Franciscoon ja neljään muuhun pervomatkakohteeseen, vertailtiin Helsingin pervobaarien katukosteuttamoja eli terasseja ja esiteltiin kesän kuumimmat hiustyylit: ”Blondattuun pohjaan saatiin punaiset kertakäyttöraidat värillisellä muotovaahdolla – – ja citymiehen ’Yhden illan juttu’ oli valmis.” Sin City mainosti anustappeja (neljä eri kokoa, alk. 65 markkaa), ja Men's Room kaupitteli ”Suomen suurinta kontaktimonistetta homomiehille. Joka numerossa satoja rohkeita ilmoituksia.”

Mahdotonta mansikkakiisseliä

Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.

Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.

Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.

Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.

Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.

Madonnaa ja maitojauhetta

Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.

Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.

Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.

”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. 

Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.

Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.

Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.

Entinen Nuorisotalo, nykyinen Kulttuuritalo Fanny heinäkuussa 2015.

Päiväkodin privaattibileet

Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.

Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.

Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.

Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.

Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.

”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.

SE!-lehti 9/95.

Pikkupoikien varjelua

SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.

Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”

Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.

Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:

Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.

Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:

Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!

Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.

17 again

SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.

Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.

Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.

Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.

All those fake celebrities

And all those vicious queens

All the stupid papers

And the stupid magazines

Sweet dreams are made of anything

That gets you in the scene

And it feels like

I'm seventeen again

Feels like I'm seventeen

(Lennox/Stewart)

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä