Poikakullat: tv:n ja valkokankaan harmaakarhut

Väestö ikääntyy, eivätkä edes homot ole vampyyrimaisesta nuoruuskultistaan huolimatta vielä onnistuneet kääntämään kelloja. Siksi onkin ilahduttavaa, että harmaantuvat ja harmaantuneet homoherrat ovat viime aikoina saaneet kosolti näkyvyyttä tv:ssä ja elokuvissa. Hyvinä ja huonoina esimerkkeinä tästä mainittakoon brittisarjat Cucumber ja Vicious, Netflix-sarja Grace and Frankie sekä ranskalais-amerikkalainen elokuva Love is strange.

Cucumber

Cucumberin (2015) takana on tuottaja-käsikirjoittaja Russell T. Davies, joka muistetaan ennen kaikkea modernien homosarjojen airuesta, brittiläisestä Queer as folkista (1999–2000). QAF:n tavoin Cucumber sijoittuu Manchesterin homoskeneen, mutta nyt seurataan 46-vuotiaan Henry Bestin toilailuja pitkän suhteen kariuduttua.

Cucumberin parasta antia on mielestäni (homo)sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen: Henry kavereineen seuraa silmät teevateina nuorison vapaata kuhertelua, jossa ei määritelmiä eikä banderolleja kaivata. Myös sarjan loppupuolen viharikosteema on kuvattu vakuuttavasti ja koskettavasti. Kokonaisuutena sarja on kuitenkin tuskastuttava, iloton ja ennen kaikkea inhorealistinen kuvaus ydinräjähdystä muistuttavasta keski-iän kriisistä.

Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Cucumber on saanut nimensä virallisesta erektion voimakkuusluokituksesta, joka ulottuu kurkusta banaanin (kuorellinen ja kuoreton) kautta tofuun. Tämän inspiroimana Russell T. Davies kirjoitti Cucumberille myös sisarsarjat Banana ja Tofu. Niistä ensin mainittu syventää Cucumberin sivuhenkilöiden elämäntarinoita ja jälkimmäinen pureutuu dokumentin keinoin seksiin liittyviin asenteisiin.

Tofua en ole nähnyt, mutta Banana tarjoaa paradoksaalista kyllä huomattavasti kurkkua kovemman stondiksen kuvaamalla upeasti ja uskottavasti Cucumberin nuorempien sivuhenkilöiden elämää. Ehkä onkin niin, että 52-vuotias Davies on parhaimmillaan nuoren polven kuvaajana – keski-iän kuvaukseen kun tulee helposti rykäisseeksi kaiken karstan omasta elämästään vailla näkökulmaa tuovaa etäisyyttä. Lupaa siis hyvää, että Daviesin seuraava sarja, työnimeltään The Boys, kuvaa 1980-luvun aids-kriisiä.

Grace and Frankie

Amerikkalaisen Grace and Frankie -komediasarjan (2015) roolittajalla on ollut kissanpäivät: mukaan on saatu konkarinäyttelijät Jane Fonda, Lily Tomlin, Martin Sheen ja Sam Waterston.

Sarjan nimihenkilöistä Gracesta (Fonda) ja Frankiestä (Tomlin) tulee elämän iltaruskon häämöttäessä sinkkuja, kun heidän aviomiehensä Robert ja Sol (Sheen ja Waterston) ilmoittavat yhtäkkiä olevansa homoja ja menevänsä keskenään naimisiin.

Tuloksena on tietysti melkoinen soppa, kun kaksi kotia hajoaa ja kaksi uutta syntyy. Grace ja Frankie muuttavat yhteen kavereina ja heidän miehensä poikakavereina ja tulevana avioparina. Pesänjaossa osapuolet joutuvat riitelemään muun muassa siitä, kuka saa Ryan Goslingin naamalla varustetun tuolin. Jane Fondalle kyseinen riita tarjoaa yhden hänen urasta ikimuistoisimmista repliikeistä: ”If anybody's gonna sit on Ryan Gosling's face, it's gonna be me!”

Grace and Frankie on hyvän tuulen televisiota, joka tarjoaa parhaimmillaan oivaltavaa huumoria ikääntymisestä ja ihmissuhteista. Sarjasta olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt trimmata löysät – etten sanoisi allit – pois, koska jännite ei millään tahtonut säilyä koko kautta. Nimitähtien vetovoima lienee paras selitys sille, miksi sarjasta on tilattu toinenkin kausi.

Love is strange

Kodin hajoamista alkaa myös Ira Sachsin kiitetty elokuva Love is strange (2014), mutta tällä kertaa syypäänä eivät ole intohimot vaan ennakkoluulot.

Sateenkaariseniorit Ben (John Lithgow) ja George (Alfred Molina) ovat olleet yhdessä 39 vuotta. Lainsäätäjien armosta he pääsevät lopulta avioon, mutta onni jää lyhytaikaiseksi: George saa häälahjaksi potkut työstään katolisen koulun musiikinopettajana. Manhattanilla ei tunnetusti eletä pelkällä pyhällä hengellä, joten miehet joutuvat luopumaan kodistaan ja muuttamaan erilleen ystävien ja sukulaisten nurkkiin siksi aikaa, että huokeampi asunto löytyy.

George päätyy naapurin kahden bilettävän homopoliisin sohvalle ja Ben sisarenpoikansa Elliotin ja tämän perheen luo. Elämä kolmantena ja neljäntenä pyöränä on rankkaa kaikille osapuolille, etenkin miehille itselleen. Ben ja George kaipaavat kipeästi toisiaan ja yhteistä arkeaan, jonka avioon astuminen heiltä vei. Näin Love is strange korostaa, että vaikka laki on muuttunut, asenteissa riittää yhä muutettavaa.

Kiinnostavan sivujuonteen tarinaan tuo Benin suhde Elliotin teinipoikaan Joeyyn. Ben tuntuu olevan perheessä ainoa, joka ymmärtää Joeyn identiteettihämmennystä, jota lietsoo läheinen ystävyys pari vuotta vanhemman Vladin kanssa. Kun Ben kysyy Joeyltä, onko tämä koskaan ollut rakastunut, poika vastaa: ”En ole homo.” Poika etsii itseään, vanhukset etsivät kotia, kaikki etsivät jotain – niin eriskummallista on rakkaus.

Love is strange on kuin sarja Chopinin siivittämiä kauniita tunnelmakuvia suurkaupungista ja sen eri-ikäisten asukkaiden arjesta. Samalla elokuva pistää miettimään ikäihmisten köyhyyttä sekä perheen ja ystävistä koostuvan perheen tarjoamia turvaverkkoja. Benille ja Georgelle niitä on tarjolla, mutta monen muun (sateenkaari)vanhuksen tilanne on paljon lohduttomampi. 

Ohjaaja Ira Sachs onnistuu nyt luomaan huomattavasti tasapainoisemman kokonaisuuden kuin edellisessä homoelokuvassaan, poukkoilevassa päihderiippuvuuskuvauksessa Keep the lights on (2012). Kyseinen leffa on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että siinä voi nähdä Saga Norénin uutta työparia esittävän Thure Lindhardtin muhinoimassa toisen miehen kanssa.

Vicious

Brittisarja Vicious on täydellinen valinta kaikille niille, jotka nauttivat verenpaine-, kolesteroli- ja sydänlääkkeensä mieluiten Bloody Maryn kera. Unohtakaa siis turha tunnelmointi – tässä kaksi todella veemäistä vanhaaherraa: Freddie (sir Ian McKellen) ja Stuart (sir Derek Jacobi).

Freddie on Granthamin jaarlin elkein pylvästelevä kakkoskastin sivuosanäyttelijä, jonka uran merkittävimpiin roolitöihin kuului prostituoidun päästäminen päiviltä Coronation Streetissä. Stuartista taas olisi voinut tulla menestyvä malli, jos hän olisi joskus kokeillut mallintöitä tuoppien tarjoilemisen ohessa.

Stu ja Freddie osoittavat rakkauttaan piruilulla ja riitelemällä aina samaa riitaa. Sen armottomuuteen yltävät vain heidän kaltaisensa 48 vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jotka ovat varastaneet toistensa parhaat vuodet. Jännitystä elämään tuo se, että Stuart ei toistaiseksi ole uskaltanut kertoa tahdittoman vanhaksi eläneelle äidilleen, miksi kämppäkaveri Freddie ei vieläkään ole löytänyt vaimoa ja muuttanut pois.

Pariskunnan arkeen kuuluvat myös 20-vuotias, mahdollisesti yhä elossa oleva koira sekä viinaan ja väkivaltaisiin miehiin menevä naisystävä Violet (Frances de la Tour). Uutta verta tarjoaa yläkertaan muuttava komea nuorimies Ash, joka joutuu luonnollisesti melkoisen seksuaalisen ahdistelun ja homoksi käännytyksen kohteeksi. Naiivin Ashin hahmoon tuo ulkotarinallista komiikkaa se, että roolissa nähdään Game of thronesin sadistista Kauhialan valtiasta esittävä Iwan Rheon.

Vicious on alusta loppuun silkkaa farssia, joka herkuttelee iänikuisilla homostereotypioilla niin antaumuksellisesti, että se tuntuu muodissa olevan arkirealismin keskellä suorastaan tuoreelta. Kiitos tästä kuuluu paitsi käsikirjoitukselle myös McKellenin ja Jacobin poskettomille roolisuorituksille, jotka osoittavat todeksi vanhan viisauden: ”Tunteella ja taidolla syntyy myös aito ja alkuperäinen vitutus.”

Vicious tarjoaa samanlaista herkeämätöntä huumoritulitusta kuin kaikkien aikojen suurin sarjasuosikkini Tyttökullat – tästä vain puuttuu kaikki sydämellinen bondaus juustokakun ääressä. Toki Viciousin poikakullatkin rakastavat toisiaan, mutta sen voi ilmaista niin monella tavalla, kuten oheisista esimerkeistä ilmenee:

Freddie:

– Sano nyt ihan rehellisesti, kun huomenna on se koe-esiintyminen: näytänkö vielä viisikymppiseltä?
Stuart:

– En ole varma, näytätkö enää edes elävältä.

Freddie:

– Äitisi tietää aina ensimmäisenä, kun joku on kuollut. Kuuleeko hän uutiset suoraan Saatanalta?

Stuart Freddielle, joka oli liehitellyt Ashia:

– Toivottavasti pojan liha ei mädäntynyt, kun koskit häntä.

Freddie:

– Jos tylsyys voisi tappaa, olisit jo teurastanut koko kadun.

Stuart:

– No, ainakaan minä en pieraise joka askeleella.





Cucumber & Banana, Love is strange ja Vicious 1–2 on julkaistu dvd:llä. Grace and Frankien ykköskausi on katsottavissa Netflix-palvelussa ja kakkoskausi julkaistaan kesäkuussa. Viciousista on ilmeisesti luvassa vielä erikoispitkä päätösjakso.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Sokeaa rakkautta – hieno nuortenelokuva The way he looks
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin The normal heart
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon Interior. Leather bar
Homoelokuvan arkirealismia: Weekend

Viisi biisitärppiä 3

His Master's Voice -äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1930.

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittari (kiitos vaan lukijalle tästä väännöksestä!) palaa ruutuun uusin homorummutuksin. Tarjolla on jälleen viisi kovaa vetoa sateenkaarevilta sirkuttajilta, joten toivottavasti homo-Suomen maakuntaraadit ovat valmiina antamaan pisteensä.

Sia: California dreamin’

Sia Furler on valtavirtapopin nimekkäin sateenkaarinainen ja eräänlainen vähäsuolainen versio Tori Amosista: sopivan taiteellinen, muttei silti turhan. Ei siis ihme, että Sia on joka toisen huipputuottajan vakiovierailija, joka onnistuu ylevöittämään heikommankin humpan. Giorgio Moroder, kuulit kyllä!

Sian viimeisimmät levyt eivät mielestäni ole nousseet upean Some people have real problems -albumin (2008) tasolle, mutta hänen modernin itkijänaisen äänensä saa kaltaiseni melankoliaan taipuvaisen miehenpuolen aina sopivan surumieliseksi. Hyvä esimerkki tästä on San Andreas -katastrofileffan (2015) soundtrackilla kuultava The Mamas & the Papas -coveri California dreamin’. 

Kun mielen mannerlaatat hankautuvat yhteen, tuloksena on kesän kaipuuta kipeimmillään.

Andy Bell: Weston-super-Mare

Kesä on suruharson takana myös Erasuresta tutun Andy Bellin kappaleessa Weston-super-Mare (Dancing with Ruby remix), joka on saanut nimensä Bristolin kupeessa sijaitsevasta rantalomakohteesta. Remix-versio on peräisin Bellin viimevuotiselta Variance-levyltä, kun taas alkuperäisversio kuullaan Bellin kutkuttavassa musiikkiteatteriproduktiossa Torsten the Bareback Saint (2014). 

Weston-super-Maren kertoja, tuo polyseksuaalinen ”paljaalla panemisen pyhimys” Torsti, on palannut lomakohteeseen, jossa hän koki kerran hullaannuttavan rakkauden. Kertoja käy läpi kalliita muistojaan – ajelua vuoristoradassa laskuveden aikaan, koskettelua kummitusjunassa ja hiekkalinnojen rakentelua – tiedostaen samalla olleensa itse vain yksittäinen lause toisen elämäntarinassa. Rantakohde on muuttunut, elämät kulkivat eri suuntiin, ja kädestä puuttuu käsi, jota on ikävä yhä.

Ms Mr: Tripolar

Newyorkilainen indiepopduo Ms Mr ammentaa voimansa homomiehen ja heteronaisen, eli tuottaja Max Hershenow’n ja laulaja Lizzie Plapingerin, symbioosista. Kumppanuus on poikinut jo kaksi levyä, joista jälkimmäinen How does it feel ilmestyi viime vuonna. 

Singlelohkaisujen sijaan olen tykästynyt erityisesti Tripolar-nimiseen kappaleeseen. Siinä kertoja tuskailee, olisiko pettämistä sittenkään kannattanut tunnustaa, kun lopputuloksena oli neljän hengen ”joukkomurha”. Karmea totuus satuttaa aina eniten, mutta musiikin muodossa se voi joskus olla hunajaa korville.



John Grant: Going down

Halu hallita kaikkea on kova, vaikka elämä on yhtä pohjatonta kaipausta ja arvausleikkiä vailla mitään takeita. Siis viis muiden mielipiteistä – kuolemistahan tässä vain opetellaan, laulaa hipsterikelpoisen homopopin ylipappi John Grant uudella singlellään Going down. Sanoituksesta välittyvää hallitsemisen ja heittäytymisen teemaa korostaa biisin nokkela video, jossa seurataan transsukupuolisuuteensa tutustuvaa nuorta.

Pakonomaisen hallinnan symbolina on videossa uimahalli, jonka tiukka sukupuolijärjestys ei jätä paikkaa niille, jotka eivät tiedä, kumpaan pukuhuoneeseen menisivät. Niinpä videon päähenkilö päätyy miesten pukuhuoneen kautta naisten taitouintijoukkueen harjoituksiin yllään joukkueen harjoitusasu – kuin pallokentän laidalla eräs rampa poikanen Uuno Kailaan runossa. Kummeksuvista katseista huolimatta on vain uskaltauduttava veteen, ja johan alkaa joukkueesta löytyä moninaisuutta huippuunsa koordinoitujen liikesarjojen takaa. 

Letkeä kappale on Grantin viimesyksyisen Grey tickles, black pressure -levyn helpoimmin sulavaa ainesta ja sellaisena oikein tervetullut.

Will Young: Brave man

Transteema ja uskallus ovat keskiössä myös brittipoppari Will Youngin Brave man -kappaleessa ja sen videossa.

Pop Idol -kisasta pystyyn ponnahtaneen Youngin ensimmäiset levyt menivät minulta ohi kuin homokulttuuriviittaus Hommaforumilla, mutta kelkan käänsi tasaisen laadukas Echoes-levy (2011). Se teki Youngista ainakin omissa silmissäni oikein varteen(!)otettavan vastineen George Michaelille, jonka luomisvoima lörpähti vuoden 1998 vessaseksiskandaaliin siinä määrin, että herra on sittemmin loistanut vain homovitseissä*. 

Myös Will Youngin viimevuotiselta 85% proof -levyltä löytyy laatulauluja, kuten suggestiivisesti sykkivä Like a river sekä kivusta suurella puurokauhalla ammentava Brave man. Sen kertoja katselee elämänsä juoksuhautoihin ja tunnustelee arpiaan tiedostaen, ettei niitä voinut välttää. Kaikkien kaatumisten jälkeenkin taistelutahto on yhä tallella, ja kipu on kääntynyt voimaksi. 

Myös kappaleen videon päähenkilö on täysin paljaana, kirjaimellisesti: naisen ruumiista on lopulta astunut rohkea mies, joka on valmis ottamaan ensiaskeleensa ihmisten edessä.

*) ”Miksi George Michaelilla ei ole äänioikeutta? Hän ei osaa mennä koppiin yksiin.” ”Kuulitko jo, että George Michael löydettiin kuolleena vessasta? Hän oli kuulemma ollut laakista vainaa.” ”Mitä yhteistä on George Michaelilla ja chileläisillä kaivosmiehillä? Molemmat pääsivät vankeudesta 8 viikon armottoman poraamisen jälkeen.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Viisi biisitärppiä 1
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha

”Valon pisaroita vasten pimeää / meille putoaa valon pisaroita.” Tuure Kilpeläisen tunnelmointi tulee väistämättä mieleen tammikuisessa Helsingissä, jossa Valofestivaali tekee pimeydestä taidetta. Koko kaupunki on yhtä värin, valon ja välkkeen juhlaa – ikään kuin talvi olisi saanut tarpeekseen ja pannut bileet pystyyn.

Puistoista parketeille vie myös tämä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjuttu, jossa bailataan 1970–1980-lukujen helsinkiläisissä homodiskoissa. Luvassa on paitsi lauantai- myös maanantai-, torstai-, perjantai- ja sunnuntai-illan huumaa.

Monien toiveiden sijoituskohde

Sirkan tanssit, Studio 302, Club Cabaret ja Gay Disco Triangle. Muun muassa näillä nimillä järjestettiin tanssi- ja diskoiltoja, jotka liikuttivat ja lähensivät gay-kansaa jo kauan ennen ikioman ravintolan Gay Gambrinin perustamista vuonna 1984. Psyke ry:n Sirkan tansseissa olen jo kirjoittanut aiemmassa Helsinki-jutussa, ja nyt on aika muistella Setan ja yksityisten toimijoiden vetämiä diskoja.

Seta on järjestänyt tansseja perustamisvuodestaan 1974 lähtien. Ensin toiminta oli satunnaista ja paikatkin vaihtelivat, mutta disko oli alusta saakka ”monien toiveiden sijoituskohde”, kuten Seta-lehden 4/81 jutussa todetaan. Seta haki tansseilla rahaa toimintaansa (toimisto, puhelinpäivystys, lehden toimitus, tutkimus jne.), ja kävijät hakivat seuraa tai kumppania yhdeksi yöksi tai loppuelämäksi.

Alkuvaiheen tansseista voidaan mainita Rautalammintien ylioppilasasuntolan takkahuoneessa järjestetyt illat. Pitkän linjan homoaktivisti Olli Stålström kertoi minulle, että talkoovoimin järjestetyissä illoissa panostettiin ennen kaikkea kivaan ilmapiiriin, jotta saataisiin rohkaistua ihmisiä. Olli raahasi paikalle omat stereonsa, joilla soitettiin setalaisten tuomia levyjä. Mieleen on jäänyt varsinkin ”kimeä-ääninen kreikkalainen mieslaulaja” Demis Roussos (1946–2015), jonka tahtiin kelpasi tanssia hitaita aikuiselämän ensirakkauden kanssa. ”Tunnelmat olivat makeita”, Olli muisteli – ja ehkä keinahtelikin mielessään poski poskea vasten.

Muutama tunti pimeässä huoneessa

Vuonna 1977 alettiin diskoilla perjantaisin tai lauantaisin Uuden ylioppilastalon 4. kerroksessa varsinaissuomalaisen osakunnan tiloissa. Seta-lehden 4/81 mukaan myös ”Varson” disko toimi kokonaan talkoovoimin musiikkilaitteiden ja valojen asennuksesta kanttiininpitoon. Disko oli vielä tuolloin suljettu tilaisuus, joka oli tarkoitettu Setan jäsenille ja heidän vierailleen, mutta kävijämäärä oli parhaimmillaan 100–150. Täällä – kuten kaikissa muissakin maailman tanssipaikoissa – alkuillan odotuksia seurasi ”hurmio tai kyllästyminen kaikkeen, mitä välähtelevien valojen alla liikkuu”.

Setan juttuun haastateltu opiskelijapoika Arto muisteli uskaltautuneensa Varsoon ensimmäisen kerran vuonna 1978. Kovillehan se otti:

Sinne päästyä tuntui aivan hirveältä. Ennen kuin olin edes päässyt sisälle, olin kiertänyt korttelia pariin kertaan ja sisälle päästyäni tilanne ei oikeastaan yhtään parantunut – pikemminkin päinvastoin. Istuin pöydässä kuin tulisilla hiilillä. Ensimmäiset 1,5 tuntia olivat pahimmat. Sitten tapahtuikin odottamaton käänne: joku älysi hakea meikäläistä – tällaista maalaistollukkaa – tanssimaan. Siitähän se sitten lähti…

Vielä koruttomammat muistot on Kristiinalla, jonka ensimmäinen diskokäynti oli pikkujouluna 1977:

Ne olivat niitä Varson aikoja jolloin piti olla ”omat eväät” mukana, mutta mistäpä minä sen olisin tiennyt. Vähitellen kyllä opin, että diskossa on oltava viinaa mukana ja että juominen on diskossa käyvien naisten kesken jopa hyve. Tuolloin en tietenkään osannut suhtautua kriittisesti mihinkään vaan pidin itsestään selvänä että tällaista se lesbona oleminen sitten on: muutama tunti pimeässä huoneessa kerran viikossa.

Vanha Poli 9.1.2016. Rakennuksessa toimii nyt Glo-hotelli Art.

Muotifarkkuja ja kammattuja kuontaloita

Helmikuussa 1980 Uusi ylioppilastalo joutui remonttiin, ja uudeksi diskopaikaksi tuli Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan talo Vanha Poli osoitteessa Lönnrotinkatu 29. Seta ry:n diskoteekki, pizzeria ja baari ”Studio 302” avasi ovensa talon toisen kerroksen salissa 10. huhtikuuta 1980. Diskon nimen keksi Olli Stålström, ja se tuli vielä tuolloin käytössä olleesta sairausdiagnoosista 302,00 (homoseksuaalisuus).

Seta-lehden 4/81 juttuun haastateltu Setan ohjelmaryhmän vetäjä mainosti Studio 302:ta paikkana, jossa on paljon väkeä, jossa menee lujaa ja jossa tunnelma on katossa ja katto korkealla. Torstai- ja sunnuntai-iltaisin avoinna ollut Studio 302 veti paikalle usein yli 300 ja enimmillään jopa 417 diskoilijaa. Naisia oli jutun mukaan noin 30 %, mikä oli enemmän kuin missään aiemmassa suomalaisessa gay-diskossa. 

Diskon loppuillan tunnelmia kuvataan jutussa näin:

Valtava pimeä sali, kumeaa musiikkia, parin kolmensadan ihmisen epäselvät hahmot, kumuutta [sic] ja taas kuumuutta. Tanssilattiaa vastapäätä seisoo sakea miesjoukko, useimmilla kaljalasi kädessä. Isketään toisiaan. Tätä varten on pantu päälle muotifarkut ja kammattu tukka. Poikamaisuus näyttää olevan valttia. Naiset istuvat omissa pöydissään rypäleinä tai tanssivat, joku yksinäinen jäänyt pöytää vartioimaan toisten heittäytyessä torstai- tai sunnuntai-illan huumaan. Puhutaan mikäli melulta kuullaan, joku sanoo että jossain pöydässä istuu naisia iskevä heteromies, ohhoh…

Viimeinen virke paljastaa sen, että diskotoimintaa pyöritettiin nyt uudelta pohjalta: tervetulleita olivat muutkin kuin vain setalaiset. Tilaisuutta käyttivät hyväkseen monet uteliaat, ja tutkimusmatkoista kirjoitettiin muun muassa Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 ja satakuntalaisen osakunnan Karhunkierros-lehdessä 5/82. Molemmista jutuista välittyy tirkistelynhalu ja kauhunsekainen innostus.

Mainos Seta-lehdessä 4/80.

Kielikylpyjä ja coitus int -liikkeitä

Karhunkierros-lehden 5/82 jutussa ”Sima, Sato & Seta” seurataan Sima-kerhon (Spontaanit inehmot + muut asioista kiinnostuneet) tutustumista Setan toimintaan. Kerho teki ensin liikojen ennakkoluulojen karistelemiseksi retriitin Setan toimistoon ja tutustui sen jälkeen ”homojen alakulttuurin keskukseen”, Studio 302:een. Kokemus oli myönteinen: paikka oli täynnä, musiikki rautaa ja kävijät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yllättävän tavallisia tallaajia suhteessa yleisiin stereotypioihin.

Diskohileitä; kammottavan kauhistuttavan taidokkaita kuteita ja kasvomaalauksia – ilmeistä kantaporukkaa. Suurin osa, jotenkin yllättävästi, oli kuitenkin suomalaista perusopiskelijatyyppiä. Tavallisin näky näytti olevan noin 18–25-vuotias nuorimies paidassa, rusetissa ja collegessa tai villapoolossa. Miehiä oli paikalla huomattavasti enemmän. Ruotsalaistyyppistä nahkahousu-hunajapoikaa sai etsimällä etsiä. Yleisesti ei mitään mielipuolista maskuliinisuuden korostamista, ei rähjäisen näköisiä tyttöjä.

Simakerholaisten mukaan myös homostelu rajoittui satunnaisiin kielikylpyihin ja soidinmenoihin, eikä Studio 302 ylipäätään ollut Manner-Euroopan malliin ”ajan hermolla elävien nuorisokultivistien muotipaikka”:

Gay-discoon voi kyllä mennä kauhistelemaan miesten keskeistä lääppimistä ja kielisuukkoja. Myös muutamien estoton tanssitapa coitus int -liikkeineen saattaa herättää kummastusta. Kun ei anna tämänlaisten erikoisuuksien vaivata itseään, huomaa paikan ”tavanomaisuuden”. Tämä on suomalaista nuorisokulttuuria kaikkine sen tyypillisine virtauksineen. Tunnelma vain on parempi kuin muissa pintapaikoissa.

Simakerholaiset olivat Studio 302:ssa isolla porukalla, mikä loi sopivan henkisen palomuurin heidän ja homojen välille. Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 julkaistun ”Ensimmäinen kerta” -jutun toimittaja oli sen sijaan yksin matkassa ja kaikesta päätellen säikky kuin neitsyt vankilan rodeossa, kuten Tyttökultien Blanche asian ilmaisisi.

Ylioppilaslehden juttu julkaistiin myös Seta-lehdessä 3–4/83.

Järkytys seuraa toistaan

Ylkkärin jutun alussa toimittaja kuvailee homojen yöllistä muodonmuutosta suorastaan kauhuelokuvamaisin sanakääntein:

Kaupungin yöelämään kuuluu myös hinttielämä, ”the gay life”. Osa näistä aivan tavallisista katutason vaeltajista muuttuu illan hämärtyessä: he karistavat yltään sovinnaisen roolin ja päästävät todellisen minänsä irti, ovat hetken tosia.

Toimittajalle tilanne on käänteinen: hän yrittää omaksua vieraan minän kuten Al Pacinon esittämä peitepoliisi, joka painuu Cruising-trillerissä Nykin nahkaskeneen sarjamurhaajaa jahtaamaan. Seurauksena on samanlainen identiteettihämmennys, kun toimittajan ”tajuntaan etsiytyy tieto siitä, että ilmassa on toisenlaisia jännitteitä: olen poika – pojat katsovat minua”.

Sitten ristiriita: sallinko itseni olla imarreltu? Jos sallin, merkitseekö se sitä että olen… Herää ehkä tunne, että sairastaa jotain tautia, jotain kuvottavaa, likaista – enhän minä sentään, olenhan aina käyttäytynyt normaalisti… apua. – – Yhtäkkiä joku sanoo jotain: mitä… edessäni täysin tavallinen kaveri kysyy käsittämättömästi lähdenkö tanssimaan. Nopeita päätöksiä ja arvioita: miksi olen täällä? Siis menen. Harvoin on niin kipsissä. Tietyt tanssigeenit ja refleksit alkavat kuitenkin vaikuttaa – liikun. – – Järkytys seuraa toistaan: hitaat kappaleet. Ympärilläni epätodellisten valojen välkkeessä tanssineet parit, poika-pojat ja tyttö-tytöt, käpertyvät toistensa ympärille aivan kuin tavallisissa paikoissa tavalliset ihmiset. Sulattelen näkymää. Tanssipartnerini odottaa: saanko tämän hitaan.

Kompromissina toimittaja ehdottaa samaan pöytään siirtymistä lähemmän tuttavuuden hieromiseksi. Juttelun tuoksinassa hän saa yllätyksekseen huomata, että ”nämä ovat ihmisiä, aivan siinä missä ”mekin” – otetaan vaikka yksi sininen bussillinen ihmisiä niin heidän joukossaan on aina muutama, jolla on tämä salaisuus…” Nyt ei kuitenkaan oltu bussissa, vaan pöydässä, jossa koittaa totuuden hetki:

Ilta oli jo kertakaikkiaan pitkällä, kun juttelumme oli edennyt yli aiheiden ja tämäpä kaveri sanoi: sä olet mukava, lähdetäänkö meille? En tiedä onko kukaan kiinnostunut vastauksesta, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sitä. Siispä kamera kohoaa ravintolan yli, ja kuvaa öisen, hiukan sumuisen kaupungin, jossa katuvalot heijastuvat märkään asvalttiin ja autot katoilevat tummaan hämärään.

Hinttien iskupyhättö

Setan ohjelmaryhmän vetäjä kuvailee Seta-lehdessä 4/81 Vanhan Polin diskon ilmapiiriä lämpimäksi, ystävälliseksi ja reiluksi. Järjestyshäiriöitä ei kuulemma ollut. Disko oli hänen mukaansa tunnettu myös taiteilijoiden keskuudessa, ja lavalla nähtiin muiden muassa Ritva Oksanen. Kun diskoon pyydettiin jotakin uutta esiintyjää, hän oli aina kuullut 302:sta – kuullut kuinka ihana yleisö siellä on ja miten lämpimästi esiintyjät otetaan vastaan, vetäjä hehkuttaa.

Paljon kriittisemmin diskokulttuuria arvioi samaiseen lehteen haastateltu Kristiina:

Diskot ovat muuttuneet viime vuosina kansainväliseen, toisinsanoen miesvoittoiseen suuntaan. Tuntuu siltä että naisilla on pelkkä sisäänpääsyn oikeus, jos he tosissaan haluavat siinä hinttien iskupyhätössä istua. Välillä tunnetut heterot käyvät laulamassa passiiviselle massalle.

Monien muidenkin Setan juttuun haastateltujen kommenteista välittyy kritiikki koko diskokulttuuria kohtaan. Jo aiemmin siteerattu Arto toivoi, että ilmapiiri diskoissa olisi vähän nykyistä lämpimämpi, eli että ihmiset olisivat vähemmän sulkeutuneita tai pintakoreita. Samoilla linjoilla oli toinen opiskelijapoika Bengt, jonka mielestä diskot tuntuivat hyvin samanlaisilta kerta toisensa jälkeen – joka paikassa soitettiin samaa meluisaa musiikkia.

Molemmat pojat oli bongattu juttuun yksityisen yrittäjän järjestämästä Club Cabaret -diskoillasta, joka tarjosi Sirkan tanssien ohella vastapainoa Seta-vetoiselle diskotoiminnalle ainakin vuodesta 1981 lähtien. Tuolloin Cabaret-tansseja järjestettiin talvisin Kaisaniemen ravintolassa ja kesällä Helsingin pursiseuran talolla, myöhemmän ilmoittelun perusteella ilmeisesti vain Kaisaniemessä 1980-luvun loppupuolelle saakka.

Bengtin silmissä Club Cabaret oli ”nk. muotihinttien paikka”:

– – nämä ovat hinttejä, jotka yrittävät antaa itsestään ”hyvän kuvan” pukeutumalla mahdollisimman mauttomasti ja keikutellen takapuoltaan. Hinteistä pieni mutta näkyvä osa käy näyttämässä vaatteitaan, etsimässä ”onnea” eli valeonnea.

Toivottavasti Bengt ja Arto löysivät illan aikana toisensa. Arton ainoa ongelma oli nimittäin se, että hän piti tanssimisesta: ”Olen vähän ujo, enkä uskalla hakea muita. Muut taas eivät hae, kun en ole niin kovin kaksisen näköinen.”

Mainos Seta-lehdessä 5/80.

Umpikiimaisia insinöörejä

Tanssitaiteilija Tiina Lindfors ei diskovalittajen kuoroon yhdy, vaan hänelle Studio 302 oli yksinkertaisesti Helsingin kuumin ja trendikkäin biletysmesta. Hän kertoo teoksessa Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen (2014) tanssineensa usein diskon alkuilloissa esiintyneessä Jazzpoint-ryhmässä ja saaneensa todellista perstuntumaa lavaan: ”Lavalla ei yleensä ollut tanssimattoja, joten välillä kun esiinnyimme, pyllyyn tuli tikkuja, mutta tunnelma oli valtava.”

Loppuillasta Gloria Gaynorin, Blondien ja syntetisaattoripopin tahdittama tanssin hurma äityi villiksi: ”Tanssilavasta tuli sellainen valtava, kiehuva kattila, jonka näki kaikkialta salista”, Lindfors muistelee.

”Paikka oli rauhallisella sijainnilla mutta ydinkeskustassa, tilaa piisasi, musiikki oli huipputasoa ja baari toimiva. Eikä kun kannat kattoon vain, huhhei!” hehkuttaa puolestaan Stadinrakki-nimimerkki blogikirjoituksessaan, jossa hän loihtii Studio 302:n kulta-ajasta ja kävijäkunnasta näin kutkuttavan kollaasin:

Se oli sitä kautta jolloin vallalla oli näyttävä tyyli, nykyisten goottien esiaste eli futuristit olivat astuneet esiin – –. Nahkajengikin ilmaantui päivänvaloon (tai ainakin diskopallon kimallukseen), haluttiin näkyä ja näyttiinkin – –. Erilaiset alakulttuurisirpaleet ja -sirpaleenat hilluivat iloisesti keskenään, limittäin ja lomittain. [Vanha Poli] oli kansainvälisen tason mesta, myös sivupiirteineen: porraskäytävää ja varsinkin ylätasannetta käytettiin sumeilematta kutupaikkana kun siltä tuntui, eli harva se kerta. Jokainen oli oman iltansa tähti. Vanhan koulun transut, ex-nyrkkeilijä Birgitta etunenässä, Hantta K ja silloinen ystävä/ttärensä Yasmin/Yazka, Johnny Magic, Pretty Boys -koripallojoukkue, nahkakundeista Easy Master, Leeku, Isosonni, Rubbersoul, kaikki ynnä kaverinsa bailasivat suloisessa sekamelskassa paljasrintaisten opiskelijabodareitten, wannabe tanssi- meikki- ja elämäntapataiteilijoitten sekä umpikiimaisten insinöörien sun muitten kanssa. Dance the night away -okay!

Karanteeni-kirjan mukaan Vanhalla Polilla juhlittiin myös sitä, että Studio 302:n nimestä tuli antiikkia kesäkuussa 1981: Lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta Setan vuosikausien lobbaamisen jälkeen. Kun virastosta soitettiin, Tiina Lindfors oli vastaamassa Setan puhelimeen: ”Onnittelin heitä siitä, että he eivät ole koskaan kerralla parantaneet niin monta kansalaista.”

Kului kaksi vuotta, tuli aids, ja taas oltiin tautisia. Studio 302:sta oli sillä välillä ehtinyt tulla suorastaan legendaarinen paikka, jossa ”moni sai ja nai ensi tuntumat jopa satojen pervojen klubikulttuuriin”, kuten Seta-lehti 3–4/94 asian ilmaisi. Samalla todetaan, että Polin illat tyrehtyivät vuonna 1983 ravintolan omistajan, teekkarien Dipoli Oy:n, asiattomaan aids-kauhuun.

Iltalehti 28.6.1983.

”Varokaa huorapoikia!”

Tiistai 28. kesäkuuta 1983 toi maailmalla velloneen aids-kauhun kotimaahan, kun Iltalehti julkaisi tiedon Suomen ensimmäisestä varmasta aids-tapauksesta. Seurauksena oli paniikki, joka purkautui myös homovihana ja -vainona, kuten Karanteeni-kirjasta ja Olli Stålströmin Finnqueer-sivuston artikkelista voi lukea.

Erityisen valitettavia seurauksia oli Ilta-Sanomissa 30. kesäkuuta julkaistulla meikkitaiteilija Monsieur Mossen [ks. aiempi Mosse-juttu] haastattelulla, jossa hän varoitteli muun muassa Setan diskossa pyörivistä ”vankilakierteen aikana taitonsa hankkineista ja biseksuaaleista” huorapojista. Turhaa vaatimattomuutta aina vierastanut Mosse esiintyy jutussa myös lääketieteen auktoriteettina:

Mossen mukaan riskiryhmään kuuluvat ne, jotka ”luuhaavat yökaudet Paavo Nurmen patsaalla [eli Jennyn teehuoneella ja Mäntymäellä], Vanhan kellarissa ja Setan tansseissa Vanhalla Polilla ja Bottalla. Niihin paikkoihin kerääntyy huorapoikia, jotka myyvät itseään kenelle tahansa rahasta tai alkoholista. Niiden poikien joukko on paljon suurempi kuin Helsingin ilotyttöjen. – – Monet sellaisista eivät huolehti riittävän hyvin hygieeniastaan [sic]. Uskon, että puhtaudella on huomattava merkitys AIDS-taudin välttämisessä”.

Iltalehti julkaisi heti perään 1.7. jutun ”AIDS-hysteria leviää: homot pelkäävät nyt väkivaltaa”, johon on haastateltu Studio 302:n kävijäkuntaa sekä Setan vihaista puheenjohtajaa Raimo Nordforsia: ”Ruttotauti, homotauti, voi helvetti, tällaista roskaa on levitelty, vaikka laskelmien mukaan vain noin yksi prosentti homoista kuuluu ns. riskiryhmään – –.”

Puheenjohtajan kommenttien rinnalle on ilmeisen tarkoitushakuisesti nostettu meikattujen nuorten rakastuneiden poikien ”Nivean” ja ”Irmelin" haastattelu, joka on otsikoitu ”Ruotsissa naimassa”: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla”, pelkäävät pojat toteavat.

Mainos Seta-lehdessä 5/83.

Triangelidraamaa

Kuten Monsieur Mosse mainitsi Ilta-Sanomien kohujutussa, Seta järjesti tansseja Vanhan Polin lisäksi myös Bottalla. Maaliskuusta 1983 startannutta Ostrobotnian maanantai-iltojen ”discoa, juttutupaa ja viiniravintolaa” markkinoitiin nimellä Gay Disco Triangle (Seta-lehdessä 5/83 myös virheellisesti nimellä ”Gay Disco Triangel”).

Karanteeni-kirjasta ilmenee, että Gay Disco Triangelista sai alkunsa myös tapahtumasarja, joka johti Suomen ensimmäisen aids-tapauksen löytymiseen. Ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tapasi juuri täällä 16. toukokuuta 1983 ryhmän vakavia homomiehiä, joiden joukosta hän alkaisi tutkimusryhmineen etsiä mahdollisia suomalaisia sairastuneita. Setan avustuksella löydetyt tutkittavat olivat kaikki seksuaalisesti hyvin aktiivisia ja edustivat siten yhdysvaltalaislääkärien näkemystä taudin suurimmasta riskiryhmästä.

Trianglen tapaamisessa Valle kertasi tuoreimman tiedon aidsista, ja enintään 25 tutkittavan nimilista täyttyi nopeasti. Valle ei uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi vielä aids-diagnoosiin, mutta ei kulunut kuin reilu kuukausi, kun ensimmäinen todettu tautitapaus oli jo kohulööpeissä kera Monsieur Mossen huorapoikien.

Kohujuttujen seurauksena oli se, että Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta irtisanoi Vanhan Polin vuokrasopimuksen elokuussa 1983 ja Seta menetti Olli Stålströmin artikkelin mukaan valtaosan tuloistaan. Kaksi työntekijää jouduttiin irtisanomaan hetkellä, jolloin olisi juuri tarvittu lisäresursseja paniikin ja tiedottamisen hoitamiseen. Työntekijät päättivät kuitenkin jatkaa työskentelyä palkatta, ja lisäavuksi saatiin runsaasti uusia vapaaehtoistyöntekijöitä – kriisi tuotti siis sekä hätää että solidaarisuutta.

Ostrobotnian tanssit sentään jatkuivat kohuista huolimatta. ”Kolmiokerhossa” tanssittiin itse asiassa niin ahkerasti, että Trianglea saatettiin tituleerata Seta-lehdessä 3–4/94 maamme ”vanhimmaksi ja vieläkin toimivaksi pervobailuelimeksi”.

Lehdessä kerrotaan myös, että nimenomaan Trianglen maanantai-iltojen menestys sai Setan hallituksen suunnittelemaan pelkästään pervoille tarkoitettua ravintolaa. Tarvittiin vielä miljoona markkaa, yksi rauhallinen sisäpiha, pieni nimenmuutos ja parin viikon remppa ennen kuin Suomen ensimmäinen varsinainen homobaari saattoi avata ovensa uskaliaille. Liitytään siis jonon jatkoksi, kun ei vippejäkään olla.

Osa 12

Sarjan aiemmat osat:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Iltahämy. Usvaan kietoutunut ranta. Taustalla kaupungin valot. Kutkuttavan salaperäinen taulu, joka vie ajatukset kaikkeen siihen, minkä pimeä kohta kätkisi.

Ateneumin Symbolismin maisema -näyttelyssä (2012–2013) kohtaamassani Eugène Janssonin maalauksessa oli jotakin selittämätöntä ja silti niin tuttua. Riddarfjärden i Stockholm (1898) oli kuin homojen ikivanhan puistokulttuurin alttaritaulu täynnä yöllistä odotusta, kaipausta, jännitystä ja pelkoa – kaikkea sitä, mistä olen paljon kirjoittanut esimerkiksi Helsinki-jutuissani. Pikainen googlaus paljasti, että Jansson oli kuin olikin homo. Hänen tuotantoonsa syventyminen taas luo kuvan taiteilijasta, joka lopulta löysi tiensä varjoista valoon.

Riddarfjärden i Stockholm (1898) ja Hornsgatan nattetid (1902). Ketään ei näy, mutta ehkä joku tulee tänäkin yönä.
Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter -kirjan kuvitusta.

Hyvän johdatuksen Eugène Janssonin (1862–1915) elämään ja uraan tarjoaa Göran Söderlundin ja Patrik Steornin kirjoittama näyttelyjulkaisu Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter (2012). Kirjasta selviää, että Jansson oli köyhän tukholmalaisperheen poika, joka pääsi opiskelemaan Ruotsin kuninkaalliseen taideakatemiaan, omaksui vahvoja vaikutteita Edvard Munchilta, sai nimeä sinisävyisten tunnelmamaisemien maalarina ja keskittyi 1900-luvun alussa suurimpaan intohimon kohteeseensa: henkilömaalaukseen ja miesvartalon kuvaamiseen.

Yö sai vaihtua päiväksi, ja kaihoisien kaupunkimaisemien tilalle tuli elinvoimaa puhkuvia nuoria, alastomia miehiä, jotka henkilöivät tuon ajan muotisuuntauksia: vitalismia ja nudismia. Eugène Janssonin siirtyminen maisemamaalauksesta henkilö- ja alastonmaalaukseen voidaan myös nähdä osana homoseksuaalisen identiteetin läpimurtoa Ruotsissa, kuten Greger Eman toteaa Sympatiens hemlighetsfulla makt -teoksen (1999) artikkelissaan. Homoseksuaaliset teot olivat toki laittomia, mutta niitä koskevat skandaalijutut ja seksologian opit lisäsivät tuskan lisäksi tietoa, joka antoi homoseksuaalisesti tunteville miehille eväitä erilaiseen elämään.

Emanin mukaan Eugène Janssonin tuotannon käännekohtaa edelsi henkilökohtainen kriisi sairasteluineen ja taloushuolineen. Kriisin mahdollista yhteyttä Janssonin seksuaalisuuteen on mahdoton arvioita, mutta koettelemusten jälkeen taiteilijasta kuoriutui joka tapauksessa kunnon keikari, joka alkoi viettää yhä enemmän aikaa alastomien sotilaiden ja sekatyömiesten kanssa ateljeessaan sekä lempipaikassaan, Tukholman Skeppsholmenilla sijainneessa laivaston uimalassa (ks. jutun alussa oleva omakuva vuodelta 1910).

Sinussa on roimaa voimaa. Kaksi Atleter-nimistä maalausta (1912). 

Janssonin ensimmäisiä uuden kauden maalauksia oli Naken yngling (1907), jossa nuorukainen poseeraa alasti salin oviaukossa kuin jonkin uuden kynnyksellä. Nuorukaisen takana salin seinällä roikkuu kolme Janssonin aiempaa sinisävyistä tunnelmamaisemaa, jotka nähdään nyt eroottisessa yhteydessä. Oma Ateneum-kokemukseni palautuu mieleen lukiessani tutkijoiden pohdintoja siitä, miten Janssonin autioita kaupunkimaisemia voidaan tämän maalauksen perusteella tarkastella eroottisen kaipuun symboleina – kaipuun, jonka alastomat atleetit lopulta täyttivät.

Naken yngling (1907). Käsityöläinen Knut Nyman oli Janssonin muusa. 

Janssonin henkilömaalauksissa miehet ovat keskittyneet katselemaan ja ihailemaan toisiaan, milloin uimaloissa ja milloin puistoissa. Niiden takia Janssonia on kutsuttu jopa Ruotsin homoseksuaalisen taiteen uranuurtajaksi, mutta riippuu katsojasta, haluaako työt nähdä homososiaalisuuden vai homoeroottisuuden kuvauksina. Tähän aikaan vuodesta Janssonin tuotanto kertoo joka tapauksessa aina niin lohdullista tarinaa siitä, miten varjot ennen pitkää väistyvät ja pimeys vaihtuu valoon. Toivottavasti myös niillä, joiden kaamos on ollut henkistä.

Se päivä kukki niinkuin ilmava lumi

auringosta leijui hiutaleita yksitellen

tiaisten salamia välähteli siellä täällä

kaikkeudessa kävi vilkas liike

vaikka huomaamaton, kun vuosi kallistui

kohti lyhyitä öitä; siitä päivästä

jäi pieniä myyrien polkuja

ja onnen pitkän sinisen liu'un vana.

(Solveig von Schoultz ”Kevätpäiväntasaus”,

suom. Helena Anhava)

Badtavla (1908). Homososiaalisuutta laivaston uimalassa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1–2
Homohistoriallinen Helsinki 1–10
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Abortti. Keskenmeno. Homokumppanin kuolema. Ystävän kuolema. Entisen puolison kuolema. Lemmikin kuolema. Potilaan kuolema.

Nämä kaikki mainitaan Suomen Mielenterveysseuran sivustossa esimerkkeinä tilanteista, joissa ihminen saattaa kokea menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Puhutaan äänioikeudettomasta surusta, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kyvyttömyys puhua kokemastaan surusta ja tuensaannin vaikeus.

Äänioikeudettoman surun taustalla ovat yhteiskunnalliset käytännöt siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla, ja ne voivat olla yksilön näkökulmasta todella julmia: ”Yhteiskunnan tapa normittaa surun kestoa ja tunnustaa vain tiettyjen ihmisryhmien oikeus surra voi aiheuttaa suurta tuskaa”, Mielenterveysseura kirjoittaa.

Toisaalta myöskään äänioikeutetut surijat eivät välttämättä halua käyttää oikeuttaan, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti 22. heinäkuuta jutussaan ”Kuolemanpelko muuttaa hautausperinteitä”. Jutun mukaan suomalaiset ovat vieraantuneet kuolemasta ja alkaneet jopa karttaa hautajaisten järjestämistä. Hautauspalvelun johtaja mainitsi ääriesimerkkinä asiakkaat, jotka eivät halua järjestää hautajaisia ollenkaan. Niinpä hautauspalvelu kuljettaa omaisen ruumiin sairaalasta krematorioon, ja seurakunta ripottelee tuhkan muistolehtoon. Persoonattomien hautajaisten vastakohtana taas ovat vainajan itsensä näköiset hautajaiset, joista on tullut uusi normi.

Ruumis kaapissa

Aänioikeudeton suru ja persoonalliset hautajaiset ovat aiheena myös ruotsalaisen etnologin Ingeborg Svenssonin väitöskirjassa Liket i garderoben: bögar, begravningar och 80-talets hivepidemi (2007/2013), suomeksi jotakuinkin Ruumis kaapissa: homoista, hautajaisista ja 80-luvun hiv-epidemiasta. Siinä Svensson analysoi aidsiin kuolleiden ruotsalaisten homo- ja bi-miesten hautajaisia 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin yhdistelmälääkitys muutti hivin kuolemanrangaistuksesta krooniseksi infektioksi.

Jos Hesarin juttu käsittelisi Ingeborg Svenssonin väitöskirjaa, otsikkona voisi olla: ”Homopelko muuttaa hautausperinteitä.” Väitöskirjassa ja jutussa on nimittäin kiinnostavia yhtymäkohtia. Edellä mainittu karu kertomus kokonaan ulkoistetusta viimeisestä matkasta tuo esimerkiksi mieleen Svenssonin kirjan kuvaukset siitä, miten aidsiin kuolleita miehiä kohdeltiin kuin ongelmajätettä: ruumis mustaan muovipussiin ja päälle tartuntavaarasta kertova tarra. Tai kuvaukset hautajaisista, joissa omaiset tekivät kuolleesta pojastaan jälleen heteron ja siivosivat koko aikuiselämän näkyvistä aina puolisoa ja ystäviä – noita äänioikeudettomia surijoita – myöten. Kauhutarinoiden rinnalle nousevat Hesarissakin mainitut yksilölliset hautajaiset, jollaisia homomiehet järjestivät Svenssonin mukaan ensimmäisten joukossa ja joskus jopa teatterin lavalla!

Mainitsemani esimerkit tuovat varmasti monelle mieleen Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013) ja samaisen tv-sarjan väkevine kohtauksiin. Svenssonin väitöskirja onkin toiminut Gardellin keskeisenä lähteenä, ja Gardell toteaa Svenssonin kirjan esipuheessa puolileikillään, että hänen teoksensa ovat Liket i garderobenin dramatisointeja.

Ansaittu kuolema

Ingeborg Svenssonin väitöskirjan pääasiallinen aineisto koostui noin 50 homo- ja bi-miehen hautajaisiin liittyvistä dokumenteista (kuolinilmoituksista muistopuheisiin, valokuviin ja videoihin) sekä niitä täydentäneistä läheisten, aktivistien, hautausalan ammattilaisten ja pappien haastatteluista. Aineistoaan Svensson suhteuttaa aids-hysterian aikaiseen ja sitä edeltäneeseen ruotsalaiseen asenneilmastoon, jota hautajaiset tavalla tai toisella heijastelivat.

Homoutta ei Svenssonin mukaan enää kammoksuttu tai pidetty uhkana 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Ruotsissa. Ruotsin valtiopäivät oli jo vuonna 1973 linjannut, että homoseksuaalinen parisuhde on yhteiskunnan näkökulmasta täysin hyväksyttävä. Toisaalta homoseksuaalisuus oli valtaväestölle vieras ja näkymätön asia, josta ei juuri hiiskuttu laulunteksteissä, mainoksissa, arkikeskusteluissa, romaaneissa tai juorulehdissä.

Aidsin tulo Ruotsiin teki homouden näkyväksi julkisessa keskustelussa, mutta argumenteissa alettiin jälleen toistella jo Mooseksen laista tuttuja käsityksiä samasukupuolisen seksin tuhoisuudesta. Svensson toteaa, että aidsissa kiteytyivät anaaliseksiin jo vanhastaan ladatut tuhon, vaaran, lian ja kuoleman mielikuvat ja että irtosuhteita harrastavasta, nautinnonhaluisesta ja itsetuhoisesta homosta tuli koko epidemian selittäjä. Tieteellistä pohjaa homoruttopuheilla ei ollut, mutta epidemian alussa operoitiinkin enemmän luulon ja uskon kuin tiedon varassa. Olihan aivan selvää, että jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat itse ansainneet kuolemansa.

Tältä pohjalta ei ole kovin ihmeellistä, että aidsiin kuolleiden ruumiita käsiteltiin kuin ongelmajätettä. Monia epidemian alkuvaiheessa kuolleita ei puettu perinteiden mukaisesti kuolinpaitaan, vaan heidät arkutettiin ruumispusseissa. Tällöin omaiset eivät halutessaan päässeet näkemään arkutettuja vainajia. 

Myöhemmin ruumiit arkutettiin normaalisti, mutta ruumispusseja käytettiin yhä kuljetuksissa, koska kuljettajat eivät muuten suostuneet koskemaan ruumiisiin. Vanha ”tieto” homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta yksinkertaisesti syrjäytti jo vuonna 1985 tunnetun faktan, jonka mukaan ruumiiden käsittely ei vaatinut käsineitä kummempaa suojausta. 

Hiv-positiivisille ja aids-potilaille ajatus mustaan muovipussiin päätymisestä oli tietysti jatkuva ahdistuksen aihe, mutta käytännöstä alettiin luopua vasta vuonna 1993.

Ylpeitä ja häpeämättömiä

Koska homoseksuaalisuuteen liittyvät mielikuvat olivat niin vastenmielisiä, osa omaisista päätyi häivyttämään vainajan koko aikuiselämän. Suurkaupunkiin seksuaalipakolaiseksi lähtenyt poika ”rehabilitoitiin”, palautettiin kotiseudulle ja haudattiin sukuhautaan, vaikka se ei olisikaan ollut pojan ja hänen elämänkumppaninsa tahto. Homoseksuaalisuus näyttäytyi perheen vastakohtana.

Toisinaan lehdissä näki vierekkäin vanhempien sekä vainajan elämänkumppanin laatimia kuolinilmoituksia, jotka olivat melkoisessa ristiriidassa keskenään. Yhdessäkin Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa äiti muistelee poikaansa ”juuri sellaisena kuin olit”, ja muistamiset pyydetään osoittamaan Syöpäsäätiölle. Toisessa, saman henkilön kuolinilmoituksessa on pääomaisena mies ja symbolina ristin sijasta nahkaan puettu nallekarhu. Mahdolliset lahjoitukset pyydetään tekemään Aids-tukikeskukselle.

Jälkimmäinen kuolinilmoitus edustaa peittelyyn verrattuna täysin vastakkaista asennoitumista homoseksuaalisuuteen ja aidsiin liitettyyn häpeään. Tällaista ylpeys- tai häpeämättömyysstrategiaa edustavat myös monet Svenssonin analysoimista homo- ja bi-miesten hautajaisista, joita Svensson kutsuu elämäkeskeisiksi hautajaisiksi tai elämäntyylihautajaisiksi. Ne eivät toisin sanoen keskittyneet kuolemaan, vaan elettyyn elämään, ja perustuivat vainajan itse laatimiin ohjeisiin. Tuloksena oli kirjavia kollaaseja, joille oli usein ominaista tunteellisuus, esteettisyys ja spektaakkelimaisuus – sanalla sanoen hintahtavuus.

Kuohahtavaa iloa

Aids-aktivisti Janne halusi kunnon ”hinttihautajaiset”, viimeiset suuret juhlat kaikille ystävilleen, ja ne hän myös sai vuonna 1988. Hautajaisissa kaikki näyttäytyi kuin vaaleanpunaisten silmälasien takaa: oli vaaleanpunaisia lippuja ja kukkakimppuja – joka puolella pelkkää roosaa. Vain Jannen toivomat vaaleanpunaiset kolmioleivokset jäivät toteuttamatta. Niiden sijasta vieraille jaettiin vaaleanpunainen kolmio, jolla he saattoivat halutessaan viimeistellä asunsa.

Tukholman homokuoro lauloi hautajaisissa Jannen toivoman Evert Tauben kappaleen ”Purjehdus” (”Så länge skutan kan gå”, suom. Pentti Saaritsa):

Sä muista silloin, kun murhe sua painaa
on elo vain lyhytaikaista lainaa
se silti estää ei saa iloa kuohahtavaa
siis valssin pyörteissä taas kerran pyöriköön maa

On onni valtava maailmalla kulkea näin
satamaan mennä tanssimaan ja juomaan
kun juhlat loppuvat lähdet taas aavoja päin
pelotonna käyt tuulien huomaan



Lopuksi hautaustilaisuuden toimittaja laski Jannen arkulle kolme ruusua hiekan heittämisen sijasta: keltainen ruusu lapsuudelle, suvulle ja perheelle, vaaleanpunainen ruusu homoelämälle ja vapautustaistelun barrikadeilla seisoneelle ylpeälle miehelle sekä lopuksi punainen ruusu rakkaudelle – sille, joka pyhittää kaiken.

Sopimatonta ja yletöntä

Jannen puhe ”hinttihautajaisista” kuvastaa hyvin Svenssonin analysoimaa ylpeysstrategiaa, joka uhmaa homovapautusliikkeen hengessä näkymättömyyttä, häpeää ja itsensä kieltämistä – myös suhteessa aidsiin, jota julkisuudessa pidettiin ansaittuna rangaistuksena. Näissä hautajaisissa ei pyydelty anteeksi eikä kaduttu mitään. Samalla niissä sivuutettiin homouden ja kuoleman yhdistäminen keskittymällä yksinomaan elettyyn elämään, joka todella oli ollut elämisen arvoinen.

Häpeämättömyysstrategialla Svensson puolestaan viittaa hautajaisiin, jotka eivät uhmaa stereotypioita – kuten homomiehen yltiönaisellisuutta tai -miehekkyyttä –, vaan suorastaan syleilevät niitä camp-hengessä ironian, esteettisyyden, huumorin ja ylenpalttisuuden keinoin. Jos ylpeä homo kieltäisi kategorisesti olevansa perverssi, häpeämätön homo sanoisi kenties: ”Niin olenkin. Meille vai teille?”

Svenssonin analysoimat häpeämättömät homohautajaiset olivatkin suoranaisia stereotypioiden runsaudensarvia: hautajaismusiikkina kuultiin euroviisuja, musikaalisävelmiä ja oopperaa, eikä kullassa, glitterissä ja paljeteissa säästelty. Vainajaa saatettiin myös kiittää muistopuheessa ”erittäin kevytmielisestä hinttihuumorista ja maneereista, jotka olivat yhdistelmä kuningatarta, majesteettia ja maailmannaista”. Toisaalta häpeämättömyyttä edustivat Svenssonin aineistossa nahkahomojen yltiömaskuliiniset hautajaiset, jotka nekin olivat camp-henkisen liioittelevia.

Osa Svenssonin haastateltavista piti ylpeys- ja häpeämättömyysstrategiaa edustaneita hautajaisia sopimattomina ja ylettöminä. Svensson analysoikin kiinnostavasti sitä, miten arvokkuuden puute ja ylettömyyden vaikutelma tuntuu liittyvän nimenomaan homoseksuaalisuuden avoimeen ilmaisemiseen. Arvokkuuden puutetta on näin ollen se, että aids-kuolemansa ansainnut homo ei suostunut häpeämään seksuaalisuuttaan, olemaan vaiti ja näkymätön tai kieltämään itseään edes kuoleman jälkeen. 

Svensson toteaa osuvasti, että ”oikeanlaiset” hautajaiset – eli hillityt ja rationaaliset – muistuttavat läheisesti oikeanlaisen miehen ihanneominaisuuksia. Tosimies ei ole koskaan ”liian” mitään.

Andy Warholin muistomerkki New Yorkin Central Parkissa lähellä Ramble-aluetta, joka on tunnettu homojen iskupaikka.
Eräs häpeämättömyysstrategia tämäkin.

Vain sydän auki

Ingeborg Svensson analysoi homo- ja bi-miesten hautajaisia myös elämän jatkumisen näkökulmasta. Yleensähän elämän ajatellaan jatkuvan suvun kautta, ja Svensson selittääkin tällä sitä, miksi jotkut vanhemmat päättivät haudata poikansa siten, että koko homous kiellettiin. Vain poikana, ei siis homomiehenä, vainajalla oli mahdollisuus jatkaa elämäänsä osana sukuyhteyttä. Homous sen sijaan edusti kaiken loppua, josta ei ollut löydettävissä mitään toivoa tai jatkuvuutta. Tästä näkökulmasta myös vainajien ”omavalintaisen perheen”, eli elämänkumppanin ja ystävien, suru oli äänioikeudetonta, tyhjän suremista.

Useimmissa Svenssonin analysoimissa homo- ja bi-miesten hautajaisissa elämän jatkumista tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Svensson toteaa jopa, että monet hautajaiset muistuttivat runsaan rakkausretoriikan vuoksi heterohäitä. Surullisen juonteen tähän tuo se, että hautajaiset olivat vielä tuolloin ainoa tilaisuus, jossa homot saattoivat saada rakkaudelleen tunnustusta nimenomaan kirkossa. Rakkauspuhe oli siis osittain keino, jolla pyrittiin ylittämään homoseksuaalisuuden ja uskonnon välinen juopa.

Papit valitsivat hautajaispuheisiinsa raamatunkohtia, joita kirkkokäsikirja suositteli vihkijumalanpalveluksiin (esim. Laulujen laulun ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” ja 1. Korinttilaiskirjeen ”suurin niistä on rakkaus”). Jos homohautajaiset olivat uskonnolliset, myös virsivalinnat olivat tavallisuudesta poikkeavia. Svensson mainitsee esimerkkinä virren ”Blott i det öppna” (sanat Britt G Hallqvist), joka rohkaisee elämään avoimesti, sillä muuten ihminen kuihtuu ja kuolee. Vetoomus kuulostaa hyvin samalta kuin homovapautusliikkeen kehotus tulla ulos kaapista häpeämästä.

Anna-Maija Raittilan suomennoksesta ”Sydän auki” tämä monitulkintaisuus ei samalla tavalla välity. Raittila on sisällyttänyt säkeisiin uskoon tuloon liittyvää kuvastoa (kätkettyjen teiden löytäminen, lähteelle löytäminen), joka paradoksaalisesti sulkee sydämet homotulkinnalta:

Blott i det öppna har du en möjlighet

låser du om dig, kvävs och förtvinar du – –

blott i det öppna ligger din möjlighet.

Vain sydän auki tiet löydät kätketyt

lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt – –

vain sydän auki lähteelle löytyy tie

Suuri puutarha

Rakkauspuheella korostettiin hautajaisissa yleisten asenteiden vastaisesti sitä, että homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää: se on pohjimmiltaan rakkautta, ja rakkaus tekee myös homoelämän mielekkääksi. Svenssonin tulkinnassa tällainen rakkauspuhe edustaa ylpeys- ja häpeämättömyysstrategioiden sijasta eräänlaista normaaliusstrategiaa. Se ei uhmaa eikä liioittele, vaan korostaa homo- ja heteroseksuaalisuuden yhteistä perustaa häivyttämällä koko seksin näkyvistä. 

Ylpeyttä ja häpeämättömyyttä rakkauspuhe edustaa taas silloin, kun se keskittyy hedonismiin ja elämästä nauttimiseen kaltaisten kanssa – asenteeseen, joka kiteytyy yhdessä Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa muotoon ”Olen elänyt”.

Hedonistinen ja homoyhteisöön liittyvä rakkauspuhe vie huomiota pois verisuvusta ja korostaa sen sijaan itse valitun ja luodun perheen merkitystä. Siten se tekee Svenssonin mukaan ystävistä omaisia ja sukulaisia, joiden kautta elämä jatkuu osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä ajatus on löydettävissä myös itselleni hyvin tärkeästä Edith Södergranin runosta ”Suuri puutarha” (suom. Uuno Kailas):

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia

ja kaikki me olemme sisaruksia.

Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,

mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? – –

Jos minulla olisi suuri puutarha,

kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.

Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.

Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.

Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,

että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.

Hiljaisesta puutarhastamme

annamme maailmalle uuden elämän.

Äänioikeutettu suru

Kuten alussa referoimani Hesarin juttu kertoo, nykyhautajaiset ovat yhä useammin vainajan itsensä näköisiä. Vielä 1980-luvulla tällaiset hautajaiset olivat kuitenkin poikkeuksia, ja aidsiin kuolleet homo- ja bi-miehet toimivat Svenssonin mukaan etujoukkona hautausperinteiden muuttamisessa. Hänen haastattelemansa hautausurakoitsijat kertoivat saaneensa homoasiakkailtaan monia tavanomaisesta poikkeavia ideoita, joita he olivat sittemmin suositelleet muille asiakkaille.

Hautajaisiaan suunnitelleiden homomiesten luovuus oli osittain pakon sanelemaa: perinteisen hautausrituaalin heteronormatiivisuus, sukukeskeisyys ja ”miehinen” arvokkuus olisivat helposti saaneet hautajaiset näyttämään jonkun vieraan ihmisen viimeiseltä matkalta. 

Perinteiden muuttamiseen vaadittua rohkeutta Svensson selittää myös sillä, että monilla hiv-positiivisilla ja aids-potilailla oli ikään nähden poikkeuksellisen laaja kokemus sairaudesta ja kuolemasta. Hautajaisissa ei siis haluttu enää keskittyä kuolemaan, vaan elämään, iloon ja vaikka hirtehishuumoriin. Yksissäkin Svenssonin analysoimissa hautajaisissa tilaisuuden toimittaja oli vainajan ohjeistamana piruillut hautajaisvieraille ihan vainajan tyyliin.

Kun aidsiin kuoleva homomies suunnitteli hautajaisiaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella, hän nosti keskiöön eletyn elämän, joka pian sammuisi, ja teki hautajaisista itsensä näköiset. Näin hän korosti myös sitä, että elämä todella oli ollut elämisen arvoinen ja että sen loppuminen oli aito menetys, vaikka yhteiskunta kuinka sanoisi: ”Olet itse ansainnut kuolemasi.” Oma elämä oli ollut arvokas, siinä ei ollut mitään hävettävää, ja sen päättymistä, omaa historiaa ja omaa yhteisöä oli oikeus surra.

Kun jälleen yksi vainaja suljettiin mustaan ruumispussiin ja päälle liimattiin tartuntavaarasta kertova tarra, itse suunnitellut hautajaiset jäivät kertomaan elämästä, jossa tarttuvinta oli sittenkin ollut ilo.

Minä sammutin elämän janoa vaan

minä osasin onnea anoa vaan

jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan:

la dolce vita!

(Turkka Mali)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen "Kommentteja kahteen elämään"

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”