Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Iltahämy. Usvaan kietoutunut ranta. Taustalla kaupungin valot. Kutkuttavan salaperäinen taulu, joka vie ajatukset kaikkeen siihen, minkä pimeä kohta kätkisi.

Ateneumin Symbolismin maisema -näyttelyssä (2012–2013) kohtaamassani Eugène Janssonin maalauksessa oli jotakin selittämätöntä ja silti niin tuttua. Riddarfjärden i Stockholm (1898) oli kuin homojen ikivanhan puistokulttuurin alttaritaulu täynnä yöllistä odotusta, kaipausta, jännitystä ja pelkoa – kaikkea sitä, mistä olen paljon kirjoittanut esimerkiksi Helsinki-jutuissani. Pikainen googlaus paljasti, että Jansson oli kuin olikin homo. Hänen tuotantoonsa syventyminen taas luo kuvan taiteilijasta, joka lopulta löysi tiensä varjoista valoon.

Riddarfjärden i Stockholm (1898) ja Hornsgatan nattetid (1902). Ketään ei näy, mutta ehkä joku tulee tänäkin yönä.
Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter -kirjan kuvitusta.

Hyvän johdatuksen Eugène Janssonin (1862–1915) elämään ja uraan tarjoaa Göran Söderlundin ja Patrik Steornin kirjoittama näyttelyjulkaisu Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter (2012). Kirjasta selviää, että Jansson oli köyhän tukholmalaisperheen poika, joka pääsi opiskelemaan Ruotsin kuninkaalliseen taideakatemiaan, omaksui vahvoja vaikutteita Edvard Munchilta, sai nimeä sinisävyisten tunnelmamaisemien maalarina ja keskittyi 1900-luvun alussa suurimpaan intohimon kohteeseensa: henkilömaalaukseen ja miesvartalon kuvaamiseen.

Yö sai vaihtua päiväksi, ja kaihoisien kaupunkimaisemien tilalle tuli elinvoimaa puhkuvia nuoria, alastomia miehiä, jotka henkilöivät tuon ajan muotisuuntauksia: vitalismia ja nudismia. Eugène Janssonin siirtyminen maisemamaalauksesta henkilö- ja alastonmaalaukseen voidaan myös nähdä osana homoseksuaalisen identiteetin läpimurtoa Ruotsissa, kuten Greger Eman toteaa Sympatiens hemlighetsfulla makt -teoksen (1999) artikkelissaan. Homoseksuaaliset teot olivat toki laittomia, mutta niitä koskevat skandaalijutut ja seksologian opit lisäsivät tuskan lisäksi tietoa, joka antoi homoseksuaalisesti tunteville miehille eväitä erilaiseen elämään.

Emanin mukaan Eugène Janssonin tuotannon käännekohtaa edelsi henkilökohtainen kriisi sairasteluineen ja taloushuolineen. Kriisin mahdollista yhteyttä Janssonin seksuaalisuuteen on mahdoton arvioita, mutta koettelemusten jälkeen taiteilijasta kuoriutui joka tapauksessa kunnon keikari, joka alkoi viettää yhä enemmän aikaa alastomien sotilaiden ja sekatyömiesten kanssa ateljeessaan sekä lempipaikassaan, Tukholman Skeppsholmenilla sijainneessa laivaston uimalassa (ks. jutun alussa oleva omakuva vuodelta 1910).

Sinussa on roimaa voimaa. Kaksi Atleter-nimistä maalausta (1912). 

Janssonin ensimmäisiä uuden kauden maalauksia oli Naken yngling (1907), jossa nuorukainen poseeraa alasti salin oviaukossa kuin jonkin uuden kynnyksellä. Nuorukaisen takana salin seinällä roikkuu kolme Janssonin aiempaa sinisävyistä tunnelmamaisemaa, jotka nähdään nyt eroottisessa yhteydessä. Oma Ateneum-kokemukseni palautuu mieleen lukiessani tutkijoiden pohdintoja siitä, miten Janssonin autioita kaupunkimaisemia voidaan tämän maalauksen perusteella tarkastella eroottisen kaipuun symboleina – kaipuun, jonka alastomat atleetit lopulta täyttivät.

Naken yngling (1907). Käsityöläinen Knut Nyman oli Janssonin muusa. 

Janssonin henkilömaalauksissa miehet ovat keskittyneet katselemaan ja ihailemaan toisiaan, milloin uimaloissa ja milloin puistoissa. Niiden takia Janssonia on kutsuttu jopa Ruotsin homoseksuaalisen taiteen uranuurtajaksi, mutta riippuu katsojasta, haluaako työt nähdä homososiaalisuuden vai homoeroottisuuden kuvauksina. Tähän aikaan vuodesta Janssonin tuotanto kertoo joka tapauksessa aina niin lohdullista tarinaa siitä, miten varjot ennen pitkää väistyvät ja pimeys vaihtuu valoon. Toivottavasti myös niillä, joiden kaamos on ollut henkistä.

Se päivä kukki niinkuin ilmava lumi

auringosta leijui hiutaleita yksitellen

tiaisten salamia välähteli siellä täällä

kaikkeudessa kävi vilkas liike

vaikka huomaamaton, kun vuosi kallistui

kohti lyhyitä öitä; siitä päivästä

jäi pieniä myyrien polkuja

ja onnen pitkän sinisen liu'un vana.

(Solveig von Schoultz ”Kevätpäiväntasaus”,

suom. Helena Anhava)

Badtavla (1908). Homososiaalisuutta laivaston uimalassa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1–2
Homohistoriallinen Helsinki 1–10
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Abortti. Keskenmeno. Homokumppanin kuolema. Ystävän kuolema. Entisen puolison kuolema. Lemmikin kuolema. Potilaan kuolema.

Nämä kaikki mainitaan Suomen Mielenterveysseuran sivustossa esimerkkeinä tilanteista, joissa ihminen saattaa kokea menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Puhutaan äänioikeudettomasta surusta, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kyvyttömyys puhua kokemastaan surusta ja tuensaannin vaikeus.

Äänioikeudettoman surun taustalla ovat yhteiskunnalliset käytännöt siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla, ja ne voivat olla yksilön näkökulmasta todella julmia: ”Yhteiskunnan tapa normittaa surun kestoa ja tunnustaa vain tiettyjen ihmisryhmien oikeus surra voi aiheuttaa suurta tuskaa”, Mielenterveysseura kirjoittaa.

Toisaalta myöskään äänioikeutetut surijat eivät välttämättä halua käyttää oikeuttaan, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti 22. heinäkuuta jutussaan ”Kuolemanpelko muuttaa hautausperinteitä”. Jutun mukaan suomalaiset ovat vieraantuneet kuolemasta ja alkaneet jopa karttaa hautajaisten järjestämistä. Hautauspalvelun johtaja mainitsi ääriesimerkkinä asiakkaat, jotka eivät halua järjestää hautajaisia ollenkaan. Niinpä hautauspalvelu kuljettaa omaisen ruumiin sairaalasta krematorioon, ja seurakunta ripottelee tuhkan muistolehtoon. Persoonattomien hautajaisten vastakohtana taas ovat vainajan itsensä näköiset hautajaiset, joista on tullut uusi normi.

Ruumis kaapissa

Aänioikeudeton suru ja persoonalliset hautajaiset ovat aiheena myös ruotsalaisen etnologin Ingeborg Svenssonin väitöskirjassa Liket i garderoben: bögar, begravningar och 80-talets hivepidemi (2007/2013), suomeksi jotakuinkin Ruumis kaapissa: homoista, hautajaisista ja 80-luvun hiv-epidemiasta. Siinä Svensson analysoi aidsiin kuolleiden ruotsalaisten homo- ja bi-miesten hautajaisia 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin yhdistelmälääkitys muutti hivin kuolemanrangaistuksesta krooniseksi infektioksi.

Jos Hesarin juttu käsittelisi Ingeborg Svenssonin väitöskirjaa, otsikkona voisi olla: ”Homopelko muuttaa hautausperinteitä.” Väitöskirjassa ja jutussa on nimittäin kiinnostavia yhtymäkohtia. Edellä mainittu karu kertomus kokonaan ulkoistetusta viimeisestä matkasta tuo esimerkiksi mieleen Svenssonin kirjan kuvaukset siitä, miten aidsiin kuolleita miehiä kohdeltiin kuin ongelmajätettä: ruumis mustaan muovipussiin ja päälle tartuntavaarasta kertova tarra. Tai kuvaukset hautajaisista, joissa omaiset tekivät kuolleesta pojastaan jälleen heteron ja siivosivat koko aikuiselämän näkyvistä aina puolisoa ja ystäviä – noita äänioikeudettomia surijoita – myöten. Kauhutarinoiden rinnalle nousevat Hesarissakin mainitut yksilölliset hautajaiset, jollaisia homomiehet järjestivät Svenssonin mukaan ensimmäisten joukossa ja joskus jopa teatterin lavalla!

Mainitsemani esimerkit tuovat varmasti monelle mieleen Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013) ja samaisen tv-sarjan väkevine kohtauksiin. Svenssonin väitöskirja onkin toiminut Gardellin keskeisenä lähteenä, ja Gardell toteaa Svenssonin kirjan esipuheessa puolileikillään, että hänen teoksensa ovat Liket i garderobenin dramatisointeja.

Ansaittu kuolema

Ingeborg Svenssonin väitöskirjan pääasiallinen aineisto koostui noin 50 homo- ja bi-miehen hautajaisiin liittyvistä dokumenteista (kuolinilmoituksista muistopuheisiin, valokuviin ja videoihin) sekä niitä täydentäneistä läheisten, aktivistien, hautausalan ammattilaisten ja pappien haastatteluista. Aineistoaan Svensson suhteuttaa aids-hysterian aikaiseen ja sitä edeltäneeseen ruotsalaiseen asenneilmastoon, jota hautajaiset tavalla tai toisella heijastelivat.

Homoutta ei Svenssonin mukaan enää kammoksuttu tai pidetty uhkana 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Ruotsissa. Ruotsin valtiopäivät oli jo vuonna 1973 linjannut, että homoseksuaalinen parisuhde on yhteiskunnan näkökulmasta täysin hyväksyttävä. Toisaalta homoseksuaalisuus oli valtaväestölle vieras ja näkymätön asia, josta ei juuri hiiskuttu laulunteksteissä, mainoksissa, arkikeskusteluissa, romaaneissa tai juorulehdissä.

Aidsin tulo Ruotsiin teki homouden näkyväksi julkisessa keskustelussa, mutta argumenteissa alettiin jälleen toistella jo Mooseksen laista tuttuja käsityksiä samasukupuolisen seksin tuhoisuudesta. Svensson toteaa, että aidsissa kiteytyivät anaaliseksiin jo vanhastaan ladatut tuhon, vaaran, lian ja kuoleman mielikuvat ja että irtosuhteita harrastavasta, nautinnonhaluisesta ja itsetuhoisesta homosta tuli koko epidemian selittäjä. Tieteellistä pohjaa homoruttopuheilla ei ollut, mutta epidemian alussa operoitiinkin enemmän luulon ja uskon kuin tiedon varassa. Olihan aivan selvää, että jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat itse ansainneet kuolemansa.

Tältä pohjalta ei ole kovin ihmeellistä, että aidsiin kuolleiden ruumiita käsiteltiin kuin ongelmajätettä. Monia epidemian alkuvaiheessa kuolleita ei puettu perinteiden mukaisesti kuolinpaitaan, vaan heidät arkutettiin ruumispusseissa. Tällöin omaiset eivät halutessaan päässeet näkemään arkutettuja vainajia. 

Myöhemmin ruumiit arkutettiin normaalisti, mutta ruumispusseja käytettiin yhä kuljetuksissa, koska kuljettajat eivät muuten suostuneet koskemaan ruumiisiin. Vanha ”tieto” homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta yksinkertaisesti syrjäytti jo vuonna 1985 tunnetun faktan, jonka mukaan ruumiiden käsittely ei vaatinut käsineitä kummempaa suojausta. 

Hiv-positiivisille ja aids-potilaille ajatus mustaan muovipussiin päätymisestä oli tietysti jatkuva ahdistuksen aihe, mutta käytännöstä alettiin luopua vasta vuonna 1993.

Ylpeitä ja häpeämättömiä

Koska homoseksuaalisuuteen liittyvät mielikuvat olivat niin vastenmielisiä, osa omaisista päätyi häivyttämään vainajan koko aikuiselämän. Suurkaupunkiin seksuaalipakolaiseksi lähtenyt poika ”rehabilitoitiin”, palautettiin kotiseudulle ja haudattiin sukuhautaan, vaikka se ei olisikaan ollut pojan ja hänen elämänkumppaninsa tahto. Homoseksuaalisuus näyttäytyi perheen vastakohtana.

Toisinaan lehdissä näki vierekkäin vanhempien sekä vainajan elämänkumppanin laatimia kuolinilmoituksia, jotka olivat melkoisessa ristiriidassa keskenään. Yhdessäkin Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa äiti muistelee poikaansa ”juuri sellaisena kuin olit”, ja muistamiset pyydetään osoittamaan Syöpäsäätiölle. Toisessa, saman henkilön kuolinilmoituksessa on pääomaisena mies ja symbolina ristin sijasta nahkaan puettu nallekarhu. Mahdolliset lahjoitukset pyydetään tekemään Aids-tukikeskukselle.

Jälkimmäinen kuolinilmoitus edustaa peittelyyn verrattuna täysin vastakkaista asennoitumista homoseksuaalisuuteen ja aidsiin liitettyyn häpeään. Tällaista ylpeys- tai häpeämättömyysstrategiaa edustavat myös monet Svenssonin analysoimista homo- ja bi-miesten hautajaisista, joita Svensson kutsuu elämäkeskeisiksi hautajaisiksi tai elämäntyylihautajaisiksi. Ne eivät toisin sanoen keskittyneet kuolemaan, vaan elettyyn elämään, ja perustuivat vainajan itse laatimiin ohjeisiin. Tuloksena oli kirjavia kollaaseja, joille oli usein ominaista tunteellisuus, esteettisyys ja spektaakkelimaisuus – sanalla sanoen hintahtavuus.

Kuohahtavaa iloa

Aids-aktivisti Janne halusi kunnon ”hinttihautajaiset”, viimeiset suuret juhlat kaikille ystävilleen, ja ne hän myös sai vuonna 1988. Hautajaisissa kaikki näyttäytyi kuin vaaleanpunaisten silmälasien takaa: oli vaaleanpunaisia lippuja ja kukkakimppuja – joka puolella pelkkää roosaa. Vain Jannen toivomat vaaleanpunaiset kolmioleivokset jäivät toteuttamatta. Niiden sijasta vieraille jaettiin vaaleanpunainen kolmio, jolla he saattoivat halutessaan viimeistellä asunsa.

Tukholman homokuoro lauloi hautajaisissa Jannen toivoman Evert Tauben kappaleen ”Purjehdus” (”Så länge skutan kan gå”, suom. Pentti Saaritsa):

Sä muista silloin, kun murhe sua painaa
on elo vain lyhytaikaista lainaa
se silti estää ei saa iloa kuohahtavaa
siis valssin pyörteissä taas kerran pyöriköön maa

On onni valtava maailmalla kulkea näin
satamaan mennä tanssimaan ja juomaan
kun juhlat loppuvat lähdet taas aavoja päin
pelotonna käyt tuulien huomaan



Lopuksi hautaustilaisuuden toimittaja laski Jannen arkulle kolme ruusua hiekan heittämisen sijasta: keltainen ruusu lapsuudelle, suvulle ja perheelle, vaaleanpunainen ruusu homoelämälle ja vapautustaistelun barrikadeilla seisoneelle ylpeälle miehelle sekä lopuksi punainen ruusu rakkaudelle – sille, joka pyhittää kaiken.

Sopimatonta ja yletöntä

Jannen puhe ”hinttihautajaisista” kuvastaa hyvin Svenssonin analysoimaa ylpeysstrategiaa, joka uhmaa homovapautusliikkeen hengessä näkymättömyyttä, häpeää ja itsensä kieltämistä – myös suhteessa aidsiin, jota julkisuudessa pidettiin ansaittuna rangaistuksena. Näissä hautajaisissa ei pyydelty anteeksi eikä kaduttu mitään. Samalla niissä sivuutettiin homouden ja kuoleman yhdistäminen keskittymällä yksinomaan elettyyn elämään, joka todella oli ollut elämisen arvoinen.

Häpeämättömyysstrategialla Svensson puolestaan viittaa hautajaisiin, jotka eivät uhmaa stereotypioita – kuten homomiehen yltiönaisellisuutta tai -miehekkyyttä –, vaan suorastaan syleilevät niitä camp-hengessä ironian, esteettisyyden, huumorin ja ylenpalttisuuden keinoin. Jos ylpeä homo kieltäisi kategorisesti olevansa perverssi, häpeämätön homo sanoisi kenties: ”Niin olenkin. Meille vai teille?”

Svenssonin analysoimat häpeämättömät homohautajaiset olivatkin suoranaisia stereotypioiden runsaudensarvia: hautajaismusiikkina kuultiin euroviisuja, musikaalisävelmiä ja oopperaa, eikä kullassa, glitterissä ja paljeteissa säästelty. Vainajaa saatettiin myös kiittää muistopuheessa ”erittäin kevytmielisestä hinttihuumorista ja maneereista, jotka olivat yhdistelmä kuningatarta, majesteettia ja maailmannaista”. Toisaalta häpeämättömyyttä edustivat Svenssonin aineistossa nahkahomojen yltiömaskuliiniset hautajaiset, jotka nekin olivat camp-henkisen liioittelevia.

Osa Svenssonin haastateltavista piti ylpeys- ja häpeämättömyysstrategiaa edustaneita hautajaisia sopimattomina ja ylettöminä. Svensson analysoikin kiinnostavasti sitä, miten arvokkuuden puute ja ylettömyyden vaikutelma tuntuu liittyvän nimenomaan homoseksuaalisuuden avoimeen ilmaisemiseen. Arvokkuuden puutetta on näin ollen se, että aids-kuolemansa ansainnut homo ei suostunut häpeämään seksuaalisuuttaan, olemaan vaiti ja näkymätön tai kieltämään itseään edes kuoleman jälkeen. 

Svensson toteaa osuvasti, että ”oikeanlaiset” hautajaiset – eli hillityt ja rationaaliset – muistuttavat läheisesti oikeanlaisen miehen ihanneominaisuuksia. Tosimies ei ole koskaan ”liian” mitään.

Andy Warholin muistomerkki New Yorkin Central Parkissa lähellä Ramble-aluetta, joka on tunnettu homojen iskupaikka.
Eräs häpeämättömyysstrategia tämäkin.

Vain sydän auki

Ingeborg Svensson analysoi homo- ja bi-miesten hautajaisia myös elämän jatkumisen näkökulmasta. Yleensähän elämän ajatellaan jatkuvan suvun kautta, ja Svensson selittääkin tällä sitä, miksi jotkut vanhemmat päättivät haudata poikansa siten, että koko homous kiellettiin. Vain poikana, ei siis homomiehenä, vainajalla oli mahdollisuus jatkaa elämäänsä osana sukuyhteyttä. Homous sen sijaan edusti kaiken loppua, josta ei ollut löydettävissä mitään toivoa tai jatkuvuutta. Tästä näkökulmasta myös vainajien ”omavalintaisen perheen”, eli elämänkumppanin ja ystävien, suru oli äänioikeudetonta, tyhjän suremista.

Useimmissa Svenssonin analysoimissa homo- ja bi-miesten hautajaisissa elämän jatkumista tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Svensson toteaa jopa, että monet hautajaiset muistuttivat runsaan rakkausretoriikan vuoksi heterohäitä. Surullisen juonteen tähän tuo se, että hautajaiset olivat vielä tuolloin ainoa tilaisuus, jossa homot saattoivat saada rakkaudelleen tunnustusta nimenomaan kirkossa. Rakkauspuhe oli siis osittain keino, jolla pyrittiin ylittämään homoseksuaalisuuden ja uskonnon välinen juopa.

Papit valitsivat hautajaispuheisiinsa raamatunkohtia, joita kirkkokäsikirja suositteli vihkijumalanpalveluksiin (esim. Laulujen laulun ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” ja 1. Korinttilaiskirjeen ”suurin niistä on rakkaus”). Jos homohautajaiset olivat uskonnolliset, myös virsivalinnat olivat tavallisuudesta poikkeavia. Svensson mainitsee esimerkkinä virren ”Blott i det öppna” (sanat Britt G Hallqvist), joka rohkaisee elämään avoimesti, sillä muuten ihminen kuihtuu ja kuolee. Vetoomus kuulostaa hyvin samalta kuin homovapautusliikkeen kehotus tulla ulos kaapista häpeämästä.

Anna-Maija Raittilan suomennoksesta ”Sydän auki” tämä monitulkintaisuus ei samalla tavalla välity. Raittila on sisällyttänyt säkeisiin uskoon tuloon liittyvää kuvastoa (kätkettyjen teiden löytäminen, lähteelle löytäminen), joka paradoksaalisesti sulkee sydämet homotulkinnalta:

Blott i det öppna har du en möjlighet

låser du om dig, kvävs och förtvinar du – –

blott i det öppna ligger din möjlighet.

Vain sydän auki tiet löydät kätketyt

lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt – –

vain sydän auki lähteelle löytyy tie

Suuri puutarha

Rakkauspuheella korostettiin hautajaisissa yleisten asenteiden vastaisesti sitä, että homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää: se on pohjimmiltaan rakkautta, ja rakkaus tekee myös homoelämän mielekkääksi. Svenssonin tulkinnassa tällainen rakkauspuhe edustaa ylpeys- ja häpeämättömyysstrategioiden sijasta eräänlaista normaaliusstrategiaa. Se ei uhmaa eikä liioittele, vaan korostaa homo- ja heteroseksuaalisuuden yhteistä perustaa häivyttämällä koko seksin näkyvistä. 

Ylpeyttä ja häpeämättömyyttä rakkauspuhe edustaa taas silloin, kun se keskittyy hedonismiin ja elämästä nauttimiseen kaltaisten kanssa – asenteeseen, joka kiteytyy yhdessä Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa muotoon ”Olen elänyt”.

Hedonistinen ja homoyhteisöön liittyvä rakkauspuhe vie huomiota pois verisuvusta ja korostaa sen sijaan itse valitun ja luodun perheen merkitystä. Siten se tekee Svenssonin mukaan ystävistä omaisia ja sukulaisia, joiden kautta elämä jatkuu osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä ajatus on löydettävissä myös itselleni hyvin tärkeästä Edith Södergranin runosta ”Suuri puutarha” (suom. Uuno Kailas):

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia

ja kaikki me olemme sisaruksia.

Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,

mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? – –

Jos minulla olisi suuri puutarha,

kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.

Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.

Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.

Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,

että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.

Hiljaisesta puutarhastamme

annamme maailmalle uuden elämän.

Äänioikeutettu suru

Kuten alussa referoimani Hesarin juttu kertoo, nykyhautajaiset ovat yhä useammin vainajan itsensä näköisiä. Vielä 1980-luvulla tällaiset hautajaiset olivat kuitenkin poikkeuksia, ja aidsiin kuolleet homo- ja bi-miehet toimivat Svenssonin mukaan etujoukkona hautausperinteiden muuttamisessa. Hänen haastattelemansa hautausurakoitsijat kertoivat saaneensa homoasiakkailtaan monia tavanomaisesta poikkeavia ideoita, joita he olivat sittemmin suositelleet muille asiakkaille.

Hautajaisiaan suunnitelleiden homomiesten luovuus oli osittain pakon sanelemaa: perinteisen hautausrituaalin heteronormatiivisuus, sukukeskeisyys ja ”miehinen” arvokkuus olisivat helposti saaneet hautajaiset näyttämään jonkun vieraan ihmisen viimeiseltä matkalta. 

Perinteiden muuttamiseen vaadittua rohkeutta Svensson selittää myös sillä, että monilla hiv-positiivisilla ja aids-potilailla oli ikään nähden poikkeuksellisen laaja kokemus sairaudesta ja kuolemasta. Hautajaisissa ei siis haluttu enää keskittyä kuolemaan, vaan elämään, iloon ja vaikka hirtehishuumoriin. Yksissäkin Svenssonin analysoimissa hautajaisissa tilaisuuden toimittaja oli vainajan ohjeistamana piruillut hautajaisvieraille ihan vainajan tyyliin.

Kun aidsiin kuoleva homomies suunnitteli hautajaisiaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella, hän nosti keskiöön eletyn elämän, joka pian sammuisi, ja teki hautajaisista itsensä näköiset. Näin hän korosti myös sitä, että elämä todella oli ollut elämisen arvoinen ja että sen loppuminen oli aito menetys, vaikka yhteiskunta kuinka sanoisi: ”Olet itse ansainnut kuolemasi.” Oma elämä oli ollut arvokas, siinä ei ollut mitään hävettävää, ja sen päättymistä, omaa historiaa ja omaa yhteisöä oli oikeus surra.

Kun jälleen yksi vainaja suljettiin mustaan ruumispussiin ja päälle liimattiin tartuntavaarasta kertova tarra, itse suunnitellut hautajaiset jäivät kertomaan elämästä, jossa tarttuvinta oli sittenkin ollut ilo.

Minä sammutin elämän janoa vaan

minä osasin onnea anoa vaan

jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan:

la dolce vita!

(Turkka Mali)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen "Kommentteja kahteen elämään"

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Muistan vuoden 2005 itsenäisyyspäivästä sen, että laulaja Kikka oli juuri kuollut.

Kolme vuotta aikaisemmin olin bailannut ystävieni kanssa Kikan tahtiin Kaisaniemen puiston Pride-juhlassa. Se oli hyvin mieleenpainuva keikka jo siksi, että Kikan kaikki kaksimielisyydet tulkattiin näyttävin elkein viittomakielelle. ”Kiihkeät tuulet”, ”Käyrä nousemaan”, ”Sukkula Venukseen” – ja sama gesturaalis-visuaalisesti.

Muistan myös elävästi, miten ”lämppärinä” toiminut Jorma Uotinen sai täystyrmäyksen kesken yltiödramaattisen chansonin. Eräälle transvestiitille tuli mitta täyteen, hän könysi nurmelta pystyyn ja huusi kuin keltaiseen leninkiin verhoutunut tuomiopäivän pasuuna: ”Pois! Pois! Kikka lavalle!”

Keikan jälkeen Kikka signeerasi pyynnöstäni lippiksen, jonka hän oli jo kertaalleen signeerannut tasan 10 vuotta aikaisemmin kotipuolessa pimeimmällä Pohjanmaalla. 

Jos olisin katolinen, lippikseni olisi nyt reliikki, jota pitäisi varjella restauroivilta nunnilta.

Löysin Kikan ala-asteen luokkaretkellä vuonna 1990. Jollakulla oli mukanaan kopsattu Kikan kasetti, jota pakotimme bussikuskin soittamaan kerta toisensa jälkeen matkalla Ähtärin eläinpuistoon ja takaisin. Paras biisi oli ”Anna rakas raju hetki”, koska siinä laulettiin ”maistelin paukustain, kustain, kustain”.

Sinä syksynä aloitin yläasteen, mikä oli helvettiä. Kestin sen muun muassa siksi, että löysin Osuuskaupasta Kikan kasetin yhdeksällä markalla – sen esikoisen, jossa maisteltiin kustain. Kikasta tuli porttihuumeeni Suomi-iskelmään, jota en ollut kuunnellut sitten varhaislapsuuden tangoinnostuksen. Ensin oli tango, ja sitten oli tangat. Kikalla nimittäin, sen esikoiskasetin takakannessa.

Rakastin sitä kasettia. Se oli paljon nimellisarvoaan suurempi, aivan kuin Kikka itse. Kikan salaisuus oli nimittäin hänen näennäisessä halpuudessaan. Oikeasti Kikassa oli niin monta puolta, että hän oli – ystäväni sanontaa lainatakseni – käytännössä pallo.

Monet homot tiedostavat jo hyvin nuorena, että on olemassa jokin aitona ja oikeana pidetty malli, johon he eivät sovi. Kun oma aito tapa olla tuomitaan epäaidoksi, myös se aitona pidetty malli menettää täysin uskottavuutensa. Syntyy tietoisuus maailmasta, joka on pohjimmiltaan tekemällä tehty ja naurettava. Syntyy ylikorostunut kyky bongata kaikki hieman vinksallaan oleva ja normista poikkeava ja nauttia siitä, koska se uhmaa aitousvaatimusta. Syntyy kyky löytää mitä pinnallisimmista asioista suuria syvyyksiä, koska on tottunut siihen, että pinta on pintaa vain niille, joiden ei koskaan ole tarvinnut sukeltaa henkensä edestä. Syntyy nauru, koska maailma on epäaidoksi tuomitun yksilön silmissä läpeensä kaksimielinen, ihan kuin Kikan sanoituksetkin.

Kikka oli homokulttuuriin usein yhdistettävän camp-käsitteen henkilöitymä: kriitikoiden mielestä mauton, kummallinen, yliampuva ja räikeä – sanalla sanoen epäaito ja myös vääränlainen nainen, popin prostituoitu. Olemalla tahallisen yliampuva Kikka tuli kuitenkin sanoneeksi suuremman totuuden siitä, miten epäaito koko aitousvaatimus on niiden silmissä, jotka eivät vaatimusta täytä. Olemalla halpa Kikka teki itsestään monille hyvin kallisarvoisen.

Oman vääränlaisuutensa kipeästi tiedostaneen yläastepojan silmissä Kikka oli suuri kapinallinen, sielunsisko. ”Minua kiusataan koulussa”, uskouduin Kikalle ihailijakirjeessä. Sain paluupostissa kopiokoneella myllytetyn vakiokirjeen, jossa Kikka vastaili ”kysymyksiisi”, joita en ollut edes esittänyt. Jopa Kikan kirje väisteli aitouden vaatimusta. Olin myyty. Liityin tietysti viivana uuteen Kikka Fan Clubiin.

Taistelutoveruutemme kesti vuosia, ja rintamamuistot ovat rakkaita. Kikka oli ensimmäinen artisti, jota menin katsomaan yksin keikalle. Olin varma, että saisin turpaan. Sainkin audienssin takahuoneessa ja nimmarin siihen lippikseen. Meistä on kuvakin, jossa Kikka on kuin maitolavan Marilyn ja minulla on rillit huurussa kuin missin kanssa vahingossa treffeille päässeellä juntilla.

Sitten minä tulin kaapista ja aloin elää seksuaalisuuttani muutenkin kuin vain Kikan laulujen kautta. Parhaiden naisystävieni mielestä Kikka oli hirvittävän nolo, ja minuakin alkoi nolottaa. Kikka jäi taakse kuin pitkospuut, joita pitkin olin astellut pois puutteesta.

Löysimme toisemme uudelleen vasta, kun aloin seurustella 1990-luvun lopussa. Mieheni fanitti Kikkaa lupia kyselemättä, ja omista vanhoista vapautuslauluistani tuli nyt yhteisiä laulujamme, yhteisömme lauluja.

Kikka tiesi, miten homoja hellitään. Esiintyessään DTM:ssä joskus 2000-luvun alkupuolella hän avasi keikkansa ”Tartu tiukasti hanuriin” -hitillä (1993) ja tiedusteli miesvoittoiselta yleisöltä: ”Onko täällä yhtään hanuristeja?” 

Olihan meitä, ja samastumalla Kikan kappaleiden naiskertojaan pääsimme mielessämme kieriskelemään kaiken maailman mahtimestarien, gladiaattorien ja tee se itse -miesten kanssa. Fantasiamme oli joka tapauksessa yhteinen, kuten ”Zoomaile mua” -biisissä (1992): ”Sä laitat taustan meille valkean / sun järjestelmääsi mä halkean.”

”Enkä suostu häpeemään / kun oikeeks tajuun tään”, Kikka lauloi kakkossinglellään, mikä tuo mieleen homovapautusliikkeen iskulauseet. Häpeämättömyys oli tietysti vale, koska kyllähän Kirsi Sirén myös häpesi taiteilijapersoonansa Kikan seksuaalisuutta ja koki siitä ainaista ristiriitaa. Ei ehkä niinkään aluksi, mutta myöhemmin kyllä. Välillä korsetti peittyi jakkupukuun.

Kenties Kikka-hahmon koettu epäaitous puhutteli homoja myös siksi, että me näimme Kikan takaa aina myös sen Kirsin, johon sattui. Kirsi oli kaapissa nimeltä Kikka, ja kaapeista me homot tiesimme aivan kaiken. Kikka edusti meille rajoja uhmaavaa seksuaalisuutta ja siihen kiinteästi liittyvää häpeän kokemusta, joka hiertää monen sielua niin kuin Lauri Viidan runossa hiekanjyvä helmisimppua, kunnes siitä syntyy korvakoru. Ehkä drag queenille.

Kaikkia tuska ei jalosta. Kikka kuoli vain 41-vuotiaana 3. joulukuuta 2005.

Suomi-neito menetti sodassa käsivartensa, mutta Kikan myötä homo-Suomi-neito menetti äänensä. Se ei ollut kokemuksen tumma ääni niin kuin Paulalla eikä sinivalkoinen kuten Katrilla. Se oli vaaleanpunainen – kuin hattara tai se natsien kolmio.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Sokeaa rakkautta – hieno nuortenelokuva ”The way he looks”

”Mitä silloin tapahtuukaan / ensisuudelma kun ohi on?” Tähän iskelmästä poimittuun elämänfilosofiseen kysymykseen pureutuu brasilialainen nuortenelokuva The way he looks (Hoje eu quero voltar sozinho, 2014), joka palkittiin parhaana queer-elokuvana Berliinin viimevuotisilla elokuvajuhlilla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiron hieno pieni elokuva kuvaa sokean päähenkilönsä kautta sitä aikaa nuoren elämässä, jolloin suuret tunteet saavat silmät avautumaan. 

Leonardo on sokea lukiolainen, joka on täysin kypsä ylihuolehtiviin vanhempiinsa – kotoa pitäisi päästä vaikka vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Lohtua tuo paras kaveri Giovana, jonka kanssa Leonardolla on tiivis ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosuhde. Kaveruus joutuu kuitenkin koetukselle, kun parivaljakko täydentyy luokan uudella pojalla Gabrielilla.

Pojat alkavat tehdä yhä enemmän juttuja keskenään, ja Giovana tuntee itsensä hylätyksi myös romanttisesti - hänellä kun on orastavia tunteita Gabrielia kohtaan. Mutta niin on myös Leonardolla. Tilannetta ei helpota se, että Gabriel menee ja pussaa Leonardoa äkkipäätä kotibileiden jälkimainingeissa. Ensisuudelma tuli ja meni, mutta mitä sitten?

The way he looks on siitä virkistävä elokuva, että homous ei ole siinä se suurin juttu, kuten ei myöskään sokeus. Molemmat saavat toki osakseen pilkkaa luokan suurisuilta, mutta Leonardolle itselleen ne ovat syntymälahjoja. Voisi jopa sanoa, että sokeus ja homous ovat pikkujuttuja sen epävarmuuden rinnalla, pitääkö tuo toinen minusta ja kelpaanko hänelle ihmisenä.

Sokeuden kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiro kohdistaa kuitenkin huomiota miestenvälisen läheisyyden tabuihin: miehet voivat kävellä julkisesti käsikynkkää enintään silloin, kun toinen on sokea, mutta aurinkovoiteen levittäminen toisen iholle on jo kulttuurisesti liian latautunutta. Meistä jokainen tarvitsee silti kosketusta ja on yhtä oikeutettu siihen kuin sokea saattajaan, tuntuu Ribeiro viestittävän.

Leonardon ja Gabrielin välisen suhteen kehittyminen on kuvattu todella kauniisti ja hienovireisesti. Kun toista ei voi nähdä, jokainen kosketus ja muu aistimus korostuu. Esimerkiksi kohtaus, jossa Leonardo nuuhkii Gabrielin unohtamaa hupparia, on eroottisin, minkä olen nähnyt miesmuistiin. Muutenkin elokuvan luontevien nuorten näyttelijöiden välillä on hieno jännite, joka kantaa loppuun asti. Katsoja ei voi kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta.

Vaikka kullatut muistot toisin väittävät, ensirakkaus on harvoin mikään öljymaalaus. Pikemmin se on rujo graffiti, jonka ääriviivat hahmottuvat betonista vielä vuosien ja lukemattomien pesujenkin jälkeen. The way he looks on tässä mielessä harvinaisuus: ei mikä tahansa töhry, vaan pieni taideteos, joka antaa toivoa taannehtivasti.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
Homoelokuvan arkirealismia: Weekend
Homolyhytelokuvia maailmalta: Boys on film

Muualla verkossa:
The way he looks Peccadillo Picturesin sivustossa

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Kuva: Warner Music.

”Homo? Hetero? En kommentoi!” Antti Tuiskun uuden En kommentoi -levyn (2015) nimikappale vain sinetöi sen, minkä jo ennestään tiesimme: Tuisku ei halua puhua omasta seksuaalisuudestaan julkisuudessa. Tuotannossaan hän on kuitenkin käsitellyt viime vuosina yhä enemmän erilaisuutta, kuten normista poikkeavaa miehisyyttä ja rakkautta.

Tässä jutussa tarkastelen Tuiskun sanoituksia ja niiden kehitystä siitä näkökulmasta, millaista tarttumapintaa ne tarjoavat sateenkaarevalle kuulijakunnalle.

”Tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu”

Kahdella ensimmäisellä levyllään – Ensimmäinen (2004) ja Antti Tuisku (2005) – Tuisku teki vielä sitä, mitä häneltä teini-idolina odotettiinkin: lauloi suoraan tytöille. Esimerkkinä tästä on esikoislevyn Vaarallinen-kappale (sanat Patric Sarin ja Ronja), joka kuvaa esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta hyvinkin lihallisesti.

Tanssi mun tahtiin koska osaat sen

noi sun liikkees vakuuttaa

ja mä teen susta niin hikisen

kun laulan, en aio perääntyy

Laulun kertoja on poiminut yleisöstä yhden ”villin tytön”, josta hän aikoo tehdä ”niin hikisen” ja jonka kesyttämistä hän aikoo yrittää. Sitten ”työstetään lannetta” ja todetaan, että yöstä tulisi pitkä – tämä bändärin kehtolaulu ei todellakaan jätä paljon arvailujen varaan.

Kakkoslevyn Jätä rauhaan -kappale (sanat Ronja) on muuten kuin suoraa jatkoa edelliselle, mutta sävy on tyystin toinen.

Mä oisin paennut
jos oisin tajunnut
tyttö sekaisin oot

Nyt laulun kertoja sättii ”sekaisin olevaa tyttöä” tuppautumisesta, tarrautumisesta ja huomion kerjäämisestä. ”Aluksi mysteerinen / nyt oot vain hysteerinen”, kertoja puuskahtaa ja kuittaa: ”Jaoimme vain yhden yön / sen voisit jo unohtaa / ei tule enää toistumaan.”

Nämä säkeet olivat sikäli enteelliset, että Tuiskun tuotannossa ei tämän jälkeen lauleta heteronormista käsin, vaan rakkaudesta tai intohimosta kertovat laulut ovat täysin sukupuolettomia. Poikkeuksena on Aikaa-kokoelmalevyllä (2007) kuultava Kesäkumibiisi Hyppää kyytiin (sanat Ronja ja Mariska), jossa mainitaan tyttöjen rinnalla myös pojat halun kohteina.

Kaupunki ku kaupunki kesällä uneton
tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu
näät sata tyyppii päiväs joihin voisit ihastuu

Laulussa päädytään myös silmää iskemään Lost & Foundiin, tuohon muinaiseen ”heteroystävälliseen homoravintolaan”. Vink, vink!

”Mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä”

Aikaa-kokoelmalevyn jälkeiselle Tuiskun tuotannolle on ominaista paitsi heteronormista etääntyminen myös oman erilaisuuden hahmottaminen suhteessa vakiintumista ja perheellistymistä koskeviin odotuksiin.

Hengitän-albumilla (2009) kuultavassa ja Tuiskun itsensä sanoittamassa Mun elämää -kappaleessa on vielä hieman anteeksipyytävä sävy, kun kertoja vertaa elämäänsä koulutoverien elämään.

Muilla tuntuu olevan jo kaikki valmiina
tutkinnot ja perheet, farkkuauto parkissa
mut mä vielä etsin omaa paikkaa

Samalla hän tuskailee lähipiirin parisuhdeutelujen kanssa ja murehtii myös vanhempiensa odotuksia, jotka liittyvät vakiintumiseen ja aikuistumiseen.

Sukulaisten kahvipöydässä taas kysellään
kuuluuko meidän iltatähden sydän kellekään – –
mä näen huolen vanhempien kasvoilta
ne toivoo, että seisoisin omilla jaloilla

Toisten valinnat eivät tunnu omilta, mutta omakaan suunta ei ole vielä kunnolla hahmottunut. Itseään psyykatakseen kertoja kuitenkin toistelee: ”Tää on mun elämää / päivääkään en vaihtais toiseen – – ja paljon on edessä.”



Samaa aihepiiriä luotaa Kaunis kaaos -levyn (2010) kappale Mustavalkoinen, jonka Tuisku on sanoittanut yhdessä Paula Vesalan kanssa.

Laulusta välittyy jälleen sisäinen ristiriita sen suhteen, millainen kertoja kokee olevansa ja millaisiksi hän kokee vanhempiensa odotukset. Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen elämä ei tunnu omalta, mutta ruodusta poikkeaminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että on vanhempien silmissä ”toivoton tapaus”.

Teistä tein taas virheen – –
kuinka meillä voikaan olla kieli yhteinen
vielä en oo saanut mitään mitä teillä on
sisko onnistuu ja mä oon se toivoton
mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä
koti, perhe, työ ja ikuisuus yhdessä

Laulun loppu on kertojan pohdintaa siitä, miksi hän ei ole kyennyt vastaamaan sisäistämiinsä odotuksiin. Hän toteaa, että maailma ei ole enää ”niin mustavalkoinen kuin ennen” – kenties sellainen kuin se ennen oli pienillä paikkakunnilla, joilta ihmisen ei odotettukaan lähtevän. Jos vain töitä oli, kotipaikalle jäätiin, perustettiin perhe ja rakennettiin talo.

Varsinkin monille hlbti-ihmisille lähtö on kuitenkin ollut ainoa todellinen vaihtoehto, koska pienen yhteisön kontrolli ja oma poikkeavuus ovat usein kestämätön yhdistelmä. Lähtö ei kuitenkaan pelasta ristiriidoilta, joita syntyy omien elämänvalintojen erilaisuudesta suhteessa oman perheen elämään ja arvomaailmaan – varsinkaan, jos suhde perheeseen on lämmin: ”Pettymyksen pitkä hiljaisuus, hiljaisuus / en tehnyt kuin multa ootetiin ja toivottiin”, tilittää Mustavalkoinen-laulun kertoja.

”Tahdoit naisen tai miehen, ehkä sen oikean”

Sisäistettyjen odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa kuvaa samaisen Kaunis kaaos -levyn Et ole sellainen (sanat Antti Tuisku ja L. Sundström). Tulkitsen kappaleen kertojan sisäiseksi puheeksi, jossa hän haastaa omat aiemmat odotuksensa sekä laajemmin yhteisön ja yhteiskunnan odotukset siitä, miten pitäisi elää.

Tahdoit veneen tai laivan ja sille sataman
naisen tai miehen, ehkä sen oikean
halusit puvun ja solmion ja hääpäivän
onnen niin soikeen, ikuisesti kestävän

Kertoja on tehnyt pesäeron aiempiin haaveisiinsa, johon liittyi nainen tai mies, häät ja ikuinen onni. Tilalle on tullut rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. On tärkeintä surra, jos surettaa, ja mennä, jos menottaa vailla suoritus- ja saavutuspainetta: ”Voisit häilyä ja häipyä vieraaseen yöhön / etkä kärsiä ja riutua raskaaseen työhön.”

Muiden odotukset ahdistavat yhä, mutta nyt kertoja haluaisi surkuttelun sijasta huutaa koko maailmalle olevansa erilainen, epävakaa ja epätäydellinen.

Haluaisit huutaa mäen päältä
näät kaikki odotukset sieltä
muut on vakaita ja valmiita
kauniit kodit täynnä lapsia
et ole sellainen

Kertoja vakuuttaa, että ”näinkin voi elää elämäänsä” ja että hän on kokonainen myös ilman tutkintoa, puolisoa ja lapsia. Jos muut pyrkivät lokeroimaan hänet ja työntämään hänet ”lyhyyttä kasvamaan”, hän potkii takaisin.

Lopulta kertoja purkaa turhautumisensa ja todella ”huutaa mäen päältä”: ”Oon täysi vaikken valmis vielä.” Uhma kätkee kuitenkin haavoittuvuuden: kertoja ajattelee kaikkien muiden olevan valmiimpia ihmisinä ja elävän perheidylliä, jollaista hänelle ei ole tarjolla ja jota hän ei muutenkaan (tai juuri siksi) tunne omakseen.

Laulun teemat – sinkkuus ja lapsettomuus – eivät toki ole hlbti-elämän ominaispiirteitä, mutta moni meikäläinen varmasti tunnustaa itsensä laulun uhmasta ja ”tunkkinne pitäkää” -tunnelmasta. Moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei edes uskalla haaveilla vaikkapa lapsista, mikä saattaa näkyä käänteisenä reaktiona: ei voisi vähempää kiinnostaa lasten saaminen. 

Samoin saatetaan uhmata heteroydinperhettä, koska änkyrät ovat käyttäneet sitä lyömäaseena ja ainoana oikeana perhemallina. Tietysti on myös niitä, jotka aidosti eivät halua sitä ”kaunista kotia täynnä lapsia”.

Et ole sellainen -laulu on uhmakkaampi kuin Mun elämää tai Mustavalkoinen, mutta sen kertoja tuntuu yhä vain kysyvän: jos en ole sellainen, millainen sitten olen? Mitä on olla minä?

”Oon rajalla, oon valmiina”

Toisenlainen tie (2013) on sateenkaarinäkökulmasta Tuiskun tuotannon merkittävin levy, koska se jo nimeään myöten summaa niin monen hlbti-ihmisen elämäntarinan ja koska sen kappaleissa pohditaan mm. rakkauden oikeutusta ja miehuuden olemusta. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Toni Wirtasen sanoittama puhutteleva laulu Mies.

Oon nähnyt syntymää ja kuolemaa
ja aavistan mitä vastuu tarkoittaa
riittääkö se kuitenkaan,
että mieheksi kutsutaan
mitä muuta siihen vielä tarvitaan?

Laulun kertoja myöntää tuntevansa yleisen miehisyysmuotin (”mä tunnen muotin, joka annettiin”), mutta asemoi itsensä sen ulkopuolelle – jälleen aihe, johon esimerkiksi homo-, bi- ja transmiesten on helppo samastua.

Samoin kuin edellisistä kappaleista, myös Miehestä välittyy ulkopuolisuus, irrallisuus sekä epävarmuus oman tien oikeutuksesta. Omat jalat vievät harhaan, eikä elämällä ylipäätään tunnu olevan kiintopistettä, vakiinnuttavia juuria.

Mun jalat liikkuu ja ne kuljettaa
senhän ne aina osaa parhaiten
mut mihin ne mua vie
kun valot harhaan johdattaa
miten ihminen voi juuret kasvattaa?

Kappaleen kertosäe on mielenkiintoinen, koska se esittää laulun ”sinälle” (yhteiskunnalle?) toistuvasti suoran kysymyksen: ”Hei kerro, kuinka ollaan mies? Kuinka se oikein ansaitaan?” Kysymyksessä on haastava sävy – ikään kuin kertoja kivahtaisi jonkun kritisoitua hänen epämiehekkyyttään tai naisellisuuttaan. Jos kerran tiedät paremmin, kerro sitten sinä!, tuntuu kertoja sanovan.

Kertosäkeen loppu ”jos löydän sinne jostain tien / sittenkö musta kasvaa mies?” on suorastaan ironinen: sittenkö ehkä kelpaan, kun muutan ensin aivan kaiken itsessäni?

Viimeisessä säkeistössä kertoja on elämässään tienhaarassa: ”Oon rajalla, oon valmiina / mun käsissä on avaimet ja valinnat.” Hän tiedostaa, että valintojen ja keinojen on oltava omia, mutta samalla hän vetoaa: ”Mua opasta.”

Tästä on ironia kaukana, ja jäljellä on vilpitön pyyntö – sellainen, jonka voisi esittää parisuhteessa, johon on kantanut kaikki omat kipunsa ja jossa on ihmisenä paljaimmillaan ilman sitä ainaista suojaavaa uhmaa ja halua taistella tai paeta. Kenties yhteisyydestä löytyy varmuus, jonka turvin voi kasvaa rohkeasti siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltaan on: ”Mä teen sen tien, se on mun tie / on, on, se on mun tie!”

”Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy”

Toisenlainen tie -levyllä kuultavan Pysy lähellä mua -kappaleen (sanat Saara Törmä ja Antti Tuisku) kertoja on kuin muuttunut mies. Anteeksipyytely ja puolustelu ovat jääneet, ja jäljellä on varmuus omasta tiestä, jota kertoja ei kuitenkaan enää taivalla yksin. Elämään on tullut rakkaus, jonka jotkut tuomitsevat synniksi. Tuomitkoot, sanoo kertoja – taistellaan sitten yhdessä.

Pysy lähellä mua
jos luojamme meidät kieltää
jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää
pysy lähellä mua
me rakkautta suojellaan
sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Laulun loppupuoli on täynnä latautunutta uskonnollista käsitteistöä: taivaaseen tai kadotukseen päätyminen, luojan kohtaaminen, liekkeihin ja villipetojen kynsiin joutuminen. Aiempien laulujen kertojaa ahdistivat vanhempien ja yhteiskunnan odotukset, mutta nyt hänen ”sydäntään ei taivuteta pelkäämään” enää mitään – ei edes sitä kuuluisaa viimeistä tuomiota. Rakkaus on kaiken taistelun arvoinen.

Luojamme

jos nyt kohdata saan
siitä kiitän vaan
kuinka mä rakastin
nyt jos me joudutaan liekkeihin – –



Sama vankkumaton varmuus välittyy Toisenlainen tie -levyn hittibiisistä Rakkaus on (sanat Saara Törmä ja Aku Rannila). Laulun kertoja kyllä tiedostaa maailman odotukset – varsinkin parinvalintaan liittyvät – mutta ei enää välitä niistä. Järjestys on sekoittamista varten, ja rakkaus on rajoittamaton, ”vaikka miten se tuomitaan”.

Hiljainen ja näkymätön laki se on
kuka sua saa tulla lähelle
ja koskettaa
tänä yönä lokeroita sekoitetaan
rakkaus on rajaton
päästä sinun suojakuori hajoamaan
ole vapaa
ole vapaa

Laulun loppupuoli voidaan tulkita rohkaisuksi kaikille muillekin rakastavaisille, jotka synnintekijöiksi leimataan. Huomio kääntyy näin pois omasta nava(naluse)sta, ja kiirastulensa pohjalta kertoja tietää, että pelko ja epävarmuus antavat kyllä periksi. Tästäkin kappaleesta olisi saanut melkoisen Pride-tunnarin!

Kävi miten kävi
sinä tiedät jo sen
kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy
sinulla on lupa olla onnellinen
sydämesi on vielä joku päivä peloton – –
päivä päivältä
helpompaa
rakkaus on

”Peto on irti”

Antti Tuiskun uuden En kommentoi -laulun kertoja listaa lukemattomia asioita, joita hän ei kommentoi – aina Hemohesistä homosteluun. Ja samapa tuo. Tuiskun tuotantoa kuunnellessa on nimittäin selvää, että hän on kommentoinut seksuaalistakin erilaisuutta ja poikkeavaa miehisyyttä jo monella tavalla. Monet näistä kappaleista ovat vieläpä hänen itsensä sanoittamia ja tuntuvat ilmeisen omaelämäkerrallisilta.

Ovatko ne siis todisteita siitä, että Tuisku on homo? Eivät välttämättä, mutta ilmeisen queer hän joka tapauksessa on karttaessaan visusti sekä hetero- että homoleimaa. Tuisku laulaa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta siten, että niitä ei voida tarkkaan määritellä. Siten myös hlbti-yhteisö voi löytää useista hänen kappaleistaan tarttumapintaa ja samastumiskohteita, vaikka ei itse musiikista välittäisikään. Tämä välittyy myös tuoreesta keikka-arviosta, joka on luettavissa Tämän kylän homopojan blogissa. 

Tuiskun Kaunis kaaos ja Toisenlainen tie ovat mielestäni suomalaisen pop-iskelmän ”pervoimpia” levyjä Jari Sillanpään Rakkaudella merkitty mies -albumin (2014) ohella. Ne kestävät vaikka isältä pojalle – jos siis sattuu haluamaan sen kauniin kodin täynnä lapsia. Mutta kyllä kummipoika tai -tyttökin osaa varmasti arvostaa sitä, kun setä ”laittaa Haddawayn soimaan”.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa