”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Kuva: Warner Music.

”Homo? Hetero? En kommentoi!” Antti Tuiskun uuden En kommentoi -levyn (2015) nimikappale vain sinetöi sen, minkä jo ennestään tiesimme: Tuisku ei halua puhua omasta seksuaalisuudestaan julkisuudessa. Tuotannossaan hän on kuitenkin käsitellyt viime vuosina yhä enemmän erilaisuutta, kuten normista poikkeavaa miehisyyttä ja rakkautta.

Tässä jutussa tarkastelen Tuiskun sanoituksia ja niiden kehitystä siitä näkökulmasta, millaista tarttumapintaa ne tarjoavat sateenkaarevalle kuulijakunnalle.

”Tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu”

Kahdella ensimmäisellä levyllään – Ensimmäinen (2004) ja Antti Tuisku (2005) – Tuisku teki vielä sitä, mitä häneltä teini-idolina odotettiinkin: lauloi suoraan tytöille. Esimerkkinä tästä on esikoislevyn Vaarallinen-kappale (sanat Patric Sarin ja Ronja), joka kuvaa esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta hyvinkin lihallisesti.

Tanssi mun tahtiin koska osaat sen

noi sun liikkees vakuuttaa

ja mä teen susta niin hikisen

kun laulan, en aio perääntyy

Laulun kertoja on poiminut yleisöstä yhden ”villin tytön”, josta hän aikoo tehdä ”niin hikisen” ja jonka kesyttämistä hän aikoo yrittää. Sitten ”työstetään lannetta” ja todetaan, että yöstä tulisi pitkä – tämä bändärin kehtolaulu ei todellakaan jätä paljon arvailujen varaan.

Kakkoslevyn Jätä rauhaan -kappale (sanat Ronja) on muuten kuin suoraa jatkoa edelliselle, mutta sävy on tyystin toinen.

Mä oisin paennut
jos oisin tajunnut
tyttö sekaisin oot

Nyt laulun kertoja sättii ”sekaisin olevaa tyttöä” tuppautumisesta, tarrautumisesta ja huomion kerjäämisestä. ”Aluksi mysteerinen / nyt oot vain hysteerinen”, kertoja puuskahtaa ja kuittaa: ”Jaoimme vain yhden yön / sen voisit jo unohtaa / ei tule enää toistumaan.”

Nämä säkeet olivat sikäli enteelliset, että Tuiskun tuotannossa ei tämän jälkeen lauleta heteronormista käsin, vaan rakkaudesta tai intohimosta kertovat laulut ovat täysin sukupuolettomia. Poikkeuksena on Aikaa-kokoelmalevyllä (2007) kuultava Kesäkumibiisi Hyppää kyytiin (sanat Ronja ja Mariska), jossa mainitaan tyttöjen rinnalla myös pojat halun kohteina.

Kaupunki ku kaupunki kesällä uneton
tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu
näät sata tyyppii päiväs joihin voisit ihastuu

Laulussa päädytään myös silmää iskemään Lost & Foundiin, tuohon muinaiseen ”heteroystävälliseen homoravintolaan”. Vink, vink!

”Mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä”

Aikaa-kokoelmalevyn jälkeiselle Tuiskun tuotannolle on ominaista paitsi heteronormista etääntyminen myös oman erilaisuuden hahmottaminen suhteessa vakiintumista ja perheellistymistä koskeviin odotuksiin.

Hengitän-albumilla (2009) kuultavassa ja Tuiskun itsensä sanoittamassa Mun elämää -kappaleessa on vielä hieman anteeksipyytävä sävy, kun kertoja vertaa elämäänsä koulutoverien elämään.

Muilla tuntuu olevan jo kaikki valmiina
tutkinnot ja perheet, farkkuauto parkissa
mut mä vielä etsin omaa paikkaa

Samalla hän tuskailee lähipiirin parisuhdeutelujen kanssa ja murehtii myös vanhempiensa odotuksia, jotka liittyvät vakiintumiseen ja aikuistumiseen.

Sukulaisten kahvipöydässä taas kysellään
kuuluuko meidän iltatähden sydän kellekään – –
mä näen huolen vanhempien kasvoilta
ne toivoo, että seisoisin omilla jaloilla

Toisten valinnat eivät tunnu omilta, mutta omakaan suunta ei ole vielä kunnolla hahmottunut. Itseään psyykatakseen kertoja kuitenkin toistelee: ”Tää on mun elämää / päivääkään en vaihtais toiseen – – ja paljon on edessä.”



Samaa aihepiiriä luotaa Kaunis kaaos -levyn (2010) kappale Mustavalkoinen, jonka Tuisku on sanoittanut yhdessä Paula Vesalan kanssa.

Laulusta välittyy jälleen sisäinen ristiriita sen suhteen, millainen kertoja kokee olevansa ja millaisiksi hän kokee vanhempiensa odotukset. Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen elämä ei tunnu omalta, mutta ruodusta poikkeaminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että on vanhempien silmissä ”toivoton tapaus”.

Teistä tein taas virheen – –
kuinka meillä voikaan olla kieli yhteinen
vielä en oo saanut mitään mitä teillä on
sisko onnistuu ja mä oon se toivoton
mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä
koti, perhe, työ ja ikuisuus yhdessä

Laulun loppu on kertojan pohdintaa siitä, miksi hän ei ole kyennyt vastaamaan sisäistämiinsä odotuksiin. Hän toteaa, että maailma ei ole enää ”niin mustavalkoinen kuin ennen” – kenties sellainen kuin se ennen oli pienillä paikkakunnilla, joilta ihmisen ei odotettukaan lähtevän. Jos vain töitä oli, kotipaikalle jäätiin, perustettiin perhe ja rakennettiin talo.

Varsinkin monille hlbti-ihmisille lähtö on kuitenkin ollut ainoa todellinen vaihtoehto, koska pienen yhteisön kontrolli ja oma poikkeavuus ovat usein kestämätön yhdistelmä. Lähtö ei kuitenkaan pelasta ristiriidoilta, joita syntyy omien elämänvalintojen erilaisuudesta suhteessa oman perheen elämään ja arvomaailmaan – varsinkaan, jos suhde perheeseen on lämmin: ”Pettymyksen pitkä hiljaisuus, hiljaisuus / en tehnyt kuin multa ootetiin ja toivottiin”, tilittää Mustavalkoinen-laulun kertoja.

”Tahdoit naisen tai miehen, ehkä sen oikean”

Sisäistettyjen odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa kuvaa samaisen Kaunis kaaos -levyn Et ole sellainen (sanat Antti Tuisku ja L. Sundström). Tulkitsen kappaleen kertojan sisäiseksi puheeksi, jossa hän haastaa omat aiemmat odotuksensa sekä laajemmin yhteisön ja yhteiskunnan odotukset siitä, miten pitäisi elää.

Tahdoit veneen tai laivan ja sille sataman
naisen tai miehen, ehkä sen oikean
halusit puvun ja solmion ja hääpäivän
onnen niin soikeen, ikuisesti kestävän

Kertoja on tehnyt pesäeron aiempiin haaveisiinsa, johon liittyi nainen tai mies, häät ja ikuinen onni. Tilalle on tullut rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. On tärkeintä surra, jos surettaa, ja mennä, jos menottaa vailla suoritus- ja saavutuspainetta: ”Voisit häilyä ja häipyä vieraaseen yöhön / etkä kärsiä ja riutua raskaaseen työhön.”

Muiden odotukset ahdistavat yhä, mutta nyt kertoja haluaisi surkuttelun sijasta huutaa koko maailmalle olevansa erilainen, epävakaa ja epätäydellinen.

Haluaisit huutaa mäen päältä
näät kaikki odotukset sieltä
muut on vakaita ja valmiita
kauniit kodit täynnä lapsia
et ole sellainen

Kertoja vakuuttaa, että ”näinkin voi elää elämäänsä” ja että hän on kokonainen myös ilman tutkintoa, puolisoa ja lapsia. Jos muut pyrkivät lokeroimaan hänet ja työntämään hänet ”lyhyyttä kasvamaan”, hän potkii takaisin.

Lopulta kertoja purkaa turhautumisensa ja todella ”huutaa mäen päältä”: ”Oon täysi vaikken valmis vielä.” Uhma kätkee kuitenkin haavoittuvuuden: kertoja ajattelee kaikkien muiden olevan valmiimpia ihmisinä ja elävän perheidylliä, jollaista hänelle ei ole tarjolla ja jota hän ei muutenkaan (tai juuri siksi) tunne omakseen.

Laulun teemat – sinkkuus ja lapsettomuus – eivät toki ole hlbti-elämän ominaispiirteitä, mutta moni meikäläinen varmasti tunnustaa itsensä laulun uhmasta ja ”tunkkinne pitäkää” -tunnelmasta. Moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei edes uskalla haaveilla vaikkapa lapsista, mikä saattaa näkyä käänteisenä reaktiona: ei voisi vähempää kiinnostaa lasten saaminen. 

Samoin saatetaan uhmata heteroydinperhettä, koska änkyrät ovat käyttäneet sitä lyömäaseena ja ainoana oikeana perhemallina. Tietysti on myös niitä, jotka aidosti eivät halua sitä ”kaunista kotia täynnä lapsia”.

Et ole sellainen -laulu on uhmakkaampi kuin Mun elämää tai Mustavalkoinen, mutta sen kertoja tuntuu yhä vain kysyvän: jos en ole sellainen, millainen sitten olen? Mitä on olla minä?

”Oon rajalla, oon valmiina”

Toisenlainen tie (2013) on sateenkaarinäkökulmasta Tuiskun tuotannon merkittävin levy, koska se jo nimeään myöten summaa niin monen hlbti-ihmisen elämäntarinan ja koska sen kappaleissa pohditaan mm. rakkauden oikeutusta ja miehuuden olemusta. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Toni Wirtasen sanoittama puhutteleva laulu Mies.

Oon nähnyt syntymää ja kuolemaa
ja aavistan mitä vastuu tarkoittaa
riittääkö se kuitenkaan,
että mieheksi kutsutaan
mitä muuta siihen vielä tarvitaan?

Laulun kertoja myöntää tuntevansa yleisen miehisyysmuotin (”mä tunnen muotin, joka annettiin”), mutta asemoi itsensä sen ulkopuolelle – jälleen aihe, johon esimerkiksi homo-, bi- ja transmiesten on helppo samastua.

Samoin kuin edellisistä kappaleista, myös Miehestä välittyy ulkopuolisuus, irrallisuus sekä epävarmuus oman tien oikeutuksesta. Omat jalat vievät harhaan, eikä elämällä ylipäätään tunnu olevan kiintopistettä, vakiinnuttavia juuria.

Mun jalat liikkuu ja ne kuljettaa
senhän ne aina osaa parhaiten
mut mihin ne mua vie
kun valot harhaan johdattaa
miten ihminen voi juuret kasvattaa?

Kappaleen kertosäe on mielenkiintoinen, koska se esittää laulun ”sinälle” (yhteiskunnalle?) toistuvasti suoran kysymyksen: ”Hei kerro, kuinka ollaan mies? Kuinka se oikein ansaitaan?” Kysymyksessä on haastava sävy – ikään kuin kertoja kivahtaisi jonkun kritisoitua hänen epämiehekkyyttään tai naisellisuuttaan. Jos kerran tiedät paremmin, kerro sitten sinä!, tuntuu kertoja sanovan.

Kertosäkeen loppu ”jos löydän sinne jostain tien / sittenkö musta kasvaa mies?” on suorastaan ironinen: sittenkö ehkä kelpaan, kun muutan ensin aivan kaiken itsessäni?

Viimeisessä säkeistössä kertoja on elämässään tienhaarassa: ”Oon rajalla, oon valmiina / mun käsissä on avaimet ja valinnat.” Hän tiedostaa, että valintojen ja keinojen on oltava omia, mutta samalla hän vetoaa: ”Mua opasta.”

Tästä on ironia kaukana, ja jäljellä on vilpitön pyyntö – sellainen, jonka voisi esittää parisuhteessa, johon on kantanut kaikki omat kipunsa ja jossa on ihmisenä paljaimmillaan ilman sitä ainaista suojaavaa uhmaa ja halua taistella tai paeta. Kenties yhteisyydestä löytyy varmuus, jonka turvin voi kasvaa rohkeasti siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltaan on: ”Mä teen sen tien, se on mun tie / on, on, se on mun tie!”

”Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy”

Toisenlainen tie -levyllä kuultavan Pysy lähellä mua -kappaleen (sanat Saara Törmä ja Antti Tuisku) kertoja on kuin muuttunut mies. Anteeksipyytely ja puolustelu ovat jääneet, ja jäljellä on varmuus omasta tiestä, jota kertoja ei kuitenkaan enää taivalla yksin. Elämään on tullut rakkaus, jonka jotkut tuomitsevat synniksi. Tuomitkoot, sanoo kertoja – taistellaan sitten yhdessä.

Pysy lähellä mua
jos luojamme meidät kieltää
jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää
pysy lähellä mua
me rakkautta suojellaan
sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Laulun loppupuoli on täynnä latautunutta uskonnollista käsitteistöä: taivaaseen tai kadotukseen päätyminen, luojan kohtaaminen, liekkeihin ja villipetojen kynsiin joutuminen. Aiempien laulujen kertojaa ahdistivat vanhempien ja yhteiskunnan odotukset, mutta nyt hänen ”sydäntään ei taivuteta pelkäämään” enää mitään – ei edes sitä kuuluisaa viimeistä tuomiota. Rakkaus on kaiken taistelun arvoinen.

Luojamme

jos nyt kohdata saan
siitä kiitän vaan
kuinka mä rakastin
nyt jos me joudutaan liekkeihin – –



Sama vankkumaton varmuus välittyy Toisenlainen tie -levyn hittibiisistä Rakkaus on (sanat Saara Törmä ja Aku Rannila). Laulun kertoja kyllä tiedostaa maailman odotukset – varsinkin parinvalintaan liittyvät – mutta ei enää välitä niistä. Järjestys on sekoittamista varten, ja rakkaus on rajoittamaton, ”vaikka miten se tuomitaan”.

Hiljainen ja näkymätön laki se on
kuka sua saa tulla lähelle
ja koskettaa
tänä yönä lokeroita sekoitetaan
rakkaus on rajaton
päästä sinun suojakuori hajoamaan
ole vapaa
ole vapaa

Laulun loppupuoli voidaan tulkita rohkaisuksi kaikille muillekin rakastavaisille, jotka synnintekijöiksi leimataan. Huomio kääntyy näin pois omasta nava(naluse)sta, ja kiirastulensa pohjalta kertoja tietää, että pelko ja epävarmuus antavat kyllä periksi. Tästäkin kappaleesta olisi saanut melkoisen Pride-tunnarin!

Kävi miten kävi
sinä tiedät jo sen
kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy
sinulla on lupa olla onnellinen
sydämesi on vielä joku päivä peloton – –
päivä päivältä
helpompaa
rakkaus on

”Peto on irti”

Antti Tuiskun uuden En kommentoi -laulun kertoja listaa lukemattomia asioita, joita hän ei kommentoi – aina Hemohesistä homosteluun. Ja samapa tuo. Tuiskun tuotantoa kuunnellessa on nimittäin selvää, että hän on kommentoinut seksuaalistakin erilaisuutta ja poikkeavaa miehisyyttä jo monella tavalla. Monet näistä kappaleista ovat vieläpä hänen itsensä sanoittamia ja tuntuvat ilmeisen omaelämäkerrallisilta.

Ovatko ne siis todisteita siitä, että Tuisku on homo? Eivät välttämättä, mutta ilmeisen queer hän joka tapauksessa on karttaessaan visusti sekä hetero- että homoleimaa. Tuisku laulaa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta siten, että niitä ei voida tarkkaan määritellä. Siten myös hlbti-yhteisö voi löytää useista hänen kappaleistaan tarttumapintaa ja samastumiskohteita, vaikka ei itse musiikista välittäisikään. Tämä välittyy myös tuoreesta keikka-arviosta, joka on luettavissa Tämän kylän homopojan blogissa. 

Tuiskun Kaunis kaaos ja Toisenlainen tie ovat mielestäni suomalaisen pop-iskelmän ”pervoimpia” levyjä Jari Sillanpään Rakkaudella merkitty mies -albumin (2014) ohella. Ne kestävät vaikka isältä pojalle – jos siis sattuu haluamaan sen kauniin kodin täynnä lapsia. Mutta kyllä kummipoika tai -tyttökin osaa varmasti arvostaa sitä, kun setä ”laittaa Haddawayn soimaan”.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä 2

”Nyt tulevat uutiset – Nu komma nyheterna.” Gramofoniuutuuksia Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1928. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hittimittari tarjoaa taas viisi hyvää homorummutusta, eli kaikenkarvaista ja -karvatonta kappaletta, joissa podetaan nuoruutta, kohdataan vihaa, röyhistetään rintaa ja ratsastetaan Raamattu-rodeossa. ”Sus siunatkoon!” sanoo Seinäjoen alueraati Toojin videosta... Edellisiin tärppeihin voi tutustua täällä.

Shlomi Levi & Shay Rokach feat. Mei Finegold: Sweet harmony

”And before I leave / let me show you Tel Aviv”, vihjaili Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Nadav Guedj kilpailukappaleessaan Golden boy. Hänen edeltäjänsä Mei Finegold sen sijaan tekee muutakin kuin vain vihjailee Sweet harmony -kappaleensa musiikkivideossa, joka esittelee Israelin homomekkaa edestä ja takaa. Tämä turboahdettu cover-versio The Belovedin vuoden 1993 hitistä toimi myös Tel Avivin viimevuotisen Pride-viikon tunnuskappaleena. 

Mei on ehdottomasti kesän kuumin lumikuningatar, ja kokonaisuus villitsee muutenkin siinä määrin, että tekee heti mieli ruveta pesemään ikkunoita pelkissä bikineissä. Ja biksuista tuli mieleen, että Nadavin Golden boyta on hyväksikäytetty israelilaisen mallitoimiston antimia esittelevässä videossa. Toivottavasti ette pane pahaksenne (vaan iloksenne panette), että jaan senkin tässä.

Tooji: Father

Homoseksiä alttarilla kirkkokansan kasvojen edessä? Kyllä vain. Saako olla lisää sitä viiniä ja öylättiä?

Norjan vuoden 2012 euroviisuedustaja Tooji teki oslolaiselle Frognerin kirkolle melkoiset oharit. Seurakuntaneuvosto antoi nimittäin Toojille luvan käyttää kirkkoa homoteemaisen musiikkivideon kuvauksissa, koska neuvosto halusi edistää keskustelua uskovien ja uskonnollistaustaisten homojen asemasta. Lopputulos ei kuitenkaan vastannut synopsista. Kirkkoneuvostolle luvatun ”kahden alastoman miehen aistikkaan syleilyn” lisäksi Tooji nähdään ratsastamassa hottispastorin päällä kuin missäkin Raamattu-rodeossa.

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja jylisee Norjan yleisradion haastattelussa, että videon raflaavuus uhkaa vesittää koko hyvän tarkoitusperän ja sanoman, jonka mukaan homojen ja lesbojen rakkaudella on Norjan kirkon siunaus. Tooji itse kiistää sopimusrikkomukset ja korostaa, että kyse on taideprojektista, joka kohdistaa huomiota seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaan syrjintään. Samalla hän korostaa verovaroin tuettavan kirkon vastuuta syrjinnän ehkäisyssä.

Videossa Toojin esittämän miehen saapuminen kirkkoon saa pastorin tolaltaan. Miehillä on ilmeisesti ollut rakkaussuhde, mutta papin rooli ja usko ovat muodostuneet sen esteiksi. Tooji pyrähtää rauhankyyhkyn lailla alttarille ja alkaa paritella pastorin kanssa seurakunnan katsellessa ja buddhalaisen rauhanrukouksen kaikuessa taustalla: ”May all frightened cease to be afraid. And may those bound be free. May the powerless find power. And may people think of befriending one another.”

YouTubessa julkaisemassaan vimmaisessa videossa Human rights above religion (alla) Tooji kiittää kotimaataan Norjaa sen suvaitsevaisuudesta ja muistuttaa samalla, että hänen synnyinmaassaan Iranissa tapetaan ja raiskataan nuoria hlbti-ihmisiä šaria-lain varjolla. Samalla Tooji ruotii kovin sanoin uskonnon merkitystä homojen vainoamisessa ja kantaa huolta varsinkin nuorten itsemurhista. ”Olen homo ja puolustan oikeuksiani. Siksi tein Father-videon”, Tooji tiivistää.

Video on herättänyt ihastuksen lisäksi vihastusta myös hlbti-yhteisössä. Ruotsalainen Bögministeriet-kollektiivi nimitti sitä mauttomaksi, ja omassakin ystäväpiirissäni on paitsi hehkutettu myös paheksuttu Toojin tempausta. Itse ajattelen, että Toojin uhma on helppo tunnistaa omakseen. Juuri siksi se myös surettaa ja uuvuttaa ja pistää miettimään, löytyisikö muutos sittenkin jostain saarnatuoliseksin ja šarialain välimaastosta.



Peter Jöback: Ingen är där

Ruotsinmaan oma Tomi Metsäketo otti ja repäisi esittämällä transhahmo Candy Darlingia Jonas Gardellin menestysmusikaalissa Livet är en schlager (2014). Näin musikaalin viime syksynä, ja vaikka sillä oli hetkensä, kokonaisuudesta jäi valitettavan farssimainen maku, joka jämähti kitalakeen kuin vitriinissä viikon maannut Västerbottensost-piirakka. Parasta musikaalissa oli nimenomaan Jöback sekä musiikki, joka koostui Melodifestivalen-magnaatti Fredrik Kempen säveltämistä ja Jonas Gardellin sanoittamista viisupastisseista. 

Jöbackin tulkitsema Ingen är där kuultiin kohtauksessa, jossa Candy Darling joutui homovihaajien hakkaamaksi, ja se erottui koreasta kokonaisuudesta kuin ruumisarkku Pride-kulkueesta. Sysimusta sanoitus on minusta painavampi puheenvuoro syrjintää vastaan kuin Toojin täystyrmäys, ja se muistuttaa siitä, että monessa totalitaarisessa maassa vähemmistöihin kuuluvat todella saavat taistella ypöyksin sekä vihaajia että viranomaisia vastaan.

Vapaudella on hintansa, ja sinä olet sen maksanut

unelmaasi ei voi lyödä, mutta sinua voi – –

yksin saat kaatua

hapuilla turhaan tukea

yksin saat pelätä, kaivata, hävetä – –

olet yksin

kun koirat ovat saaneet sinut kiinni

Ola Salo: Youth is a time of sorrow

Ruotsi-rockin riikinkukko Ola Salo palaa Wilderness-soololevynsä (2015) kappaleessa Youth is a time of sorrow samaan nuoruusteemaan kuin taannoisessa Du växer upp -coverissa. Pohjattoman haikea kappale tiivistää nuoruuteen usein kuuluvan ehdottomuuden, toivottomuuden ja yksinäisyyden, jotka eivät hellitä kuin enintään aikakoneessa. Itse ainakin muistan liiankin hyvin sen ihmisen, joka ajatteli juuri näin seuratessaan ylioppilasruusujen kuivumista kotona maalla:

Oh, youth is a time of sorrow

When no love is around to find

No love and no tomorrow

The flower's black in the crown we bind – –.

Bojana Stamenov: Beauty never lies

Show ei tunnetusti ole ohi ennen kuin tuhti täti tempaisee. Näin on myös tällä kertaa, kun lavan valtaa Serbian tämän vuoden viisuedustaja Bojana Stamenov. Bojanan Beauty never lies herätti Euroviisut balladikoomasta, ja suoraan naamalle varoittamatta tullut camp-pläjäys teki muutenkin selvää jälkeä. 

Kappaleen sanoitus on ainakin 150 000 kertaan kuultu tarina vastoinkäymisten voimaannuttamasta tytöstä, joka löytää sisäisen kauneutensa. Toisto on kuitenkin paikallaan, sillä itsetunto rakentuu kuin Iisakin kirkko ja näitä kolmen minuutin kasvojenkohotuksia tarvitaan kuin taukojumppaa kesken OITNB-maratonin. 

Laulua voi kuunnella Mikan Big girl (you are beautiful) -tyyppisenä XL-naisten ylistyksenä, mutta yhtä hyvin se sopii homodiskoihin, Pride-lavoille ja kylpyhuoneen peilin ääreen, jossa sitä voi hyräillä uhmakkaasti sille pahimmalle vastustajalleen.

Beauty never lies, never hides, never gives a damn!

Beauty never lies, no, it cries “Here I am!”

Finally I can say , yes, I’m diff’rent, and it’s okay!

Here I am!

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Mapplethorpen Ajitto (1981) ja Jean-Hippolyte Flandrinin Jeune homme nu assis au bord de la mer (1835–1836).

The homoerotic photograph -kirjan (1992) kuvitusta.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Kalla, Kulli. Kalla. Ja sama venäjäksi Kiasmassa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia. 

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Mapplethorpe myy. Balettitanssija Peter Reedin muotokuva (1980) Scissor Sistersin Night work -levyn (2010) kannessa.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat. 

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.

Jutun Mapplethorpe-vaikutteiset kuvat otti rakas siippani. Ei tarvinnut edes piiskata.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon ”Interior. Leather bar”

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan ”Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Muualla verkossa:
Mapplethorpe-näyttely Kiasmassa 13.9.2015 saakka

Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Viime jaksossa vietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti ”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.

Kulkea sain sateenkaareni päähän

etsinyt en kultakirstua vain

joukkoon lehtien keltaisten

hiljaa hukkua sain

aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon

unohdus vaan peitti verhoilla maan

syyskuun äänistä lohduksein

kaipuun yhteisen saan

(Pertti Reponen)

Miesten valtakunta

”Kirsikkapuisto” tuo mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen. 

Jälleen kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” – kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen Café Caruselin väliin.

Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:

Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa. Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä, kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.

Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin 1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan (2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.

”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.

Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä ”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa. Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi tuoksuvat kukat.

Ei käynyt tiemme suureen hotelliin

ei salattuihin makuuhuoneisiin

ei jäänyt porttieeri katsomaan

jälkeemme rahaa kourassaan – –

vain katu helli puisto suojasi

ja silta kaartui meri kohahti

ja linnut nauroi, lensi pareittain

se oli puolen tunnin onni vain

(Marja-Leena Pirinen)

Kirsikkapuiston käymälä. Kuva Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.

Hienostorannan potenssimylly

Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille. 

Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä kävi, oli tosiaan asialla.”

Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä pyytimeen”.

Seuraavan kerran Hymy palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin mikäkin toilettitieteilijä:

Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.

Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:

Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan. Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.

Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä.

1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun.
2. Tule kojetaulun ääreen.
3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan, siihen suurempaan koloon.
4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta.
5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen kalustasi, niin nojaa eteenpäin…
6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin takaisin housujen kätköön.
7. Tee tilaa seuraaville.
8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO TARJOSI.

Hymy 8/73.

Kukkia haudalle

Tšehovin näytelmän kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa, josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:

Laaksonen:

Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.

Haastattelija:

Se oli joku jengi, joka hajotti sen.

Laaksonen:

Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––

Haastattelija:

Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.

[Naurua]

Laaksonen:

Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.

[Naurua]

Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle oli laskettu isoja kukkakimppuja.

Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen, jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.

Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:

Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari, Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...

Nostaa saan pystyyn kauluksen

tuuli vain tuo tuoksun suolaisen

nuolaisee poskeain tuo tuttu hämäryys

on mennyt läheisyys

saapui taas kaupunkiin syys

muistojen puistot lehtinä leijuen lentää pois – –
(Jukka Matti Nurmela)

Ystävä talveksi

Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.

Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä Kirsikkapuistossa 4.7.1970:

Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.

Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan. Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:

– – seksuaalivähemmistön asema on muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu edellisten polvien pitkä lumiauraus.

Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa (1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin pervo raamattua (suom. Martti Anhava):

Vapauden ja onnen esteenä olevan mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.

Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän äänien jäädessä taakse.

Osa 11

Tekstissä siteeratut laulut:

Kulkea sain sateenkaareni päähän. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pertti Reponen. 1979.
Laulu rakastamisen vaikeudesta. Esittäjä Kristiina Halkola. Sanat Marja-Leena Pirinen. 1967.
Muistojen puistot. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Jukka Matti Nurmela. 1983.

Samasta aiheesta:
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä 2/2

”Miesvoimin yritetään nostaa konetta oikeinpäin, mutta voimat eivät riitä.” Latva 14.5.1942 / SA-kuva.

Hulivilipoika palaa sivupoluilta ja jatkaa siitä, mihin tammikuussa jäi: historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirjan esittelyyn. Esittelyn ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Hagman tamppaa teoksessaan Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014) suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi. 

Korsukuhertelusta kenttäoikeuteen

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Asennemuutos johtui Hagmanin mukaan miesten välisen prostituution lisääntymisestä suuren laman aikana sekä natsi-Saksasta omaksutusta viettelyteoriasta, jonka mukaan kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin viettelyn myötä. Akuutiksi huoli kasvoi, kun Suomi joutui sotaan ja suuri osa nuoren kansakunnan toivoista päätyi keskenään rintamalle.

Tähänastisessa suomalaisessa tutkimusperinteessä on keskitytty kuvaamaan sota-aikaa eräänlaisena miesten välisen seksin kulta-aikana, jolloin kuolemanpelko ja läheisyyden kaipuu saivat moraalikäsitykset murenemaan. Näihin sinänsä kiinnostaviin Kati Mustolan ja Tuula Juvosen tutkimuksiin olen itsekin viitannut Homohistoriallinen Helsinki -sarjassa [ks. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Myös Hagman uskoo, että miesten väliseen seksiin tarjoutui rintamalla kosolti tilaisuuksia asuinolojen ahtauden vuoksi ja siksi, että miehet joutuivat viettämään niin pitkiä aikoja keskenään ilman naisseuraa. Samalla Hagman korostaa, että ilmiö ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen, vaan vastaavaa oli esiintynyt myös ennen sotia muissa miesvaltaisissa yhteisöissä. Tällainen satunnainen ”tukkikämpillä sahaaminen” – hienosti sanottuna pseudohomoseksuaalisuus – oli tavattu panna naisen puutteen piikkiin, eikä sen ei ajateltu vähentävän kenenkään miehisyyttä tai tekevän kenestäkään varsinaista miesrakastajaa.

Sota-ajassa ei siis ollut Hagmanin mukaan mullistavinta se, että miehet kuhertelivat keskenään korsuissa ja kanervakankailla. Mullistavinta oli se, että vanhat käsitykset miesrakastajista ja ”satunnaisista hairahtajista” alkoivat pikku hiljaa korvautua uudella homoseksuaali-käsitteellä. Siihen taas liittyi hyvin negatiivisia mielikuvia ja viettelyteorian synnyttämää opitun homoseksuaalisuuden pelkoa. Hagmanin sanoin ”sota-aika kansallisti suomalaisten miesten seksuaalisuuden ja puristi sen heteroseksuaaliseen matriisiin”. Uusien näkemysten omaksuminen näkyy Hagmanin analysoimista kenttäoikeuden pöytäkirjoista, kuten sotilasrakkaudesta tuomitun ”Timon” tapauksessa.

”Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen.” Pidmaranta 31.7.1942. SA-kuva.

Samasukupuolisesta haureudesta langetetut tuomiot nousivat huippuunsa sodan jälkeen, ja tähänastisessa tutkimusperinteessä 1950-luvun tuomiopiikki on nähty vastaiskuna sota-ajan holtittomalle homostelulle. Hagmanin mukaan tulkinta on kuitenkin virheellinen, koska aiemmissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon sitä, että asenteet kovenivat jo ennen sotaa viettelyteorian omaksumisen myötä. Lisäksi monissa aiemmissa tutkimuksissa on jätetty huomiotta tuomiot, joita kenttäoikeuksissa langetettiin samasukupuolisesta haureudesta. Niiden määrä jatkoi nousuaan koko sodan ajan, mikä loiventaa sodanjälkeisen tuomiopiikin jyrkkyyttä.

Sinänsä sodanjälkeinen homovaino on tosiasia: yli puolet kaikista niistä 1 073 tuomiosta, jotka Suomessa annettiin homokieltolain voimassaoloaikana, annettiin kymmenen vuoden kuluessa jatkosodan päättymisestä. Ilmiön syihin Hagman pureutuu väitöskirjan viimeisellä kolmanneksella.

Viikon totuus 11/59.

Sairaat ja petturit tuomiolla

Väitöskirjan kolmas tarkastelujakso ulottuu 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun. Siinä Hagman analysoi sodanjälkeisen ilmapiirin lisäksi myös homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin johtanutta kehitystä.

Merkittävin selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin on Hagmanin mukaan edellä kuvattu viettelyteoria ja siitä kummunnut opitun homoseksuaalisuuden pelko. Viettelyteorian keskeisyyttä havainnollistaa se, että Hagmanin analysoimissa oikeustapauksissa syytettyjä jaoteltiin sisäsyntyisiin homoseksuaaleihin ja taipumuksensa oppineisiin tai valinneisiin henkilöihin. Edellä mainittuja pidettiin vanhojen miesrakastajien tapaan parantumattomasti sairaina ja heihin suhtauduttiin myötämielisemmin kuin jälkimmäisiin, joita taas pidettiin oman sukupuolensa pettureina.

Homoseksuaalisuuden pelkoa lietsoi entisestään tuon ajan sensaatiolehdistö puhumalla ruotsalaistaudista. Tuula Juvonen on aiemmin perustellut homouden poispaikantamista ruotsalaisiin muun muassa sillä, että näin voitiin tehokkaasti välttää orastava keskustelu suomalaisten miesten omista seksikokemuksista rintamalla [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun]. Hagman puolestaan pitää luontevampana selityksenä sitä, että Ruotsi oli lähinaapurina helppo ottaa varoittavaksi homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin seurauksista; Ruotsissahan kieltolaki oli kumottu jo vuonna 1944. Varsinkin Tukholmassa 1950-luvulla riehuneita homo- ja poikaprostituutioskandaaleja pidettiin osoituksena siitä, miten holtittomasti homoseksuaalisuus leviäisi, jos se vain päästettäisiin leviämään.

Poliisijoukot järjestäytyvät stadionin edustalla Helsingin olympialaisten avajaisissa 19.7.1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Epäsosiaalinen aines kuriin

Toinen selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin löytyy Hagmanin mukaan virkavallan toiminnasta. Poliisikunnan koko kasvoi sodan jälkeen huomattavasti, kun taas rikosten määrä laski nopeasti. Näin ollen poliisilla oli kosolti resursseja, joista osa kohdennettiin homoseksuaalien etsimiseen julkisilta paikoilta. Tähän tarjosi hyvät edellytykset homomiesten kukoistava puistokulttuuri, jonka keskiössä oli ulkopaikkakuntalaisiakin homoturisteja houkutellut Helsingin Hesperian puisto. Muita keskeisiä kohtaamispaikkoja olivat sodan jälkeen Rautatieasema, Esplanadin puisto ja Tähtitorninmäki [ks. Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin, Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä ja Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi].

Hagman kuitenkin korostaa, että homoseksuaalisuus ei ollut ainoa virkavallan aktiivisesti kontrolloima ilmiö – puisto- ja pisuaariratsiat kohdistuivat yhtä lailla muihin ”epäsosiaalisiin aineksiin”, kuten alkoholisteihin, huumeidenkäyttäjiin, prostituoituihin ja kodittomiin. Tuon ajan lehtijuttuja lukiessa onkin helppo todeta, että esimerkiksi tiettyjen pisuaarien purkaminen johtui paitsi niiden homosuosiosta myös siitä, että samoissa paikoissa pyöri pulijengiä ja rikollisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.4.1958 siitä, miten Hesperian puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan:

Hesperian puistossa olevat kaksi käymälää ovat olleet viime vuosina monien rikosten tapahtumapaikkana. Rikokset ovat olleet pääasiassa siveellisyysrikoksia, mutta myös omaisuusrikoksia, kuten ryöstöjä, kiristämisiä ja varkauksia on tapahtunut.

Erityisen määrätietoinen oli Hagmanin mukaan Helsingin poliisi, joka putsasi kaupungin katukuvaa ennen vuoden 1952 kesäolympialaisia. Yhteensä puolet kaikista vuonna 1952 annetuista samasukupuolisen haureudenharjoittamisen tuomioista annettiin nimenomaan Helsingissä, ja tuomioiden määrä väheni nopeasti olympialaisten jälkeen.

Muualla Suomessa haureudenharjoittajia tuomittiin väkilukuun nähden erityisen paljon Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä, jotka kaikki olivat sodan pahasti runtelemia kaupunkeja. Hagmanin kolmas selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin onkin se, että tuomiot olivat vastareaktioita yleiseen sosiaaliseen epävakauteen, joka johtui muun muassa alkoholismista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Tulkintaa tukee se, että sodasta vähemmällä selvinneillä alueilla, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, tuomioita ei annettu juuri lainkaan.

Homopesästä päivänvaloon

Kuusikymmentäluku muistetaan radikalismin, moniarvoisuuden ja yksilönvapauden nousun vuosikymmenenä, ja se nosti keskiöön myös homokysymyksen. Tämän kehityksen keskushenkilönä on Hagmanin veljessarjan viimeinen, ”Eero”, josta tuli Ilta-Sanomien vuonna 1966 julkaiseman ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -jutun vuoksi Suomen ensimmäinen julkihomo.

Ilta-Sanomat 10.8.1966.

Käytännössä Ilta-Sanomien toimittajat soluttautuivat tekaistun alivuokralaisilmoituksen perusteella Eeron kotiin, teeskentelivät olevansa homoja ja houkuttelivat Eeron puhumaan aiheesta. Eeron poissa ollessa miehet vielä penkoivat hänen tavaransa ja keittivät näkemästään ja kuulemastaan kokoon jutun, joka hyödynsi häpeilemättä vallitsevia pelkoja homotaudin leviämisestä. Jutun kärkenä oli väite siitä, että ”homoseksualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”. Eeron ystävien ja valokuvien perusteella toimittajat yleistivät myös, että ”homoseksualistit kohdistavat pyrkimyksensä tällä hetkellä armeijaan – mm. sen upseeriaineksen, alipäällystön ja muusikkojen keskuuteen”.

Homopesäjutun tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tukahduttaa orastava keskustelu homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista, mutta sen nostattaman kohun myötä homoseksuaalisuudesta tuli kertaheitolla hyväksytty puheenaihe mediassa. Hagman toteaa, että homouden tarttumisella mässäilevä juttu käänsi paradoksaalisesti huomion täysin päinvastaiseen suuntaan: homouden sisäsyntyisyyteen, homojen ihmisoikeuksiin ja haureudenharjoittamispykälän oikeutukseen. Muutosta vauhditti varsinkin se, että homojen puolestapuhujiksi nousi lukuisia nimekkäitä kulttuuri- ja muita vaikuttajia.

Homokeskustelun ryöpsähtämisen myötä myös kirkko otti vuonna 1966 ensimmäistä kertaa julkisesti kantaa homoseksuaalisuuteen määrittelemällä sen synniksi. Aiempina vuosikymmeninä synti-sanaa ei uskomatonta kyllä ollut käytetty missään Hagmanin analysoimista lukemattomista lähteistä. Kärjistäen voidaan siis sanoa, että kansankirkossa yhä vain vellovan syntikeskustelun jäljet johtavat 1960-lukulaiseen homopesään, Eeron kotiin.

Eero sai Ilta-Sanomien jutun takia kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion, mutta uuden ylpeän homomiehen henkilöitymänä hän ei yksinkertaisesti suostunut häpeämään. Jo vuotta myöhemmin 1967 hän antoi homoudelle kasvot julkisuudessa puhumalla yhteiskunnan kovaosaisia esitelleessä Ylen dokumentissa Viimeisellä rannalla (alkaa kohdasta 16:07). Vuonna 1970 Eero, oikealta nimeltään Holger von Glan, nousi Suomen homojen eräänlaiseksi nokkamieheksi, kun hänet valittiin vuonna 1968 perustetun seksuaalipoliittisen järjestön – Keskusteluseura Psyken – puheenjohtajaksi.

Homouden kasvot. Holger von Glan Ylen Viimeisellä rannalla -dokumentissa vuonna 1967.

Kieltolaki kumoon

Vaikka kimmoke homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin tuli kotimaasta, suurin paine tuli Hagmanin mukaan silti ulkomailta. Monissa Euroopan maissa oli 1960-luvun lopulla meneillään dekriminalisointiprosesseja, ja Suomikin halusi kovasti näyttää maailman silmissä modernilta sivistysvaltiolta eikä taantumukselliselta takapajulalta.

Homokieltolaki kumottiin lopulta vuonna 1971, mutta natseilta omaksutun viettelyteorian perintönä rikoslakiin runnottiin homoseksuaalisiin tekoihin kehottamisen kieltänyt pykälä sekä korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Vuoteen 1999 voimassa olleiden pykälien taustalla olivat Hagmanin mukaan Suomessa laajalti omaksutut psykoanalyyttiset teoriat homoseksuaalisuudesta opittuna ominaisuutena, jolta varsinkin nuoria piti varjella – ja josta nuoria piti parantaa.

Omista vaikeista terapiakokemuksistaan on kirjoittanut tutkija ja homoaktivisti Olli Stålström teoksessa Saanko olla totta?: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (2011). Ollin tarina havainnollistaa hyvin niitä kaikkia vaikeuksia, joita moni meikäläinen on joutunut kokemaan maksaessaan hintaa siitä vapaudesta, joka meillä on nyt:

Aloitin psykoanalyysin vuonna 1970 tavoitteena päästä homoudestani eroon. Siitä jäi pahoja traumoja ja syvä masennus, koska yritin tahdonvoimalla muuttaa sellaista, joka ei muutu. – – Olen joutunut maksamaan kovan hinnan siitä, että nuorena annoin kirkon sisällä toimineen kristillis-psykoanalyyttisen eheyttäjäringin vahingoittaa itseäni lupauksilla ”normaalin” seksuaalisen suuntautumisen tavoittelemisesta uskonnon, sielunhoidon, hormonihoidon, psykoanalyysin ja lääkehoidon keinoin. – – Psykiatrinen väkivalta ja kiusaaminen ovat kasvattaneet minua. Ne ovat antaneet mahdollisuuden auttaa muita kiusaamisen ja syrjinnän kohteita. Kulutin loppuun masennusdiagnoosin. Nuoruuteni meni osin psykoanalyytikon sohvalla potilaana maatessani. Niin sanottua kolmatta ikää aloitellessani minut on kutsuttu puhumaan terapeuteiksi opiskeleville ja Helsingin terveysviraston psykiatrian johdolle kuntoutusjärjestön edustajana. Minut valittiin Kallion seurakuntaneuvostoon 2011. Minusta on tullut kokemusasiantuntija.

Seta-lehti 5/1977.

Läpeensä queer

Sandra Hagmanin väitöskirja on ehdottomasti paras aiheesta – eli miesten samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta – lukemani suomalainen tutkimus. Erityisen ansiokkaan kirjasta tekee sen pitkä aikajänne, joka mahdollistaa suurten linjojen hahmottamisen ja paljastaa samalla tähänastisten tutkimusten heikkouksia. Vaikutuin myös siitä, miten monipuolisesti Hagman aihettaan valottaa: edustettuna on kaikenlainen samasukupuolinen halu ja siihen kohdistunut asenteiden kirjo, joka ilmenee mitä moninaisimmista lähteistä. Kritiikkiä tekee mieli antaa vain huolimattomasta kieliasusta, kuten tuhkatiheässä olleista kirjoitusvirheistä. Näistä kauneusvirheistä päästään toivottavasti sitten, jos ja kun kirja saadaan joskus myyntiin. Toistaiseksi siihen voi tutustua esimerkiksi eduskunnan kirjastossa.

Pelkästä homotutkimuksesta ei voida Hagmanin kohdalla puhua, sillä tutkimus karttaa seksuaalisuuden tiukkaa määrittelyä ja on siten läpeensä queer. Itselleni teos olikin melkoinen silmien avaaja suhteessa queer-käsitteen mielekkyyteen. Tähän saakka olen lähinnä mennyt siilipuolustukseen, kun joku on julistanut, että homo-sanasta pitäisi päästä eroon – onhan puolet elämästäni kulunut nimenomaan sinnikkääseen homoidentiteetin ja homoylpeyden rakentamiseen. Queer-ajattelulle tyypillinen leimojen kaihtaminen on siis uhannut omaa identiteettityötä ja saanut parahtamaan: homouttani ette saa!

Vasta Hagmanin väitöskirjan myötä aloin paremmin ymmärtää näkemyksiä homo-käsitteen kahlitsevuudesta. Varsinkin Hagmanin esittelemät 1900-luvun alkupuolen käsitykset ”satunnaisista hairahtajista”, joita ei sen kummemmin leimattu samasukupuolisen halunsa takia, tuntuivat suorastaan radikaaleilta ja saivat pohtimaan kaikkien leimojen tarpeellisuutta. Ehkä on siis aika lakata vinoilemasta niille monille ”hetero-isille”, jotka harrastavat miesten välistä seksiä oman toimensa ohella, ja ylipäätään lopettaa identiteetiltään epäselvien tapausten (kaappi)homottelu. Tosin tätä keskustelua en aio avata Koodi.netin keskustelupalstalla.

Blogissani olen johdonmukaisesti puhunut homoista ja homokulttuurista samalla tavalla kuin puhekielessä niputetaan yleensä kaikki samasukupuolinen halu homo-käsitteen alle. Niin teen varmasti jatkossakin, vaikka käsitteen käyttö on välillä epähistoriallista ja turhan rajaavaa suhteessa niihin, jotka eivät koe itseään homoiksi vaikka haluavatkin toisia miehiä. Hagmanin väitöskirjan jälkeen on tosin pakko todeta, että oikeastaan koko blogi on aika pervo.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa