Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä 2/2

”Miesvoimin yritetään nostaa konetta oikeinpäin, mutta voimat eivät riitä.” Latva 14.5.1942 / SA-kuva.

Hulivilipoika palaa sivupoluilta ja jatkaa siitä, mihin tammikuussa jäi: historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirjan esittelyyn. Esittelyn ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Hagman tamppaa teoksessaan Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014) suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi. 

Korsukuhertelusta kenttäoikeuteen

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Asennemuutos johtui Hagmanin mukaan miesten välisen prostituution lisääntymisestä suuren laman aikana sekä natsi-Saksasta omaksutusta viettelyteoriasta, jonka mukaan kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin viettelyn myötä. Akuutiksi huoli kasvoi, kun Suomi joutui sotaan ja suuri osa nuoren kansakunnan toivoista päätyi keskenään rintamalle.

Tähänastisessa suomalaisessa tutkimusperinteessä on keskitytty kuvaamaan sota-aikaa eräänlaisena miesten välisen seksin kulta-aikana, jolloin kuolemanpelko ja läheisyyden kaipuu saivat moraalikäsitykset murenemaan. Näihin sinänsä kiinnostaviin Kati Mustolan ja Tuula Juvosen tutkimuksiin olen itsekin viitannut Homohistoriallinen Helsinki -sarjassa [ks. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Myös Hagman uskoo, että miesten väliseen seksiin tarjoutui rintamalla kosolti tilaisuuksia asuinolojen ahtauden vuoksi ja siksi, että miehet joutuivat viettämään niin pitkiä aikoja keskenään ilman naisseuraa. Samalla Hagman korostaa, että ilmiö ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen, vaan vastaavaa oli esiintynyt myös ennen sotia muissa miesvaltaisissa yhteisöissä. Tällainen satunnainen ”tukkikämpillä sahaaminen” – hienosti sanottuna pseudohomoseksuaalisuus – oli tavattu panna naisen puutteen piikkiin, eikä sen ei ajateltu vähentävän kenenkään miehisyyttä tai tekevän kenestäkään varsinaista miesrakastajaa.

Sota-ajassa ei siis ollut Hagmanin mukaan mullistavinta se, että miehet kuhertelivat keskenään korsuissa ja kanervakankailla. Mullistavinta oli se, että vanhat käsitykset miesrakastajista ja ”satunnaisista hairahtajista” alkoivat pikku hiljaa korvautua uudella homoseksuaali-käsitteellä. Siihen taas liittyi hyvin negatiivisia mielikuvia ja viettelyteorian synnyttämää opitun homoseksuaalisuuden pelkoa. Hagmanin sanoin ”sota-aika kansallisti suomalaisten miesten seksuaalisuuden ja puristi sen heteroseksuaaliseen matriisiin”. Uusien näkemysten omaksuminen näkyy Hagmanin analysoimista kenttäoikeuden pöytäkirjoista, kuten sotilasrakkaudesta tuomitun ”Timon” tapauksessa.

”Syytetty on saapunut ankarailmeisen kenttäoikeuden eteen.” Pidmaranta 31.7.1942. SA-kuva.

Samasukupuolisesta haureudesta langetetut tuomiot nousivat huippuunsa sodan jälkeen, ja tähänastisessa tutkimusperinteessä 1950-luvun tuomiopiikki on nähty vastaiskuna sota-ajan holtittomalle homostelulle. Hagmanin mukaan tulkinta on kuitenkin virheellinen, koska aiemmissa tutkimuksissa ei ole otettu huomioon sitä, että asenteet kovenivat jo ennen sotaa viettelyteorian omaksumisen myötä. Lisäksi monissa aiemmissa tutkimuksissa on jätetty huomiotta tuomiot, joita kenttäoikeuksissa langetettiin samasukupuolisesta haureudesta. Niiden määrä jatkoi nousuaan koko sodan ajan, mikä loiventaa sodanjälkeisen tuomiopiikin jyrkkyyttä.

Sinänsä sodanjälkeinen homovaino on tosiasia: yli puolet kaikista niistä 1 073 tuomiosta, jotka Suomessa annettiin homokieltolain voimassaoloaikana, annettiin kymmenen vuoden kuluessa jatkosodan päättymisestä. Ilmiön syihin Hagman pureutuu väitöskirjan viimeisellä kolmanneksella.

Viikon totuus 11/59.

Sairaat ja petturit tuomiolla

Väitöskirjan kolmas tarkastelujakso ulottuu 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun. Siinä Hagman analysoi sodanjälkeisen ilmapiirin lisäksi myös homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin johtanutta kehitystä.

Merkittävin selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin on Hagmanin mukaan edellä kuvattu viettelyteoria ja siitä kummunnut opitun homoseksuaalisuuden pelko. Viettelyteorian keskeisyyttä havainnollistaa se, että Hagmanin analysoimissa oikeustapauksissa syytettyjä jaoteltiin sisäsyntyisiin homoseksuaaleihin ja taipumuksensa oppineisiin tai valinneisiin henkilöihin. Edellä mainittuja pidettiin vanhojen miesrakastajien tapaan parantumattomasti sairaina ja heihin suhtauduttiin myötämielisemmin kuin jälkimmäisiin, joita taas pidettiin oman sukupuolensa pettureina.

Homoseksuaalisuuden pelkoa lietsoi entisestään tuon ajan sensaatiolehdistö puhumalla ruotsalaistaudista. Tuula Juvonen on aiemmin perustellut homouden poispaikantamista ruotsalaisiin muun muassa sillä, että näin voitiin tehokkaasti välttää orastava keskustelu suomalaisten miesten omista seksikokemuksista rintamalla [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun]. Hagman puolestaan pitää luontevampana selityksenä sitä, että Ruotsi oli lähinaapurina helppo ottaa varoittavaksi homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin seurauksista; Ruotsissahan kieltolaki oli kumottu jo vuonna 1944. Varsinkin Tukholmassa 1950-luvulla riehuneita homo- ja poikaprostituutioskandaaleja pidettiin osoituksena siitä, miten holtittomasti homoseksuaalisuus leviäisi, jos se vain päästettäisiin leviämään.

Poliisijoukot järjestäytyvät stadionin edustalla Helsingin olympialaisten avajaisissa 19.7.1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Epäsosiaalinen aines kuriin

Toinen selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin löytyy Hagmanin mukaan virkavallan toiminnasta. Poliisikunnan koko kasvoi sodan jälkeen huomattavasti, kun taas rikosten määrä laski nopeasti. Näin ollen poliisilla oli kosolti resursseja, joista osa kohdennettiin homoseksuaalien etsimiseen julkisilta paikoilta. Tähän tarjosi hyvät edellytykset homomiesten kukoistava puistokulttuuri, jonka keskiössä oli ulkopaikkakuntalaisiakin homoturisteja houkutellut Helsingin Hesperian puisto. Muita keskeisiä kohtaamispaikkoja olivat sodan jälkeen Rautatieasema, Esplanadin puisto ja Tähtitorninmäki [ks. Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin, Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä ja Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi].

Hagman kuitenkin korostaa, että homoseksuaalisuus ei ollut ainoa virkavallan aktiivisesti kontrolloima ilmiö – puisto- ja pisuaariratsiat kohdistuivat yhtä lailla muihin ”epäsosiaalisiin aineksiin”, kuten alkoholisteihin, huumeidenkäyttäjiin, prostituoituihin ja kodittomiin. Tuon ajan lehtijuttuja lukiessa onkin helppo todeta, että esimerkiksi tiettyjen pisuaarien purkaminen johtui paitsi niiden homosuosiosta myös siitä, että samoissa paikoissa pyöri pulijengiä ja rikollisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.4.1958 siitä, miten Hesperian puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan:

Hesperian puistossa olevat kaksi käymälää ovat olleet viime vuosina monien rikosten tapahtumapaikkana. Rikokset ovat olleet pääasiassa siveellisyysrikoksia, mutta myös omaisuusrikoksia, kuten ryöstöjä, kiristämisiä ja varkauksia on tapahtunut.

Erityisen määrätietoinen oli Hagmanin mukaan Helsingin poliisi, joka putsasi kaupungin katukuvaa ennen vuoden 1952 kesäolympialaisia. Yhteensä puolet kaikista vuonna 1952 annetuista samasukupuolisen haureudenharjoittamisen tuomioista annettiin nimenomaan Helsingissä, ja tuomioiden määrä väheni nopeasti olympialaisten jälkeen.

Muualla Suomessa haureudenharjoittajia tuomittiin väkilukuun nähden erityisen paljon Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä, jotka kaikki olivat sodan pahasti runtelemia kaupunkeja. Hagmanin kolmas selitys sodanjälkeiseen tuomiopiikkiin onkin se, että tuomiot olivat vastareaktioita yleiseen sosiaaliseen epävakauteen, joka johtui muun muassa alkoholismista, kodittomuudesta, työttömyydestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Tulkintaa tukee se, että sodasta vähemmällä selvinneillä alueilla, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla, tuomioita ei annettu juuri lainkaan.

Homopesästä päivänvaloon

Kuusikymmentäluku muistetaan radikalismin, moniarvoisuuden ja yksilönvapauden nousun vuosikymmenenä, ja se nosti keskiöön myös homokysymyksen. Tämän kehityksen keskushenkilönä on Hagmanin veljessarjan viimeinen, ”Eero”, josta tuli Ilta-Sanomien vuonna 1966 julkaiseman ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -jutun vuoksi Suomen ensimmäinen julkihomo.

Ilta-Sanomat 10.8.1966.

Käytännössä Ilta-Sanomien toimittajat soluttautuivat tekaistun alivuokralaisilmoituksen perusteella Eeron kotiin, teeskentelivät olevansa homoja ja houkuttelivat Eeron puhumaan aiheesta. Eeron poissa ollessa miehet vielä penkoivat hänen tavaransa ja keittivät näkemästään ja kuulemastaan kokoon jutun, joka hyödynsi häpeilemättä vallitsevia pelkoja homotaudin leviämisestä. Jutun kärkenä oli väite siitä, että ”homoseksualismi on saamassa yhä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa”. Eeron ystävien ja valokuvien perusteella toimittajat yleistivät myös, että ”homoseksualistit kohdistavat pyrkimyksensä tällä hetkellä armeijaan – mm. sen upseeriaineksen, alipäällystön ja muusikkojen keskuuteen”.

Homopesäjutun tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tukahduttaa orastava keskustelu homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista, mutta sen nostattaman kohun myötä homoseksuaalisuudesta tuli kertaheitolla hyväksytty puheenaihe mediassa. Hagman toteaa, että homouden tarttumisella mässäilevä juttu käänsi paradoksaalisesti huomion täysin päinvastaiseen suuntaan: homouden sisäsyntyisyyteen, homojen ihmisoikeuksiin ja haureudenharjoittamispykälän oikeutukseen. Muutosta vauhditti varsinkin se, että homojen puolestapuhujiksi nousi lukuisia nimekkäitä kulttuuri- ja muita vaikuttajia.

Homokeskustelun ryöpsähtämisen myötä myös kirkko otti vuonna 1966 ensimmäistä kertaa julkisesti kantaa homoseksuaalisuuteen määrittelemällä sen synniksi. Aiempina vuosikymmeninä synti-sanaa ei uskomatonta kyllä ollut käytetty missään Hagmanin analysoimista lukemattomista lähteistä. Kärjistäen voidaan siis sanoa, että kansankirkossa yhä vain vellovan syntikeskustelun jäljet johtavat 1960-lukulaiseen homopesään, Eeron kotiin.

Eero sai Ilta-Sanomien jutun takia kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion, mutta uuden ylpeän homomiehen henkilöitymänä hän ei yksinkertaisesti suostunut häpeämään. Jo vuotta myöhemmin 1967 hän antoi homoudelle kasvot julkisuudessa puhumalla yhteiskunnan kovaosaisia esitelleessä Ylen dokumentissa Viimeisellä rannalla (alkaa kohdasta 16:07). Vuonna 1970 Eero, oikealta nimeltään Holger von Glan, nousi Suomen homojen eräänlaiseksi nokkamieheksi, kun hänet valittiin vuonna 1968 perustetun seksuaalipoliittisen järjestön – Keskusteluseura Psyken – puheenjohtajaksi.

Homouden kasvot. Holger von Glan Ylen Viimeisellä rannalla -dokumentissa vuonna 1967.

Kieltolaki kumoon

Vaikka kimmoke homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin tuli kotimaasta, suurin paine tuli Hagmanin mukaan silti ulkomailta. Monissa Euroopan maissa oli 1960-luvun lopulla meneillään dekriminalisointiprosesseja, ja Suomikin halusi kovasti näyttää maailman silmissä modernilta sivistysvaltiolta eikä taantumukselliselta takapajulalta.

Homokieltolaki kumottiin lopulta vuonna 1971, mutta natseilta omaksutun viettelyteorian perintönä rikoslakiin runnottiin homoseksuaalisiin tekoihin kehottamisen kieltänyt pykälä sekä korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Vuoteen 1999 voimassa olleiden pykälien taustalla olivat Hagmanin mukaan Suomessa laajalti omaksutut psykoanalyyttiset teoriat homoseksuaalisuudesta opittuna ominaisuutena, jolta varsinkin nuoria piti varjella – ja josta nuoria piti parantaa.

Omista vaikeista terapiakokemuksistaan on kirjoittanut tutkija ja homoaktivisti Olli Stålström teoksessa Saanko olla totta?: sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (2011). Ollin tarina havainnollistaa hyvin niitä kaikkia vaikeuksia, joita moni meikäläinen on joutunut kokemaan maksaessaan hintaa siitä vapaudesta, joka meillä on nyt:

Aloitin psykoanalyysin vuonna 1970 tavoitteena päästä homoudestani eroon. Siitä jäi pahoja traumoja ja syvä masennus, koska yritin tahdonvoimalla muuttaa sellaista, joka ei muutu. – – Olen joutunut maksamaan kovan hinnan siitä, että nuorena annoin kirkon sisällä toimineen kristillis-psykoanalyyttisen eheyttäjäringin vahingoittaa itseäni lupauksilla ”normaalin” seksuaalisen suuntautumisen tavoittelemisesta uskonnon, sielunhoidon, hormonihoidon, psykoanalyysin ja lääkehoidon keinoin. – – Psykiatrinen väkivalta ja kiusaaminen ovat kasvattaneet minua. Ne ovat antaneet mahdollisuuden auttaa muita kiusaamisen ja syrjinnän kohteita. Kulutin loppuun masennusdiagnoosin. Nuoruuteni meni osin psykoanalyytikon sohvalla potilaana maatessani. Niin sanottua kolmatta ikää aloitellessani minut on kutsuttu puhumaan terapeuteiksi opiskeleville ja Helsingin terveysviraston psykiatrian johdolle kuntoutusjärjestön edustajana. Minut valittiin Kallion seurakuntaneuvostoon 2011. Minusta on tullut kokemusasiantuntija.

Seta-lehti 5/1977.

Läpeensä queer

Sandra Hagmanin väitöskirja on ehdottomasti paras aiheesta – eli miesten samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta – lukemani suomalainen tutkimus. Erityisen ansiokkaan kirjasta tekee sen pitkä aikajänne, joka mahdollistaa suurten linjojen hahmottamisen ja paljastaa samalla tähänastisten tutkimusten heikkouksia. Vaikutuin myös siitä, miten monipuolisesti Hagman aihettaan valottaa: edustettuna on kaikenlainen samasukupuolinen halu ja siihen kohdistunut asenteiden kirjo, joka ilmenee mitä moninaisimmista lähteistä. Kritiikkiä tekee mieli antaa vain huolimattomasta kieliasusta, kuten tuhkatiheässä olleista kirjoitusvirheistä. Näistä kauneusvirheistä päästään toivottavasti sitten, jos ja kun kirja saadaan joskus myyntiin. Toistaiseksi siihen voi tutustua esimerkiksi eduskunnan kirjastossa.

Pelkästä homotutkimuksesta ei voida Hagmanin kohdalla puhua, sillä tutkimus karttaa seksuaalisuuden tiukkaa määrittelyä ja on siten läpeensä queer. Itselleni teos olikin melkoinen silmien avaaja suhteessa queer-käsitteen mielekkyyteen. Tähän saakka olen lähinnä mennyt siilipuolustukseen, kun joku on julistanut, että homo-sanasta pitäisi päästä eroon – onhan puolet elämästäni kulunut nimenomaan sinnikkääseen homoidentiteetin ja homoylpeyden rakentamiseen. Queer-ajattelulle tyypillinen leimojen kaihtaminen on siis uhannut omaa identiteettityötä ja saanut parahtamaan: homouttani ette saa!

Vasta Hagmanin väitöskirjan myötä aloin paremmin ymmärtää näkemyksiä homo-käsitteen kahlitsevuudesta. Varsinkin Hagmanin esittelemät 1900-luvun alkupuolen käsitykset ”satunnaisista hairahtajista”, joita ei sen kummemmin leimattu samasukupuolisen halunsa takia, tuntuivat suorastaan radikaaleilta ja saivat pohtimaan kaikkien leimojen tarpeellisuutta. Ehkä on siis aika lakata vinoilemasta niille monille ”hetero-isille”, jotka harrastavat miesten välistä seksiä oman toimensa ohella, ja ylipäätään lopettaa identiteetiltään epäselvien tapausten (kaappi)homottelu. Tosin tätä keskustelua en aio avata Koodi.netin keskustelupalstalla.

Blogissani olen johdonmukaisesti puhunut homoista ja homokulttuurista samalla tavalla kuin puhekielessä niputetaan yleensä kaikki samasukupuolinen halu homo-käsitteen alle. Niin teen varmasti jatkossakin, vaikka käsitteen käyttö on välillä epähistoriallista ja turhan rajaavaa suhteessa niihin, jotka eivät koe itseään homoiksi vaikka haluavatkin toisia miehiä. Hagmanin väitöskirjan jälkeen on tosin pakko todeta, että oikeastaan koko blogi on aika pervo.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa