Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tapasimme Suomen ensimmäiset tunnetut homot, huhkimme Turun puistojen suorituspaikoilla, hiljennyimme Dianan temppelissä ja hioimme ”kirvestä” molemmilta puolilta Snellun salongissa. Nyt jatkamme keväistä löytöretkiä Turkuun oppainamme vanhojen homolehtien jutut sekä Tarja Hautasen kirja Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005).

Homoystävälliset heteroravintolat

Turun ensimmäiset varsinaiset homoravintolat perustettiin vasta 1990-luvulla, mutta jo kauan sitä ennen sateenkaarikansa oli tanssinut homotansseissa ja istunut iltaa monissa homoystävällisissä heteroravintoloissa. Niin monissa, että 96-homolehti 3/71 puhui jopa ylitarjonnasta jutussaan ”Keväinen löytöretki Turkuun”: ”Valinnan varaa Turun ravitsemusliikkeissä on liikaakin: hajonta muodostuu liian suureksi. Nimiä joita kuulee mainittavan ovat ainakin Haarikka, Hiivari ja Mosel”, kirjoitti nimimerkki Filius.

Tarja Hautasen mukaan näistä ravintoloista yksi oli ylitse muiden, nimittäin työväenyhdistyksen omistama ja Hotelli Turun talossa Ursininkatu 5:ssä sijainnut Mosel. Moselin perustamisvuosi ei ole tiedossani, mutta Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista löytyi oheinen à la carte -lista 1950-luvulta. Listalla oli mm. annos nimeltä ”Kolmas mies” (300:–), jonka tilaaminen kirvoitti epäilemättä makeat naurut homoporukoista: ”Kyllä nyt tekisi mieli Kolmatta miestä!”

Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

Hautasen haastattelema Moselin entinen portieeri kertoo työpaikastaan näin: 

Paikassa kävi kaikki, herroista huoriin ja satamajätkiin. Merimiesten keskuudessa kapakka oli niin kuuluisa, että muuan singaporelainen ummikko merimies tuli kerran paikalle Mosel-lapun kanssa, kun sana oli kiirinyt maailmalla. Suomessa oli kolme tämänkaltaista [merimies]ravintolaa, Kotkan Kairo, Haminan Kompassi ja Turun Mosel. – – Naiset eivät päässeet yleensä [ennen vuotta 1967 ilman herraseuraa] ravintoloihin, mutta Mosel oli erikoistapaus. 

Vielä elävämmän kuvan Moselista loihtii Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt mies: 

Gunnar Clement, ruotsalainen [sic] teatterin lavastaja, niin hän oli koristellut Moselin tällaiseen saksalais-tirolilaiseen tyyliin. Seinät oli oikein maalattu niinku kulissit. Siellä oli saksalaist taloo ja sen ikkunaa ja kaikkee. Oli ruudulliset pöytäliinat, että se vastas sellasta dirdnl-henkeä. Siellä ei ollut tanssia, mut siellä oli orkesteri, aina oli puolalaisia tai unkarilaisia, joskus oikein mielettömän hyviä, koska ne oli suuret orkesterit. – – Moselin koko yleisökuva ja se miten se toimi, oli jotain hämmästyttävän uniikkia, että mä en ymmärrä miten se on ollut mahdollista, koska ykskään muu ravintola ei oo pystynyt toimimaan sil tavalla, koska kyllä mä muistan tämmösen kauheen kontrollin. – – Moselis oli naistarjoilijat, joskus joku mieski, ja ne oli puettuina dirndl-asuihin ja ne oli hyvin totta ammattitaitosia, semmosii ku vuostolkulla ollu ja tunsi kaikki. Ne piti kuin omina lapsinaan ja se mikä auktoriteetti niillä oli. 

Samaisen miehen mukaan Moselin tarjoilijat tunsivat myös homoporukat hyvin ja varasivat ”taiteilijoille” aina oman nurkkauksen ravintolasta. Homoilla puolestaan synkkasi hyvin sataman huorien kanssa, ja miehet tunsivat monet heistä hyvin.

Telakkatyöläisten, merimiesten, homojen ja huorien rauhanomainen rinnakkainelo 1960-luvun suomalaisessa ravintolassa kuulostaa toden totta mielenkiintoiselta. Hautanen arvelee, että varsinkin homot, merimiehet ja prostituoidut viihtyivät samassa ravintolassa ehkä siksi, että kaikki muodostivat omat toisiaan ymmärtävät tai sietävät marginaaliryhmänsä.

Ursininkatu 5.

Moselista Haarikkaan

Kun Moselin toiminta loppui vuonna 1973, homot siirtyivät istumaan iltaa juuri avattuun Haarikkaan (Eerikinkatu 19). Se oli Hautasen mukaan 1970–1980-luvuilla Turun tunnetuin ja suosituin homoystävällinen ravintola.

Aluksi homoseurueet istuivat ravintolan takaosan L-muotoisessa kabinetissa tai loosissa, myöhemmin pyöreiden pöytien ympärillä. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo henkilökunnan suhtautuneen täälläkin homoasiakkaisiin enimmäkseen hyvin. Kovin paine käytöksen hillitsemiseen näyttäisi tulleen meikäläisiltä: 

Kyllä henkilökunta ties ja oli siellä yks portsarikin joka oli alan harrastaja. – – Hän osas kyllä olla sitten mahdollisimman inhottava, että jos siellä jotain diskriminaatiota on ollut, niin se oli tällaisen piiloteikäläisen portsarin aiheuttamaa, mutta ei muun henkilökunnan. – – Oltiin omissa pöydissä ja usein saatiin jopa parempaa palvelua kuin kukaan muu, ainakin naisilta, vaikka nimenomaan tiesivätkin ketä siinä on. Joskus se meni vähän niinku överiksikin ja sit kun rupes olemaan semmosta yhen jos toisen sorttista pussaamista ja halaamista, niin kyllä sitä itse pyrittiin porukassa hillitsemään, että ei näin pitkälle täällä.

Tarkempaa tietoa Haarikassa harjoitetuista soidinmenoista saa vuonna 1934 syntyneen miehen haastattelusta: 

– – se oli sit aivan ihana aika, että kun sä näit joku sua kiinnosti ja nyt sä näät, että se meni vessaan ni sit tehdä asiaa sit sinne niinku tutkimaan tarkemmin tilannetta. Et en mä näissä nykyhomopaikoissa tykkää ollenkaa, ku se on niin selvää. Kaikki on homoja ja se jännitysmomentti puuttuu. Just se salaperäisyys ja se viehätys. – – Haarikassa kun oli tota vessat oli auki ni sitä aina katottiin että onko siellä yhdet jalat vai kahet jalat, et mitä sieltä näkyy (nauraa).

Tarja Hautanen summaa, että suurin osa turkulaisista homoista ja lesboista ei käynyt Moselissa tai Haarikassa istumassa iltaa tai puistoissa hakemassa yhden illan seuraa. Ennen kaikkea he kaipasivat paikkaa, jossa saattoi tutustua samanlaisiin ja jossa ei tarvinnut arvuutella mahdollisen kiinnostuksen kohteen seksuaalista suuntautumista. Tällaisia paikkoja tarjosivat yksityiskotien ympärille syntyneet seurapiirit, kuten Urho Snellmanin salonki, sekä myöhemmin homotanssit.

Eerikinkatu 19.

Ei orgioita eikä edes esileikkejä

Kun homoseksuaaliset teot poistuivat rikoslaista vuonna 1971, sateenkaarikansan järjestäytyminen sai toden teolla vauhtia. Turkuun perustettiin 28.3.1971 Psyke-homojärjestön (1968–1986) alaosasto nimeltä Päivänkakkarat.

Tarja Hautanen kertoo, että perustamiskokous järjestettiin Saukko-baarin kabinetissa ”maisteri Rantasen” yksityistilaisuutena. Siihen osallistui myös Hautasen haastattelema 1939 syntynyt mies, joka muistaa tilaisuuden näin: 

Perustavaan kokoukseen oli saapunut kymmenkunta henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että vähintään toiset kymmenen kierteli kadulla kokouspaikan ympärillä uskaltamatta tulla sisään. Mukana olevat homot tunsivat kaikki toisensa jo ennestään. Varsinainen uutinen oli se, että paikalle oli saapunut myös kolme lesboa. Sellaisia kukaan ei ollut aikaisemmin elävänä nähnytkään.

Kun uusi yhdistys oli ehtinyt toimia vuoden, sen kuulumisista kerrottiin 96-lehdessä 5/72 näin: 

Päivänkakkarat ovat nyt siis kukoistaneet runsaan vuoden. Kokoonnuttu on yhteensä kai kymmenkunta kertaa, milloin eri baarien kabineteissa, milloin jäsenten kotona. Kesällä pidettiin telttaretki, jossa oli osanottajia neljättäkymmentä. Muuten on tilaisuuksien osanottajamäärä vaihdellut kymmenen ja kolmenkymmenen välillä. – – Asian luonteesta johtuen ei tiettyä salaseuranomaisuutta ole voitu välttää. On keskustelu siitäkin, olisiko kerhon syytä tulla pois ”maan alta”, mutta ainakaan vielä ei jäsenistö tunne olevan siihen valmis. – – Kokoontumisemme ovat olleet pääasiassa tapaamis-, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksia, ei mitään orgioita eikä edes esileikkejä.

Tarja Hautanenkin kirjoittaa, että Päivänkakkaroiden yhdistystoiminta oli alussa hyvin epäyhdistysmäistä ja vakiintumatonta. Alkuvaiheen tapahtumista suurin oli edellä mainittu telttaretki, josta kerrottiin myös 96-lehdessä 5/71 otsikolla ”Turkulaiset tempasivat”. Jutusta saa hyvän kuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Edes leiripaikkaa ei paljasteta, ja ihmisten paljastumisen pelkoon viitataan usein. Pelko oli sikäli täysin aiheellinen, että esimerkiksi Hymylehti tapasi kuvaajineen väijyä homomiesten kohtaamispaikoilla mehukkaiden juttujen toivossa: 

Ennakkokohu oli ainakin valtava. Pariin viikkoon ei Turun Urheilupuistossa ja porkkanamaalla [Asemanpuistossa] muusta puhuttukaan kuin tulevasta telttaretkestä. Kuka pohti, mistä saisi teltan lainaksi, kuka hiipi etukäteen salaa katsomaan retkipaikkaa ja kuka kävi sisäistä kilvoittelua siitä, uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi tulla mukaan. – – Ja niin tuli määräpäivän aamu ja tuli päivä ja tuli ehtoo. Ja vähitellen alkoi väki kerääntyä sovittuun paikkaan, jonka löysivät ne jotka löysivät – –. Jossakin maalaistalossa oli jo tienkysyjälle ihmetelty, että ”Kuin sin ny niin pal nuari poikki mene?” – – Osanottajamäärä oli kohtuullinen: ei tullut ihmisiä linja-autolasteittain – –. Ei tullut sitä skandaaliakaan, jonka pelosta niin moni muuten halukas oli jäänyt saapumatta; kukaan ei hälyttänyt paikalle poliisia eikä palokuntaa eikä sensaatiolehden reporttereja. Mitä nyt naapurihuvilan väki jossakin vaiheessa katsoi parhaaksi poistua kaupunkiin viettämään viikonloppua, ja eipä silti, olihan sillä hetkellä tunnelma keittiökatoksen katossa, fiilis melkoinen ja meteli sen mukainen. Pelit soi ja tanssi kävi kepeästi, vaikkei betonilattia niin liukas ollutkaan. Ja kun makkarat oli kypsennetty, siirryttiin telttoihin jatkoille.

”Turkulaiset tempaisivat” -jutun kuvitusta 96-lehdessä 5/71.

Ysikutosen jutussa kaipailtiin tapahtumalle jatkoa, ja sitä myös saatiin. Seitsemänkymmentäluvun muista kesäretkistä minulla ei ole tietoa, vuonna 1981 alkoi Tarja Hautasen mukaan miesten monivuotinen leiriperinne Laitilan Tulirannassa, jossa myös ensimmäinen telttaretki käsittääkseni järjestettiin. Hautanen kertoo, että paikka on Laitilan VPK:n omistuksessa ja Päivänkakkarat varasi leirikeskuksen aina nimellä VSS-yhdistys eli Varsinais-Suomen Väestönsuojelu.

Vakiintuneempia muotoja Turun Päivänkakkaroiden toiminta alkoi saada vuonna 1974, jolloin järjestettiin Turun historian ensimmäiset homotanssit Rautatieläistentalolla. Hautasen mukaan wieninleike ja perunamuusi tekivät kauppansa, kun paikalle tuli 130 osanottajaa. Sen jälkeen tansseja järjestettiin tasaiseen tahtiin, ja niitä täydensi henkistä ja käytännön tukea tarjonnut puhelinpäivystys, joka alkoi vuonna 1976.

Puistojen keskustelupiirit kukoistivat ensimmäisiä homotansseja odotellessa.
Turkulaisten toimittaman 96-lehden 4–5/1973 kuvitusta.

Entinen, tuleva ja nykyinen samassa pöydässä

Päivänkakkaroiden järjestämien tanssien merkittävyydestä kertoo se, että jokainen Tarja Hautasen haastateltava oli aloittanut Turun homohistorian muistelemisen puhumalla nimenomaan Päivänkakkaroiden ja (vuodesta 1988 lähtien) Turun Seudun Setan järjestämistä tansseista. Tanssipaikoista mainittiin useimmiten Gillesgården (Aurakatu 1), jossa yhdistys järjesti yhteensä 53 tanssit vuosina 1980–1986.

Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen kertoi Gillesgårdenin tansseista näin: 

Niis tansseissahan oli aina se odotus, et pääsi jonnekin missä oli saman alan ihmisiä ja saattoi tanssia ja jutella ja olla niinkun kotonaan, olla oma itsensä. Gillesgården oli suosittu ja kiva paikka. Setan järjestön ihmiset laitto voileipiä ja oli limpsaa ja sitä sit ostettiin ja pöydän alla oli pullo (nauraa). – – Ei ollu mitään paikkaa minne mennä, ei ollu baareja, ei ollu mitään, ni totta kai kaikki meni sinne.

Toisen, vuonna 1960 syntyneen haastateltavan silmissä Gillesgården oli kuitenkin paikkana ankea, ja järjestelytkin tuntuivat kotikutoisilta: 

Se oli paikka mihi oli tuotu pöytiä ja kannettu tota noini joku limsakori siihe viereen. Homot teki voileipii takahuoneessa ja niit myytiin. Ei sitä voi sannoo, et olipas kamalaa. Simmot ei voi ajatella, koska ne teki niinku parhaasa niillä resursseilla mitä oli mahdollisuus. Ei siin paljo muuta oikee ois voinut saada aikaseks, mut se sit jos ajattelee, että lesbokin nyt kuitenki on nainen, vaikkei niin kaikki heteromiehet ajattele, niin naisen näkökulmasta se vaikutti hirveen ankeelta. Joku nainen olis varmaan yrittänyt tehdä sen jollain tappaa eri tappaa sen tarjoilun. Sehän oli hirveen paljon niiden homomiesten totanoin niin hoitamaa se myyntipuoli siellä. – – Sanotaan, että kuppikuntast se oli. Valtaosa sielä oli niinku samaa porukkaa, mut sit oli joitaki pienii kuppikuntii, mut ne ketkä tunsi toisensa ni tunsi sit kyllä kaikki toisensa ihan todellaki. Se vanha sanonta, et samas pöydäs istuu entinen nykyinen ja tuleva piti kyl ihan varmasti paikkansa.

Aurakatu 1. Gillesgården on sisäpihalla, ja sisäänkäynti oli osoitteesta Rantakatu 9.

Homomiehiä ihmetyttivät yhteistansseissa varsinkin vapaasti virranneen viinan lietsomat lesbotappelut. Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen summaa asian näin: ”Et nähnyt silleen koskaan nyrkkitappelua miesten kesken, mutta auta armias kun sieltä tuli pari naista niin oikein kunnolla tappeli.” Järjestymismiehenä toiminut mies taas totesi, että ”naiset oli yleensä semmosia, että suurin osa miehistä pelkäs niitä suoraan sanoen”.

Miesten muistetaan tapelleen Gillesgårdenilla vain yhden ainoan kerran, kun he kilpailivat itseään 16-vuotiaaksi väittäneen pojan suosiosta. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo tapauksesta näin: 

Sillon mä oon nähny ku homot tappeli miehest oikeen lyömällä oikeen, no kylläkin vähän tyttömäisesti (nauretaan), mut oikein lyömällä vähän niinku avokämmenellä, ei nyrkillä herrajumalla. Se oli mun mielestä niin hämmästyttävää, et kyl siit varmaan puhuttiin piireissä viikkotolkulla.

Samainen mies muistaa omat tanssit kuitenkin äärettömän tärkeinä: ”Silloinhan se oli, vaikkei se ollu laitonta ni se oli kuitenki niin paikka, jossa varmasti tapas samal taval ajattelevii ihmisii ja jossa ikäänku oma vapaa käyttäytymine ei ollut tuomittavaa.”

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Gillesgårdenin jälkeen tanssit jatkuivat Samppalinnassa vuosina 1986–1990 ja sen jälkeen ja rinnalla myös muissa ravintoloissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla saatiin myös yksityisten omistamia homoravintoloita, joista ensimmäinen oli vuosina 1991–1993 toiminut Pub Victor tai Cabaret Victor (Aurakatu 1). Sen korvaajaksi tuli vuonna 1994 kahvilasta anniskeluravintolaksi muuttunut Pub Jack’s & Mike’s, joka sai ensimmäisenä homomiesten omistuksessa olevana ravintolana suuren suosion. Se toimi ensin Kauppiaskatu 4:ssä ja sen jälkeen Humalistonkatu 17:ssä vuoteen 2001 saakka.

Vapautuspäivien mainos Seta-lehdessä 2/90.

Kaapista käräjille

Vuosi 1990 oli iso virstanpylväs Turun Seudun Setaksi muuttuneiden Päivänkakkaroiden toiminnassa, koska turkulaiset järjestivät silloin Setan vuotuiset Vapautuspäivät 16.–19. elokuuta. Kyseessä oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella järjestetty Pride-tapahtuma, ja Tarja Hautanen toteaa järjestelyponnistusten terävöittäneen Turun paikallistoimintaa ja johtaneen sen politisoitumiseen. Tapahtuman teemana oli ”Coming Out – Kaapista ulos”.

Seta-lehdessä 3/90 Turun Vapautuspäiviä hehkutettiin ”virkistäväksi ja voimia antavaksi spektaakkeliksi”. Lisäksi kerrotaan, että perinteinen mielenosoituskulkue vaihdettiin kahdeksi toritapahtumaksi ”monipuolisine ohjelmineen, banderolleineen, vaaleanpunaisine ilmapalloineen, kaikkineen”. Järjestäjien pyrkimyksenä oli kuulemma ollut turhan ryppyotsaisuuden heittäminen yli laidan, mutta nyky-Prideihin verrattuna tapahtumasta oli karnevaali kaukana. Esimerkiksi lauantain toritapahtuman päävieraana oli leningradilainen kirjailija, joka puhui homoseksuaalien tilanteesta Neuvostoliitossa. Tätä spektaakkelia todisti Tarja Hautanen tietojen mukaan parisataa homoa ja lesboa, joiden taustalla lymyili joukko hämmentyneitä turkulaisia lauantaipäivän toriostoksilla. Turun kaupunki ei tietenkään ollut halunnut tukea tapahtumaa millään tavoin useista pyynnöistä huolimatta.

Turun Vapautuspäivistä tuli silti kokoaan suurempi tapahtuma, kun Vaparien jälkinäytös näyteltiin raastuvassa seuraavan vuoden alussa. Seta-lehdessä 1/91 kerrotaan, että istuntosali oli piukassa ja mediatapahtuma valmis, kun neljälle turkulaisaktivistille luettiin syytteet julkisesta kehottamisesta ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”.

Aktivistit olivat toisin sanoen kehottaneet Vapautuspäivien toritapahtumassa homo- tai bieroottisia tunteita tiedostaneita ihmisiä toteuttamaan itseään, mikä oli vuoteen 1999 voimassa olleen lain mukaan rikos. Tämän jälkeen aktivistit olivat vielä tehneet itsestään kirjallisen ilmiannon, jotta he varmasti pääsisivät oikeuteen testaamaan rikoslakiin kummittelemaan jääneen ”kehotuskieltopykälän” toimivuutta. Sen perusteellahan ei ollut koskaan tuomittu ketään, mutta Suomen ikioma homopropagandalaki oli yhä sananvapauden jarruna esim. Yleisradion lähetystoiminnassa.

Turkulaiset aktivistit kuitenkin tuumivat, että kehottamisesta pitäisi ilman muuta langettaa laissa säädetty sakko- tai vankeusrangaistus. Moinen absurdi rangaistus kun olisi omiaan antamaan potkua lain muuttamiselle. Vaan toisin kävi, kuten Setan jutusta voi lukea: 

Oikeus suuressa viisaudessaan ja armossaan päätti jättää meidät rangaistukseen tuomitsematta. Rikosta kuvattiin vähäpätöiseksi, eikä yleinen etu vaatinut rangaistusta. Lisäksi tuomari survoi kipeisiin korviimme sanaparin ”anteeksiannettavaa ajattelemattomuutta”. – – Meidät leimattiin ymmärtämättömiksi pikkurikollisiksi. Näpertelijöiksi. Liki syyntakeettomiksi. Tapu-tapu. Antaa vetää! 

Vaikka itse kehotuskielto-oikeudenkäynti lässähti nahkapäätökseen, Tarja Hautasen mukaan se oli joka tapauksessa siihenastisen turkulaisen homohistorian huipentuma: 

Puistojen puolikriminaalit päätyivät tekemään itsestään rikosilmoituksen. Se oli asia, joka ei jäänyt huomaamatta edes turkulaisilta tiedotusvälineiltä. – – Homous ja lesbous saattaa nykyajan viihdeteollisuuden esittelemänä näyttäytyä jopa muodikkaana, mutta sitä se ei ollut vanhan polven turkulaisille homoille ja lesboille, jotka ovat eläneet huiman muutoksen rikollisiksi ja sairaiksi leimatusta ryhmästä joukoksi, joka ylpeänä kehottaa muita homoseksuaalisuuteen Turun Kauppatorilla ja vaatii vielä itse päästä oikeuteen rikoksestaan. 

Hetki ilman naamioita

Niitä vanhan polven ihmisiä ajattelen itsekin usein näillä kaupunkimatkoillani, kuten tänään tässä Aurajoen rannassa. Enää ei tarvitse mennä puskiin, ellei nyt satu olemaan voyeuristinen bloggari tai muuten vain jännitystä vailla. Muille on tarjolla samasukupuolista silmänruokaa ja yhteisöllisyyttä niin netissä kuin näyttämölläkin – kuten esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalissa. Se muuten tekee aika paljon enemmänkin kuin vain kehottaa homoseksuaalisuuteen, ja hyvin sekalainen yleisö seuraa spektaakkelia hurraten ja hihitellen.

Mitä ihmettä moisesta ajattelisivat kaikki puistojen pojat, joiden silmät olivat ehkä tottuneempia hämärään kuin siihen, että valokeila osuu nyt niin kirkkaasti juurin meihin? Meihin, jotka näymme koko ajan kaikkialla, juhlimme itseämme ja saavutuksiamme gaaloissa ja pääsemme nyt myös ihan oikeisiin naimisiin.

Nauraisiko Urho Snellman tälle kaikelle kimakasti ja kutsuisi musikaalin jälkeen kaikki nuoret miehet jatkoille salonkiinsa? Entä mitä sanoisi nimimerkki Filius, joka kirjoitti alla olevan Turun Päivänkakkaroiden joulutervehdyksen 96-lehteen 7/71? Niin paljon siitä, mitä Filius toivoi, on nyt mahdollista meidän kaikkien elämässä muutenkin kuin vain ohikiitävinä vapauden ja yhteenkuuluvuuden hetkinä. Filiuksen tervehdyksen loppupuoli taas on yhtä ajankohtainen nyt kuin mitä se oli yli 45 vuotta sitten. Ennen oltiin yksinäisiä kaapissa, mutta nyt ollaan usein yksinäisiä yhdessä, kuten Huffington Post kirjoittaa laajassa artikkelissaan Together alone: the epidemic of gay loneliness.

Annetaan siis Filiuksen julistaa joulurauhansa, mutta ei anneta sen kaikua kuuroille korville:

Rakas lukija! – – En toivota Sinulle menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan ystäviä. Niitä Sinulla tuskin voi olla liikaa. Luulen, että meitä ei ilta illan jälkeen aja ravintoloihin ja klubeihin, puistoihin ja pömpeleihin niinkään fyysisen kuin henkisen kontaktin tarve. Haluamme löytää ihmisen: lähimmäisen, jolle voimme puhua, joka ymmärtää vaikeutemme ja hätämme. Aina ei ole edes välttämätöntä puhua. Riittää, kun tunnemme, ettemme ole yksin, että lähellämme on muita, että saamme hetken olla oma itsemme, ilman naamioita. Me olemme sittenkin niin pieni vähemmistö, että meillä ei ole varaa olla yksin, eristäytyä, panetella, riidellä. Meidän täytyy mennä ulos huoneestamme, etsiä muita, kokoontua, järjestäytyä. Meidän täytyy uskaltaa keskustella ja meillä täytyy olla aikaa kuunnella. Lähimmäistemme takia. Oman itsemme takia. Toivotan Sinulle lähimmäisenrakkautta. Sekä muiden taholta että muita kohtaan. Sekä jouluksi että ensi vuodeksi. Monilla muilla on samat ongelmat kuin Sinulla. Et ole yksin.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:

#Instagay

Grindr

Muualla verkossa:

Hotelli- ja ravintolamuseon ”Nautinnon nälkä” -näyttely

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Lyhennelmä Turun hovioikeuden kuolemantuomiosta Suomen ensimmäisille nimeltä tunnetuille homoille.
Kyynelten kallio -kirjan kuvitusta.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Uusi Aura 27.3.1910. Kansalliskirjasto.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan: 

[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo: 

Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään: 

– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.  

Kerran seikkailupuisto, aina seikkailupuisto – tosin nykyisin lasten sellainen.
Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”.

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”: 

Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti. 

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana. [Ks. pisuaarien ja homomiesten lempinimistä myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot.]

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle: 

– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”. Alakuvassa Dianan temppelin purkupaikka. Urheilupuisto toimii nettikeskustelujen perusteella yhä satunnaisena kohtauspaikkana. Nykypuistoilussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään yhteisöllisyydestä, vaan jännityksen hakemisesta.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo: 

Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään. 

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Puutarhakatu 7.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee: 

Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan. 

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin: 

S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v. 

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana