Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista

Viime jaksossa pyörimme keväisessä Karusellissa ja nautimme kello viiden teen Jennyn teehuoneella. Pussit olivat omasta takaa. Lopuksi suuntasimme kaupallisen Vapauden maku suussa Laaksoon.

Tuo Robin lainsuojaton käy metsään Sherwoodin

hän sinne muuttaa veikkoineen vain puiden kätköihin

kun miehet ahneen seriffin taas veronkantoon käy

niin Robin saapuu kätköstään ei pelonhäivää näy

(Pertsa Reponen)

Laakson sairaalan lähimaastot ovat Helsingin maineikkaimpia ja samalla pahamaineisimpia kruisailualueita. Maineikkuus tulee siitä, että alue on ollut rauhallisen sijaintinsa vuoksi puistohomojen suosikkikohteita jo vuosikymmenten ajan. Se on myös yksi harvoista vanhoista kruisailualueista, joilla on liikennettä yhä, vaikka baarit ja seuranhakupalvelut ovat periaatteessa tehneet puistoilusta tarpeetonta. Laakson elävästä legendasta ja imusta kertovat lukuisat netin homosivuille kirjoitetut tarinat ja anekdootit, joiden ”Kuudesti päivässä” -tyyppiset otsikot eivät jätä paljon arvailujen varaan.

Laakson pahamaineisuus taas tulee sen väkivaltaisesta menneisyydestä: varsinkin 1970-luvulla alueella riehui homoja hakkaavia nuorisojengejä. Aivan viime vuosina Laakson kyseenalaista mainetta ovat kerryttäneet verkkokeskustelut ja lehtijutut, joissa ulkoilevat heteroisät ovat saaneet perstuntumaa puistohomoihin.

”Runkkarien mekka”

Laakso tuli homojen suosioon ilmeisesti 1960-luvulla samoihin aikoihin Stadionin alueen kanssa. Puistohomot siirtyivät noihin aikoihin kauemmaksi keskustasta, kun meno aiemmilla, varsin näkyvillä kohtauspaikoilla hiipui (ks. juttusarjan 4. osa). Laaksossa kruisailualue kattoi Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välisen alueen sekä kentän ja Ruskeasuon ratsastushallien välisen metsän ”Kullikallioineen”. Helsinkiläiset tuntevat tämän Lääkärinkadun pohjoispuolisen metsäalueen ”Sherwoordin metsänä”, ja sen pusikoissa on pyörinyt yksi jos toinenkin lainsuojaton robinhood iloisine velikultineen taistelemassa vapaan rakkauden puolesta.

Ensimmäinen maininta Laaksosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehdessä 7–8/63 julkaistusta lukijakirjeestä, jossa luetellaan useiden homojen suosimien pisuaarien lempinimet. Siinä mainitaan Sherwoodin metsän ”Piilopirtti” ja ratsastuskentän luona ollut pömpeli, joka kulki nimellä ”Tervahovi”. Toinen kieltolain aikainen maininta löytyy Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta, johon on haastateltu nimimerkki Herra H:ta. Mies kertoo ”avoimeen ja välittömään tapaansa ystävästämme poliisista”, joka vartioi katuja ja liikennettä, ”ettei kukaan vain pääse mitään tekemään”: 

Tuolla ne pitkin [yleisiä kohtauspaikkoja] liikkuvat ja kyttäävät, siviilipuvut päällä. – – Ainakin Laaksossa ja Eläintarhan urheilukentän luona, koska minultakin tuli poliisi kerran kysymään mitä minä haluan, että enkö minä tiedä, että tämä on runkkarien Mekka. Minä sanoin että hyvä, täällähän minä rupean asumaankin sitten. Sanoivat että teiltä menee täällä maine, minä sanoin että on mennyt jo. – – Ei ollut [paljon meikäläisiä], se oli aamulla yhdentoista aikaan. Kyllä siellä jotain pappoja oli, mutta minä istuin siinä kalliolla, enkä ollut edes sisällä huvilassa – pömpelissä.

Laakson suosio oli jo huipussaan 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin aluetta kartoitti opiskelija Valdemar Melanko. Hän keräsi Helsingin homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkielmaansa aineistoa, joka tuli julki Puistohomot-kirjassa vuonna 2012. Melankokin mainitsee Sherwoodin metsässä sijainneen Piilopirtin, mutta Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välissä oli hänen mukaansa kaksi pisuaaria. Niistä toinen sijaitsi aivan kentän laidassa ja toinen, suurempi, kauempana metsässä. Tervahovin sijasta Melanko käyttää nimitystä ”Tipula”, mutta kyse on mitä ilmeisimmin samasta pisuaarista, koska Laakson puisissa käymälöissä käytettiin tervaa kosteudensuoja-aineena.

96-homolehdessä 3/70 julkaistu kohtaamispaikkakartta, jossa näkyy myös yksi Laakson pömpeleistä.

Seksituristina Suomessa

Valdemar Melangon mukaan Laaksossa käyttäydyttiin vapaammin kuin Stadionin alueella (ks. juttusarjan 4. osa), koska se oli muita kohtauspaikkoja suojaisempi. Hän toteaa, että Laaksoa suosivat esimerkiksi aviomiehet, jotka eivät paljastumisen pelossa uskaltaneet käyttää keskustan paikkoja.

Melangon Puistohomot-kirjassa on muun muassa seuraavat muistiinpanomerkinnät Laakson liikenteestä toukokuulta 1970:

Helatorstai 7.5.1970. Haastattelu suoritettu klo 17.30–18.30 Laakson käymälän, ns. Tipulan luona. Alueella liikkui koko aikana noin parisenkymmentä henkilöä, joista kolme vanhaa, pari keski-ikäistä ja muut nuoria siinä 25–30-vuotiaita. Yksi pojista oli pahasti päissään, muut selviä. Haastateltava totesi, että oli harvinaista nähdä juopunut kaveri paikalla. Laaksossa päinvastoin kuin muilla kohtauspaikoilla juopuneita näkee perin harvoin. – – Kysyessäni, pitääkö hän homoseksuaalisuutta sairautena, hän sanoi, ettei se mikään sairaus ole, mutta se on kuitenkin sellainen taakka ihmiselle, ettei hän sitä kenellekään toivoisi. Tämän vuoksi hän myöskin ihmettelee, kuinka vaikeaksi eräät homot tekevät olon toisilleen. Täälläkin, ts. Laakson käymälässä kohtelevat kaveria toisinaan hyvin tylysti ja koko seurustelu, mikäli sellaisesta voi yleensä puhua, on tavattoman alhaisella tasolla. Puhuttaessa keskenään yleensä vain piikitellään tai juorutaan. – – Usein alueella käyvät tuntevat yleensä toisensa ja näin on syntynyt jonkinlainen kantaporukka, jonka jäsenet saattavat keskustella pitkäänkin keskenään. Puheiden aiheet liikkuvat muussakin kuin homoseksualismissa. Mitään varsinaista yhteishenkeä ei kuitenkaan ole. 

Sunnuntaina 10.5.70. Haastateltava tavattu Laakson käymälän luota klo 22.15. Alueella kävi tunnin aikana kaikkiaan seitsemän henkilöä. Koska haastateltava näytti käytökseltään kaikkea muuta kuin pelokkaalta, menin suoraan hänen luokseen ja kysyin ”Mites menee?” Vastaukseksi sain ”Tyvärr, men jag kan inte finska.” Haastateltava, ikä noin 35 vuotta, on ruotsinmaalainen, kotoisin Göteborgista. Vaikutti melkoisen varakkaalta, koskapa ajelutti minua Alfa Romeollaan ja tarjosi illallisen Vanhan Kellarissa. – – Hän on viipynyt täällä jo viikon ja aikoo viipyä vielä toisenkin. Hän on tehnyt maahamme samanlaisen turistimatkan jo viitenä vuotena peräkkäin. Suomeen hänet houkuttelee luonto ja nuoret homoseksualistit, joita hän pitää paljon parempina kuin Göteborgin poikia. – – Haastateltava ihmetteli muuten Helsingin yleisiä käymälöitä. Löyhkääviä, saastaisia pesiä! ”Eihän niitä käytetä muuhun kuin naimiseen.”

Kuva suomalaisia vessakirjoituksia esittelevästä Arto Paasilinnan teoksesta Kansallinen vieraskirja (1971).
Tämä miehinen vetoomus oli raapustettu ”Laakson ulkoilualueen puuvessan karuille seinille”.

Laakson kruisailumuistoja on tallentunut myös tutkija ja homoaktivisti Olli Stålströmin Ollin oppivuodet -blogiin. Siinä hän kuvaa pömpeleissä vietettyä ”kultaista nuoruutta”, joka jätti häneen ahdistuksen lisäksi myös tervan ja kusen hajuiset muistijäljet. Laaksosta on kuitenkin jäänyt hänelle hyviäkin muistoja:

Sinänsä täällä Laakson kruisailukalliolla oli 60-luvulla usein ihan myönteinen henki. Kruisailu kesäillassa oli kivaa ja usein johti miellyttäviin tapaamisiin. Perhoset lepattivat ja kukat tuoksuivat. Tämän kallion reunalla oli pihlajia, joiden marjoja saattoi syysiltoina popsia suuhunsa ja joiden pehmeisiin lehtiin saattoi kuivata sormensa rakkauden tekojen jälkeen.

Kruisailun lisäksi Laaksossa myös organisoiduttiin. Fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistun muistelon mukaan kaksi motoristia – Leeku ja ”Tarmo” – olivat ajelleet vuonna 1975 Laakson maisemissa, tutustuneet ja päättäneet perustaa homoille oman nahka- ja prätkäkerhon Ruotsin malliin. Syntyi SLM Finland, jonka nimi muutettiin parin vuoden päästä MSC Finlandiksi. Yhdeksänkymmentäluvulla nimen jatkeeksi lisättiin ”Tom's Club” kunnianosoitukseksi järjestössä aktiivisesti mukana olleelle Touko ”Tom of Finland” Laaksoselle.

Rakkauden haudalla

Itselleni Laakso oli ensikontakteja homojen puistokruisailuun. Mitään mehukasta kerrottavaa minulla ei tosin ole, sillä kontakti tapahtui Setan Z-lehden välityksellä. Tilasin lehden vasta kuoriutuneena pohjalaisena homopoikana vuonna 1995 ja muistan vieläkin ihmetyksen, jota koin lukiessani homojen kohtauspaikoista. Lehdessä mainittiin mm. ”Keskuspuiston alue Laakson sairaalan takana” sekä ”Porvoon moottoritien viimeinen levähdyspaikka Helsinkiin tultaessa”. En osannut edes kuvitella itseäni toikkaroimassa jonkin ihmeen Laakson sairaalan pusikoissa tai epämääräisellä moottoritien levarilla, kun Helsingissä kerran oli baarejakin meikäläisille. Mutta täällä sitä vain ollaan parikymmentä vuotta myöhemmin voyeuristisena homobloggaajana.

Olen tullut Laaksoon yhdessä ystäväni ”Karin” kanssa, joka kruisaili alueella 1970-luvulta eteenpäin. Suuntaamme ensin Laakson sairaalan viereiseen metsikköön, jossa kaksi Laakson kolmesta pisuaarista aikanaan sijaitsivat. Nyt metsikkö on lähes umpeen kasvanut, ja etenemme vaivalloisesti nostellen polun ylle taipuneita oksia. Taustalla häämöttää Laakson sairaalan muuri, jota vasten Kari muistaa miesten seisoskelleen silloin ennen. Jo aikaa purettujen pisuaarien paikkaa hän ei sen sijaan tahdo löytää, koska maisema on muuttunut niin täysin vuosikymmenten aikana. Luonto on jälleen ottanut vallan, ja valkovuokot kukkivat rakkauden haudalla.

Niin lempeinä laulavat taas lauluaan

nuo keväimen tuuloset yllä kukkien – –

mä kuljen polkua tuttua näin

kautta metsien ja kunnaitten

vie polku luo mun ystäväin

vie suviyön onnehen

(J. Honkakoski)

Hinttejä hakkaamassa

Laaksosta ei voi kirjoittaa ilman, että käsittelisi myös homojen täällä kokemaa väkivaltaa ja ahdistelua. Väkivallantekoja tapahtui toki myös muilla ulkokohtaamispaikoilla, mutta Laakson syrjäisyys teki siitä erityisen otollisen paitsi homoille myös heidän vainoajilleen.

Valdemar Melangon Puistohomojen mukaan homojen ahdistelijat olivat esimerkiksi poikajengejä, jotka kävivät humalapäissään puistoissa varta vasten ahdistelemassa ”hinttejä”, sekä pienempiä ja paljon vaarallisempia ryhmiä, jotka saattoivat käyttää myös houkutuslintuja. Lisäksi ulkokohtaamispaikoilla pyöri ”kääntäjiä”, eli esimerkiksi taskuvarkaita. Vuonna 1970 kontaktipaikoilla tapahtui Melangon mukaan keskimäärin pari ryöstöä viikossa, ja varsinkin Laakso tuntui olevan vaarallisen paikan maineessa.

Olli Stålströmillä on Laakson väkivallasta kovia omakohtaisia kokemuksia, ja hän kuvaa blogikirjoituksessaan myös houkutuslintujen käyttöä: 

Yksinäisinä nuoruusvuosina jouduin itse kahdesti hakatuksi Laakson kentällä. Menettely oli yksinkertainen: metsäpolulla tuli vastaan nuori mies, joka ilmaisi olevansa kiinnostunut ja yhdessä sovittiin suojaiseen paikkaan siirtymisestä. Houkutuslintu kuljetti sellaiseen pensaikkoon, jossa sitten useampi nuori mies pääsi tulemaan takaapäin ottamaan kiinni. Usein kaksi miestä piti takaa kiinni ja muutama tyyppi hakkasi ja potki edestä päin. Hakattuaan homon maahan he ryöstivät kellon ja lompakon. – – Siihen aikaan homot olivat todella lainsuojattomia. Homous oli vielä sairaaksi luokiteltu ja poliisi suhtautui vastenmielisyydellä meihin. Jengiläiset olivat sitä mieltä, että on aivan oikeutettua hakata homoja.

Erityisen pahaksi jengiväkivalta äityi 1970-luvun loppupuolella, mistä kertoo Ulf Månssonin kirjoittama Seta-lehden 2/79 juttu, joka on otsikoitu ”Hinttien hakkaaminen jengien huvina”: 

”Homojen jahtaaminen” Helsingin Laakson kentällä on pääkaupunkiseudun nuorison keskuudessa varsin yleinen ”huvittelumuoto”. Viime keväänä sitä harrasti innokkaasti nk. Kallion jengi – ja jäi lopulta kiinni. Syyskuussa nämä 15–17-vuotiaat saivat tuomionsa. Parikymmentä jenginuorta tuomittiin Helsingin Raastuvanoikeudessa eripituisiin vankeusrangaistuksiin mm. törkeistä ryöstöistä, ryöstöntapaisista kiristämisistä ja pahoinpitelyistä. – – Oli ilmeistä, että jengiläiset pitivät tekojaan vähemmän tuomittavina juuri siksi, että kohteina olivat homoseksuaalit. Jengikielellä nämä olivat ”henduja”, ”hemppoja” tai vaikkapa ”deekuja”.

Seta-lehti 2/79.

Seta-lehden jutussa arvioidaan, että pääosa pahoinpitelyistä jäi selvittämättä ja että edes kaikista törkeimmistä rikoksista ei uskallettu ilmoittaa poliisille. Tähän olivat syynä paitsi homoksi leimautumisen pelko myös aiemmat kokemukset poliisin välinpitämättömyydestä ja halveksivasta suhtautumisesta. Eräskin poliisi oli asettunut jengiläisten puolelle, kun nuori homomies oli tullut tekemään rikosilmoitusta pahoinpitelystä. ”Täytyyhän jonkun järjestystä ylläpitää”, oli poliisi todennut ykskantaan. Samalla lehdessä muistutetaan, että ennen kieltolain poistumista siviilipukuiset poliisit olivat itse toimineet Laaksossa houkutuslintuina pidättääkseen heille ”epäsiveellisiä pyyntöjä” tekeviä henkilöitä.

Toisessa blogikirjoituksessaan Olli Stålströmin kertoo siitä, miten Seta oli kutsunut Helsingin silloisen poliisipäällikön Göran Wikstenin teemailtaan ja vedonnut poliisiin puisto- ja pömpeliväkivallan ehkäisemiseksi:

Poliisipäällikkö kysyi meiltä setalaisilta miksi kukaan käy yleisissä pömpeleissä hakattavana. Yritin mahdollisimman selkeästi ja ystävällisesti selittää, että seksikumppanin löytäminen on polttava tarve lähes kaikille ihmisille, mutta samaa sukupuolta etsiville ei ole olemassa turvallisia sisäpaikkoja (tämä oli 1970-luvun lopulla).

Tapaamisella oli Stålströmin mukaan yllättävä vaikutus, koska pian sen jälkeen Helsingissä ja Turussa alettiin purkaa kusiputkia pois yleisiltä paikoilta: ”Ihmettelimme poliisin logiikkaa. Pidimme sitä samanlaisena kuin jos poliisi olisi hakannut Helsingin puistot pois, koska niissä tapahtuu raiskauksia. Joka tapauksessa tilanne alkoi rauhoittua kun homojen omat tapaamispaikat alkoivat yleistyä ja kun Seta aloitti oman diskotoimintansa.

Perheenisän orgiakauhu

Nousen Karin kanssa Sherwoodin metsän keskellä kohoaville Kullikallioille, joiden ympäristöön homojen puistoilu nykyään keskittyy. Piilopirtti-pisuaari on jo ajat sitten purettu, ja unholaan on vaipunut myös Keskuspuiston kesäteatteri, jonka vuoksi Kullikallioita nimiteltiin myös ”Kesäteatterin lämpiöksi”. Aurinko on painumassa mailleen, ja tänäkin viileähkönä toukokuun iltana paikalla näkyy joitakin miehiä, jotka luovat meihin liian pitkiä katseita ja vahvistavat siten kuulumisensa kerhoon.

Aiemmissa jutuissa olen toistuvasti kirjoittanut siitä, miten puistot olivat ennen muinoin myös homojen yhteisöllisiä tarpeita palvelleita ulkoilmakahviloita. Nykyisten homobaarien ja seuranhakupalveluiden myötä nämä tarpeet tyydyttyvät muualla, ja pieneksi kutistunut puistohomojen joukko tulee ulkokohtaamispaikoille lähinnä normaalia jännittävämmän seksikokemuksen perässä. Tästä metsästysviettiä palvelevasta nykypuistoilusta kertovat netin monet homotarinat sekä valtamediassa satunnaisesti julkaistut sensaatiohakuiset jutut.

Jälkimmäisistä voidaan mainita esimerkkinä Metron/Vartti.fin vuonna 2009 julkaisema juttu, jonka mukaan poikansa kanssa kävelyllä ollut mies oli järkyttynyt Laakson kallioilla näkemästään homoseksistä. Aiheesta uutisoi myös Uusi Suomi, jonka jutun nimi – ”Homo-orgiat säikäyttivät isän Helsingissä” – on kuin suoraan 1960-luvun ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -tyyppisestä lehtikirjoittelusta (ks. juttusarjan 3. osa).

Metron/Vartti.fin uutisoinnin myötä keskustelupalstoilla siunailtiin homojen edesottamuksia, ja homot taas listasivat omissa keskusteluissaan lukemattomia esimerkkejä siitä, miten he olivat nähneet kursailematonta heteroseksiä paljon julkisemmilla paikoilla kuin Laaksossa.

Himo pakottaa ruumiin onteloita.

Avaruus on pimeä,

maan uumeniin ei tunkeudu valo.

Haluan sykkiä kuumana tätä todellisuutta

ja että minussa liikutaan.

(Pentti Holappa)

Huomattavasti fiksumman ja vähemmän poleemisen jutun teki Nyt-liite juhannusnumerossaan vuonna 2012. Toimittaja Lauri Korolaisen kirjoittamassa jutussa ”Miesten metsä” selvitetään ensin, miksi puistoilu oli homoille pitkään lähes ainoa seurustelu- ja seuranhakumuoto. Lisäksi jutussa kerrotaan Helsingin vanhoista kruisailupaikoista (ja sijoitetaan ”Jennyn teehuone” virheellisesti Mannerheimintielle Eduskuntatalon eteen). Lopuksi päädytään Laakson kallioille, missä toimittaja jututtaa homoaktivisti Jorma Hentilää. 

Korolainen päättää antoisan juttunsa erään Laakso-kävijän omakohtaisiin kokemuksiin, jotka tiivistävät hyvin homokruisailun ikivanhan ja kaikkialla samana toistuvan rituaalin. Pelkistetyimmillään se rakentuu kiertämisestä ja katseista sekä kohtaamisista, joissa vaikeneminen on kultaa: 

Hän jäi kallioille. Puiden välissä käveli muukalainen. Tumma, sopivasti miehekäs mies. Katseet kohtasivat, oltiin ihan hiljaa. Homokallioilla ei puhuta, ainakaan ennen aktia. Eleet puhuivat, ja ne sanoivat kyllä. Hän lähti kävelemään muukalaisen perässä. Niin tehdään aina, metsästetään. Kaikkea ei pidä saada heti. Hetken jahtaamisen jälkeen muukalainen lähti laskeutumaan kukkulan juurelle, länsipuolen syrjäiseen ryteikköön. Sinne kukaan ei poikkea vahingossa. ”Seurasin perässä”, mies kertoo. Ei sanaakaan. Vain kaksi kehoa hämärtyvässä metsässä. Peippo lauloi.

 Yksi ruusu on kasvanut laaksossa

ja se kauniisti kukoistaa

yksi kulkijapoika on nähnyt sen

eikä voi sitä unhottaa

Osa 6

Tekstissä siteeratut laulut ja runot:
Balladi Robin Hoodista. Esittäjä Ossi Ahlapuro. Sanat Pertsa Reponen. 1971

Suviyön onnea. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat J. Honkakoski. 1939.

28. runo Pentti Holapan kokoelmasta Viisikymmentäkaksi. 1979.

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Esittäjä Tapio Rautavaara. Trad. 1966.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Viime jaksossa pyörimme varpaat jäässä Museonpuiston ”Risolan” ympärillä potien ruotsalaista rakkautta. Välillä luettiin Jallua ja Viikon totuutta, jotka olivat huolissaan Helsingin miesrauhasta, ja sitten vain etsittiin, kunnes löydettiin sut. Lopuksi liekki leimahti.

Taas on kevät tuonut uskon uuteen huomiseen

taas on mieli altis vaikka rakkauteen

sen vaistoaa niin kuin uudestisyntynyt ois

kun on taittunut talvinen sää

ja on murtunut hanki ja jää

se villitsee ja nyt vaikkapa flirttailla vois

(Vexi Salmi)

Katri Helenan laulun säkeet kaikuvat mielessäni, kun kuljen kepein askelin keväisen Helsingin katuja. Säkeet ovat kuvaavia myös sikäli, että homoseksuaalisten tekojen poistuminen rikoslaista vuonna 1971 lopetti pitkän kylmän talven myös suomalaisessa homohistoriassa.

Ulf Månsson toteaa Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984) artikkelissaan, että homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin vaikutti 1960-luvulla käynnistynyt seksuaalipoliittinen keskustelu sekä Ilta-Sanomien ja Hymyn kaltaisten sensaatiolehtien harjoittama homovaino. Vuonna 1967 mietintönsä jättänyt seksuaalirikoskomitea katsoi, että moniarvoisessa yhteiskunnassa ei voida asettaa absoluuttista sukupuolimoraalia lainsäädännön ainoaksi lähtökohdaksi ja että rikoslaki ei ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä.

Ilta-Sanomat uutisoi Helsingin Vallilan ”homoseksuaalipesästä” 10.8.1966 ja vauhditti osaltaan lainmuutosta.
Tapauksen tarkempi kuvaus löytyy täältä.

Kotoinen homopropagandalaki

Homoseksuaaliset teot kieltänyt laki oli ollut voimassa tsaarin ajoilta vuodesta 1894 lähtien, ja sen perusteella tuomittiin yksistään vuosina 1924–1971 yhteensä 1 009 ihmistä, viimeiset kolme vielä vuonna 1970. Meillä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, oli kriminalisoitu myös naisten väliset homoseksuaaliset teot, ja heidän osuutensa vuosien 1924–1971 tuomituista oli 49. Nämä tiedot ilmenevät Kati Mustolan artikkelista (Re)production of silence by production of limited noice, joka on julkaistu teoksessa Silence, discourse and deprivation (1994).

Mustola toteaa osuvasti, että tuhannen tuomitun kokemat nöyryytykset ja heidän elämänsä pilaaminen oli uhraus, joka mahdollisti Suomen lesbojen ja homojen näkyvyyden ja sitä kautta identiteetin vahvistumisen. Poikkeuksellisen konkreettinen tämä uhrilampaan osa oli kahdelle aikuisten välisestä homoseksistä tuomitulle miehelle, jotka kastroitiin vuonna 1935 voimaan tulleen sterilisoimislain perusteella. Tapauksista kirjoittaa Sandra Hagman väitöskirjassaan Seven queer brothers (2014).

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin vastapainoksi homoseksille säädettiin vuonna 1971 korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Rikoslakiin tuli lisäksi ns. kehotuskielto, joka kielsi kehottamasta julkisesti ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Kehotuskiellon säätämiseen vaikutti Ulf Månssonin artikkelin mukaan mm. korkeimman oikeuden mietintö. Siinä vaadittiin korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon – homoushan oli luokiteltu mielisairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka.

Suomen homopropagandalaki norjalaisten hampaissa.
Seta-lehti 2/79. 

Ulf Månsson huomauttaa, että kehotuskieltoa käytettiin nimenomaan Ylen asiaohjelmia vastaan, mikä johti ohjelmien lähetyskieltoihin sekä toimittajien itsesensuuriin. Ylen ohjelmajohtaja Pekka Silvola myönsikin Seta-lehden 1/79 haastattelussa, että laki rajoitti tiedottamisen vapautta ja että tieto homoseksuaalisuudesta oli Ylessä ”tapetin ja seinän välissä”. Esimerkkinä kielletystä ohjelmasta voidaan mainita ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? (1969), joka esitettiin vasta 1999, jolloin kehotuskielto ja korkeampi suojaikäraja lopulta kumottiin. 

Venäjän nykytilannetta pohtiessa tuntuu uskomattomalta ajatella, että meillä oli ikioma homopropagandalaki vielä aivan äskettäin ja että sitä vastaan kampanjoitiin muualla Pohjolassa kuin itänaapuria vastaan nykyisin. Oheisessa Seta-lehden 2/79 kuvassa näkyy norjalaisessa Dagbladet-lehdessä 28.6.1979 julkaistu paikallisen homojärjestön adressi, jossa vaaditaan kehotuskieltopykälän kumoamista: ”Vaadimme, että Suomen toimivaltaiset viranomaiset kumoavat viipymättä homovastaisen lakipykälän, jotta Suomi saataisiin samalle linjalle muiden Pohjoismaiden kanssa.”

Suurjytä tänään!

Hei tulkaa tänne täällä tanssitaan

ja rytmin tuntee täällä suonissaan

on kenenkään nyt turha vastustaa

se rytmi kaikki mukaan saa – –

sen sinä tunnet niin kuin minäkin

se meidän on, käy tanssimaan

(Saukki)

Tällaisena lauantai-iltana 1970-luvun puolivälissä kaltaiseni homomies ei ehkä kauheasti ehtinyt murehtia Suomen homohistorian hangen ja jään aikaa, sillä tarjolla oli poikkeuksellisen paljon menoa. Ensin mentäisiin Ruusulankadulle Sirkan tansseihin ja sieltä jatkettaisiin tietysti ”Jennyn teehuoneelle”, kuten Messukentän eli nykyisen Mäntymäen kentän pisuaaria kutsuttiin.

Sirkan tansseja järjesti kieltolain aikana vuonna 1968 perustettu Keskusteluseura Psyke, joka edelsi Setaa suomalaisena seksuaalipoliittisena järjestönä. Yhdistyksellä oli kerhohuoneisto Kalevankatu 45:n kellarissa, puhelinneuvontaa sekä lehti nimeltä 96 (Ysikutonen), jota olenkin jo siteerannut aiemmissa jutuissa. Psyken tanssi- ja ravintolatoiminta alkoi Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan jo vuoden 1969 alussa, eikä aikaakaan, kun siitä tuli Hymylehden ansiosta maankuulua.

Hymylehden toimittaja soluttautui helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa 5.4.1969 pidettyihin Psyken tansseihin, ja hänen kokemuksistaan saatiin lukea toukokuun lehdestä. Toimittaja kuvailee ”miehisiä latteakeuhkoisia tyttötyttöjä”, asiallisilta virkamiehiltä näyttäviä tai vaihtoehtoisesti punastelevia ja kikattavia ”poikapoikia” sekä niitä, joilta löytyi pili kaikki mutta jotka käyttivät hametta ”muuten vaan mukavikseen”. Välillä toimittaja maalailee, miten lainsuojaton rakastelu tiivistyi kynttilöiden valossa, kun orkesteri viritti tanssiinkutsun ja jengi painui karkeloimaan parta partaa tai hame hametta hangaten. Julkisen inkvisiittorin roolilleen uskollisena Hymylehti mainitsee jutussa vieraita nimellä tai siten, että he ovat helposti tunnistettavissa.

Hymylehti 5/1969.

Skandaalijutusta huolimatta Psyken tanssit jatkuivat, ja niiden nimeksi vakiintui ennen pitkää Sirkan tanssit yhdistyksen voimanaisen Sirkka Vähä-ahon mukaan. Psyken tanssien tunnelmasta saa elävän kuvan 96-lehden 1–2/74 jutusta Tiistaitanssit (kirjoitusvirheet samat kuin lehdessä):

Psyke ry:n järjestämät jytä- tanssi- ja ravintolaillat ovat pyörineet jo koko syyskauden. Kevätkaudella jatketaan samalla tavalla, siis joka toinen tiistai klo 19–01 (joskus jopa kello kolmeen). Paikka on siisti ja viihtyisä ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. On disko, on pari baaritiskiä, on ravintolasali, on tanssimusiikkia, on jokaiselle jotakin. Kävijämäärä vaihtelee 100–200 ja keskimäärin ravintola on aina täynnä. – – Ilolla olen havainnut, että tiistai-illoissa käy hyvin monenlaista yleisöä. On kiiltokuvapoikia, nahkatakki kavereita, pitkätukkaisia hippityyppejä, lesboja, transvestiitteja on biseksuaalipoika vaimonsa kanssa ja luetteloa voisi jatkaa. Näissä illoissa käy sirosti sipittäviä siskoja ja karskiotteisia karjuja, mutta ennenkaikkea niissä käy aivan tavallisia ihmisiä. – – Pois turhat ja aiheettomat pelot. Rohkeasti vain joukkoon mukaan, vaikkapa jo ensi tiistaina.

”Tässä eräänä iltana tapasin pojan, joka oli kuin Sirkan tanssit: sijoitus oli vapaa, ah, niin vapaa”, leukaili nimimerkki Paris 96-lehdessä. Kuvassa on lehdessä julkaistuja Sirkan tanssien mainoksia vuosilta 1974 ja 1977. 

Ei köyhiä eikä kipeitä

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Psyken tanssipaikaksi vakiintui Ruusulankadun ravintola Mercur, joka on yhä toiminnassa. Sitä edeltäneistä paikoista mainitaan Seta-lehdessä 3–4/94 Fleminginkadun Cella, Ratakadun Senaattori-klubi ja vanha Gambrini.

Seison tänä tuulisena kevätiltana Mercurin edessä ystäväni ”Karin” kanssa. Karin muistikuvien mukaan Sirkan tansseissa oli vähän samanlainen tunnelma kuin nykyisessä Mann’s Street -ravintolassa, eikä mieleen ole jäänyt mitään negatiivista. Väkeä riitti, ja erityisesti Kari muistaa verkkosukkiin pukeutuneet transvestiitit meikattuine kasvoineen ja maalattuine kynsineen. Näky oli tuolloin melkoisen hätkähdyttävä, kun esimerkiksi drag queenit eivät olleet vielä tehneet ristiinpukeutumisesta koko kansan huvia. Musiikista Kari muistaa sen, että suurin piirtein joka toinen kappale oli perinteistä tanssimusiikkia ja joka toinen jytää.

Mercurin Sirkan tansseihin löysi tiensä myös kielentutkija Olli Nuutinen, joka muistelee kokemuksiaan kirjassaan Kommentteja kahteen elämään. Kuvauksesta välittyy kirjalle ominainen surumielinen havainnointi ja painiskelu pelon ja häpeän kanssa:

Levysoittimesta soi sen ajan musiikki: Kesän lapsi mä oon ja Ruusuja hopeamaljassa tuovat samanlaiset assosiaatiot kuin muillekin sen ajan ravintolatansseissa käyneille. Jonotimme lauantai-iltoina tanssimaan kuin aikoinaan nuorisoseuran talolle, samoissa tunnelmissa ja odotuksissa. Vanhalla [Vanhan Kellarissa] ja Sirkan tansseissa oli paljon pelokkaita ihmisiä, joille nopeasti juotu vahva olut antoi hilpeän illan. Jokaisella oli takanaan oma yksinäinen ja vaikea kehityskulkunsa.

Oli arki mitä oli, mutta Sirkan tansseissa ei oltu köyhiä eikä kipeita. Tämän vaikutelman sinetöi Standinrakki-nimimerkin blogikirjoituksesta löytämäni täysin posketon muistelo, joka uhkuu camp-henkistä neukkunostalgiaa:

– – kuvitelkaa 1970-luvun alun Teknograd, Kvikkjokk tai Makhinogorsk johon joku vinksahtanut keijukaiskuningatar on taikasauvallaan huitaissut pystyyn homobaarin ja sen täyteen työn sankareita läheiseltä sovhoosilta ja teräskombinaatilta, kaikki uuden muotidrinkki ”Lonkeron” viimeisistäkin estoistaan vapauttamina. Keski-ikäisiä kansanmiehiä niin maalta kuin kaupungistakin, ynnä nuorempia ja iäkkäämpiä ihailijoitaan viihtymässä yhdessä yhteisessä onnelassaan, voi jumankauta sitä fiilistä – aa, halleluja, muuta ei enää voinut pyytää kuin pitkää ikää! (E. Joenpelto). Paljon annan anteeksi Psyke Ry:n kaapanneelle kalkkunakoplalle siitä hyvästä että sitä mestaa pyörittivät, sillä totiseen tarpeeseen se tuli, mitään vastaavaa tuolle homopopulaatiolle ei aiemmin ollut tarjolla. – – Ikinä en unohda sitä sateista syysiltaa jolloin kiipesin portaat yläsaliin jossa koko jengi veti hihkuen tiputanssia sydämensä kyllyydestä. Uskomaton näky! Ja sitten vielä puhutaan suomalaisista jäyhinä jässiköinä, hah.

Kansainvälistä huomiota

Ranneliike.net-sivuston Moni vanhempi muistaa ”Sirkan tanssit” -jutun mukaan Mercurin tanssit jäivät pikkuhiljaa vanhemman polven huviksi. Nuorempi väki siirtyi vuonna 1974 perustetun Setan diskoon ja myöhemmin Gay Gambriniin eli ”Kampsuun”, josta tuli 1984 Suomen ensimmäinen varsinainen homoravintola.

Nimimerkki ”valtsu_Kalliossa” kertoo samaisen Ranneliikkeen jutun keskusteluketjussa hykerryttävän anekdootin vuodelta 1987, jolloin Sirkan tanssit olivat jo tulossa tiensä päähän – Mercur oli nimittäin vaihtanut omistajaa, eikä ravintoloitsijalle sopinut enää entinen konsepti. Valtsu kertoo törmänneensä nuoreen ”engelsmanniin”, joka osoittautui The Communards- ja Bronski Beat -yhtyeistä tutuksi Jimmy Somervilleksi, ja sopineensa hänen kanssaan seuraavaksi päiväksi radiohaastattelun:

Jimmy oli kuitenkin vielä niin tohkeissaan edellisen illan Sirkantansseista, ettei jaksanut kauaa jutella omasta Tavastiankeikastaan, vaan jatkoi Sirkan tanssien kehumista. Jimmy oli ollut myös Gay Gambrinissa, mutta totesi sellaisia kapakoita mahtuvan 13 tusinaan. Jimmy oli täysin myyty kun oli aikansa katsellut mammojen ja pappojen jenkan tahdissa hyppelemistä ja varsinkin romanien kansallisasusteita, joita Brittein saarilla ei ole aikoihin näkynyt vuosisatoihin.

Iltalypsylle

Kun 1970-luvun puolivälin Sirkan tanssit loppuivat yhdeltä, homomiesten luontevia jatkopaikkoja olivat Messukenttä, sen puistikossa pönöttänyt pisuaari eli ”Jennyn teehuone” sekä itse Mäntymäki, joista Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa käytetään myös nimityksiä ”Venuskukkula” ja ”Kyrpävuori”. Kävellessäni Karin kanssa sinne mieleen tulee Psyken 96-lehdessä 6–8/76 julkaistu juttu Puistoelämää, johon on tallentunut hersyvä kuvaus alueelle saapumisesta:

Yö oli tumma, minä kaunis ja Toivonkatu johti puistoon, jonka ylle kohosi stadionin penissymboli. Sen pääalueet, etualalle työntyvä puistikko ja taaempana kohoavat kaipuun kalliot [Mäntymäki], kykenisivät ilmeisesti tällaisena yö[n]ä täyttämään kohtuulliset vaatimukset. On iltoja, jolloin sinne tulevat märehtimään entisiä passioitaan otteensa menettäneet miehet, ja on iltoja, jolloin siellä liikkuu pelkkiä pikkupoikia, vielä kyvyttömiä muihin tunteisiin kuin niihin, joiden paras tuottaja on mekaaninen lypsykone. Tänään taivas oli musta, puisto vihreä ja ilma syvän kostea. Tänään oli hyvin todennäköistä, että oli myös miehiä asialla. – – Puistoon päästessäni etsin aluksi tukevan puunrungon turvakseni. Mietin pistäytyykö Hän tänne ensi yönä. Katselin ympärilleni yrittäessäni ensi hämmingissä olla mistään mitään tietämättömän näköisenä kuin rippikoulupoik[a] odottaessaan suuhun työnnetyn leivän lihaksi muuttumista. – – Parveilupuolella ei ollutkaan niin paljon väkeä kuin olin illan lämmöstä ja kuun muodosta päätellyt. Kaipuun kallioilla näkyi muutama yksinäisen ylpeä silhuetti ja oletettavasti kallioiden juuressa olevassa notkelmassa, Vulvassa, miekkailtiin enemmänkin halusta kuin kunniasta. Puiston vessa tuntui kuitenkin jälleen kerran osoittavan tarpeellisuutensa.

Osa 4

Ravintola Mercur 29.4.2014.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kevät. Esittäjä Katri Helena. Sanat Vexi Salmi. 1979.
Käy tanssimaan. Esittäjä Hanne. Sanat Saukki. 1978.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun