Kenkää menneisyydelle – ”Kinky Boots” -musikaali

Kauneinta maailmassa on kenkä – ja mitä kinkympi, sen parempi. Näin julistetaan Broadwayn uudessa hittimusikaalissa Kinky boots, jonka katsastin keväisellä New Yorkin -matkalla.

Kinky boots (2013) on musikaaliguru Harvey Fiersteinin (La cage aux folles) ja pippurisen poptähden Cyndi Lauperin yhteistyön hedelmä, ja se on vetänyt täysiä salillisia sekä rohmunnut useita Tony-teatteripalkintoja. Menestys ei tunnetusti ole laadun tae, mutta Kinky boots on mainio hyvän tuulen musikaali, joka viihdyttää enemmän kuin kiihdyttää. Suurimman huomion varastaa Lauperin mukaansatempaava musiikki, ja siinä sivussa kerrotaan pari kannustavaa ja koskettavaakin kasvutarinaa.

Kinky boots perustuu samannimiseen draamakomediaan vuodelta 2005, ja se kertoo tosipohjaisen tarinan Charlie-nimisestä nuorukaisesta, joka varttuu Keski-Englannissa kenkätehtailijan poikana. Isä edellyttää Charlien (musikaalissa Andy Kelso) jatkavan perheyrityksen vetäjänä, mutta poika päättää pyristellä irti velvollisuuksien ikeestä ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä, kun Charlien isä kuolee äkillisesti ja konkurssikypsä kenkätehdas jää pojan kontolle.

Sattuman oikusta Charlie tutustuu Simoniin (Billy Porter), joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin Charlie. Siinä missä Charlien isä oli yrittänyt saada poikaansa kiinnostumaan kengistä, Simonin isä oli kaikin tavoin yrittänyt pitää tämän erossa kopottimista – varsinkin äidin kauniista punaisista korkokengistä, joissa poika niin mielellään tanssahteli. Miesten kohdatessa Simon asuu Lontoossa ja esiintyy Lola-nimisenä drag queenina, mutta yksi asia on ennallaan: korkkarit hiertävät ilman isän paheksuntaakin, koska isokoipisen miehen on hankala löytää sopivaa paria. 

Tämä saa Simonin/Lolan ehdottamaan Charlielle ilmiömäistä liikeideaa: Charlien kenkätehtaan pitäisi alkaa tehdä sopivan kinkyjä naisten kenkiä miehille. Juonenkäänne saattaa kuulostaa kaukaa haetulta, mutta juuri näin kävi myös oikeassa elämässä, kun brittiläinen Steve Pateman päätti ryhtyä valmistamaan miesten fetissijalkineita perheensä kovaonnisen kenkätehtaan pelastamiseksi. 

Simonin/Lolan ja Charlien yhteistyö alkaa, ja Lola pelmahtaa drag-enkeleineen tehdastyöläisten ihmeteltäväksi. Tämän jälkeen on luonnollisesti luvassa on monenlaisia vastoinkäymisiä ja kommervenkkejä, kuten oheisesta traileristakin voi päätellä.

Drag-teeman vuoksi Kinky bootsin selkein vertailukohta on kulttielokuvasta musikaaliksi sovitettu aussipläjäys Priscilla – aavikon kuningatar, jonka näin pari vuotta sitten Lontoossa ja uudelleen viime syksynä Tukholmassa. Priscillalla on Kinky bootsiin verrattuna selkeä etulyöntiasema: se on jukebox-musikaali, joka perustuu mm. Madonnan, Donna Summerin ja Tina Turnerin ikivihreisiin ja itsestään lämpiäviin hitteihin. Kun tulkitsijoina on kaiken lisäksi joukko drag queeneja, tuloksena on karkkikauppamaisen värikäs mutta sopivan räävitön kokonaisuus. 

Kinky bootsilla ei ole henkivakuutuksenaan hirmuista hittikavalkadia, vaan se nojaa musikaalisäveltäjänä debytoivan Cyndi Lauperin originaalikappaleisiin. Lauper on kertonut ammentaneensa lauluihin aineksia lapsuutensa suosikkimusikaaleista, ja lopputuloksena on suloinen sekamelska poppia, rokkia, funkia, dance-nostatusta ja jopa tangoa. 

Musikaalina Kinky boots on Priscillaa hillitympi ja sisäsiistimpi, mutta kuitenkin sen verran dragtastic aikuisten satu, että sen ei tarvitse kontata kaappiin häpeämään. Ainakin Al Hirschfeld Theatren yleisö hurrasi lopuksi niin, että katto oli lentää. Tässä pienenä maistiaisena notkeasti nylkyttävä menopala Sex is in the heel, jonka tulkitsee Lolaa näyttelevä Billy Porter.

Kinky bootsin uskottavinta antia on Charlien ja Simonin vaikeiden isäsuhteiden kuvaus. Molemmat miehet joutuvat tarinan kuluessa kasvamaan ulos isiensä kengistä. Charlien pitää kasvaa siihen rooliin, joka hänelle on varattu pienestä pitäen, eli ryhtyä jatkamaan perheyritystä. Simonin puolestaan on päästävä sinuiksi sen kanssa, että hän hylkäsi perinteisen miehenroolin ja jäi siksi vaille isänsä hyväksyntää.

Varsinkin Simonin tilinteko tiivistyy selkäpiitä hiveleviin voimaballadeihin Not my father’s son ja Hold me in your heart, jotka tarjoavat musikaalin tunnehuiput. Hold me in your heart kertoo anteeksiannosta ja Not my father’s son oman kipeän menneisyyden hyväksymisestä sen verran uskottavin sanoin, että kokonaisuudesta ei tule sokerikuorrutettua unelmahöttöä:

Look at me powerless and holding my breath

trying hard to repress what scared him to death

it was not that easy to be his type of man

to breathe freely was not in his plan

and the best part of me

is what he wouldn't see

I'm not my father’s son

Jos ette ole lähiaikoina menossa New Yorkiin, Kinky boots voi ehtiä sitä ennen rapakon tälle puolen. Musikaali on nimittäin näillä näkymin tulossa ensi-iltaan Lontoon West Endissä vuonna 2015. Itse toivon seuraavaksi Priscilla-musikaalin rantautumista Suomeen. Svenska teaternilla olisi nyt erinomainen sauma, kun musikaali on jo valmiiksi käännetty ruotsiksi – ja sangen mainiosti onkin. Det regnar män, halleluja!

Halvimman ja nopeimman musikaalielämyksen tarjoaa kuitenkin Spotify, josta löytyvät sekä Kinky bootsin että Priscillan kappaleet alkuperäiskokoonpanojen tulkitsemina.

Muita musiikkiaiheisia kirjoituksia:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
”Disco Discharge” paketoi homodiskon