Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 2/2

Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani.

Viime viikolla Suomi-siskot pyörivät homoringillä, kuuntelivat kuningatar Elisabetin tarinointia Kronobergin puistossa, päivystivät Klaran pornokadulla, näkivät Elton Johnin drag show’ssa ja päätyivät lopulta maailman ääriin: Humlegårdenin puistoon.

Pömpelistä Piccolinoon, eli vippaa mulle laivastovitonen!

Tämä Humlegården se on aina ollut Tukholman puistohomojen päämaja, jonka ”mukavuuslaitoksissa” oli vilinää ja vilskettä jo1860-luvulla. Sielunsa silmin voi yhä nähdä ne pisuaarit – suosituinhan oli heti tuossa Sturegatanin ja Humlegårdsgatanin kulmassa. Niin suosittu se oli, että tienoota nimitettiin Espressen-lehdessä ”homoseksikulmaksi” vielä 1960-luvulla. Pömpeleissä hierottiin lähempää tuttavuutta virtsakourun ääressä, ja näiden kohtaamisten ympärille syntyi koko meikäläisten alakulttuuri niin täällä kuin Helsingissä ja kaikissa maailman suurissa kaupungeissa. Missä sitä muuallakaan olisi tavattu tuohon aikaan kuin puistoissa ja pömpeleissä?

Homoseksuaaliset teot olivat Ruotsissa rikollisia aina vuoteen 1944, ja senkin jälkeen puistohomojen jahtaus jatkui sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien tekojen rangaistavuuden perusteella. Pahimmillaan Tukholman keskustan homojahti oli paradoksaalisesti juuri rikoslaista poistamisen jälkeen 1940–1950-luvuilla. Poiston katsottiin nimittäin entisestään vauhdittaneen ”homoseksuaalisuuden kielteisiä seurauksia”, kuten 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin kukoistanutta sotilasprostituutiota. Koko toiminnan katsottiin tahraavan Ruotsin armeijan mainetta, ja tiukkapipot saarnasivat, että nuoret miehet ajautuvat lantti toisessa ja elin toisessa kädessä suoraan turmion tielle. Pippeli oli siis männävuosien porttihuume.

Aj aj, miten nämä Tukholman keskustan puistot – Humlegården, Berzelii park ja Kungsträdgården – oikein kuhisivat öisin ja sunnuntaisin Östermalmin kahden rykmentin hevoskaartilaisia ja tykkimiehiä sekä Skeppsholmenin laivastoaseman merisotilaita! Koko lihamarkkinat syntyivät alun alkaen siitä, että sotilasparoilla oli niin paljon aikaa ja niin vähän rahaa, kun taas homoilla oli niin vähän mahdollisuuksia oman seksuaalisuutensa vapaaseen toteuttamiseen esimerkiksi parisuhteissa. Ja toisaalta: vaikka tulisi sata sukupuolineutraalia avioliittolakia, lakkaavatko univormut ja hyväkroppaiset nuoret miehet koskaan kyllästyttämästä meikäläisiä? Ajatelkaa nyt siskot vaikka niitä Ruotsin hevoskaartilaisten vaaleansinisiä paraatiunivormuja ratsastussaappaineen tai merisotilaiden hyvin istuvia housuja ja valkoisia merimiespuseroita. Käteviäkin ne olivat aikalaisten mukaan, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo:

”Niillä [merisotilailla] oli housuissa luukut, jotka he sitten läväyttivät auki, ja koko komeus pullahti esiin… Sitten he nousivat seisomaan, ja hintit istahtivat penkeille. Välillä meitä oli kolmekin rivissä: kolme seisovaa merisotilasta ja kolme istuvaa hinttiä. Sellanen ol’ Humlegården.”

Hevoskaartilaisen paraatiunivormu oli myyntivaltti.
Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Eikö täällä siis muuta tehty kuin sekstattu? Jo vain – tämäkin puisto pisuaareineen oli homoille makuuhuoneen lisäksi myös olohuone, vakuuttaa samaisen kirjan Knut:

”Me nuoret opimme paljon vanhemmilta herroilta, kun eihän meillä maalta tulleilta ollut mitään hienoja käytöstapoja. Monta kertaa meitä nuhdeltiin, että ei noin kuulu sanoa tai tehdä. Tätä kuuli sekä vanhemmilta miehiltä, joista seksuaalisesti kiinnostunut, että vanhemmilta siskoilta. He saattoivat mittailla sinua katseellaan, ja jos käytös oli kömpelöä, he tulivat sanomaan: ”Neiti on hyvä ja lopettaa moisen, sillä tuolla menolla ei miestä saa!” Ja sitten he kertoivat, kuinka pitäisi toimia, ja antoivat vinkkejä: ”Tuon kaverin kanssa ei kannata olla niin neitimäinen, vaan pitää löytyä miehisyyttä.”

Neuvot eivät silti rajoittuneet vain iskemiseen, vaan ylipäätään koko käyttäytymiseen. Muistan aina sen kuuluisan Nuuska-Ingan, joka oli muuttanut Tukholmaan Sundsvallista. Hän oli meille kuin äiti. Hän tapasi seisoa täällä Humlegårdenin [Kuninkaallisen] kirjaston liepeillä kamelinkarvatakki auki ja hiukset hienosti laitettuna. Nuuska-Ingan tunsivat kaikki, ja hänet nähdessäni tapasin ajatella: ”Kun tämä neiti on tuon ikäinen, haluan olla ihan kuin hän – käyttäytyä noin hienosti ja pukeutua yhtä tyylikkäästi ja näyttävästi.” Silloin nuorena tapasin haikailla, että voi, miten monessa tuokin on ollut mukana, että kunpa itsekin osaisin käyttäytyä noin ja tietäisin aina, mitä milloinkin sanoa. – – Nykyisin tuskin kukaan ajattelee näin. Nykynuoret eivät katso meitä vanhempia ja ajattele, että tuollaiseksi minäkin haluan tulla. Pikemminkin he ajattelevat: ”Voi luoja, tuollaiseksi en ainakaan halua tulla!”

Knutin sanat mielessä jatkamme puiston läpi seuraillen sotilaiden ja puistohomojen yöllisiä paraatireittejä Karlavägenille, jonka keskellä olevan puistotien penkeillä solttupojat ja homot tapasivat iltaisin istuskella katsellen tarjontaa ja asiakasvirtaa. Eivätkä he suinkaan olleet ainoita, jotka katselivat. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo eräästäkin Karlavägenillä asuneesta aatelisrouvasta, joka tapasi järjestää ystävättärilleen voyeristisia teekutsuja. Kun rouvat olivat saaneet teekupit käteen, he sammuttivat valot ja seurasivat nenä ikkunassa, miten kaupungin kerma saapui hieromaan kauppaa hevoskaartilaisten ja tykkimiesten kanssa. Kirjeessään rouva kertoi myös daamien tuohtumuksesta, kun he olivat bonganneet asiakkaiden joukosta erään tunnetun näyttelijän: ”Ajatella, että vein tuollekin pässille pari päivää sitten kukkakimpun ensi-iltaan!”

Humlegården

Nyt pitää kuitenkin kääntää selkä sotilaiden Sodomalle ja pujahtaa Grev Turegatanille. Sen Birger Jarlsgatanin -puoleisessa päästä löytyy kokonaista kolme homohistoriallista merkkipaalua. Oikealla puolella on 1980-luvun lopussa rakennettu Sturegallerian-ostoskeskus, jossa toimii pitkät homoperinteet omaava Studebadet-kylpylä. Alkuperäinen, vuonna 1885 perustettu kylpylä tosin tuhoutui tulipalossa vuonna 1985 – ehkä siksi, että sen ensimmäisen luokan miestensaunan meno äityi ajoittain liiankin kuumaksi. Sturegallerian-korttelia rakennettaessa raivattiin tieltä pytinki, jossa toimi 1980-luvulla homodisko Confetti. Sinne sijoittuu myös Gardellin aids-trilogiasta tehdyn Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan yökerhokohtaus, jonka taustalla soi Lustans Lakejer -yhtyeen hypnoottinen Diamanter-kappale (1980). Kadun kolmas homokohde löytyy läheiseltä Östermalstorgin metroasemalta, jonka pisuaari Östermalmspissoaren (ÖP) kuului Gardellin kuvaamaan homojen vakiorundiin.

Me jatkamme kuitenkin kylmästi Birger Jarlsgatanin yli ja piipahdamme Mäster Samuelsgatanilla. Tukholman 1950-luvun sisätilojen homoalakulttuuri oli Euroopan muihin suuriin kaupunkeihin verrattuna vielä melko kehittymätöntä muuten kuin kodeissa ja kaveripiireissä. Yläluokalla oli omat snobikutsunsa, ja keskiluokan nousukasmaisilla ”kynttelikköhomoilla” oli yläluokan elämää imitoineita hienoja illalliskutsuja ja juhlia, jotka olivat usein huikentelevaisempia kuin yläluokan omat soiréet. Työläiset puolestaan tapasivat kievareissa ja kaljatuvissa. Luokkarajat unohtuivat ainoastaan ”raitisilmakahviloissa”, eli puistoissa ja pisuaareissa. Pömpelin kusirännillä ei ollut tapana kysellä ammattia tai aatelisarvoa.

Kynttelikköhomojen kermaa ”Madame Sophien” Strauss-juhlissa.
Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Pikkuhiljaa, 1950-luvulta eteenpäin Tukholmassakin alettiin kokoontua myös kahviloissa ja ravintoloissa. Tuon ajan suosittuihin ravintoloihin kuului tämä osoitteessa Mäster Samuelsgatan 4 oleva Restaurang Prinsen, joka perustettiin jo vuonna 1897. Aikaikkunasta tirkistelemällä voimme nähdä, että tämä oli 1950-luvulla melkoinen trendipaikka, jossa parveili pikkujulkkiksia ja näyttelijöitä. Täällä oli suorastaan pakko käydä näyttäytymässä, vaikka sitä varten pitikin säästää niin, että joutui ehkä näkemään päivän pari nälkää. Baarin homosuosiota selitti se, että meikäläiset saivat täällä yksilöllistä palvelua. Seuratkaa vaikka tuota miesasiakasta ja naistarjoilijaa, joka poimii asiakkaan ojentaman servietin ja toimittaa sen vaivihkaa toisessa pöydässä istuvalle miehelle. Tämä lukee serviettiin kirjoitetun viestin ja hymyilee sen verran leveästi, että nyt taisi tärpätä. Vi ses i parken!

Mutta jätetään kyyhkyläiset rauhaan, ylitetään taas Birger Jarlsgatan ja jatketaan sivukadun kautta Riddargatanille. Riddargatanin ja Nybrogatan 12:n risteyksessä sijaitsi 1950-luvulla toinen homojen ja lesbojen kantapaikka: Mocca, joka oli perinteinen kahvila pikkupöytineen. Kahvilaa ei enää ole, mutta tokihan me sinnekin pääsemme Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Svenin siivellä:

”Moccaan mentiin yleensä iltapäivisin töiden jälkeen, ja väkeä oli tietysti paljon: oli ostoksilla käyneitä rouvia ja nuoria miehiä, tosi sekalaista seurakuntaa. – – Olin kuullut puistokontakteilta, että nyt voisi ruveta käymään myös Moccassa. Se oli aika ujoa touhua: kahvilaan mentiin näyttäytymään, mutta sisällä ei otettu suoraa kontaktia, vaan vain katseltiin ja pidettiin silmäpeliä. – – Koko ilmaisurekisteriä ei voinut käyttää, vaan sitä oli aina tosi varuillaan, jos paikan asiakaskunta oli sekalaista.”

Etikettiin kuului, että mahdollisesta jatkosta sovittiin kahvilan ulkopuolella. Nyt ei kuitenkaan tärpännyt, joten jatkamme korkkarit kopsuen Riddargatania eteenpäin, kunnes tulee aika kurvata oikealle Grev Magnigatanille. Numerossa kolme toimi aikanaan Tukholman ensimmäinen yökerho Grotta Azurra (tai Italienska Klubben), jossa saattoi tanssia aamuneljään ja ostaa tiskin alta kokaiinia. Yökerho oli myös homojen suosiossa, ja sen syntisyyttä suomittiin skandaalilehtiä myöten. Fäderneslandet-lehti kirjoitti Grotta Azurrasta 10. huhtikuuta 1926 otsikolla ”Tukholman ’yöelämä’ pahempaa kuin Berliinssä ja Lontoossa”:

”Luola on täynnä eriskummallisia olentoja – silmiinpistävän eksoottisen näköisiä herroja ja daameja, jotka ovat vähintäänkin ’epäilyttäviä’. – – Ranskalais-italialais-ruotsalainen tanssipari tanssii intohimoisia apinatansseja, ja pöydissä istuu nuorukaisia hyväillen toisiaan ’lämpimän veljellisesti’.”

Humlegården

Seuraavaksi käännymme Grev Magnigatanilta oikealle ja päädymme Tukholman paraatikadulle Strandvägenille. Puistojen lisäksi homot ovat aina kohdanneet toisiaan myös kaduilla, missä on ollut aivan omat rituaalinsa. Katuflaneeraus saattoi olla aivan yhtä tuloksellisia kuin ilta Humlegårdin lihamarkkinoilla, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Hans tietää kertoa:

”Jos ei halunnut mennä puistoon, vaihtoehtona oli mennä kadulle kävelemään. Sanoisin, että näilläkin kerrolla tärppäsi aina 90-prosenttisesti. Yleensä iltakävelyitä tekivät vähän vanhemmat, keski-ikäiset herrat, jotka eivät ehkä viihtyneet puistossa tai eivät välttämättä edes uskaltautuneet sinne. Se ei ollut heidän paikkansa. – – Vietin itse monta iltaa Strandvägenillä, jonne menin aika ajoin ”tapaamaan hienoja herroja”. Olin vasta vähän päälle 20-vuotias, ja ne miehet olivat siinä nelikymppisiä. Vanhemmat herrat olivat meikäläisen juttu. Yleensä he asuivat [hienostoalueella] Östermalmissa ja kutsuivat minut kotiinsa teelle tai kahville tai vastaavalle.

Tapana oli kävellä aina sillä puolen katua, jolla myymälät sijaitsivat, sillä siellä saattoi pysähtyä näyteikkunan ääreen. Meikäläisethän vaihtavat katseita ihan eri tapaan kuin heteroseksuaalit. Silmään tulee tietty pilke, joka ilmaisee, että tässä on nyt sitä jotakin, sitä kiinnostusta. Silloin kuuluu pysähtyä näyteikkunaa katselemaan. Ja kun kääntää päätä, se toinen on seuraavan näyteikkunan luona ja kääntää oman päänsä sinuun päin. Sitten aletaan jutella niitä näitä. – –

Saatoin kuljeksia kaduilla tuntikaupalla ja ajatella täysin epärealistisesti ja johdatukseen uskoen, että oma kohtalo voisi koska tahansa kävellä vastaan. Vietin mieluummin illan kävelemällä tyhjillä kaduilla kuin menemällä ”lihatorille”. Tavallaan se oli liikuttavaa, tavallaan lapsellista ja tyhmää.”

Suomi-siskot tietävät tunteen ja jatkavat omaa flaneeraustaan Strandvägeniä pitkin aina Nybroplan-aukiolle. Nybroplanin tienoo sekä Berzelii parkin ja Kungsträdgårdenin puistot olivat Humlegårdenin ohella poliisin sodomiitti- ja sotilasprostituutiokampanjojen pääkohteita jo 1800-luvun loppupuolella. Erityisesti valvottiin alueen julkisia käymälöitä, joista yksi oli Nybronin pömpeli suurin piirtein nykyisen Milles-ravintolan kohdalla osoitteessa Strandvägen 1. Sijaintinsa vuoksi tämä pisuaari oli ennen kaikkea kontaktinottopaikka, josta siirryttiin kipinän sytyttyä muualle, kuten nykyisen Dramatenin paikalla olleessa rakennuksessa toimineeseen Flaggen-juottolaan. Näillä tienoilla päivystivät 21. joulukuuta 1883 myös poliisikonstaapelit Rosenberg ja Sefverblad kirjaten ylös havaintojaan, joita siteerataan Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa:

”Kaksi 1. eskadroonan hevoskaartilaista oleskeli Nybronilla lähellä pisuaaria, jossa he myös toistuvasti kävivät, ilmeisesti pyrkimyksenään tarjota apua muille miesh. (molempia varoitettu). Toinen on nro 95 Johansson 1. eskadroonasta, toinen nro 16 samasta esk. Samana iltana kaksi 3. esk. hevoskaartilaista seurusteli kellariravintola Flaggenissa hyvin pukeutuneen miesh. kanssa, joka tarjosi heille juotavaa – ilmiselviä sodomiitteja. Samana iltana vanhempi mies (harmaat housut) oleskeli yhtäältä Kungsträdgårdenissa, toisaalta Kocksgatanilla, mitä ilmeisimmin avuntarvitsija. Varjostettiin osoitteeseen nro 5 Bryggaregatan, missä luult. asuu (nimi luult. Risbeck).”

Seksiä myyvistä sotilaista puhuttiin tosiaan auttajina, ja sodomiitit olivat niitä autettavia tai avuntarvitsijoita. Tätä antamisen iloa harjoitettiin tiuhaan myös viereisessä Berzelii parkissa, jonka vasenta puolta kuljemme kohti Hamngatania. Berzelii park ja Kungsträdgården olivat varsinkin merisotilaiden metsästysmaita, koska tänne saattoi kipaista nopsasti Skeppsholmenilla sijainneelta laivastoasemalta. Tarjontaa oli niin paljon, että eräskin yläluokan herra tapasi kerskailla 1940-luvulla, että kaupungilla liikkuessa pitää aina olla ”laivastovitonen” takataskussa. Viisi kruunua oli tuolloin sotilasprostituoidun käypä taksa.

Kauppa käy vuonna 1962. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Sotilasprostituutio kukoisti Tukholmassa 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin ilta- ja yölomien univormupakosta luovuttiin eikä myyjiä enää pystynyt erottamaan asiakkaista. Toisaalta homotkin vapautuivat pikkuhiljaa siinä määrin, että seksiä ei tarvinnut enää ostaa, kun sitä alkoi saada omilta ihan ilmaiseksi Homoringiltä, Kaupungintalon puistosta, Klara Norralta, Humlegårdenista ja meikäläisten ikiomista baareista. Ennen niitä piti kuitenkin tyytyä homoystävällisiin heteroravintoloihin.

Yksi niistä oli ja on yhä Berzelii parkin vieressä vuodesta 1863 toiminut hotelli, ravintola ja yökerho Berns. Sen musiikkipaviljonki veti homomiehiä puoleensa jo 1800-luvun lopulla, ja 1950-luvulla nuoremmat homot alkoivat suosia nimenomaan Bernsin terassia. Sen taika on mitä ilmeisimmin yhä jäljellä: laulaahan myös Peter Jöback vuonna 2007 julkaistussa Stockholm i natt -kappaleessaan siitä, miten hän näkee Bernsin terassilla miehen, joka saa hänet kyseenalaistamaan siihenastiset elämänvalintansa: ”Och jag minns att jag såg dig på Berns Terrass / och jag tänkte på allt som jag kunde ha haft / och jag tänkte på livet jag levde / och jag ångrar det mesta, hur blev det så.”

Berzelii Park ja Berns. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Lopuksi pysähdytään Hamngatanin ja Västra Trädgårdsgatanin kulmassa, jota dominoi nykyisin harmaa betonikolossi nimeltä Sverigehuset. Aikanaan tontilla sijaitsi kuitenkin Blanchin talo, jossa toiminut Svarta Katten -baari oli Bernsin ohella Tukholman ensimmäisiä homomagneetteja jo 1800-luvun loppupuolella. Selkeä gaypaikka siitä tuli kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun sisätilojen homokulttuurin kehitys sai vauhtia. Tuolloin Svarta kattenin asiakaskunta koostui aikalaisten mukaan 90-prosenttisesti homoseksuaaleista, joten tuttuja ja uusia kasvoja löytyi aina. Tässäkin baarissa oli asiakaskunnan tarpeet ymmärtänyttä henkilökuntaa, joiden homotutka ohjasi yksinäisiä miehiä tuosta vain samaan pöytään: ”Herran ei pidä istua täällä yksin, tuolla olisi eräs nuori mies, jonka kanssa sopii käydä puheisiin.”

Mutta näin olemme rakkaat Suomi-siskot tulleet tien päähän. Ennen lautalle kiiruhtamista voimme vielä palkita itsemme viinilasillisella Kungsträdgårdenin Café Piccolinossa, joka on 1980-luvulta lähtien ollut Tukholman homojen kantakahviloita. Siellä istuksivat näemmä myös Jonas Gardellin aids-trilogian pojat: Rasmus, Benjamin, Paul, Bengt, Lars-Åke ja Seppo, jotka ovat pikkuhiljaa löytäneet kaupungista toisensa ja itsensä. Heidän tarinansa ei päättyisi onnellisesti, kuten ei niin monen muunkaan homon ennen heitä. Mutta ehkä onkin niin, että yksittäisiä ihmiskohtaloita tärkeämpi on se pitkä marssi, jonka me kaikki olemme kulkeneet yhdessä – kuka varoen, kuka ylpeänä, mutta yhtä kaikki toivoen ja luottaen siihen, että kohtalo kävelisi vielä vastaan mukanaan lupaus paremmasta.

 

”He ovat kaikki jättäneet perheensä ja lapsuudenkotinsa, jättäneet kaikki samperin lapsuuden leikkipaikat, jättäneet lapsuutensa ja vastoinkäymisensä taakseen ja ovat nyt täällä: tänä kauniina lokakuisena syyspäivänä, ehkä viimeisenä lauantaina, jolloin Piccolinon terassi on avoinna, ja he ovat luoneet itsensä uudelleen, luoneet aikuiselämänsä täällä, tässä kaupungissa yhdessä kaltaistensa kanssa, ja Paul pitää huolta heistä kaikista.”