Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Kalle 6/81.

Olo on jo valmiiksi alaston: käsilaukku ja takki piti jättää lukolliseen kaappiin, jotta läpäisisin vahtimestarin röntgenkatseen. Nyt astelen pelkkää punaista muistikirjaa heilutellen suuresta salista toiseen, sieltä portaita alas ja edelleen yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon sekä hissillä ylös. Patsasteltuani aikani tutun hyllyn ääressä joudun lopulta luovuttamaan ja kysymään virkailijalta apua.

”Miestenlehdet ovat erikoislukusalissa”, nainen ilmoittaa äänellä, joka tuntuu täyttävän koko kuolemanhiljaisen käytävän ja saavan kaikki pöytiin painuneet päät kohoamaan joutsenkaulojen varassa. Pervo on jäänyt kiinni housut kintuissa!

Seuraa todellinen walk of shame, jonka aikana kiroan kavioiden lailla kopsuvia kenkiäni. Paraskin porno-ori, tuumin ja astun vielä yhteen portaikkoon. Siellä on kaappi, johon joudun jättämään myös muistikirjani, tuon viimeisenkin rekvisiitan, jolla olen epätoivoisesti yrittänyt viestiä olevani täällä kyllä ihan oikealla asialla.

Kun lukusalin virkailija lopulta laskee eteeni kymmenisen tiiliskiven paksuista vuosikertaa Kalle-lehtiä, luovutan. Hyvä on, hyvä on! Olen tullut Kansalliskirjastoon lukemaan pornoa. Kuulitteko kaikki? PORNOA! Mutta tästä on seksi kaukana.

Kallen mainos Mossessa 1/83.

Pornoa ja politikkaa

Vanhoista suomalaisista homolehdistä muistetaan nykyisin lähinnä Psyke ry:n julkaisema 96 (jäljempänä Ysikutonen) sekä Setan Seta-lehti myöhempine reinkarnaatioineen. Harvemmin kuulee sen sijaan muisteltavan Kallea – varsinkaan kaihoisasti.

Lehtikeisari Urpo Lahtisen luotsaaman Lehtimiehet Oy:n perustama Kalle (1973–2015) oli toki ensisijaisesti heteropornolehti, mutta se tarjosi vuodesta 1976 lähtien sisältöä myös homolukijoille. Tuolloin lehdessä alkoi nimittäin ilmestyä homotarinoita sisältänyt ”Mies miehelle” -palsta. Vuonna 1978 palsta laajeni jo ”Gay-kansan omiksi sivuiksi” ja edelleen vuonna 1980 ”Gay-kansa” -nimiseksi lehti lehdessä -spektaakkeliksi.

Kulminaatiopisteensä Lehtimiehet Oy:n homotarjonta saavutti vuosina 1983–1984, jolloin Kallen homosivujen rinnalla julkaistiin sen sisältöä vastaavaa Mosse-homolehteä. Nimi oli tietysti lainattu kulttihomo Monsieur Mosselta, mutta muuten lehdellä oli yhtä vähän tekemistä Mossen kanssa kuin mitä Urkki- ja Manu-pornolehdillä oli omien kaimojensa kanssa.

Kansalliskirjaston Kalle-orgioideni alussa oletin automaattisesti, että pornolehden homosivujen sisältö koostuisi ”Hannu antoi minulle päätä kumisaappaiden vastakkain kitistessä” -tyyppisistä jutuista. Niitä Kallessa toki riitti, mutta varsinkin alkuvuosina sivuilla harjoitettiin myös aktiivista kansalaisvaikuttamista ja esitettiin radikaalejakin poliittisia näkemyksiä. 

Toistuvana aiheena ja kritiikin kohteena oli esimerkiksi suomalaishomojen kohtaama syrjintä, joka oli myös yhteiskunnan legitimoimaa rikoslain kehotuskieltopykälän, heteroseksiin verrattuna korkeamman suojaikärajan ja homoseksuaalisuuden sairausleiman vuoksi.

Kalle tarjosi näille ahtaille asenteille vastapainoa julistamalla gay power -henkistä vapaan seksuaalisuuden ilosanomaa, jota se maahantoi suoraan San Franciscosta ja muista maailman meikäläismetropoleista. Kallen homosivujen vakiokauraa olivat toisin sanoen eskapistiset matkajutut ”sieltä jostakin”, missä kaikki oli paremmin. Niiden rinnalle tuli 1970–1980-lukujen vaihteesta lähtien myös kotimaan matkajuttuja osoituksena siitä, että aidsia edeltäneelle ajalle tyypillinen homojen seksuaali-irrottelu sujui myös täällä Pohjantähden alla.

Kalle toimi lisäksi jo varhain portaalina suomalaishomoille räätälöityihin kaupallisiin palveluihin. Järjestötoimijoiden, eli Psyken ja Setan, tanssien lisäksi lehdessä mainostettiin nimittäin ahkerasti kaupallisten toimijoiden järjestämiä disko-, drag show- ja saunailtoja sekä ulkomaanmatkoja. Varsinkin seuramatkatarjonnan kautta Kallen voidaan ajatella avartaneen monen meikäläisen maailmaa täysin uudella tavalla.

Kallen homosivuja lukiessa avautuivat epäilemättä myös monen heteron silmät. Koska sivut ilmestyivät osana heteropornolehteä, niiden voidaan ajatella raivanneen homoseksuaalista tilaa keskelle heteroseksuaalista (ala)kulttuuria. Erityisen merkittävää tämä oli, kun ajatellaan Kallen levikkiä ja lukijakuntaa.

Suomalaisen aikuisviihteen veteraanin Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä (2002) selviää, että Kallen levikki oli parhaimmillaan 200 000 kappaletta ja että pornolehtien pääasiallinen lukijakunta koostui ammattikoulun käyneistä 18–29-vuotiaista poikamiehistä. Heistä monet kohtasivat ensimmäiset homonsa ehkä juuri Kallen sivuilla. Asennekasvatuksen näkökulmasta on toki kyseenalaista, että kyseinen homo saattoi poseerata tyytyväisenä ”ryhmäkuvassa” sanfranciscolaisen glory holen edessä.

Seksikeskeisyyden vuoksi Kallen ja sen oheisjulkaisun Mossen vastaanotto oli hyvin negatiivista varsinkin Seta-lehdessä, joka teki kaikkensa muuttaakseen vallitsevia ennakkoluuloja esimerkiksi aids-kriisin keskellä ja torjuakseen epidemiaa.

Seksikeskeisillä jutuillaan Kallen voidaan toki väittää tehneen homoille karhunpalveluksen, koska jutut vahvistivat heterojen keskuudessa muutenkin vallinnutta mielikuvaa puskissa panevista peppupojista. Toisaalta Kallea ei parhaalla tahdollakaan voi pitää minään heteroseksuaalisen rakkaus-, avio- ja perheinstituution pää-äänenkannattajana, ellei nyt ”Papin k---ä oli suuri ja ryhmyinen kuin taidekynttilä” -tyyppisiä juttuja niin halua nähdä. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta.

Tässä jutussa tarkastelen Kallen homosivujen sisältöä sekä suhdetta muihin suomalaisiin homolehtiin ja kentän toimijoihin. Materiaali koostuu vuosina 1976–1985 julkaistuista Kalle-lehdistä, joiden rinnalle nostan poimintoja myös Ysikutosesta ja Seta-lehdestä.

Kalle 1/77.

’Sellaisille’ ja ’normaaleille’

Kallen ensimmäinen ”Mies miehelle” -palsta ilmestyi numerossa 12/76. Sen jälkeen homot vilahtelivat ja ennen kaikkea vilauttelivat kaikissa selaamissani Kansalliskirjaston Kalleissa aina vuoden 1985 loppuun saakka.

Alussa ”Mies miehelle” oli yksisivuinen ja kuvittamaton palsta, joka sisälsi homotarinoita. Niistä käy esimerkiksi numerossa 1/77 julkaistu juttu ”Tule tanssimaan, kaunis poika”. Pornon sijasta sitä voisi kutsua esileikiksi, joka valmisti Kallen lukijoita siihen, mitä jatkossa olisi luvassa ja miksi.

Jutun kirjoittaja kuvaa suomalaisten homojen asemaa, ja sanakäänteet tuovat mieleen Uuno Kailaan ”Pallokentällä”-runon: ”Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.” Erona vain on se, että kirjoittaja kiistää oman poikkeavuutensa, jonka nojalla hän joutui seuraamaan heterojen peliä katsomosta käsin:

Itse en myönnä olevani mitenkään ”poikkeava” nuori mies. Minua sykähdyttävät täsmälleen samat diskorytmit kuin ketä tahansa vähän alle 30-vuotiasta. Kun soulin syke jymisee Helsinki Clubin tai minkä tahansa muotidiskoteekin kaiuttimista, kylmät väreet kulkevat välittömästi pitkin selkäpiitäni. Ne ovat rytmejä jotka vievät väistämättä mukanaan, tanssittavat – ja kiihottavat! Silmäni etsivät sopivaa partneria ravintolasalin pimeässä. Löydän etsimäni silmät, katseen joka kääntyy hetkeksi pois… mutta palaa hetken kuluttua arasti takaisin minuun päin. Minä haluan hakea hänet tanssilattialle, olla hetken hänen partnerinsa, löytää yhteisen rytmin, tuokion mittaisen läheisyyden… Mutta minä en voi sitä tehdä – en sen ihmisen kanssa, jota nyt katson syvälle tummiin, arkoihin, kauniisiin silmiin. Me emme saa rakastella. Me emme saa koskettaa toisiamme. Minä en voi hakea häntä tanssimaan, vaikka Donna Summer huokailee kiihottavasti kaiuttimien välityksellä ”Couldn’t It Be Magic” -laulun säveliä [po. ”Could it be magic”]. Minä en saa, sillä tuo suloinen olento on poika, samaa sukupuolta kuin minäkin. – – Minä tilaan tarjoilijalta uuden oluen. Vajoan tympääntyneenä tuoliini ja kaipaan kauas Suomesta, Kööpenhaminan [homoyökerho] Madame Arthuriin, Amsterdamin lukuisiin klubeihin, Las Palmasiin, Caprille…

Vuoden 1977 Suomessa kahden miehen rakastelu ei toki ollut enää laissa kiellettyä, mutta asenteiden ahtauden vuoksi samasukupuolisen rakkauden liikkumatila tuntui kirjoittajasta yhä tavattoman pieneltä. Heteroravintolassa ei sopinut olla avoimesti homo, ja yleinen mielipide lähti siitä, ettei homojen sopinut tehdä mitään edes suljettujen ovien takana. Lopuksi jutun kirjoittaja kuitenkin saa ihailemansa pojan mukaansa ja esittää suorastaan uhmakkaan vetoomuksen:

Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden. Rakastellaan niinkuin [sic] muutkin. Meillä on siihen täysi oikeus. Suomessakin.

Sanat oli todennäköisesti suunnattu yhtä paljon Kallen hetero- kuin homolukijoillekin. Homoille sanat toimivat voimapuheena, ja heteroille ne pyrkivät perustelemaan sen, miksi heidän pornobuffetiinsa katettaisiin jatkossa lautanen myös homoille. Samaisen jutun yhteydessä oli myös määritelty ”Mies miehelle” -palstan missio näin:

Eivätkä nämä rivit ole pelkästään ’sellaisille’ lukijoille tarkoitettuja – jos edes joku ’normaali’ lukija niiden avulla oppii ymmärtämään rakkauden entistä monipuolisemmin, palsta on täyttänyt tehtävänsä kaksin verroin.

Kalle 7/77.

Henkireiät lähikuvassa

Mielipidevaikuttajan tehtäväänsä Kalle toteutti suomalaishomojen tilannetta luotaavilla jutuilla, joista otan esimerkiksi numerossa 9/77 ilmestyneen kirjoituksen ”Laki sallii – salliiko yleinen mielipide: pakenevatko homoseksualistit Suomesta?”. Siinä todetaan, että suomalainen yhteiskunta vainoaa lainmuutoksesta huolimatta edelleen seksuaalisia vähemmistöjään (vrt. edellä mainittu kehotuskielto, suojaikäraja ja sairausleima). Lisäksi kysytään yllättävän modernein sanakääntein, ajaako Suomi todella ”vauraan, älykkään, luovan homoseksualistiryhmänsä” maanpakoon.

Juttuun haastateltu Pekka kertoo menettäneensä homouden vuoksi työpaikan, koska yhteiskunta ei vieläkään hyväksy homojen näkyvyyttä lukuun ottamatta sääntöä vahvistavaa poikkeusta:

Joku Monsieur Mosse voi pelleillä julkkis-homona kaupallisista syistä, mutta meille muille se on edelleen mahdotonta. Traaginen naamioleikki saa jatkua.

Ainoana henkireikänään Pekka näki ulkomaanmatkat Manner-Eurooppaan ja Välimerelle, ja Kallen homosivujen voidaan sanoa profiloituneen nimenomaan tämän reiän esittelijänä ja kaupittelijana. Vaikka ”sellaisten” suomalaispoikien tilanne oli kaukana taivaallisesta, Kallen matkajuttuja lukiessaan he saattoivat sentään julistaa Belinda Carlislen tavoin: ”Ooh, heaven is a place on earth!”

”Luvattu maa” -aiheisesta matkakirjoittelusta on esimerkkinä Kallessa 7/77 julkaistu juttu ”San Francisco – poikien oman maailman keskus”. Se korostaa ”Tule tanssimaan, kaunis poika” -jutun tavoin moraalisäännöille pyllistämistä, ja sivustatukea vapaustaisteluun tarjoaa ”homoseksualistien oma maailmanpääkaupunki” San Francisco. Sieltä kun löytyi homodiskojen lisäksi meikäläisten oma kaupunginosa homomaitokauppoineen kaikkineen sekä ennen kaikkea avoimuutta ja onnea ilman syyllisyydentuntoja:

Rakkaat ystävät! Terveisiä poikien paratiisista – miljoonakaupungista, joka kuhisee MEITÄ – kauniita, ihania, vapaita ja vapautuneita ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Ihmisiä jotka nauravat onnellisen vapautuneina Mooseksen laille, vanhoille moraalisäännöille ja sikamaisesti käyttäytyvien pikkuporvarien ”hintti-vihalle”. – – En ole mikään amerikkalaisuuden ystävä – mutta THE GAY SAN FRANCISCO ylittääkin kaikki kansalliset, poliittiset, uskonnolliset ja rodulliset rajat. Tätä valtavaa ihmisjoukkoa yhdistää asia, joka on meille keskeisempi kuin kaikki muut. ”Poikkeavien” vallankumous tulee! Tunnussana on GAY! Gay World! Gay Power!

Homojen vastustajien kutsuminen sikamaisiksi pikkuporvareiksi ja vallankumouksen lupailu ovat esimerkkejä siitä, miten Kalle valoi meikäläisiin taistelutahtoa Ysikutoseen ja Seta-lehteen nähden poikkeuksellisen kovin painotuksin. Vieläkin kovemmille kierroksille kapinapuhe yltyi Hulivilipojan syntymävuotena ja -kuukautena ilmestyneessä numerossa 9/77, jossa käsiteltiin homovainojen ja viharikosten yleistymisestä Yhdysvalloissa. Seuraava kappale oli varmuuden vuoksi lihavoitu:

Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. Taistelu kiihtyy ja siirtyy kaduille, eikä GAY MOVEMENT tyydy jatkuvasti kääntämään toista poskea lyötäväksi. Se vastaa hyökkäyksiin samalla mitalla, väkivallalla ja tarvittaessa aseellisillakin vastaiskuilla. Homoseksualistit harjoittelevat kaikkialla Yhdysvalloissa itsepuolustusta, karatea, nyrkkeilyä, jopa aseiden käyttöä. Jos ”normaalit” hyökkääjät kuvittelevat kohtaavansa arkoja, kimakasti kirkuvia mammanpoikia, he totisesti kokevat elämänsä yllätyksen.

Yhtä militanttia homopuhetta ei varmasti ollut Suomessa kuunaan kuultu – varsinkaan julkaisussa, jonka levikki pyöri lähes neljännesmiljoonassa. Tämä oli kuitenkin vain ääriesimerkki, ja myöhempinä vuosina Kalle kävi kansalaisoikeustaistelua etupäässä makuuhuoneesta käsin. Siinäkin se seurasi tiiviisti kansainvälistä esimerkkiä, kuten vaikkapa aiemmasta New York -jutusta voi lukea.

Kalle 1/78.

Kun kahdesta tuli kansa

Toistuvissa matkajutuissaan Kalle toisaalta maahantoi Suomeen aidsia edeltäneelle ajalle tyypillistä homoseksiutopiaa ja toisaalta loi sitä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä se, miten estottomasti lehdessä kaluttiin 1980-luvun alusta lähtien suomalaisia kaupunkeja ja kohtaamispaikkoja ja miten lehden sivuilla tarjottiin suomalaislukijoille seksilomavinkkejä ja jopa seksilomia muiden kaupallisten toimijoiden kautta.

Ensimmäinen määrätietoinen liike tähän suuntaan otettiin numerossa 1/78, jossa ”Mies miehelle” -palstan nimeksi vaihtui ”Gay-kansan omat sivut”. Kahdesta miehestä oli nyt tullut kokonainen voimaantunut gay-kansa, jolla oli oma uniikki kulttuuripiirinsä ja jota rohkaistiin osallistuvaan ja aktiiviseen kansalaisuuteen esimerkiksi ”Kallen suuressa gay-matkaoppaassa”. Se tarjosi ”yleisiä matkaohjeita, paljastavan saunaoppaan ja vinkkejä Skandinaviassa matkustaville”, neuvoi ”Keski-Euroopan suurten homokeskusten makeimmat mestat” ja keskittyi lisäksi ”etelän lomarantoihin – gay-kansan kannalta nähtyinä”.

Aiemmissa ”Homomatkailun historiaa”- ja ”Suomalaispoikia maailmalla” -jutuissa on ollut puhetta, että vastaavia matkajuttuja ja -oppaita oli ilmestynyt Ysikutonen-lehdessä jo vuodesta 1969 lähtien. Erona vain oli se, että Ysikutonen joutui Psyken pää-äänenkannattajana hillitsemään hilujaan tarjotakseen jotakuinkin uskottavaa vastapainoa tuiki asialliselle Seta-lehdelle. Viimeksi mainitussa kun ei todellakaan kerrottu, miten lukija voi voimaantua maailman metropolien homopuistoissa (neljäs puska vasemmalta käsin).

Ysikutosen matkajutut kyllä ohjasivat lukijat oikeaan puskaan ynnä baareihin ja saunoihin, mutta niissä yhdessäkään ei herkuteltu kirjoittajien tai lukijoiden omilla seksikokemuksilla. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa.

Vauhtiin päästiin varsinkin numerossa 1/1980, jonka myötä Kallen homosivut alkoivat ilmestyä laajana ”Gay-kansa”-nimisenä lehtenä lehdessä. Siinä rohkaistiin lukijoita tulemaan ”mukaan avustamaan omalla tosikertomuksellasi”, ja lukijathan tulivat – monta kertaa. 

Esimakua saatiin jo samaisen lehden jutussa ”Seksikkäin matkani”, jossa nimimerkki ”Seuramatkalainen antivotkaturisti” tutustui Leningradiin edestä ja takaa. Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon. Siellä suomalaispoika sai heti seuraa Sašasta, joka ”hymyili paljastaen mustien viiksiensä alta valkoisen hammasrivin, jonka lomassa vilahti yksi kultahammas”. 

Ja ei aikaakaan, kun kullan kimallukselle toi vastapainoa terska, joka ”oli kuin tummanpunainen suuri tomaatti”. Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita.

Kalle 1/80.

Härmän pojan estot karisevat

”Gay-kansa”-pienoislehden myötä Kallen homojuttujen painopiste siirtyi aiempaa vahvemmin koto-Suomeen. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen. Jos vielä vuonna 1977 kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. 

Esimerkkinä tästä on Kallessa 10/80 julkaistu juttu ”Helsinki Gay by Night: joka ilta voi mennä johonkin”. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin:

Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta. Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä. Silti, kyllä Härmänkin pojan rinnassa sykkii lämmin sydän. Hänen juroutensa sekä suomalaisen elämäntavan aiheuttamat estonsa karisevat viimeistään silloin, kun pääsee toisenlaiseen, estottomaan ja iloisesti käyttäytyvään seuraan. Paikkoihin, joita Suomesta ei luulisi löytyvän ollenkaan.

Ingressiä seuraa ”Homokadun appro” -tyyppinen baarikierros, jonka aikana tutustutaan Helsingin tuolloisiin homodiskoihin ja -tansseihin. Ne kaikki olivat vielä muissa ravintoloissa tiettyinä iltoina järjestettyjä tilaisuuksia – Suomen ensimmäisen varsinaisen homobaarin Gay Gambrinin avautumistahan saatiin odotella vielä nelisen vuotta [ks. Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!].

Kallen jutussa vierailtiin kuitenkin jo tämän tulevan kulttibaarin tiloissa Isolla Roobertinkadulla, koska ”Pärre” pyöritti niissä Club Diana -nimisiä diskoiltoja. Club Dianan todellisena vetonaulana oli drag- eli transvestiittishow, jonka Rolle Paukku oli tuonut Euroopasta ”tänne susien keskelle” ja ideoinut yhdessä esiintyjien kanssa. Show’sta oli kirjoitettu haltioituneeseen sävyyn jo Kallen numerossa 12/79:

Helsingin Diana-clubissa musiikki kaikaa nauhalta. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Lavalle tulee karvarintainen kaveri, alkaa esittää; aukoo suutaan laulun tahtiin, elehtii. Lanne hurmaa, käsi tekee kaarteen, norsunluurunkoinen kukkakoristeinen viuhka heilahtaa tyylikkäästi. Iltapuku on punainen ja pitkä. Peruukki vaalea, kihartuva, kukin koristeltu. Meikki on sitä luokkaa, että joko kasvotaiteen erikoiskurssi on suoritettu arvosanalla erinomainen – tai sitten sivellin luontuu käteen syntyjään. Ja se iltapuku! Rinnat on muokattu paikalleen, pehmeän muodon antaa kiinteän massan päälle puhallettu – kortonki! Ihan totta. Kullankeltaiset rintakarvat rehottavat syvään, syvään uurretun iltapuvun kaula-aukosta.

Kalle 12/79.

Show mainittiin myös numerossa 10/80 ilmestyneessä jutussa, jossa hehkutettiin ”aikaisemmin talven aikana Helsinkiä koetellutta Drag-Show -aaltoa, kansaa mykistänyttä ihmeellistä showta, jossa miehet esiintyvät tunnettuja naistähtiä jäljitellen ja jossa karvattomat muskeliurokset saivat yleisön villiintymään raikuviin suosionosoituksiin”. Nyt jutun kirjoittajat olivat kuitenkin tulleet katsomaan tavallista gay-keskiviikkoiltaa ilman sen kummempia tehosteita. Samalla tarjottiin ehtaa ”teryleenit paukkuen” -ajankuvaa 1980-luvun alun homo-Suomesta:

Yhdeksän jälkeen ihmisiä saapuu sisään jo tasaisesti, katseet liukuvat, puheensorina yltyy, pikkupeput, farkut ja teryleenit heiluvat, ilmapiiri tihenee. ”Tuleeko hän tänään”, ilmeitä. Disc-jockey aloittaa. Rytmikäs ja hyvin valittu diskomusiikki tunkeutuu luihin ja ytimiin. Voihan pojat! Ilta vaikuttaa lupaavalta.

Kohta oli kuitenkin jo torstai toivoa täynnä, ja Kallen baarikierros jatkui seuraavana etappinaan Setan disko Studio 302. Se löytyi ”verraten helposti Lönnrotinkadulta ja sisälle meno oli uskomatonta” [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha]:

Jäämme ravintolasalin ovelle ihmettelemään eteemme aukeavaa väenpaljoutta, talo on tupaten täynnä, niin poikia kuin tyttöjäkin, vapaita paikkoja ei näy missään. – – Täällä todella tanssitaan! Vauhti saa ns. tavallisen helsinkiläisen diskon kalpenemaan. Musiikki on hyvää, jatkuvatempoista, mannermaista, ihmiset tanssivat tanssimisen ilosta. Studio 302:ssa näyttävät olevan edustettuina monet seksuaalisuuden eri muodot, on poikia ja tyttöjä, kehonrakentajia, nahkakundeja, loppujen lopuksi ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Farkut ja sporttarit tuntuvat olevan rautaa. – –  Studio 302 on Suomen suurin ja ehkä vapaamielisin gay-disko ja siellä jopa tarjotaan yleisölle silloin tällöin tasokkaita esityksiä. Siksi Studio 302 on tällä hetkellä ehdoton in Helsingin gay-piireissä.

Mutta paras oli vasta tulossa, sillä Kallen numerossa 1/81 mainostettiin homo-Suomi nousuun -hengessä ”aivan ratkaisevasti uudentasoista gay-diskoravintolaa”, joka aloittaisi toimintansa sunnuntaina 4. tammikuuta 1981. Kyse oli Erkki Juhanin Ravintola Kaisaniemessä järjestämistä diskoilloista, joista voi lukea myös aiemmasta blogikirjoituksesta sekä QX.fi-sivuston historiikista.

Kalle esitteli Club Cabaret’ta numerossa 3/81 julkaistussa jutussa ”Club Cabaret toi uimastadionin saunan mieleen”. Ysikutosestakin tutun Antinous-nimimerkin jutussa kerrotaan diskon avajaisillasta näin:

– – jo 4:nä tammikuuta oli Kallen gay-toimittajalla kunnia ihan kutsuvieraana todistaa yli kolmensadan läsnäolijan riemua uudessa vauhdikkaassa gay-diskossa. ”CLUB CABARET” oli päivän nimi. Illan mittaan selvisi, etteivät vain paikan ulkonaiset puitteet olleet erilaisia muihin gay-diskoihin verrattuna, vaan myös järjestäjät olivat uusia. – – Oli unelmien prinssejä ja prinsessoja joka makuun, eikä tanssiin haussa juuri kursailtu. Erikoismaininnan ansaitsee nuori disc-jockey, joka todella sai aremmatkin vaihtamaan kaljapullonsa ja drinkkinsä parkettiin. Sitten himmenivät valot. Club Cabaret’n tarjoama Rolle Paukun ohjaama ja 7 esiintyjää käsittänyt avajaisshow ”Caligula” alkoi. Sitä paljasta pintaa, tuli uimastadikan sauna mieleen. Shown taiteellisuus oli kyllä ehkä joillekin liikaa, mutta monet puolituntisen aikana nähdyt korkeatasoiset näyttelijäsuoritukset hämmästyttivät taas erilaisuudellaan toisia. – – Vuoden 1981 huvikausi on todella raflaavasti avattu.

Tämän jälkeen Club Cabaret’hen palattiin vielä Kallessa 6/82 julkaistussa jutussa ”Ensikertalaisen kokemuksia gay-diskosta!”. Jutun kirjoittanut Sami kertoo, miltä tuntui 23-vuotiaana pikkupaikkakunnan poikana astella ensimmäisen kerran paikkaan, joka mainosti itseään Kallessa 12/81 sanoilla ”uusi H:gin vauhtidisko ennen näkemättömissä tiloissa. Täydet oikeudet, suuri baari. Myös futuristeille!”:

Sydän hieman väristen astuin tunnelmalliseen, hämyisästi valaistuun ravintolasaliin, jossa jo nyt oli enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin edes olin osannut kuvitella. Ja lisää tuli koko ajan. Lauantai on suosittu ilta. Eteisen seinältä löytyi suuria tiedotuksia Club Cabaretin järjestämistä matkoista kaikille kiinnostuneille. Oli yhteismatkaa Köpikseen, Pariisiin, Ibizalle ja Amerikkaan asti, New Yorkiin. Ravintolasalin muoto ihmisineen taas oli mielestäni jotain ainutlaatuista, ja mursuviiksinen englantia puhuva tiskijukka, aivan kun ei Suomessa olisikaan. – – Ja fiilis se vain kohosi! Vieressäni istuva kaveri, Hannu, oli mukava ja hän hymyili kauniilla valkoisilla hampaillaan niin, etten tiennyt mihin käteni panisin. – – ”To be superman”, supermies, huippuhitti ja hyvä! Tempaan Hannun mukaan parketille, johon suuren tungoksen vuoksi hädin tuskin mahdumme. Kohta tulee jo aamu, mutta vauhti vain jatkuu, aamukahteen asti. Silti viimeiset hitaat tulevat aikanaan ja pääsen painautumaan tiiviisti Hannun lämpöistä olemusta vasten. Hän maistuu hyvältä, mieheltä.

Mutkia Caesarin matkassa

Samin kohtaamat matkamainokset kertoivat Erkki Juhanin Club Cabaret’n ja ”Pärren” Club Dianan ympärille syntyneestä kaupallisesta homotarjonnasta, jota markkinoitiin näkyvästi Kallen ”keltaisilla sivuilla”. Esimerkiksi numeron 3/83 ”Gay-tiedotuksissa” mainostetaan Club Cabaret’n diskojen lisäksi Club Dianan diskoa (tiistaisin eräässä keskustan ravintolassa), saunailtoja, matkaesitettä ja puhelinpalvelua, josta voi kysyä tapaamispaikoista sekä ”henkilökohtaisista asioista täydellisellä luottamuksella”. Mukana on myös tiedotus, jossa haetaan ”hyvännäköisiä, hyvävartaloisia ja muutenkin sopusuhtaisia kavereita” valokuvamalleiksi.

Pikakelaus Seta-lehteen 2/84, jossa käsitellään homoille suunnatun liiketoiminnan kasvua Suomessa otsikolla ”Alaikäisiä, salakuljetusta, ’puhelinpalvelua’: Club Diana arveluttavalla tiellä”. Seta-lehden työryhmän kirjoittamassa jutussa kutsutaan Club Dianaa peitenimeksi, jonka alla harjoitettiin monenlaista hämäräbisnestä: laitonta pornolehti- ja videofilmikauppaa, pimeää matkanjärjestämistä, alaikäisten pornokuvausta ja kyseenalaista puhelinpalvelua.

Osavastuuta hämäräbisneksistä vieritettiin myös Lehtimiehet Oy:lle, koska Club Dianan toimintaa mainostettiin niin ahkerasti Kallessa sekä sen spin off -lehti Mossessa ja koska Dianan taustahahmo ”Pärre” toimi molempien erikoistoimittajana nimimerkillä Caesar. Kallessa hän kirjoitti ”Caesarin matkassa” -palstalla kotimaisista kaupunkikierroksistaan ehdassa gonzojournalismin hengessä.

Caesar oli milloin ”Markun ja Arin kanssa Oulun yössä” (10/81), milloin ”Jyväshyvää” etsimässä! (7/82), milloin ”Panun kanssa Mikkelissä panulla” (7/83) ja milloin tutkimassa ”tunnetulla taidollaan armaan Suomemme itäisiä osia, eli millaista piirakkaa Karjalan laulumailta mahtaisi löytyä” (10/82).

Seta-lehden 2/84 jutun mukaan näihin kotimaisiin kaupunkijuttuihin ja pornokuvauksiin houkuteltiin väkeä esimerkiksi Kallen kontaktipalstalla ilmoitelleiden ja Club Dianan neuvontapuhelimeen soitelleiden joukosta. Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin. Soppaan vedettiin mukaan myös Psyke ry, koska ”Pärre” toimi sen Ysikutonen-lehden vt. päätoimittajana. ”Onkohan jo myös Psyken jäsenkortisto Dianan käytössä”, Seta-lehdessä kysyttiin, ja samalla tultiin elvyttäneeksi politiikkaa painottaneen Setan sekä viihdepainotteisen Psyken välinen vanha kissanhännänveto.

Vastine Seta-lehden juttuun saatiin Ysikutosen 3/84 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Veljesi vartija – SETA?”. Siinä Setaa syytetään riidan kylvämisestä ja sitä kautta homoliikkeen vahingoittamisesta:

SETAn Triangel-diskossa käyneet kertoivat kuulleensa juttua, että seuraava SETA-lehti pistää Psykeä ja Club Dianaa ojennukseen mm. nimiä paljastamalla. Kuittasin asian kädenhuitaisulla ja totesin, että nykyään ei enää nahistella menneistä, vaan alan järjestöt tuntevat vastuunsa yhteisömme etuja ajaessaan. Suuri oli hämmästykseni, kun SETA-lehden 2/84 ilmestyttyä huhut osoittautuivat todeksi. – – SETAn ja SETA-lehden työ on arvokasta. Yhtä arvokasta on Psyken ja Ysikutosen työ, samoin Club Dianan työ. Koska on olemassa eri järjestöjä ja lehtiä, on olemassa eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Tällaisen tosiasian ei pitäisi olla riidan tai koston aihe vapaassa maassa. Jos se sitä on, pitäisi pysähtyä pohtimaan, aiheutuuko siitä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pääkirjoituksessa mainittiin, että asian selvittely oli kesken, joten lehti pidättäytyi muista kommenteista. Tiedossani ei kuitenkaan ole, mihin vastatoimiin juttu johti ja miten ”Pärre” vastasi häneen kohdistettuihin rajuihin syytöksiin.

Taustalla aids-peikko

On tuskin sattumaa, että Setan, Club Dianan, Lehtimiesten ja Psyken välit kriisiytyivät juuri vuonna 1984 – vain reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen aids-tapaus oli tullut lööppeihin.

Olli Stålström kirjoittaa Finnqueer-verkkolehden artikkelissaan ”Merkintöjä aids-ilmiön esihistoriasta” siitä, miten Seta teki kriisin puhjettua kaikkensa jakaakseen asiallista tietoa ja valistaakseen ihmisiä keskellä terveys- ja moraalipaniikkia. Tätä työtä teki myös Psyke esimerkiksi Ysikutosen sivuilla. Kallen ja Mossen sekä Club Dianan intressit taas olivat ensisijaisesti kaupallisia, ja ne jatkoivat yhä katteettomammaksi käyneen seksuaaliutopian kaupittelua kriisistä huolimatta.

Ilman aids-kriisiäkin oli selvää, että Seta ei olisi poliittisine näkemyksineen voinut olla enää kauempana Kallen kaltaisen pornolehden visiosta, missiosta ja tavoitteista. Tämän voi huomata tarkastelemalla vaikkapa Kallessa 12/79 ilmestynyttä juttua ”Homoseksuaalisuus on rakkautta, sanovat setalaiset”, jossa esiteltiin sinänsä asiallisesti Setan toimintaa. Lukiessa huomio kiinnittyy seuraaviin kohtiin:

Setalaiset haluavat eritoten korostaa ihmiskäsitystään. Kysymys on heidän mielestään ihmissuhteesta, ei seksistä. – – Jo sanana homoseksuaalisuus on harhaanjohtava, sillä se korostaa seksuaalisuutta. – – Yleinen väärinkäsitys on se, että homosuhteet ovat lyhytaikaisia, ”yhden yön” tarinoita. Todellisuudessa suhteita on monenlaisia, lyhytaikaisista elämänikäisiin rakkaussuhteisiin.

Kalle itse esitteli alkuvuosien satunnaisia poliittisia irtiottoja lukuun ottamatta homoseksuaalisuutta juuri näiden yhden – etten sanoisi tuhannen ja yhden – yön tarinoiden kautta. Niinpä jo otsikon ”sanovat setalaiset” -lisäys voidaan nähdä viestinä siitä, että Kalle antoi omilla sivuillaan äänen arvomaailmalle, joka oli melkoisessa ristiriidassa sen oman sisällön kanssa. Sekä Kalle että setalaiset uskoivat kyllä homoseksuaalisuuden olevan rakkautta, mutta Kallessa rakkaudella oli parasta ennen -merkintä. Aids-kriisi teki tästä näkemyserosta kysymyksen hengestä ja elämästä ja koko yhteisön tulevaisuudesta.

Setan ja kaupallisten toimijoiden välisen kärhämän kulminaatiopisteenä voidaan nähdä paitsi Seta-lehden Club Diana -juttu myös Seta-aktivistien toimet, jotka johtivat Club Dianan homosaunan sulkemiseen. Olli Stålström kertoo edellä mainitussa Finnqueer-artikkelissaan setalaisten arvelleen, että saunassa harjoitettiin suojaamatonta seksiä. Niinpä ”Pärre” kutsuttiin puhutteluun ja hänelle tarjottiin Setan turvaseksilehtisiä saunassa jaettavaksi. Kun hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tästä, setalaiset olivat kutsuneet lehdistön paikalle ja tehneet saunaan henkilökohtaisesti ratsian. Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti.

Stålströmin mukaan operaation tavoitteena oli suitsia väitteitä, joiden mukaan homot tartuttivat tautia tahallaan. Samalla hän myöntää, että operaatio oli eettisesti ongelmallinen, koska kritiikki saunaa kohtaan oli mahdollista tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen sekä homoihin kohdistuvien pakkokeinojen tukemiseen.

Mossen mainos Kallessa 4/84.

Kallen perintö

Lehtimiehet Oy:n Mosse-homolehden taival jäi vain parivuotiseksi, mutta Kalle jatkoi porskuttamistaan ja Caesar jatkoi siinä kotimaista ja ulkomaista palliralliaan kaikista kohuista huolimatta. Sangen uskottava selitys Kallen onnistumiseen ja Mossen epäonnistumiseen löytyy Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä:

Suomessa on aina ollut vaikeaa saada ostajia lehdelle, joka kaupan tai kioskin kassalla leimaa ostajansa homoksi. – – Kalle on pysynyt markkinoilla ja vahvana tuotteena vuosikymmenet siksi, että se on kaksi kolmannesta heteroille ja vain yksi kolmannesta homoille suunnattu. Käytännössä, sen lukijakunta on pääasiassa homoja, jotka suostuvat maksamaan muutamasta itselleen ja kaltaisilleen suunnatusta erikoissivusta täyden lehden hinnan. Mutta Kallen ostaminen ei leimaa ostajaansa samalla lailla kuin [Mossen kaltainen] puhdas homolehti, siinä sen salaisuus.

Varauksellisen synninpäästön Kallelle antoi lopulta myös Seta-lehti suomalaiseen homokirjallisuuteen keskittyneessä erikoisnumerossaan 4/85. Lehden pitkässä kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty lyhyesti myös Kallen ja toisen pornolehden Raton homojuttuja osana ”eroottisen kirjallisuuden aluskasvillisuutta”. Samalla tunnustetaan lehden merkitys suurten massojen tavoittajana:

[Raton ja Kallen kertomuksista] Suomen kansa lienee enimmäkseen saanut tietonsa niin homoista kuin lesboistakin, eivätkä lehdet siis ole ollenkaan yhdentekeviä. Kallen gay-palstojen takia lehti varmaankin käy kaupaksi tuhansin ellei kymmenin tuhansin kappalein/numero. Kallen homoeroottiset tarinat ovat parhaimmillaan olleet vilpittömien ihmisten elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kirjoittamia, rosoisia mutta usein myös aidon aistillisia tosikertomuksia. Lehden huonointa antia ovat taas olleet esimerkiksi nimimerkki Caesarin – – puisevat isku- ja naimaseikkailut eri puolilla Suomea. Selviä tilaustöitä, yhtä aistillisia kuin Valintatalon makkaramainokset ja seksikkäitä kuin seteliraha.

Vaikka moisia isku- ja naimaseikkailuja karsastaisi kuinka, näin vuosikymmenten jälkeen niillä on mielestäni kiistaton arvo historiallis-fiktiivisinä dokumentteina. Historiallisina siksi, että mihinkään muihin tuon ajan kirjallisiin lähteisiin ei ole yhtä kattavasti ja säntillisesti kirjattu pienempien suomalaiskaupunkien kohtaamispaikkoja eikä varsinkaan kuvailtu niiden tunnelmia. Ja fiktiivisinä siksi, että seksikokemusten kuvailussa on usein melkoista kalavaleen makua – Caesar kun onnistui aina nappaamaan pelkästään suuria vonkaleita.

Caesar etsi piirakkaa Karjalan laulumaita myöten, mutta homo-Suomen Lönnrotia hänestä on vaikea leipoa. Silti hän oli omanlaisensa kansanperinteen kerääjä. Ajat muuttuivat, aids jäyti homokansaa ja yhteisö riiteli keskenään, mutta Caesar jatkoi San Franciscosta maahantuodun ja sittemmin petäjäisellä jatketun ”poikien paratiisin” esittelyä Kallen sivuilla.

Caesarin panoksen (paino kahdella ensimmäisellä tavulla) ansiosta voimme nyt muistella, miten vilvoittavia olivatkaan kerran Lahden Radiomäen nurmikot (9/85), miten gay-kansa flirttaili ja iski silmää Kotkan Karoliinan klubilla (7/82), millaista aisakellon helinää kuului Lappeenrannan ravintola Adrianossa (10/82), miten limaisia katseita tarjosi epämääräisistä vessaseikkailuistaan kuulu Oulun Haarikka (10/81) ja miten autoilevat pojat kävivät Vaasan uimahallin takana ”pilkkimässä” (4/84).

Loppu. Pamautan viimeisen selaamani Kallen vuosikerran kiinni, kannan kirjat tiskille ja astun huojentuneena lukusalin ovesta ulos. Kaivaessani muistikirjaa lukollisesta kaapista huomaan yhtäkkiä, että farkkujeni puolirisa vetoketju on tehnyt taas tenän: sepalus on apposen auki. Näkiköhän virkailija? Porttikieltoa odotellessa: kiitos Kalle 1973–2015.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”
Stonewall – katujen kuningattarien kapina (Gay Power -liikkeestä)
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (Gay Power -liikkeestä)
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan (Psyken tansseista)
Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha (Setan tansseista ja Club Cabaret’sta)
Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun! (Club Dianasta ja Gay Gambrinista)
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa (homomatkailun paratiisiajattelusta)
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana (Ysikutosen matkajutuista)
Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa (Ysikutosen, Kallen ja Mossen matkajutuista)

Hulivilipojan kolumneja QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2
Pride
Rasismi

Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 1/2

”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan aiemmissa jutuissa on jo kurkistettu homomatkailun historiaan ja tehty matka rapakon taakse 1970-luvun New Yorkiin. Johtoajatuksena on ollut se, että homomatkailua ovat perinteisesti leimanneet kuvitteellisten ”kotimaiden” etsiminen Ihmemaa Oz -hengessä sekä matkakohteiden tarjoamat seksuaaliset mahdollisuudet.

Vanhojen homolehtien matkajuttuja lukiessa on ollut hauska huomata, että vapaus on löydettävissä yhtä lailla Pohjanlahden kuin Atlantinkin takaa. Oltiinpa Tukholmassa tai New Yorkissa, juttujen sävy on aina yhtä herkutteleva ”muu maa mansikka” -hengessä.

Erityisen silmiinpistävää tämä on Tukholma-jutuissa, joissa suomalaisia homoturisteja ei lainkaan vaivaa perinteinen naapurikateus ja -kauna. Tukholmaa tituleerataan alan lehdissä milloin ”tirkistysreiäksi parempaan ja vapaamielisempään maailmaan” (Kalle 1/78), milloin ”homojen paratiisiksi” (Mosse 2/83) ja milloin ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupungiksi” (96-lehti 3/84). Välillä toki varoitellaan turpaan antavista raggareista tai kritisoidaan ”ruotsalaishinttien” yleistä tympeyttä, mutta aina niin tyylikkäästi pukeutuneen Svea-papan syliin käydään enimmäkseen mukisematta ja perä edellä.

Tukholman kaupallinen tarjonta oli koti-Suomeen verrattuna 1970–1980-luvuilla omaa luokkaansa, joten vanhoissa lehtijutuissa nuohotaan ahkerasti kaupungin homobaareja, -diskoja ja -saunoja. Siinä sivussa ihmetellään drag show’ta, eikä ulkotapaamispaikkojakaan ei unohdeta. Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa uskalletaan jopa kajauttaa taisteluhuutoja marssimalla Tukholman vapautusviikon mielenosoituskulkueessa.

Tässä kaksiosaisessa matkajutussa risteilyemäntänne Hulivilipoika vie teidät yö Tukholmassa -risteilylle 1970–1980-luvun hengessä. Juttu perustuu 96-, Kalle- ja Mosse-lehdissä julkaistuihin kirjoituksiin.

Laivalippu vapauteen

Homoseksuaaliset teot poistettiin Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, joten paikallisella homokulttuurilla oli aikaa kehittyä vapaasti vuosikymmeniä ennen kuin vastaava tuli mahdolliseksi Suomessa. Suomen homokieltolaki kumottiin vasta vuonna 1971, ja sen jälkeen kärsittiin vielä pitkään kehotuskiellosta ja ennen kaikkea nuivasta asenneilmastosta. Suomalaisten sateenkaarimatkailijoiden silmissä Ruotsi oli siis vielä pitkälle 1980-luvulla paljon muutakin kuin vain laivan seisovia pöytiä ja satamakioskien halpaa margariinia – se oli vapaa maa!

Vapauden ilosanomaa julistavat esimerkiksi 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ”Kesä-Eurooppa”-oppaat, joissa homojen Suomi–Ruotsi-maaottelun voittajasta ei ole epäselvyyttä. Esimerkiksi vuoden 1977 oppaassa mainostetaan kevyeen ruotsalaiseen tyyliin sykkivää vilkasta meikäläiselämää, ”jota me hieman raskasmieliset suomalaiset käymme täältä lahden takaa töllistelemässä”. Vuoden 1984 oppaassa taas todetaan, että Ruotsi on ”ensimmäinen ja lähin ulkomaa, jossa hinttituristin ei tarvitse olla laisinkaan varpaillaan”.

Vastaava ajattelu hallitsee jo Ysikutosen ensimmäistä Ruotsin-matkajuttua ”Raportti Tukholmasta”, joka ilmestyi numerossa 5–6/70 kotoisen kieltolain vedellessä viimeisiään. Naapurimaa näyttäytyy Hans-Pjotr-nimimerkin kirjoittamassa ja molemmilla kotimaisilla julkaistussa jutussa paikkana, jossa suurin nähtävyys on vapaana kukoistava samasukupuolinen rakkaus.

Jo laivamatka toimi kirjoittajalle siirtymäriittinä, jonka aikana hän omaksui tavallisen risteilyturistin sijasta seikkailevan homomatkailijan asenteen ja astui laivalipun hinnalla ostetun vapauden voimaannuttamana puskista päivänvaloon:

Ilmatar lipuu arvokkaan hitaasti ahdasta sisääntuloväylää kohti Tukholmaa ja Skeppsbrota. Olen tehnyt tämän matkan lukuisia kertoja, mutta tällä kertaa se tapahtuu aivan toisenlaisissa tunnelmissa: olen lähtenyt etsimään toista Tukholmaa, Tukholmaa, jossa iloitaan ja riemuitaan, mies miehen kanssa, nainen naisen kanssa ja joskus suloisesti aivan sekaisin. – – Ruotsissa on laki, niin kuin sanonta kuuluu. Sen huomaa jo laivalla. Hyvin pukeutunut ruotsalainen mies katsoo minua taukoamatta. Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee ystävällisesti, kääntyy pois päin ja jää odottamaan. Ruotsalaisilla on tapoja, kyllä kyllä!

”Me kaksi matkalla Tukholmaan”.

Huomattavasti lihallisemman käsityksen Ruotsin-laivojen keinotodellisuudesta saa Kalle-lehdessä 8/84 ilmestyneestä jutusta ”Gay-pojat merellä”. Se lupaa esitellä laivojen suosituimmat iskupaikat meikäläisittäin, ja myyntipuheet ovat yhtä vaatimattomia kuin haaremin sisäänheittäjällä:

Helsingin satamassa maata rötköttää kaksi todellista jättiläistä, toinen punainen ja toinen valkoinen. Ne rahtaavat suomalaisia ja ruotsalaisia näiden kahden kansankodin välillä ja toimivat samalla kahden kansallisuuden sulatusuunina, sillä laivat luultavasti ovat todellisia naimakoneita. Yhden matkan aikana tapahtuu varmasti monta nussahdusta. Niin ikään ovat laivat homoseksuaalien herkuttelupaikkoja. Ruotsalaiset ovat kuuluisia ”löysäperseisyydestään”, eivätkä suomalaiset jää kauas jälkeen.

Käytännössä kaikki lukemani homolehtien Tukholma-jutut sijoittuvat näiden ääripäiden väliin, ja kriittiset äänenpainot ovat ani harvassa. Yleensä Tukholma lunasti kaikki suomalaishomon täyttymättömät toiveet, eikä Ysikutosen 5–6/70 Hans-Pjotr-nimimerkkikään joutunut pettymään: oli klubeja ja perinteisempiä ”maastoja” sekä tunnelmaa täynnä oleva Tukholman yö, jossa hienointa oli mahdollisuus osoittaa rakkauttaan peittelemättä:

Kävelin suomalaisystäväni kanssa käsi kädessä katuvilinässä, pysähdyimme, halasimme, suutelimme, ero oli taas edessä. ”De gillar varandra” – he pitävät toisistaan, sanoi ohikulkeva nainen toiselle.

Humalluttava vapauden tunne sai kirjoittajan jopa huokaamaan, että ”pensaskausi alkaa olla voitettu kanta”. Tällä hän viittasi ehkä siihen, että Ruotsissa homojen ei tarvinnut pakon edessä etsiä anonyymia seuraa pimeistä puistoista. Eri asia olikin sitten se, jos puisto- ja vessasafarille halusi mennä omasta halusta, ja useimmat suomalaisten Ruotsin-matkajuttujen kirjoittajat halusivat – niin myös Hans-Pjotr.

Tukholman aarrekartta 96-lehdessä 8/72. Osaan kartan paikoista tutustutaan jutun jälkiosassa.

Euroopan suurin tuhkakuppi

Ilmattaren saavuttua arvokkaan hitaasti perille Hans-Pjotr suuntasi suin päin ”Pölkkysaaren” homojen hermokeskukseen, keskusrautatieasema Centralenille, mistä hän raportoi näin:

Asemahallin lattiatasossa olevan ympyränmuotoisen aukon, ”Euroopan suurimman tuhkakupin” ympärillä oleilee aina kiinnostunutta väkeä. Hallin ylätason kahvilassa istuu kauniisti pukeutuneita nuoria miehiä, jotka seuraavat silmä tarkkana ohikulkevia. Suomea kuulee puhuttavan yllättävän usein.

Kuten monet muistavat Jonas Gardellin aids-trilogiasta, ”Euroopan suurin tuhkakuppi” tunnettiin ennen muinoin myös nimellä ”Bögringen”, ”Homorinki”. Siellä päivystäessä kannatti Hans-Pjotrin kuulemien juorujen mukaan pitää kukkarosta kiinni:

Centralen on myös ”rahastajien” paikka. Kumma kyllä sielläkin on kavereita, jotka ovat puhtaasti ammattilaisia s.o. omalta käyttäytymiseltään heteroseksuaaleja. Lähellä sijaitsevan hienon hotellin portieeri on niin ikään usein nähty päivystäjä, joka huolehtii omasta asiakaspiiristään. Äskettäin hän etsi nuorta poikaa eräälle sveitsiläiselle professorille. Lasku oli n. 250 mk [nykyrahassa noin 360 euroa], josta portieri peri toimistokulujen peittämiseksi 50 mk! Tämä on kuitenkin luettava supertaksojen luokkaan. Tavallisesti hinta on n. 25–40 mk [36–58 euroa].

Ysikutosessa 2/71 on julkaistu myös haastattelu, jossa parikymppinen suomalaisnuorukainen kertoo kokemuksistaan tukholmalaisena prostituoituna. Nuorukainen kertoo päätyneensä myymään itseään samasta syystä kuin niin moni nykyinenkin maahanmuuttaja: koska hän ei ollut puutteellisen kielitaitonsa vuoksi onnistunut saamaan mitään kunnollista hommaa. 

Nuorukaisen paalupaikkana toimi juuri aseman ”tuhkakuppi” ja edellä mainittu ylätason kahvila, jota hän kutsui kreikkalaiseksi baariksi. Käypä taksa oli 50 kruunua, joskin riippui täysin asiakkaan ulkonäöstä, ”mitä siltä uskals kiskoo”. Nuorukainen kertoi, että asemalla pyöri kymmenkunta muutakin huoraa, joista valtaosa oli naiseksi pukeutuneita miehiä tai sitten miesten kuteissa olleita narkkareita. Mukana oli myös koulukodeista karanneita ja muita alaikäisiä, joten Hans-Pjotrin juoruilu sveitsiläisprofessorin seuralaisista ei ehkä ollut pelkkää urbaanilegendaa.

Ysikutoseen haastatellun suomalaispojan bisnekset olivat loppuneet, kun poliisi oli ottanut hänet kiinni ja passittanut hänet takaisin Suomeen. Samalla loppui huoraaminen, koska Suomessa oli kuulemma niin heikot markkinat.

Kalle-Juhanin pitkä odotus Kalle-lehdessä 9/83. 

Puisto- ja vessasivistystä

Ysikutosen ensimmäisen Tukholma-jutun kirjoittanut Hans-Pjotr jatkoi kaupunkikierrostaan asemalta läheiselle Klara Norra Kyrkogatanille, joka tunnettiin tuolloin myös lempinimellä ”Lyckliga Gatan”. Sen kulmilta tapasi iltapimeällä ”odottavannäköisiä ulkoilijoita”.

Paljon suoremmin asian ilmaisi Mosse-lehti vuonna 1983 ilmestyneessä jutussaan ”Tukholma: homojen paratiisi”. Siinä Klara Norraa kutsutaan Tukholman ainoaksi pornokaduksi, jolla myytiin kaikkea seksiin liittyvää kirjoista ja videofilmeistä lähtien. Lisäksi mainitaan erikseen, että katu oli ilta-aikaan suosittu homojen kohtaamispaikka.

Nykyinen Klara Norra on aseman Homoringin tavoin täysin paheeton ja tuttu lähinnä Gardellin kirjoista. Sama koskee Humlegårdenin puistoa, jota sekä Mosse että Ysikutonen kuvailivat jutuissaan Tukholman tunnetuimmaksi homopuistoksi.

Blogin aiemmassa Tukholma-jutussa oli jo puhetta, että Humlegårdenista tuli Tukholman puistohomojen päämaja jo 1860-luvulla. Vuosikymmenten saatossa sateenkaareville tukholmalaisille syntyi monia muitakin kohtaamispaikkoja, mutta Humlegården piti sitkeästi pintansa. Näin puistoa ja sen mykkää menoa kuvaili Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-matkajutun nimetön kirjoittaja:

Subkulttuuri eli puisto- ja vessasivistys kukki rehevänä keskustassa sijaitsevan Engelbrektsgatanin puoleisessa reunassa noin 150 metriä Kuninkaallisesta kirjastosta eteenpäin. ”Liikenne” muistutti vähän Helsingin Stadioninmäkeä. Kuljettiin ja kytättiin naapuria sanaakaan sanomatta. Mieltymystä osoitettiin vastaamalla toisen kopelointiin, rukkaset annetaan kääntämällä selkänsä ja poistumalla nopeasti vähän matkan päähän. Koko aikana ei puhuta sanaakaan.

Monissa blogikirjoituksissa olen kuvannut puistojen merkitystä aiempien homosukupolvien makuu- ja olohuoneina, joissa oli helppo tavata kaltaisiaan ja solmia seksuaalisten suhteiden ohella myös sosiaalisia kontakteja. Makuuhuonekäytössä puistot olivat homosaunojen tavoin hyvin erikoisia elekielen näyttämöitä, joissa kuului pussata eikä puhua.

Humlegårdenin iskuetikettiä kuvaillaan myös Ysikutosessa 9/74 ilmestyneessä jutussa ”Käytiin taas Tukholmassa”, jossa kolme ”suomalaishinttiä” raportoi kaupungin skenestä:

Kerrotaan monen suomalaispojankin tulleen siellä puuta vasten työnnetyksi, kun on mennyt ihmettelemään puistossa aavemaisesti liikkuvia miehiä. Täällä on sääntönä äänettömyys. Kukaan ei puhu sanaakaan. Vaimeilla liikkeillä ilmaistaan, mitä mielessä liikkuu.

Humlegården syksyllä 2014.

Klara Norran ja Humlegårdenin lisäksi Ysikutosen matkakirjoittajat neuvoivat ”raikkaan ilman haukkaajia” suuntaamaan kesäisin ja viikonloppuisin Brunnsvikenin rannalle. Sinne päätyivät esimerkiksi edellä mainitut suomalaishintit, joiden rusketus jäi kaikesta päätellen pahasti puolitiehen:

Kartalla on kiintopisteenä Skogshögskolan ja Statens Skogsforskningsinstitut. Niiden eteläpuolitse lähtee kapea rantatie, jonka varrella on mm. Brunnsvikenin kanoottiklubi. Siitä vain rohkeasti eteen päin tien oikealla puolella kohoavien mahtavien kallioiden luokse. Kallioiden juurella, tien ja rannan tuntumassa voi jo nähdä nakuja auringon ottajia, mutta näky sen kun vain paranee, jos jaksaa kiivetä ylös kallion laelle. Siellä ei jää enää epäilystäkään siitä, mihin seuraan on tultu. Lajalla [sic] alueella otetaan alasti aurinkoa, kävelytetään koiraa, luetaan päivän lehteä tai kävellään hitaasti naapuriviltin ohi esiintymismielessä. Eivät ole turhan ujoja ruotsalaiset (eivätkä kesätöissä olevat suomalaiset). Vakavassa mielessä tapahtuva auringonotto vaikuttaa tunnelmasta ja tilanteesta johtuen hienostelulta.

Himosaunomista

Kun puistokulttuurin peruspiirteet – metsästys, puhumattomuus ja anonyymi seksi – siirrettiin neljän seinän sisälle, saatiin homosauna. Ja niille jos joillekin omistettiin suomalaisten homolehtien Tukholma-jutuissa paljon palstatilaa. Jutut ovat todellisia himosaunomisen ylistyslauluja.

Harvoin käy niin, että suomalainen tulee pahan kerran löylyn lyömäksi nimenomaan ruotsalaisessa saunassa, mutta Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-jutun kirjoittajalle niin kävi ainakin kuvaannollisesti. Hän nimittäin vieraili Athletic-saunassa (Skeppargatan 5) ja kuvaili sen menoa ”suomalaisittain katsellen hurjaksi”. Siinä missä suomalainen sauna on näennäisen seksitön kotoilupyhättö, kansainvälinen homosauna on kuin sen läpeensä turmeltunut kaksoisveli, josta oli syytä varoitella kokemattomia. Näin tehtiin myös Ysikutosessa 3/84 julkaistun ”Kesä-Eurooppa”-jutun Tukholma-osiossa:

Saunoissa kukoistavat varsinaiset lihan markkinat, ja vaikka meno ei sinänsä ole kovaa, vaan hienostuneen ruotsalaista, kannattaa varoittaa herkkämielisiä menemästä yksin, ellei tavoite ole kirkkaan selvä.

Hyvä on. Mennään. Avataan ovi ja kurkistetaan sisään Athletic-saunaan, jota esiteltiin kuvien kera Ysikutosessa 11/74.

96-lehti 11/74.

”Kuten kuvista ilmenee, saunassa on runsaasti tiloja kaikkeen muuhun kuin saunomiseen. Oleskeluaulassa voi katsella televisiota, seurustella, aterioida, nauttia virvokkeita tai vain muuten seurata yleistä menoa. Näissä kuvissa näkyvien tilojen lisäksi saunassa on pimeitä ja hämärästi valaistuja, rauhallisia rentoutumiskoppeja, joiden tilalla oli aikaisemmin kuntohuone. Liekö ollut käyttö vähäistä, kun siitä on luovuttu”, pohti Ysikutosen koehenkilö.

No eihän tuo niin pahalta kuulosta – rentoutumiskopit ja kaikki. Kieltämättä tässä hieman ramaisee, kun on koko päivän juossut kaupungilla. Tehdään siis kuin ”Tukholma”-jutun kirjoittaja vuonna 1972: maksetaan 8 markan jäsenmaksu, heitetään pois arkipaita ja kietoudutaan saunan ystävällisen isännän ojentamaan ”tartukemenetelmällä kiinnittyvään lannevaatteeseen”.

Eikä tarvitse masentua, vaikka lannevaatteen yläpuolella olisi orastava vatsakumpu, sillä suosio on kuulemma joka tapauksessa taattu: ”Pitää olla tosi pahannäköinen rujo, ennen kuin joutuu lähtemään saunasta ilman minkäänlaisia kokemuksia!”

Tätä seuraa hyvin eksplisiittinen kuvaus Athletic-saunan etiketistä. Kuvaus on myös omalla tavallaan lohduttava, sillä vähäpuheinen suomalainen saattoi kerrankin tuntea olonsa kotoisaksi myös naapurimaassa – homosaunassahan ei yksinkertaisesti turhia puhuta, vaikka oltaisiin diskuteeraamisen suurvallassa Ruotsissa [ks. puhumattomuudesta myös Hulivilipojan aiempi QX-pakina]:

Ensiksi vilkaistiin kahteen vierekkäin sijaitsevaan, sisään rakennettuun löylykoppiin. Toisessa oli yli sata astetta kuivaa löylyä ja tyhjää, toisessa juuri ja juuri lämmintä ja täyttä. Tässä kopissa oli syvä ylälaveri, jonka etureunassa oli teline jaloille. Laverilla haarat levällään makaaminen merkitsi sitä, että kuka hyvänsä saattoi ryhtyä imemään makaavaa. Halukkaita näkyi olevan eikä siinä touhussa vierastettu muiden läsnäoloa. Outoa ja arkaa maalaispoikaa vähän huippasi moinen meno. Löylystä mentiin suihkuun isoon halliin, josta johti verhottuja oviaukkoja pimeisiin ”rentoutumishuoneisiin”. Ensimmäinen rentoutumishuone oli hämärästi valaistu, toinen täysin pimeä ja kalustamaton, jossa isännän mukaan oli etsittävä sopiva kohta käsin hapuilemalla! Kolmannessa ja neljännessä huoneessa oli pieniä ”aitioita” vuoteineen. Pitkälleen asettuminen merkitsi partnerin odottamista. Ellei tulija miellyttänyt, se osoitettiin nousemalla pois vuoteelta. – – Olipa saunaa kerrakseen.

No näin todellakin voi sanoa. ”Tartukemenetelmä” tarkoitti ilmeisesti sitä, että joku väistämättä tarttuu siihen omaan lannevaatteeseen, eikä rentoutumishuonekaan kuulostanut kovin rentouttavalta. Athletic-sauna oli kuitenkin lällärikamaa verrattuna Tukholman lyömättömimpään löytymestaan Viking Saunaan (Sigtunagatan 12). Siellä vierailivat sekä Kallen että Mossen toimittajat, ja jutut olivat juuri niin diskreettejä kuin vain pornolehdiltä voi olettaa.

Kalle 9/82.

Sävyn määritti jo Kallen 9/82 jutun ingressi: ”Kautta aikojenhan ruotsalaisia on syytetty ”siitä”, ja ainakin Viking-saunassa oli villiä menoa. Jokaisella jökötti vihta haarojen välissä ihan omasta takaa.” Itse jutussa ei sitten olekaan järin paljon painokelpoista siteerattavaa alkua lukuun ottamatta:

Viking-sauna oli helppo löytää. Se sijaitsee aivan kadun keskivaiheilla olevassa rakennuksessa. Julkisivulla on paljon lupaava, salaperäinen vihreä ovi. Eteisessä minua oli vastassa yhtä hymyä säkenöivä seksikäs mies, joka toivotti minut tervetulleeksi ja samalla rahasti hienotunteisesti 30 kruunua. Mukaani sain pyyhkeen ja vaatekaapin avaimen. Nappasin pyyhkeeni ja loikkasin vastaanottohallin hämäryydestä portaat alas pukeutumistiloihin.

Sieltä päästiinkin suoraan lepohuoneeseen ja käytävää eteenpäin kohti kaikkein pyhintä, josta löytyi sauna, ”puolipimeä labyrintti” eli turkkilaistyylinen höyrykylpy, kaksi huonetta SM- ja nahkaseksiä harrastaville ja niin poispäin. Loput jutusta voidaan tiivistää siihen, miten kanssakylpijän ”lupaavalta näyttävä kohouma pamppaili piilossaan”.

Mutta jos välttämättä haluatte tietää enemmän, niin tämän jälkeen ”XXX valui pitkin XXX kastellen XXX, kun hän lukittuaan oven astui lähemmäs. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada XXX. Siksi repäisin pyyhkeen pois sen tieltä. XXX kohosi nytkähdellen ylös XXX vetäytyessä pois violetin värisen XXX tieltä.”

Sigtunagatan 12. Viking Saunaan mentiin sisään valomainoksen alla olevasta ovesta. Nykyisin samoissa tiloissa toimii Tukholman improvisaatioteatteri.

Viimeisimmän tekniikan hyväksikäyttöä

Kun pornoteatterit alkoivat väistyä videonauhan voittokulun myötä, syntyi videoklubeja, joiden toiminta ja etiketti vastasivat homosaunojen menoa. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettiin ennen kaikkea Video Pan -nimistä monitoimilukaalia (Hantverkargatan 49). Siellä vieraili myös Kallessa 12/83 ilmestyneen jutun ”Tukholma on villi vieläkin: näin vain voi gay kisailla” kirjoittaja, joka summasi paikan annin toteamalla: ”Kävele ovesta sisään ja heti alkaa tapahtua.”

Video Panissa ei uskottu segregaatioon, vaan paikka oli tarkoitettu sekä homoille että heteroille:

Tukholma on monessa suhteessa ollut edelläkävijä Pohjoismaissa. Seksin alalla Ruotsi on ainakin kerännyt hyvin usein vanhoillisten piirien kauhistelut ja raivonpuuskat vapaamielisten aploodien [sic] saattelemana. Uusin keksintö on ollut yhdistää enemmistö- ja vähemmistöryhmien pornoluolat yhdeksi kokonaisuudeksi viimeisintä tekniikkaa hyväksikäyttäen. Tämän idean tuloksena on syntynyt Video Pan – pornoluola kaikille. Sisällä on hämärää – tietenkin. Kun olet pulittanut 30 kruunua kassalle, astut saliin. Sali oli ennen muinoin eli vielä toissa kesänä toiminut tavallisena elokuvateatterina. – – Salissa liikuttiin vaatteet päällä, mutta jotkut miehet olivat vetäisseet tanakan miehuutensa killittelemään ihmisten ilmoille, joka olikin aivan ymmärrettävää; XXX:t eivät tahdo mahtua toteuttamaan itseään kovin ahtaissa tiloissa. Pitkä rivi koppeja, jokainen videolta pursuavaa seksiä pullollaan.

Pahan basillin saanti mahdollista

Viking Sauna ja Video Pan olivat 1970–1980-lukujen suomalaishomoille suoranaisia pyhiinvaelluskohteita, jotka sisältyivät esimerkiksi vuotuisten Helsinki-Tukholma-homoristeilyjen ohjelmaan. Risteilyjä järjesti Kalle- ja Mosse-lehtien ilmoittelun perusteella Club Diana, joka pyöritti Helsingissä myös samannimisiä homotansseja sekä homosaunaa ja tarjosi puhelinneuvontaa Homoinfo-tyyliin.

Club Dianan ja toisen helsinkiläisen homodiskotoimijan Club Cabaret’n matkat ovat esimerkkejä siitä, miten myös suomalainen homomatkailu muuttui pikkuhiljaa yksityishenkilöiden harjoittamasta löytöretkeilystä bisnekseksi. Kallessa ja Mossessa mainostettiin Diana- ja Cabaret-matkoja Tukholman lisäksi myös ainakin Amsterdamiin, Barcelonaan, Costa del Soliin eli Aurinkorannikolle, Fuengirolaan, Hampuriin, Ibizalle, Mykonokselle, New Yorkiin, Pariisiin, Rivieralle ja jopa San Franciscossa järjestettyihin Gay-olympialaisiin.

Matkaohjelmia lukiessa voi todeta, että kyse oli mitä suurimmassa määrin seksilomista – esimerkiksi Amsterdamia mainostettiin ”saunojen mekkana” (Kalle 4/81), jonne kelpasi lähteä ”tulppaanirallille” (Kalle 6/82) myös kukkeimman kukintakauden jälkeen.

Kalle 9/80.

Kun seuramatkat olivat kirjaimellisesti kiihkeimmillään 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuvioihin tuli aids. Sen myötä homolehtien matkaoppaiden ja -juttujen huoleton hedonismi oli tiessään, ja promiskuiteettisessa paratiisissa väijyi jatkossa aina käärme, eikä hyvällä tavalla.

Yleistä asennemuutosta kuvastaa se, että ennen aidsia homolehdissä ei kirjoitettu sukupuolitaudeista kuin satunnaisesti - nehän olivat vielä varsin helppohoitoisia vaivoja. Yksi harvinainen maininta löytyi Ysikutosen ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta 6/75, jossa todettiin edellä mainitusta tukholmalaisesta Athletic-saunasta näin:

Joskus saattaa tunnelma lämmetä peräti monitoimiseksi ja silloin on sen pahan basillin saanti mahdollista, mistä on syytä näin lempeästi huomauttaa.

Radikaalisti muuttuneesta todellisuudesta kertoo Ysikutosessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin (3/85) julkaistu ”Geilomaopas kesä-Eurooppaan matkaaville”. Sen Tukholma-osiossa muistutetaan, että aids on jo karua arkipäivää ja hiljentänyt hurjinta menoa aika tavalla:

Viruksen saa Tukholman paikoista jo lähes täydellä varmuudella ja näin jäljelle jääkin vain vuosien odottelu, puhkeaako vai ei! Osa Tukholman hinteistä käyttäytyy niin kuin koko tautia ei olisi olemassa. Tämä kannattaa muistaa parin kaljamukin jälkeen, jos tarkoituksena oli varoa.

Pornosta eläneet Kalle ja Mosse pitivät kyllä parhaansa mukaan hedonistista fantasiaa yllä. Tästä kertoo tapa, jolla aids noteerattiin Kallessa 1/84 ilmestyneessä jutussa ”Gayt täysin purjein merellä”. Tulokulmana oli lähinnä se, että Club Dianan 7. vuotuisen Helsinki–Tukholma-risteilyn kävijämäärä oli jäänyt hysteerikkojen vuoksi tavallista pienemmäksi:

– – lähes sata gay-mielistä kansalaista aloitti [marraskuussa 1983] Club Dianan järjestämän retken Tukholmaan ja takaisin. Usein on osanottajien määrä noussut huomattavasti suuremmaksikin, mutta nyt AIDS-hysterian lietsojat ovat saaneet kantaa sitä hedelmää, mitä ovat halunneetkin. Aivan tarkkaan he eivät kuitenkaan onnistuneet, sillä sitäkin iloisempi ja elämänmyönteisempi gay-ryhmä oli.

Jutussa mainitaan erikseen, että suomalaiset valloittivat Tukholmassa Video Panin ja Viking Saunan, joiden lisäksi ehdottomiin suosikkeihin kuului myös ravintola Venice (Västgötagatan 16) ”erinomaisine seisovine itupöytineen” [!].

Sisustustyynyjä ruotsalaiseen makuun.

Oralisoinnista moralisointiin

Aidsin ansiosta suomalaisten homoseuramatkojen perintö on jokseenkin ristiriitainen – voidaanhan seksilomien ajatella vauhdittaneen viruksen kulkeutumista Suomeen. Matkojen arviointi aids-näkökulmasta on kuitenkin haastavaa, koska se johtaa helposti oralisoinnista moralisointiin, jälkiviisauteen ja sairastuneiden syyllistämiseen.

Tukholmaan ja muualle järjestetyt matkat tulivat joka tapauksessa monelle suomalaispojalle mieleen, kun iltapäivälehdet herkuttelivat maamme ensimmäisellä varmalla aids-tapauksella kesällä 1983. Esimerkiksi Iltalehteen oli haastateltu 1.7. kahta homonuorukaista, jotka totesivat haastattelussa pelokkaina: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla.”

Aids-kriisi synnytti moraalipaniikin, jonka myötä Ruotsikaan ei ollut enää vanha tuttu homojen paratiisi. Konkreettisin osoitus tästä oli valtiopäivien vuonna 1987 läpi nuijima homosaunalaki (bastuklubbslagen). Laki kielsi homosaunat ja vastaavat seksin harjoittamiseen tarkoitetut paikat – kuten suomalaisten suosiman Viking Saunan ja Video Panin –, ja kauniina tavoitteena oli hiv-epidemian ehkäiseminen miesten välistä seksiä harjoittaneiden miesten keskuudessa.

Lakia edelsi homosaunoista käyty lehtikirjoittelu, josta Kom ut -lehti 1/12 mainitsee esimerkkeinä raflaavat otsikot: ”Sulkekaa aids-bordellit” ja ”Täällä on lupa levittää aidsia”. Homosaunalain perintöä pohtivassa QX.se-sivuston jutussa ”Sagan om bastuklubbslagen” (12/02) todetaankin, että kyseessä oli silkka moraalilaki, vaikka moisten ei luulisi kuuluvan Ruotsin kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Toisin kuin laki antoi ymmärtää, hivin leviämisen kannalta ongelmallista ei tietysti ollut homoseksi sinänsä, vaan ainoastaan suojaamaton seksi. Sitä taas saattoi harrastaa missä vain – kuten ulkotapaamispaikoilla tai lakia kiertäneissä videoliikkeissä, joihin suljettujen homosaunojenkin asiakasvirta Kom ut -lehden jutun mukaan ohjautui. Ei siis ihme, että laki epäonnistui tartuntojen määrän vähentämisessä ja tuli lopulta kuopatuksi vuonna 2004.

Homosaunalakia voi kuitenkin muistella tutustumalla Ruotsin valtiopäivien sivustosta löytyvään alkuperäiseen lakiesitykseen. Kyseessä on nimittäin varmasti kaikkien aikojen ensimmäinen ja myös viimeinen Ruotsin hallituksen esitys, jossa seikkaperäisesti selitetään, mitä oikein tarkoittaa fist fucking tai glory hole.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa tutustutaan Tukholman baaritarjontaan, hämmästellään drag show'ta ja osoitetaan mieltä suomalaisina seksuaalipakolaisina.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset (aidsin vaikutuksista ruotsalaiseen hautajaiskulttuuriin)

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2

”There's someone else I've got to be” – George Michael 1963–2016

Kuva: georgemichael.com

Joulupäivänä 2016 kuollut George Michael aloitti uransa miljoonien teinityttöjen seksisymbolina. Myös sen jälkeen seksi hallitsi usein hänen julkisuuskuvaansa joko tahallisesti tai tahattomasti. Tahallisuutta edusti se, miten artisti itse ratsasti seksillä läpi uransa ja varsinkin sen jälkeen, kun hän tuli julkisesti ulos eriöstä. Niin, eriöstä. George Michaelhan ei ollut koskaan suoraan sanonut olevansa homo ennen kuin houkutuslintuna toiminut poliisi pidätti hänet puiston vessassa vuonna 1998.

Tästä nöyryytyksestä alkoi myös se tahaton puoli: koko George Michaelin loppuelämän jatkunut repostelu keltaisessa lehdistössä, jolle artistin seksi- ja päihdeongelmat tuottivat tasaiseen tahtiin likapyykkiä. Vielä tähden kuoleman jälkeenkin tabloidilehdet jaksoivat päivitellä hänen seksikumppaneidensa runsaslukuisuudella (”500 miestä seitsemässä vuodessa!”). Entisestä seksisymbolista oli tullut seksihullu tai ”sexual freeek”, kuten George Michael itse lauloi vuoden 2006 singlessään.

Monille homomiehille George Michael oli paitsi varoittava esimerkki myös esikuva, jonka laulut rohkaisivat ja lohduttivat sekä suoraan että epäsuorasti rivien välissä. Tähän puoleen keskittyy seuraava kirjoitus, jossa tarkastelen George Michaelin tuotannon homoteemoja.

”Explore monogamy”

Oma suhteeni George Michaeliin alkoi Madonnasta ja huipentui Jeesukseen. Tämä sinänsä loogiselta kuulostava kehityskaari alkoi syksyllä 1987, jolloin otin kymmenvuotiaana ensiaskeleitani puberteettiin. Kuten niin monilla, porttina toimi popkulttuuri, ja heti kynnyksellä kohtasin Madonnan. Madonnan, joka lauloi La isla bonitaa ja Who’s that girliä ja komeili R-Kioskin lehtihyllystä löytämäni saksalaisen musiikkilehden kannessa.

Kuusitoista markkaa oli tuolloisilla tuloillani kova raha, mutta se lehti oli saatava. Eikä se kovin huono investointi ollut, koska lehden välissä ollut Madonnan jättijuliste on olemassa yhä – vuosikymmenten, ultraviolettisäteilyn ja sinitarran runtelemana, mutta onpa kuitenkin. Samaa ei voi sanoa George Michaelista, jonka kohtasin ensimmäisen kerran samaisen lehden sivuilla.

En oikein tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli kamalan noloa. Mies ja nainen sillä tavoin alasti sängyssä. Ja sitten tuo sex-sana, joka oli kai jotain vähän likaista. Jotain tuollaista, että ollaan sängyssä muutenkin kuin nukkumassa. Ja sitten naisella on vielä side silmillä.

Popcorn-lehdessä näkemäni häiritsevät kuvat olivat peräisin George Michaelin uudesta musiikkivideosta I want your sex. Se oli hänen ensimmäisen sooloalbuminsa Faithin ensimmäinen single, ja jos some olisi ollut jo olemassa, video olisi aiheuttanut melkoisen pöhinän. Näin jälkeenpäin videossa herättää tosin eniten huomiota se, että George Michael pelehtii siinä elämänsä ainoan varsinaisen tyttöystävän Cathy Jeungin kanssa ja kirjoittaa tämän selkään huulipunalla ”Explore monogamy”. Se oli kauan ennen niitä 500:aa miestä.

”Olin aika hämmentynyt poika noihin aikoihin”, George Michael myöntää Gay Times -lehdessä vuonna 2007 ilmestyneessä avomielisessä haastattelussa. Hän kertoo lisänneensä videoon monogamiavetoomuksen levy-yhtiön vaatimuksesta, koska seksiä kinuavan kappaleen sijoittaminen parisuhdekontekstiin teki siitä vähemmän vaarallisen aids-kriisin velloessa ympärillä.

”Oikeasti olin kirjoittanut sen biisin yhdestä kundista, jota en saanut millään kellistettyä, vaikka hän oli selvästi hulluna minuun. Olin rakastunut häneen ollessani yhdessä Cathyn kanssa, ja Cathy puolestaan oli taatusti rakastunut minuun. Kappale oli siis hyvin omaelämäkerrallinen”, George Michael kertoo ja toteaa, että samasta ranskalaismiehestä kertoo myös hänen kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1:n (1990) single Cowboys and angels.

Kappaleiden suurin ero on siinä, että I want your sex kertoo täyttymättömästä lihallisesta rakkaudesta, kun taas Cowboys and angels kertoo henkisestä kaipuusta. I want your sexin sanoituksessa kaipuun kohde jää lisäksi sukupuolettomaksi, ja homotematiikka rajoittuu Raamatun opetusten uhmaamiseen (”I don't need no bible / just look in my eyes”) ja tiettyihin homotulkinnalle avautuviin säkeisiin (”I'm not your father / I'm not your brother”). Cowboys and angelsin kertoja ei sen sijaan jätä rakastetun sukupuolen suhteen tulkinnanvaraa, vaan toteaa: ”I know you think that you're safe, mister.”

Jokin oli selvästi muuttunut näiden kahden levyn välillä. 

”Lose the face now”

Faith- ja Listen without prejudice -levyt kertovat monin tavoin George Michaelin kamppailusta kätketyn homoseksuaalisuuden kanssa. Faith julistaa nimeään ja nimikappalettaan myöten uskoa omaan asiaan, mutta levyn kansi kuvastaa pikemmin uskon puutetta. Laulaja on kääntänyt katseensa, ja silmät jäävät jonnekin mustan nahkatakin varjoihin. Syntyy mielikuva miehestä, joka ei halua kohdata maailmaa silmästä silmään.

Faith myi 25 miljoonaa kappaletta, poiki neljä Yhdysvaltain ykköshittiä ja teki George Michaelista lopullisesti supertähden. Menestys ei kuitenkaan tuonut artistille tyydytystä, koska se lukitsi hänet valheelliselta tuntuvaan julkisuuskuvaan: Elviksen lailla perää keikuttavaksi seksisymboliksi ja naistenmieheksi, joka oikeasti piti miehistä. Laulajan korvassa tuolloin heilunut kultainen risti tuntuu näin jälkikäteen kärsimyksen kuvalta pikemmin kuin uskon symbolilta.

Ei siis ihme, että kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1 -levyn aikaan George Michael katosi kuvasta kokonaan. Hän toisin sanoen kieltäytyi valokuvista ja lakkasi esiintymästä omissa musiikkivideoissaan, koska nyt hän halusi tulla nimenomaan kuulluksi. Levyn kolmas ja tunnetuin singlejulkaisu Freedom! ’90 julistaa valheellisesta julkisuuskuvasta vapautumisen sanomaa säkeillä, joista on kaikki coming out -oodit tehty:

I think there's something you should know
I think it's time I told you so
there's something deep inside of me
there's someone else I've got to be – –
I'll hold on to my freedom
may not be what you want from me
just the way it's got to be
lose the face now
I've got to live

Freedom! ’90:n kertoja laulaa olleensa kerran nuori ja hämmentynyt poika, josta tuli kaikkien nälkäisten koulutyttöjen silmänilo. Maine ja mammona tyydyttivät aikansa, mutta nyt sai riittää. Oli tullut aika ajatella omaa onnellisuutta eikä sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin.

Laulun huippumalleilla lastatussa musiikkivideossa tätä ulkokuoren hylkäämistä havainnollistetaan siten, että Faithin musiikkivideosta tuttu nahkatakki poltetaan poroksi ja siinä nähty jukeboksi ja kitara räjäytetään kappaleiksi.

Julkisuuskuvaan kyllästymisen syyt eivät silti olleet yksin Faith-albumin aikaisessa imagossa, vaan paljon kauempana. Tästä viestivät Freedom! ’90 -kappaleen nimi ja sen monet säkeet, jotka viittaavat George Michaelin tähteyteen sinkauttaneeseen Wham!-duoon (1981–1986). Whamin kakkoslevyllä Make it big (1984) on myös Freedom-niminen laulu, ja samaisen levyn jättimenestystä on syyttäminen siitä, että George Michael päätti alun perin luopua vapaudesta olla oma itsensä.

”Death by matrimony”

George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muodostama Wham! muistetaan nyt sokerihuurretusta joululaulusta ja näyttävästi föönatuista kuontaloista. Niitä kuunnellessa ja katsellessa on helppo unohtaa, että debyyttilevyllään Fantastic (1983) yhtye ammensi vielä ahkerasti homokulttuurista pukeutumalla nahkavermeisiin ja laulamalla monimielisyyksiä.

Homovaikutteilla ratsastaminen ei ollut ennen aidsin nostattamaa moraalipaniikkia minkäänlainen este listamenestykselle, kuten Depeche Mode, Soft Cell ja muut tuon ajan suositut syntikkapopyhtyeet olivat osoittaneet (ks. ”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot). Listoilla juhli myös Whamin kakkossingle Young guns (go for it!) (1983), vaikka sen kertoja kyseenalaistaa mieskaverinsa naissuhteen sekä luisumisen kohti poroporvarillista perheidylliä ja ”aviokuolemaa” (”death by matrimony”).

Kertoja muistuttaa poikien olleen aikanaan ”rikoskumppaneita”, joilla oli tosi hauskaa yhdessä. Tämän ilmeisen homoviittauksen jälkeen kertoja vaatii ystäväänsä myöntämään, onko heidän juttunsa nyt ohi.

I remember when we used to have a good time
partners in crime
tell me that's all in the past and I will gladly walk away
tell me that you're happy now
turning my back
nothing to say!

Yhtä pidäkkeetöntä homososiaalista ja -seksuaalista propagandaa tarjoilee Whamin vuonna 1982 julkaistu esikoissingle Wham rap! (enjoy what you do), joka ylsi Young gunsin vanavedessä listamenestykseen vuonna 1983. Tämänkin kappaleen sanoituksessa uhmataan sovinnaista yhdeksästä viiteen -elämäntapaa ja puolustetaan oikeutta pitää hauskaa poikien kanssa. Sanoituksen ”I choose to cruise” -säe tuo hauskanpitoon siekailemattoman homoeroottisen sävyn. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin naamioitu luokka- ja sovinnaisuusrajat ylittävän rakkauden oodiksi.

Party nights and neon lights
we hit the floors we hit the heights
dancing shoes and pretty girls
boys in leather kiss girls in pearls
hot-damn, everybody let's play

Whamin esikoislevyn suursuosio johti siihen, että nahkatakit vaihtuivat Make it big -kakkoslevyllä (1984) pikkutakkeihin ja uhmakas räp sai väistyä ylipirteän poikabändipopin tieltä. Wake me up before you go-go ylsi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin, ja George Michael kertoo Gay Timesin vuoden 2007 haastattelussa ymmärtäneensä, että hänen olisi valittava joko jättimenestys tai julkihomous. Molempia ei ollut tuolloin mahdollista saada varsinkaan Amerikassa.

Niinpä George Michael pysyi koko Whamin ajan ja myös suuren osan soolourastaan kaapissa. Videoissaan hän saattoi pelehtiä naisten kanssa, mutta muuten hän kirjoitti sukupuolettomia ja monitulkintaisia lauluja, joiden sytykkeenä oli hänen rakkautensa miehiin. I want your sexin ja Cowboys and angelsin lisäksi mieleen tulee ainakin Faith-levyn hittisingle Father figure (1988), jonka sanoituksen isukki-teemassa on sivumerkitys poikineen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael kertoo kaksoiselämän ylläpitoa helpottaneen se, että hän tunsi jossain määrin vetoa myös naisia kohtaan. Toinen ylläpitävä tekijä oli aids-pelko, koska se yksinkertaisesti esti häntä harrastamasta seksiä juuri kenenkään kanssa vuodesta 1983 vuoteen 1991. Tuolloin elämä mullistui, kun hän tapasi 27-vuotiaana ensimmäisen suuren rakkautensa Anselmo Feleppan. Sen Jeesuksen, johon jo jutun alussa viittasin.

”You will always be my love”

Se oli abikevät 1996 ja aurinkoinen pääsykoepäivä Vaasassa, jonne olin palannut vuosi ensimmäisten homotanssieni jälkeen (ks. Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa). Kokeiden jälkeen ostin Sokoksesta George Michaelin juuri ilmestyneen kolmannen soololevyn Older.

Levyn kannessa hän katsoo viimeinkin kameraan, varjoista kuin Hulivilipoika, mutta katsoopa kuitenkin – ikään kuin hän olisi nyt valmis kohtaamaan maailman omana itsenään. Julkisesti hän ei ollut vieläkään tullut kaapista, mutta kuten hän itse sanoo Gay Timesissa, Olderin kaltaista levyä ei julkaisisi kukaan, joka ei olisi valmis siihen.

Minäkin ostin levyn juuri siksi, että se puhutteli minua homomiehenä. Levyllä on myös itselleni tärkein George Michaelin kappale, albumin ensimmäinen singlelohkaisu Jesus to a child. Se antoi tuona talvena ja keväänä omalle epämääräiselle kaipaukselleni äänen.

Olin jo kertonut homoudestani joillekin läheisille ja tutustunut ensimmäisiin kaltaisiini kantapään kautta. Lukemattomien itseään etsivien nuorten tavoin murehdin silti sitä, löytäisinkö koskaan ketään, joka näkisi ja ymmärtäisi kerralla senkin, mitä itse en ymmärtänyt. Ja jos löytäisin, saisinko myös pitää hänet. Toisin kuin George Michael, jonka Anselmo kuoli aidsiin keväällä 1993.

Jesus to a child -laulussa Anselmo saa Jeesuksen rakastavan ja kärsivän hahmon, joka seisoo tyynenä ja lempeänä kirkkauden keskellä kuin seurakunnan päiväkerhon pastellinsävyisessä huoneentaulussa. Laulun Jeesus oli nähnyt kertojan silmissä olleen surun, jota kukaan muu ei ollut osannut tai edes yrittänyt nähdä. Kuoleman jälkeenkin tämän rakkauden muisto lohdutti syvästi lohdutonta.

Sadness

in my eyes
no one guessed
or no one tried
you smiled at me
like Jesus to a child – –
when you've been loved
when you know it holds such bliss
then the lover that you kissed
will comfort you when there's no hope in sight – –

for every single memory
has become a part of me
you will always be
my love

Vaikka Jesus to a child on kyllästetty uskonnollisilla vertauksilla, sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten kuin kuvauksena kahden miehen rakkaudesta. Henkinen ja hengellinen rakkaus sekoittuvat sanoituksessa lihalliseen, kun kertoja puhuu Jeesuksestaan samalla rakastajana, jota hän suuteli ja joka on aina hänen rinnallaan. Ei ihme, että George Michaelkin uskalsi vihdoin nähdyksi tulleena katsoa levynsä kannessa meitä suoraan silmiin ja esiintyä taas videoissaan.

”Searchin' for some peace of mind”

Uuden avoimuuden lisäksi Older-levy ilmensi myös uudenlaista häpeämättömyyttä, josta on esimerkkinä levyn kakkossingle ja suurin hitti Fastlove. Jos Jesus to a child kuvaa syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja menetyksestä johtuvaa surua, Fastlove typistää rakkauden pikaruoaksi, jota ahmitaan surutta ja sitoumuksetta sukupuolielämän drive in -kaistalla.

Fastloven kertoja laulaa yön iloista ja yrittää vakuuttaa laulun ”sinän” siitä, että puhuminen on turhaa ja että hänestä ei ole suhteeseen. Kertoja kyllä kuulee Cupidon kutsun, mutta tällä on tyhjä katse. Kertoja on kärsinyt rakkaudessa, ja mielenrauhaa saadakseen hän etsii yöstä hetken helpotusta.

In the absence of security

made my way into the night
stupid Cupid keeps on calling me
but I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby, tonight
so why don't we make a little room
in my BMW babe
searchin' for some peace of mind
hey, I'll help you find it
I do believe that we are practicing the same religion

Viimeinen säe ”I do believe that we are practicing the same religion” rinnastaa laulun Jesus to a childin uskonnolliseen tematiikkaan, mutta nyt palvotaan lihan temppelissä. Rakkaus oli aiheuttanut suunnatonta kipua, jota laulun kertoja ja mitä ilmeisimmin myös artisti itse lääkitsi ahkerasti seksillä. Tämä itsehoito kulminoitui vuoden 1998 pisuaaripidätykseen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael myöntää puistoissa juoksemisen olleen puhdasta itsetuhoisuutta, joka oli seurausta myös hänen äitinsä kuolemasta syöpään vuonna 1997. Hän koki päättäneensä alitajuisesti tulla kaapista mahdollisimman itsetuhoisella tavalla ja onnistui siinä. ”Zip me up before you go go”, ilkkui keltainen lehdistö.

George Michael vastasi tilanteeseen itseironisella Outside-singlellä, jonka vapaan ulkoilmaseksin ylistys on suoraa jatkoa Fastlovelle. Kappaleessa viitataan myös yhdyskuntapalveluun, johon George Michael tuomittiin vessaepisodin vuoksi. ”Palvelisin kyllä yhteisöä, mutta olen jo palvellut”, kertoja toteaa ja lausuu samaan hengenvetoon myös, ettei ollut koskaan aiemmin myöntänyt ääneen tätä (homo)asiaa: ”I never really said it before”.

Kappaleen video vie sanoman uusiin sfääreihin ja tarjoaa kerrassaan katarttisen vessakokemuksen pisuaaridiskossa tanssivine poliisisetineen.

”I’m bad to the bone, I'm just a little stoned”

Joulupäivänä 2016 George Michael oli poissa, mutta omasta elämästäni hän oli poistunut jo kauan sitä ennen. Hänestä oli tullut minulle Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin kaltainen surullinen hahmo, jolta tiesi aina odottaa pahinta.

Vasta George Michaelin kuoltua ymmärsin kuitenkin, että hän oli minulle näitä kahta muuta legendaa tärkeämpi. Omistan kaikkien levyjä, ja minulla on kaikilta myös suosikkikappaleita, mutta kun helmiportti kolahti kiinni Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin takana, jäljelle jäi hiljaisuus. George Michaelin kuoltua päässäni käynnistyi sen sijaan kokonainen jukeboksi – ehkä juuri se Faithista tuttu ja sittemmin räjäytetty.

Nyt käsittelemieni laulujen lisäksi mielen jukeboksi soitti myös laulun My mother had a brother, joka on peräisin George Michaelin viimeiseltä studiolevyltä Patience (2004). Gay Timesin haastattelussa George toteaa kappaleen kertovan hänen enostaan, joka teki itsemurhan samana päivänä, kun George syntyi. Enosta, jollaiseksi Georgen äiti aina pelkäsi poikansakin muuttuvan. Ja enosta, jonka George myöhemmin ymmärsi olleen homo. 

Kuten siskonpoikansa myöhemmin, kenties enokin oli kaivannut kipeästi vapautta. Hän vain ei ollut uskonut löytävänsä tässä elämässä.

My mother had a brother
over-sensitive and kind
seems it all became much too much for him
it seems he took his own life – –
I guess he had to wait until my momma had me
I guess he couldn't wait another moment to be free
in endless sky

Kertosäkeessä minäkertoja kohdistaa sanansa suoraan kuolleelle äidilleen ja kehottaa tätä sanomaan enolle, että ajat ovat muuttuneet. Homoliike oli vahvistunut, ja kertoja nautti nyt avoimuuden iloista.

But mama will you tell him from your boy
the times they changed
I guess the world wasn’t getting warmer
but we got stronger
mother will you tell him about my joy

Laulun loppupuolella minäkertoja myös suree sitä, että hän hukkasi niin paljon aikaa odottamalla rakkautta. Nyt kun vapaus on täällä, hän vannoo maistavansa sitä enonsakin puolesta: ”I’m gonna taste it all for you boy.” Tätä seuraa vielä uhmakkaan hedonistinen julistus, jossa kertoja vaatii kaikkia niitä, joilla ei ole mitään pelättävää, pitämään huolen siitä, että elämä on elämisen arvoista: ”We’ve got to make damn sure that it was worth it.” Samaan hengenvetoon kertoja toteaa kuitenkin olevansa läpeensä paha ja vähän pilvessä ja harrastavansa todella paljon seksiä, mikä viittaa mieltä jäytävään syyllisyyteen.

So those of us who have nothing to fear
we’ve got to make damn sure that it was worth it
I’m bad to the bone, I'm just a little stoned
I’m making so much love

Viimeisessä säkeistössä minäkertoja toteaa olleensa vanki, kunnes ”hän” pelasti minut, tuli uniini ja sanoi: ”Mitä väliä?” Tämä saattaa olla viittaus Anselmoon, jonka rakkaus antoi George Michaelille rohkeuden homona elämiseen ja seksuaalisuuden pidäkkeettömään toteuttamiseen. ”Olin vanki, joten häpäiskää minut. Tuntuu hyvältä olla kotona”, kertoja jatkaa, mikä viitannee toisaalta ”kodin” löytämiseen homoyhteisöstä, toisaalta keltaisen lehdistön toistuviin seksuaalisiin nöyryytysyrityksiin.

I was a prisoner, but he saved me
broke into my dreams and said, "Who cares?"
I was a prisoner, so disgrace me
I'm glad to be home

”I've got so much more that I want to give”

My mother had a brotheria voidaan pitää George Michaelin testamenttina, koska se on juuri yhtä ristiriitainen kuin esittäjänsä. Se kertoo enosta, joka päätti elämänsä seksuaalisuutensa takia, ja siskonpojasta, joka yritti elää ja vapautua molempien edestä ja toimi siksi välillä hyvin itsetuhoisesti.

Itsetuhoisuutta käsitellään myös George Michaelin vuonna 2012 ilmestyneessä singlessä White light, joka kertoo hänen vuonna 2011 kokemistaan kuolemanrajakokemuksista. Laulun alussa kertoja puhuu viinan ja pillerien viemästä naistähdestä (mahdollisesti Amy Winehousesta tai Whitney Houstonista), jonka kuolemaa revitellään sydämettömästi tv:ssä. ”Vaihda kanavaa, se olisin voinut olla minä”, kertoja pohtii ja toteaa: ”Ehkä hän vain halusi olla vapaa.”

One more pill just one more beer
one less star in the atmosphere for us
but maybe she just wanted to be free
heartless pictures on TV
change that channel that could have been me I said
maybe she just wanted to be free

Viimeisen säkeen vapauspuhe vie ajatukset My mother had a brother -kappaleeseen, jossa enon itsemurhasta puhutaan samalla tavoin vapautumisena: “I guess he couldn't wait another moment to be free.” Se on hyvin toisenlaista vapautta kuin mistä George Michael oli laulanut parikymmentä vuotta aiemmin voimaannuttavassa ja elämänmyönteisessä Freedom ’90 -hitissään.

Sitä seuranneina vuosina vapaus tarkoitti George Michaelille usein oman seksuaalisuuden piilottelun täyttä vastakohtaa: päihteiden vauhdittamaa seksuaalista pidäkkeettömyyttä. Ja jos lukemattomia homomiehiä hoitanutta terapeuttia Alan Downsia on uskominen, George Michael ei ollut tässä häpeän ja häpeämättömyyden vuorottelussa yksin.

Downs kirjoittaa The velvet rage -kirjassaan (2005/2012) homomiehen eri elämänvaihteista, joiden ytimenä on häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa ja keskitytään pakoilemaan sitä keinolla millä hyvänsä. Äärimmillään tämä voi johtaa itsemurhaan, kuten George Michaelin enon tapauksessa, mutta yleisempää on seksuaalisuuden kieltäminen ja elämän lohkominen julkiseen ja salattuun.

Julkinen minä voi olla hyvinkin kaunis, rohkea ja menestynyt, mutta tästä on vaikea tuntea tyydytystä, jos ei tule nähdyksi koko ihmisenä ja jos kaikki energia kuluu piilotteluun. Myös George Michaelin kipuilu Faithin aikaisen jättimenestyksen ja sitä seuranneen oman julkisuuskuvan kieltämisen kanssa voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta. Hän ei halunnut esiintyä enää kuvissa ja videoissa, koska hän ei halunnut ylläpitää valheellista julkisuuskuvaa. Rohkeus ei vain vielä riittänyt siihen, että hän olisi esiintynyt julkisuudessa kokonaisena itsenään.

Lohkomisen ja epärehellisyyden lisäksi muita ykkösvaiheessa opittuja häpeänhallintakeinoja ovat Downsin mukaan päihteiden käyttö ja anonyymi seksi. Ne kulkevat usein mukana myös homomiehen kehityksen kakkosvaiheeseen, jossa häpeää pyritään kaikin tavoin kompensoimaan. Sen taustalla on usein syvään juurtunut käsitys omasta vaillinaisuudesta miehenä.

Häpeän kompensointi päihteillä ja pikaista itsetuntoboostia tarjoavalla irtoseksillä kuitenkin vain pahentaa noidankehää, koska ne aiheuttavat vuorostaan lisää häpeää. Tästä ovat esimerkkeinä George Michaelin vessaepisodi ja hyvin julkiset päihdeongelmat.

Kompensointiajattelu auttaa ymmärtämään paremmin myös My mother had a brother -kappaletta, jossa kertoja toisaalta vakuuttaa elävänsä vapaasti enonsakin puolesta ja toisaalta potee syyllisyyttä puhumalla pahuudestaan, pössyttelystään ja ylettömästä sekstailustaan. Voidaan sanoa, että häpeää suorastaan itsetuhoisesti kompensoiva mies puhuttelee siinä miestä, joka vältteli häpeää lopettamalla oman elämänsä.

White light -laulussa näiden kahden strategian rinnalle nousee vahva halu elää aitona omana itsenä – ”prouder than ever baby / louder than ever maybe” ja luoda tuhoamisen sijasta: ”I've got so much more that I want to do with the music.” Koska valkoista valoa ei näkynyt, mies ei ollut vielä mennyttä ja oli jatkettava hengittämistä. Singlen kannessa hän katsoo suoraan kameraan ja virnistää.

So I just kept breathing my friends
waiting for some god to choose
saying this ain’t the day that it ends
there’s no white light
and I'm not through
I’m alive I'm alive – –
and I've got so much more that I want to give
was it music
was it science that saved me?
or the way that you prayed the prayed for me
well I thank you
I’m alive

George Michael sai muutaman vuoden jatkoaikaa, mutta uutta studiolevyä ei enää syntynyt. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi livetaltioinneista koostuva Symphonica (2014).

Levyn kannessa artisti on laskeutunut lavalta konserttisalin tyhjään ja hämärään katsomoon, jossa hän istuu mustat aurinkolasit päässään. Lavalla ei ole mitään nähtävää, eikä salissa ole ketään näkemässä, miten kamerasta poispäin kääntynyt George Michael nauraa itsekseen mustien lasien takana. Ehkä se oli sitä vapautta, valoa tunnelin päässä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan