”Mitä silloin tapahtuukaan / ensisuudelma kun ohi on?” Tähän iskelmästä poimittuun elämänfilosofiseen kysymykseen pureutuu brasilialainen nuortenelokuva The way he looks (Hoje eu quero voltar sozinho, 2014), joka palkittiin parhaana queer-elokuvana Berliinin viimevuotisilla elokuvajuhlilla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiron hieno pieni elokuva kuvaa sokean päähenkilönsä kautta sitä aikaa nuoren elämässä, jolloin suuret tunteet saavat silmät avautumaan. Leonardo on sokea lukiolainen, joka on täysin kypsä ylihuolehtiviin vanhempiinsa – kotoa pitäisi päästä vaikka vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Lohtua tuo paras kaveri Giovana, jonka kanssa Leonardolla on tiivis ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosuhde. Kaveruus joutuu kuitenkin koetukselle, kun parivaljakko täydentyy luokan uudella pojalla Gabrielilla. Pojat alkavat tehdä yhä enemmän juttuja keskenään, ja Giovana tuntee itsensä hylätyksi myös romanttisesti - hänellä kun on orastavia tunteita Gabrielia kohtaan. Mutta niin on myös Leonardolla. Tilannetta ei helpota se, että Gabriel menee ja pussaa Leonardoa äkkipäätä kotibileiden jälkimainingeissa. Ensisuudelma tuli ja meni, mutta mitä sitten? The way he looks on siitä virkistävä elokuva, että homous ei ole siinä se suurin juttu, kuten ei myöskään sokeus. Molemmat saavat toki osakseen pilkkaa luokan suurisuilta, mutta Leonardolle itselleen ne ovat syntymälahjoja. Voisi jopa sanoa, että sokeus ja homous ovat pikkujuttuja sen epävarmuuden rinnalla, pitääkö tuo toinen minusta ja kelpaanko hänelle ihmisenä. Sokeuden kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiro kohdistaa kuitenkin huomiota miestenvälisen läheisyyden tabuihin: miehet voivat kävellä julkisesti käsikynkkää enintään silloin, kun toinen on sokea, mutta aurinkovoiteen levittäminen toisen iholle on jo kulttuurisesti liian latautunutta. Meistä jokainen tarvitsee silti kosketusta ja on yhtä oikeutettu siihen kuin sokea saattajaan, tuntuu Ribeiro viestittävän. Leonardon ja Gabrielin välisen suhteen kehittyminen on kuvattu todella kauniisti ja hienovireisesti. Kun toista ei voi nähdä, jokainen kosketus ja muu aistimus korostuu. Esimerkiksi kohtaus, jossa Leonardo nuuhkii Gabrielin unohtamaa hupparia, on eroottisin, minkä olen nähnyt miesmuistiin. Muutenkin elokuvan luontevien nuorten näyttelijöiden välillä on hieno jännite, joka kantaa loppuun asti. Katsoja ei voi kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta. Vaikka kullatut muistot toisin väittävät, ensirakkaus on harvoin mikään öljymaalaus. Pikemmin se on rujo graffiti, jonka ääriviivat hahmottuvat betonista vielä vuosien ja lukemattomien pesujenkin jälkeen. The way he looks on tässä mielessä harvinaisuus: ei mikä tahansa töhry, vaan pieni taideteos, joka antaa toivoa taannehtivasti.
”Homo? Hetero? En kommentoi!” Antti Tuiskun
uuden En kommentoi -levyn (2015) nimikappale vain sinetöi sen, minkä jo
ennestään tiesimme: Tuisku ei halua puhua omasta seksuaalisuudestaan julkisuudessa.
Tuotannossaan hän on kuitenkin käsitellyt viime vuosina yhä enemmän
erilaisuutta, kuten normista poikkeavaa miehisyyttä ja rakkautta.
Tässä jutussa tarkastelen Tuiskun
sanoituksia ja niiden kehitystä siitä näkökulmasta, millaista tarttumapintaa ne
tarjoavat sateenkaarevalle kuulijakunnalle.
”Tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu”
Kahdella ensimmäisellä levyllään – Ensimmäinen
(2004) ja Antti Tuisku (2005) – Tuisku teki vielä sitä, mitä häneltä
teini-idolina odotettiinkin: lauloi suoraan tytöille. Esimerkkinä tästä on
esikoislevyn Vaarallinen-kappale (sanat Patric Sarin ja Ronja), joka kuvaa
esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta hyvinkin lihallisesti.
Tanssi mun tahtiin koska osaat sen
noi sun liikkees vakuuttaa
ja mä teen susta niin hikisen
kun laulan, en aio perääntyy
Laulun kertoja on poiminut yleisöstä yhden
”villin tytön”, josta hän aikoo tehdä ”niin hikisen” ja jonka kesyttämistä hän
aikoo yrittää. Sitten ”työstetään lannetta” ja todetaan, että yöstä tulisi pitkä
– tämä bändärin kehtolaulu ei todellakaan jätä paljon arvailujen varaan.
Kakkoslevyn Jätä rauhaan -kappale (sanat
Ronja) on muuten kuin suoraa jatkoa edelliselle, mutta sävy on tyystin toinen. Mä oisin paennut jos oisin tajunnut tyttö sekaisin oot
Nyt laulun kertoja sättii ”sekaisin olevaa
tyttöä” tuppautumisesta, tarrautumisesta ja huomion kerjäämisestä. ”Aluksi
mysteerinen / nyt oot vain hysteerinen”, kertoja puuskahtaa ja kuittaa:
”Jaoimme vain yhden yön / sen voisit jo unohtaa / ei tule enää toistumaan.” Nämä säkeet olivat sikäli enteelliset, että
Tuiskun tuotannossa ei tämän jälkeen lauleta heteronormista käsin, vaan rakkaudesta
tai intohimosta kertovat laulut ovat täysin sukupuolettomia. Poikkeuksena on Aikaa-kokoelmalevyllä
(2007) kuultava Kesäkumibiisi Hyppää kyytiin (sanat Ronja ja Mariska), jossa
mainitaan tyttöjen rinnalla myös pojat halun kohteina.
Kaupunki ku kaupunki kesällä uneton tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu näät sata tyyppii päiväs joihin voisit ihastuu Laulussa päädytään myös silmää iskemään
Lost & Foundiin, tuohon muinaiseen ”heteroystävälliseen homoravintolaan”.
Vink, vink!
”Mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä”
Aikaa-kokoelmalevyn jälkeiselle Tuiskun
tuotannolle on ominaista paitsi heteronormista etääntyminen myös oman
erilaisuuden hahmottaminen suhteessa vakiintumista ja
perheellistymistä koskeviin odotuksiin.
Hengitän-albumilla (2009) kuultavassa ja
Tuiskun itsensä sanoittamassa Mun elämää -kappaleessa on vielä hieman
anteeksipyytävä sävy, kun kertoja vertaa elämäänsä koulutoverien elämään.
Muilla tuntuu olevan jo kaikki valmiina tutkinnot ja perheet, farkkuauto parkissa mut mä vielä etsin omaa paikkaa Samalla hän tuskailee lähipiirin parisuhdeutelujen
kanssa ja murehtii myös vanhempiensa odotuksia, jotka liittyvät vakiintumiseen
ja aikuistumiseen.
Sukulaisten kahvipöydässä taas kysellään kuuluuko meidän iltatähden sydän kellekään – – mä näen huolen vanhempien kasvoilta ne toivoo, että seisoisin omilla jaloilla Toisten valinnat eivät tunnu omilta, mutta omakaan
suunta ei ole vielä kunnolla hahmottunut. Itseään psyykatakseen kertoja
kuitenkin toistelee: ”Tää on mun elämää / päivääkään en vaihtais toiseen – – ja
paljon on edessä.”
Samaa aihepiiriä luotaa Kaunis kaaos -levyn
(2010) kappale Mustavalkoinen, jonka Tuisku on sanoittanut yhdessä Paula Vesalan
kanssa.
Laulusta välittyy jälleen sisäinen
ristiriita sen suhteen, millainen kertoja kokee olevansa ja millaisiksi hän
kokee vanhempiensa odotukset. Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen elämä ei
tunnu omalta, mutta ruodusta poikkeaminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa
siitä, että on vanhempien silmissä ”toivoton tapaus”.
Teistä tein taas virheen – – kuinka meillä voikaan olla kieli yhteinen vielä en oo saanut mitään mitä teillä on sisko onnistuu ja mä oon se toivoton mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä koti, perhe, työ ja ikuisuus yhdessä
Laulun loppu on kertojan pohdintaa siitä, miksi hän ei ole kyennyt vastaamaan sisäistämiinsä
odotuksiin. Hän toteaa, että maailma ei ole enää ”niin mustavalkoinen kuin
ennen” – kenties sellainen kuin se ennen oli pienillä paikkakunnilla, joilta
ihmisen ei odotettukaan lähtevän. Jos vain töitä oli, kotipaikalle jäätiin,
perustettiin perhe ja rakennettiin talo.
Varsinkin monille hlbti-ihmisille lähtö on kuitenkin
ollut ainoa todellinen vaihtoehto, koska pienen yhteisön kontrolli ja oma
poikkeavuus ovat usein kestämätön yhdistelmä. Lähtö ei kuitenkaan pelasta
ristiriidoilta, joita syntyy omien elämänvalintojen erilaisuudesta suhteessa
oman perheen elämään ja arvomaailmaan – varsinkaan, jos suhde perheeseen on lämmin:
”Pettymyksen pitkä hiljaisuus, hiljaisuus / en tehnyt kuin multa ootetiin ja
toivottiin”, tilittää Mustavalkoinen-laulun kertoja.
”Tahdoit naisen tai miehen, ehkä sen
oikean”
Sisäistettyjen odotusten ja todellisuuden
välistä ristiriitaa kuvaa samaisen Kaunis kaaos -levyn Et ole sellainen (sanat
Antti Tuisku ja L. Sundström). Tulkitsen kappaleen kertojan sisäiseksi puheeksi,
jossa hän haastaa omat aiemmat odotuksensa sekä laajemmin yhteisön ja
yhteiskunnan odotukset siitä, miten pitäisi elää.
Tahdoit veneen tai laivan ja sille sataman naisen tai miehen, ehkä sen oikean halusit puvun ja solmion ja hääpäivän onnen niin soikeen, ikuisesti kestävän Kertoja on tehnyt pesäeron aiempiin
haaveisiinsa, johon liittyi nainen tai mies, häät ja ikuinen onni. Tilalle on
tullut rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. On tärkeintä surra, jos
surettaa, ja mennä, jos menottaa vailla suoritus- ja saavutuspainetta: ”Voisit
häilyä ja häipyä vieraaseen yöhön / etkä kärsiä ja riutua raskaaseen työhön.”
Muiden odotukset ahdistavat yhä, mutta nyt kertoja
haluaisi surkuttelun sijasta huutaa koko maailmalle olevansa erilainen,
epävakaa ja epätäydellinen.
Haluaisit huutaa mäen päältä näät kaikki odotukset sieltä muut on vakaita ja valmiita kauniit kodit täynnä lapsia et ole sellainen
Kertoja vakuuttaa, että ”näinkin voi elää
elämäänsä” ja että hän on kokonainen myös ilman tutkintoa, puolisoa ja lapsia.
Jos muut pyrkivät lokeroimaan hänet ja työntämään hänet ”lyhyyttä kasvamaan”,
hän potkii takaisin.
Lopulta kertoja purkaa turhautumisensa ja
todella ”huutaa mäen päältä”: ”Oon täysi vaikken valmis vielä.” Uhma kätkee
kuitenkin haavoittuvuuden: kertoja ajattelee kaikkien muiden olevan valmiimpia
ihmisinä ja elävän perheidylliä, jollaista hänelle ei ole tarjolla ja jota hän
ei muutenkaan (tai juuri siksi) tunne omakseen.
Laulun teemat – sinkkuus ja lapsettomuus –
eivät toki ole hlbti-elämän ominaispiirteitä, mutta moni meikäläinen varmasti
tunnustaa itsensä laulun uhmasta ja ”tunkkinne pitäkää” -tunnelmasta. Moni
seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei edes uskalla haaveilla vaikkapa
lapsista, mikä saattaa näkyä käänteisenä reaktiona: ei voisi vähempää
kiinnostaa lasten saaminen.
Samoin saatetaan uhmata heteroydinperhettä, koska
änkyrät ovat käyttäneet sitä lyömäaseena ja ainoana oikeana perhemallina.
Tietysti on myös niitä, jotka aidosti eivät halua sitä ”kaunista kotia täynnä
lapsia”.
Et ole sellainen -laulu on uhmakkaampi kuin
Mun elämää tai Mustavalkoinen, mutta sen kertoja tuntuu yhä vain kysyvän: jos
en ole sellainen, millainen sitten olen? Mitä on olla minä?
”Oon rajalla, oon valmiina”
Toisenlainen tie (2013) on
sateenkaarinäkökulmasta Tuiskun tuotannon merkittävin levy, koska se jo nimeään
myöten summaa niin monen hlbti-ihmisen elämäntarinan ja koska sen kappaleissa
pohditaan mm. rakkauden oikeutusta ja miehuuden olemusta. Jälkimmäisestä on
esimerkkinä Toni Wirtasen sanoittama puhutteleva laulu Mies.
Oon nähnyt syntymää ja kuolemaa ja aavistan mitä vastuu tarkoittaa riittääkö se kuitenkaan, että mieheksi kutsutaan mitä muuta siihen vielä tarvitaan?
Laulun kertoja myöntää tuntevansa yleisen
miehisyysmuotin (”mä tunnen muotin, joka annettiin”), mutta asemoi itsensä sen
ulkopuolelle – jälleen aihe, johon esimerkiksi homo-, bi- ja transmiesten on
helppo samastua.
Samoin kuin edellisistä kappaleista, myös Miehestä
välittyy ulkopuolisuus, irrallisuus sekä epävarmuus oman tien oikeutuksesta. Omat
jalat vievät harhaan, eikä elämällä ylipäätään tunnu olevan kiintopistettä, vakiinnuttavia
juuria.
Mun jalat liikkuu ja ne kuljettaa senhän ne aina osaa parhaiten mut mihin ne mua vie kun valot harhaan johdattaa miten ihminen voi juuret kasvattaa?
Kappaleen kertosäe on mielenkiintoinen,
koska se esittää laulun ”sinälle” (yhteiskunnalle?) toistuvasti suoran
kysymyksen: ”Hei kerro, kuinka ollaan mies? Kuinka se oikein ansaitaan?”
Kysymyksessä on haastava sävy – ikään kuin kertoja kivahtaisi jonkun
kritisoitua hänen epämiehekkyyttään tai naisellisuuttaan. Jos kerran tiedät
paremmin, kerro sitten sinä!, tuntuu kertoja sanovan.
Kertosäkeen loppu ”jos löydän sinne jostain
tien / sittenkö musta kasvaa mies?” on suorastaan ironinen: sittenkö ehkä
kelpaan, kun muutan ensin aivan kaiken itsessäni?
Viimeisessä säkeistössä kertoja on elämässään
tienhaarassa: ”Oon rajalla, oon valmiina / mun käsissä on avaimet ja valinnat.”
Hän tiedostaa, että valintojen ja keinojen on oltava omia, mutta samalla hän
vetoaa: ”Mua opasta.”
Tästä on ironia kaukana, ja jäljellä on
vilpitön pyyntö – sellainen, jonka voisi esittää parisuhteessa, johon on
kantanut kaikki omat kipunsa ja jossa on ihmisenä paljaimmillaan ilman sitä
ainaista suojaavaa uhmaa ja halua taistella tai paeta. Kenties yhteisyydestä
löytyy varmuus, jonka turvin voi kasvaa rohkeasti siksi ihmiseksi, joka
pohjimmiltaan on: ”Mä teen sen tien, se on mun tie / on, on, se on mun tie!”
”Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy”
Toisenlainen tie -levyllä kuultavan Pysy
lähellä mua -kappaleen (sanat Saara Törmä ja Antti Tuisku) kertoja on kuin
muuttunut mies. Anteeksipyytely ja puolustelu ovat jääneet, ja jäljellä on
varmuus omasta tiestä, jota kertoja ei kuitenkaan enää taivalla yksin. Elämään
on tullut rakkaus, jonka jotkut tuomitsevat synniksi. Tuomitkoot, sanoo kertoja
– taistellaan sitten yhdessä.
Pysy lähellä mua jos luojamme meidät kieltää jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää pysy lähellä mua me rakkautta suojellaan sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan Laulun loppupuoli on täynnä latautunutta
uskonnollista käsitteistöä: taivaaseen tai kadotukseen päätyminen, luojan
kohtaaminen, liekkeihin ja villipetojen kynsiin joutuminen. Aiempien laulujen kertojaa
ahdistivat vanhempien ja yhteiskunnan odotukset, mutta nyt hänen ”sydäntään ei
taivuteta pelkäämään” enää mitään – ei edes sitä kuuluisaa viimeistä tuomiota.
Rakkaus on kaiken taistelun arvoinen. Luojamme
jos nyt kohdata saan siitä kiitän vaan kuinka mä rakastin nyt jos me joudutaan liekkeihin – –
Sama vankkumaton varmuus välittyy Toisenlainen
tie -levyn hittibiisistä Rakkaus on (sanat Saara Törmä ja Aku Rannila). Laulun
kertoja kyllä tiedostaa maailman odotukset – varsinkin parinvalintaan liittyvät
– mutta ei enää välitä niistä. Järjestys on sekoittamista varten, ja rakkaus on
rajoittamaton, ”vaikka miten se tuomitaan”.
Hiljainen ja näkymätön laki se on kuka sua saa tulla lähelle ja koskettaa tänä yönä lokeroita sekoitetaan rakkaus on rajaton päästä sinun suojakuori hajoamaan ole vapaa ole vapaa Laulun loppupuoli voidaan tulkita rohkaisuksi
kaikille muillekin rakastavaisille, jotka synnintekijöiksi leimataan. Huomio kääntyy
näin pois omasta nava(naluse)sta, ja kiirastulensa pohjalta kertoja tietää,
että pelko ja epävarmuus antavat kyllä periksi. Tästäkin kappaleesta olisi
saanut melkoisen Pride-tunnarin!
Kävi miten kävi sinä tiedät jo sen kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy sinulla on lupa olla onnellinen sydämesi on vielä joku päivä peloton – – päivä päivältä helpompaa rakkaus on
”Peto on irti”
Antti Tuiskun uuden En kommentoi -laulun
kertoja listaa lukemattomia asioita, joita hän ei kommentoi – aina Hemohesistä
homosteluun. Ja samapa tuo. Tuiskun tuotantoa kuunnellessa on nimittäin selvää,
että hän on kommentoinut seksuaalistakin erilaisuutta ja poikkeavaa miehisyyttä
jo monella tavalla. Monet näistä kappaleista ovat vieläpä hänen itsensä
sanoittamia ja tuntuvat ilmeisen omaelämäkerrallisilta.
Ovatko ne siis todisteita siitä, että
Tuisku on homo? Eivät välttämättä, mutta ilmeisen queer hän joka tapauksessa on karttaessaan
visusti sekä hetero- että homoleimaa. Tuisku laulaa sukupuolesta ja
seksuaalisuudesta siten, että niitä ei voida tarkkaan määritellä. Siten myös hlbti-yhteisö
voi löytää useista hänen kappaleistaan tarttumapintaa ja samastumiskohteita,
vaikka ei itse musiikista välittäisikään. Tämä välittyy myös tuoreesta keikka-arviosta, joka on luettavissa Tämän kylän homopojan blogissa.
Tuiskun Kaunis kaaos ja Toisenlainen tie ovat
mielestäni suomalaisen pop-iskelmän ”pervoimpia” levyjä Jari Sillanpään Rakkaudella
merkitty mies -albumin (2014) ohella. Ne kestävät vaikka isältä pojalle – jos
siis sattuu haluamaan sen kauniin kodin täynnä lapsia. Mutta kyllä kummipoika tai
-tyttökin osaa varmasti arvostaa sitä, kun setä ”laittaa Haddawayn soimaan”.
”Nyt tulevat uutiset – Nu komma nyheterna.” Gramofoniuutuuksia Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1928. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.
Hulivilipojan Hittimittari tarjoaa taas viisi hyvää homorummutusta, eli kaikenkarvaista ja -karvatonta kappaletta, joissa podetaan nuoruutta, kohdataan vihaa, röyhistetään rintaa ja ratsastetaan Raamattu-rodeossa. ”Sus siunatkoon!” sanoo Seinäjoen alueraati Toojin videosta... Edellisiin tärppeihin voi tutustua täällä. Shlomi
Levi & Shay Rokach feat. Mei Finegold: Sweet harmony ”And before I leave / let me show you Tel Aviv”, vihjaili
Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Nadav Guedj kilpailukappaleessaan Golden boy. Hänen edeltäjänsä Mei Finegold sen sijaan
tekee muutakin kuin vain vihjailee Sweet harmony -kappaleensa musiikkivideossa, joka esittelee Israelin
homomekkaa edestä ja takaa. Tämä turboahdettu cover-versio The Belovedin vuoden
1993 hitistä toimi myös Tel Avivin viimevuotisen Pride-viikon tunnuskappaleena.
Mei on ehdottomasti kesän kuumin lumikuningatar, ja kokonaisuus villitsee muutenkin siinä määrin, että tekee
heti mieli ruveta pesemään ikkunoita pelkissä bikineissä. Ja biksuista tuli mieleen, että Nadavin Golden boyta on hyväksikäytetty israelilaisen mallitoimiston antimia esittelevässä videossa. Toivottavasti ette pane pahaksenne (vaan iloksenne panette), että jaan senkin tässä.
Tooji: Father
Homoseksiä alttarilla kirkkokansan kasvojen edessä? Kyllä
vain. Saako olla lisää sitä viiniä ja öylättiä?
Norjan vuoden 2012 euroviisuedustaja Tooji teki
oslolaiselle Frognerin kirkolle melkoiset oharit. Seurakuntaneuvosto antoi nimittäin Toojille
luvan käyttää kirkkoa homoteemaisen musiikkivideon kuvauksissa, koska neuvosto
halusi edistää keskustelua uskovien ja uskonnollistaustaisten homojen asemasta.
Lopputulos ei kuitenkaan vastannut synopsista. Kirkkoneuvostolle luvatun
”kahden alastoman miehen aistikkaan syleilyn” lisäksi Tooji nähdään
ratsastamassa hottispastorin päällä kuin missäkin Raamattu-rodeossa.
Kirkkoneuvoston puheenjohtaja jylisee Norjan yleisradion haastattelussa,
että videon raflaavuus uhkaa vesittää koko hyvän tarkoitusperän ja sanoman, jonka mukaan homojen ja lesbojen rakkaudella on
Norjan kirkon siunaus. Tooji itse kiistää sopimusrikkomukset ja korostaa, että
kyse on taideprojektista, joka kohdistaa huomiota seksuaaliseen suuntautumiseen
perustuvaan syrjintään. Samalla hän korostaa verovaroin tuettavan kirkon vastuuta syrjinnän ehkäisyssä.
Videossa Toojin esittämän miehen saapuminen kirkkoon saa
pastorin tolaltaan. Miehillä on ilmeisesti ollut rakkaussuhde,
mutta papin rooli ja usko ovat muodostuneet sen esteiksi. Tooji pyrähtää
rauhankyyhkyn lailla alttarille ja alkaa paritella pastorin kanssa seurakunnan
katsellessa ja buddhalaisen rauhanrukouksen kaikuessa taustalla: ”May all
frightened cease to be afraid. And may those bound be free. May the powerless
find power. And may people think of befriending one another.”
YouTubessa julkaisemassaan vimmaisessa videossa Human rights above religion (alla) Tooji
kiittää kotimaataan Norjaa sen suvaitsevaisuudesta ja muistuttaa samalla, että
hänen synnyinmaassaan Iranissa tapetaan ja raiskataan nuoria hlbti-ihmisiä
šaria-lain varjolla. Samalla Tooji ruotii kovin sanoin uskonnon merkitystä
homojen vainoamisessa ja kantaa huolta varsinkin nuorten itsemurhista. ”Olen
homo ja puolustan oikeuksiani. Siksi tein Father-videon”,
Tooji tiivistää.
Video on herättänyt ihastuksen lisäksi vihastusta myös
hlbti-yhteisössä. Ruotsalainen Bögministeriet-kollektiivi nimitti sitä
mauttomaksi, ja omassakin ystäväpiirissäni on paitsi hehkutettu myös paheksuttu
Toojin tempausta. Itse ajattelen, että Toojin uhma on helppo tunnistaa
omakseen. Juuri siksi se myös surettaa ja uuvuttaa ja pistää miettimään, löytyisikö
muutos sittenkin jostain saarnatuoliseksin ja šarialain välimaastosta.
Peter Jöback: Ingen
är där Ruotsinmaan oma Tomi Metsäketo otti ja repäisi
esittämällä transhahmo Candy Darlingia Jonas Gardellin menestysmusikaalissa Livet är en schlager (2014). Näin
musikaalin viime syksynä, ja vaikka sillä oli hetkensä, kokonaisuudesta jäi
valitettavan farssimainen maku, joka jämähti kitalakeen kuin vitriinissä viikon
maannut Västerbottensost-piirakka. Parasta musikaalissa oli nimenomaan Jöback
sekä musiikki, joka koostui Melodifestivalen-magnaatti Fredrik Kempen
säveltämistä ja Jonas Gardellin sanoittamista viisupastisseista.
Jöbackin
tulkitsema Ingen är där kuultiin
kohtauksessa, jossa Candy Darling joutui homovihaajien hakkaamaksi, ja se
erottui koreasta kokonaisuudesta kuin ruumisarkku Pride-kulkueesta. Sysimusta sanoitus
on minusta painavampi puheenvuoro syrjintää vastaan kuin Toojin täystyrmäys, ja
se muistuttaa siitä, että monessa totalitaarisessa maassa vähemmistöihin
kuuluvat todella saavat taistella ypöyksin sekä vihaajia että viranomaisia
vastaan.
Vapaudella on hintansa, ja sinä olet sen maksanut
unelmaasi ei voi lyödä, mutta sinua voi – –
yksin saat kaatua
hapuilla turhaan tukea
yksin saat pelätä, kaivata, hävetä – –
olet yksin
kun koirat ovat saaneet sinut kiinni
Ola Salo: Youth is a time of sorrow Ruotsi-rockin riikinkukko Ola Salo palaa Wilderness-soololevynsä (2015)
kappaleessa Youth is a time of sorrow
samaan nuoruusteemaan kuin taannoisessa Du växer upp -coverissa. Pohjattoman haikea kappale tiivistää nuoruuteen usein
kuuluvan ehdottomuuden, toivottomuuden ja yksinäisyyden, jotka eivät hellitä
kuin enintään aikakoneessa. Itse ainakin muistan liiankin hyvin sen ihmisen,
joka ajatteli juuri näin seuratessaan ylioppilasruusujen kuivumista kotona
maalla:
Oh, youth is a time of sorrow
When no love is around to find
No love and no tomorrow
The flower's black in the crown we bind – –.
Bojana Stamenov: Beauty
never lies Show ei tunnetusti ole ohi ennen kuin tuhti täti
tempaisee. Näin on myös tällä kertaa, kun lavan valtaa Serbian tämän vuoden
viisuedustaja Bojana Stamenov. Bojanan Beauty
never lies herätti Euroviisut balladikoomasta, ja suoraan naamalle varoittamatta tullut
camp-pläjäys teki muutenkin selvää jälkeä.
Kappaleen sanoitus on ainakin 150 000 kertaan
kuultu tarina vastoinkäymisten voimaannuttamasta tytöstä, joka löytää sisäisen
kauneutensa. Toisto on kuitenkin paikallaan, sillä itsetunto rakentuu kuin Iisakin kirkko ja näitä kolmen minuutin kasvojenkohotuksia tarvitaan kuin
taukojumppaa kesken OITNB-maratonin. Laulua voi kuunnella Mikan Big girl (you are beautiful) -tyyppisenä
XL-naisten ylistyksenä, mutta yhtä hyvin se sopii homodiskoihin, Pride-lavoille ja
kylpyhuoneen peilin ääreen, jossa sitä voi hyräillä uhmakkaasti sille
pahimmalle vastustajalleen.
Beauty never lies, never hides, never gives a damn!
Beauty never lies, no, it cries “Here I am!”
Finally I can say , yes, I’m diff’rent, and it’s okay!
Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii
ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana
pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle
tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe:
a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin
raskaan.
Tosimiestä etsimässä
Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea
(1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja
Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta
katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja
löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.
Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä
heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta
suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat
homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä,
kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja
ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen
vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä,
kollega, elättäjä ja kaksoisolento.
Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna
1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi
valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay
liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä
kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi
Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi
koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari
Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat
homomiehet.
Mapplethorpen Ajitto (1981) ja Jean-Hippolyte Flandrinin Jeune homme nu assis au bord de la mer (1835–1836).
The homoerotic photograph -kirjan (1992) kuvitusta.
Hetkien herra
Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat
installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran
hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien
saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.
Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut
kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin
alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista.
Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat
toivat hänelle rahaa.
Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt
valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva
ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut
keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin
taiteessaan kuin seksielämässäänkin.
Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään
ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä
itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan
rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen
tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.
Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden
gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista,
toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin
tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti
populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.
Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988
avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi
Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle
taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia
pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo
ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.
Eloton elämäkerta
Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin
kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän
vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta.
Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen
narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja
petipuuhistaan.
Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut
jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea
tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden-
ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi.
Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen
– ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta
kuuluu.
Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen,
jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen
elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä.
Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni
Mapplethorpe-antipatiaa.
Kalla, Kulli. Kalla. Ja sama venäjäksi Kiasmassa.
Halujen puutarha
Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain
ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja,
etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi,
ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.
Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-,
kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan
kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti
sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat
taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti
Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta.
Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.
Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä
katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni,
joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko
ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia. Oman näyttelykokemukseni
pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä
dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X
Portfolion (1978) kuvia.
Mapplethorpe myy. Balettitanssija Peter Reedin muotokuva (1980) Scissor Sistersin Night work -levyn (2010) kannessa.
Munasuoja ja menopaussi
Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta
seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista;
Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka
kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo
houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka
lakanakaupassa.
Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä
turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on
halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki
takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.
Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe
oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta
ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.
Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu
kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain
syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran
nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat.
Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.
Jutun Mapplethorpe-vaikutteiset kuvat otti rakas siippani. Ei tarvinnut edes piiskata.
Viime jaksossavietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten
kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen
Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä
kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti
”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.
Kulkea sain sateenkaareni päähän
etsinyt en kultakirstua vain
joukkoon lehtien keltaisten
hiljaa hukkua sain
aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon
unohdus vaan peitti verhoilla maan
syyskuun äänistä lohduksein
kaipuun yhteisen saan
(Pertti Reponen)
Miesten valtakunta
”Kirsikkapuisto” tuo
mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille
se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen. Jälleen
kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta
huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä
komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” –
kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten
aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].
Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy
Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan
homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan
virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet
sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen
Café Caruselin väliin.
Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta
markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän
tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:
Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren
rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain
muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa.
Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä,
kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan
laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on
aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia
farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät
juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.
Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti
pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia
koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin
pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin
1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan
(2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie
penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.
”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista
eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden
suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä
ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.
Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista
pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä
”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa.
Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi
tuoksuvat kukat.
Ei käynyt tiemme suureen hotelliin
ei salattuihin makuuhuoneisiin
ei jäänyt porttieeri katsomaan
jälkeemme rahaa kourassaan – –
vain katu helli puisto suojasi
ja silta kaartui meri kohahti
ja linnut nauroi, lensi pareittain
se oli puolen tunnin onni vain
(Marja-Leena Pirinen)
Kirsikkapuiston käymälä. Kuva Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.
Hienostorannan potenssimylly
Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien
penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo
vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille.
Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti
rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of
Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle
keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se
oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä
kävi, oli tosiaan asialla.”
Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin
Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun
lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen
maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin
helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan].
Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden
muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä
pyytimeen”.
Seuraavan kerran Hymy
palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin
hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden
viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä
Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin
mikäkin toilettitieteilijä:
Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja
sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset
värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta
häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes
tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista
kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän
asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.
Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös
naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on
muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:
Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne
homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat
mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn
yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa
konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan.
Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi
aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen
lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista
on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä
varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa
kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.
Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin
kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli
satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on
äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä
täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä. 1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun. 2. Tule kojetaulun ääreen. 3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan,
siihen suurempaan koloon. 4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta. 5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen
kalustasi, niin nojaa eteenpäin… 6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin
takaisin housujen kätköön. 7. Tee tilaa seuraaville. 8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO
TARJOSI.
Hymy 8/73.
Kukkia haudalle
Tšehovin näytelmän
kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai
väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä
mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa,
josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:
Laaksonen:
Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.
Haastattelija:
Se oli joku jengi, joka hajotti sen.
Laaksonen:
Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––
Haastattelija:
Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.
[Naurua]
Laaksonen:
Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.
[Naurua]
Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin
muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo
Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle
oli laskettu isoja kukkakimppuja.
Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88
julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston
legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen,
jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin
seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.
Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin
käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman
Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon
totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita
kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:
Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari,
Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...
Nostaa saan pystyyn kauluksen
tuuli vain tuo tuoksun suolaisen
nuolaisee poskeain tuo tuttu hämäryys
on mennyt läheisyys
saapui taas kaupunkiin syys
muistojen puistot lehtinä leijuen lentää pois – – (Jukka Matti Nurmela)
Ystävä talveksi
Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.
Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta
löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä
Kirsikkapuistossa 4.7.1970:
Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen
koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi
käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin
ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi
hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä
tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.
Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan.
Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän
talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä
rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa
Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:
– – seksuaalivähemmistön asema on
muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat
avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu
edellisten polvien pitkä lumiauraus.
Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa
(1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin
pervo raamattua (suom. Martti Anhava):
Vapauden ja onnen esteenä olevan
mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja
päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla
kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin
selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin
lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain
kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.
Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän
äänien jäädessä taakse.
