Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan? Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?”

Eva Dahlgrenin uusi Säg mitt namn -single kertoo laulajan mukaan ihmisen tarpeesta tulla nähdyksi, ja ainakin minut se veti yhtä nöyräksi kuin laulun kertojan. Mielikuva vahvana pidetystä, sanavalmiista ja valoisasta ihmisestä, joka kadottaa voimansa, kielensä ja toivonsa tavoittanee myös monia muita, jotka ovat elämässään pudonneet riittävän korkealta.

Säg mitt namn on laulu elämän arvaamattomuudesta – asioista, joihin emme voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja joiden edessä olemme voimattomia. Sitä kuunnellessa onkin vaikea tavoittaa aikaa, jolloin olin Evan rinnalla niin nuori ja ylpeä, että kaikki tuntui olevan itsestä ja omasta uskalluksesta kiinni.

”Oli buutsit ja niinku rock'n'roll”

Eva Dahlgren on minulle nyt ja aina yhtä kuin ”se punainen kokoelma”, För minnenas skull 1978–1992, joka julkaistiin laulajan suosituimman albumin En blekt blondins hjärtan (1991) jälkimainingeissa.

Olin silloin ysiluokalla, eikä ruotsintaitoni riittänyt vielä juuri muuhun kuin Titta på mej’n hyräilyyn, mutta alku se oli sekin. Ja se, että kokoelman majesteettinen punainen kansi kävi jo itsessään homoikonista. Niitä kyllä osasin jo palvoa ainakin alitajuisesti.

Eva Dahlgrenin lesbous oli julkinen salaisuus aina vuoteen 1996 saakka, jolloin hän tuli vaimoineen näyttävästi kaapista ja muuttui iltapäivälehtien vapaaksi riistaksi. Koko siihenastisen uransa ajan Dahlgren oli kuitenkin kirjoittanut kappaleita, jotka avautuvat vaivatta sateenkaariluennalle. Tämän tajusin minäkin selätettyäni riittävästi lukion sanakokeita ja herättyäni siihen, että ala-asteidolini Jason Donovan oli sittenkin ollut minulle enemmän seksiä kuin rock'n'rollia.

”Jotain gurua mä diggailin”

Evan ja minun suhteesta oli seksi kaukana. Eva oli henkinen kätilöni, ihan kuin Edith Södergran (1892–1923), jolla ei omana aikanaan ollut liiaksi asti ymmärtäjiä ja jonka toiseutta kuvaavat runot tarjoavat yhä tarttumapintaa kaikille vähemmistöille ja väärinymmärretyille.

Evan varhainen kappale Du (1980) on omistettu juuri Edithille, ja se on voimapuhetta sielunsiskolle yli sukupolvien ja valoi rohkeutta myös hölmöön nuoreen sydämeeni:

”Kuule, nyt on niitä, jotka ymmärtävät. Mutta mitäpä se sinua auttaa, kun et voi olla täällä. Haluan avata ajan portit, haluan lohduttaa ja pitää sinua kädestä. – – Olet tehnyt minusta vahvan. – – Tiedän, että voin pitää puoliani. Viis siitä, että jään ulkopuoliseksi.”

”Du, det finns dom som förstår nu. Men vad hjälper det när du inte får vara med. Du, jag vill öppna tidens portar. Jag vill trösta och hålla dej i hand. – – Du, du har gjort mej stark. – – För jag vet att jag kan stå för det jag gör. Det gör mej inget att bli lämnad utanför.”

”Mä tahdoin olla juuri sellainen”

Södergran-vaikutteet ovat ilmeisiä myös För minnenas skull -kokoelman kappaleessa Guldgrävarsång, joka on julkaistu alun perin levyllä Ett fönster mot gatan (1984). Sen kertoja aikoo rakentaa sillan merten yli uuteen maahan, jossa hän voi rakastaa siskojaan ja veljiään ja tulla kokonaiseksi saamistaan lahjoista.

Guldgrävarsång on niin ilmeinen sateenkaariutopian kuvaus, että jos sävellyksen korvaisi diskojumputuksella, tuloksena olisi Village Peoplen Go West. Samalla se on sisarteos Edith Södergranin runolle Suuri puutarha, jota olen käsitellyt myös homohautajaisia käsittelevässä jutussa esimerkkinä itse luodun ”ystäväperheen” korostamisesta suhteessa verisukuun:

”Olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki olemme sisaruksia. – –
Jos minulla olisi suuri puutarha
kutsuisin koko sisarusparveni sinne.
Jokainen toisi suuren aarteen tullessaan.
Kun ei meillä ole kotimaata, meistä voisi tulla kansa. – –”

(suom. Pentti Saaritsa)



Guldgrävarsångin eskapismi on helppo ymmärtää, kun ajatellaan sen ilmestymisaikaa. Aids-kriisi oli roihahtanut myös Ruotsissa vuonna 1983, ja iltapäivälehtien lööpeissä juhlivat arvokonservatiivit ja uskonnolliset fanaatikot, jotka jakelivat homoille tuomioita. Juuri heille tuntuu puhuvan Ett fönster mot gatan -levyllä ja För minnenas skull -kokoelmalla kuultavan En plats på jordenin (1984) kertoja:

”Minä viis veisaan ikuisuudesta. Anna minulle tilaa tässä ja nyt. – – Uneksin satumaista ja toisenlaisista arvoista, nurinkurisuudesta ja siitä, että oikeasta tulee väärää. Anna minulle paikka maan päällä, paikasta auringossa ei niin väliä. Anna kadunpuoleinen ikkuna, jonka voin avata ja sulkea mieleni mukaan.”

”Jag struntar i evigheten. Men ge mej plats här i verkligheten. – – Jag drömmer om sagovärldar. Om andra värden. Om upp och ned. Att rätt blir fel. Ge mej en plats på jorden. Inte nödvändigtvis i solen. Men ett eget fönster mot gatan. Jag kan öppna och stänga som jag behagar.”

En plats på jorden -laulussa korostuu toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita, halu elää erilaisena ja avata (kenties kaapinovea symboloiva) ikkuna suoraan kadulle – halu tulla nähdyksi. Kertoja on kuitenkin jumissa, ja laulu jää vetoomukseksi, joka entisestään korostuu, jos ge-verbin ajatellaan viittaavan yksilön sijasta ahdaskatseiseen yhteiskuntaan: antakaa minulle tilaa, antakaa paikka maan päällä, antakaa rauha.

”Me sankareista laulettiin”

Vuonna 1987 julkaistulla Ung och stolt -levyllä Eva Dahlgrenin lauluissa ei enää haikailla ja haaveilla. Nyt sävy on sanoituksia ja sovituksia myöten sotilaallinen, ja jo levyn nimi kytkee sen osaksi pride-perinteen pitkää jatkumoa.

För minnenas skull -kokoelmalla tämän levyn kappaleista kuullaan muun muassa väkevä Resan, joka on itselleni aina kertonut ennen kaikkea kaapista tulosta – puhutaanhan siinä ”kaikkien sisäisten ovien avaamisesta” ja ”myrskyn ylpeästä uhmaamisesta” samalla, kun sävellys äityy marssiksi:

”Voinko minä? Voinko vain avata kaikki ovet sisälläni ja hengittää ja nauttia, mihin ikinä päädynkään, uhmata ylpeänä myrskyä? – – Itse kullekin tulee joskus hetki, jolloin on otettava askel suuntaan tai toiseen, mutta ympärillä on vain pimeää. – – Minä voin, minä voin käydä tuulta päin ja seistä vahvana. Kun kaipaus syntyy, se ei koskaan kuole. Elämä menee menojaan ilman minuakin, mutta mieluummin valitsen itse.”

”Kan jag, kan jag öppna alla dörrar i mej, bara andas och njuta varhelst jag hamnar, med stolthet trotsa stormen utanför. – – Det kommer en tid till varje människa när ett steg ska tas åt något håll men mörker runt omkring – – Men jag, jag kan resa mej mot vinden och stå stark. När en längtan föds kan den aldrig dö. Och livet tar sej vägar även utan mej, hellre då väljer jag.”

”Se oli aikaa suuren rakkauden”

Entä ne asiat, joita ei voi valita, vaikka olisi kuinka kaikkivoipainen, nuori ja ylpeä? Niistä on tietysti kaikki romanttiset laulut tehty – niin myös För minnenas skull -kokoelman päättävä Eva Dahlgrenin suurin hitti Vem tänder stjärnorna (1991).

Kappaleen kertoja vakuuttaa, ettei hän usko kohtaloon. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, kuka sitten saa minut kulkemaan aivan uuteen suuntaan, kuka saa ajatukset lentämään pidemmälle kuin koskaan ja kuka sytyttää silmiisi tähdet, jotka vain minä voin nähdä. Ei tarvittu kuin ikuisuudelta tuntunut hetki, ja koko elämän suunta muuttui. Kuka sen valinnan teki? Joku muu kuin minä, kertoja pohtii ja toteaa lopuksi, että pitäisi uskaltaa olla kuin lapsi, joka antoi elämän valita, ja vain sanoa KYLLÄ.

”Det var evighetssekunder. Tre korta andetag. Hela livet vände. Vem valde? Inte jag. – – Måste våga bara vara. Med minnet av det barn. Som lät livet välja. Och våga säga JA.”

”Missä sä oot? Mä sinua tarvitsen”

Tästä kaikesta on pitkä matka Eva Dahlgrenin uuteen Säg mitt namn -singleen, niin ajallisesti kuin henkisestikin. Vaiti on hölmö nuori sydän, joka uskoo pystyvänsä uhmaamaan jokaista myrskyä pelkällä tahdonvoimalla. Kaukana on myös romantikko, joka haluaa uskoa kohtaloon tai johonkin korkeampaan voimaan enintään silloin, kun toisen ihmisen silmiin syttyvät tähdet, joita kukaan muu ei voi nähdä. Nyt ollaan karujen realiteettien äärellä, ja juuri siksi Eva onnistuu puhuttelemaan minua taas enemmän kuin pitkään aikaan.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan?” kertoja kysyy ja luo kuvan niin voimakkaasta surusta ja epätoivosta, että sen rinnalla horjuu vankkumattominkin vakaumus tai vakaumuksettomuus.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?” kertoja kysyy kiteyttäen masennuksen koko sanattoman mielenmaiseman.

”Säg mitt namn”, vetoaa kertoja – ehkä sama, joka nuorena ja ylpeänä ei vedonnut vaan vaati ja joka nimesi itse itsensä ja uskoi, että aina voi valita itse. ”Säg mitt namn”, hän vetoaa kuin tiedostaen sen, että on asioita, joista ei selviä vain omalla tahdonvoimalla vaan enintään muiden ihmisten tuella. Sillä että muut sanovat yhä uudelleen nimesi ja kutsuvat sinut joukkoonsa, vaikka sinusta ei pitkään aikaan mihinkään olisikaan.

Entä ne, joita kukaan ei kutsu? Ne, joiden hätää ei haluta nähdä tai joiden hätää ei ole, koska kaikkihan on ihmisestä itsestään kiinni?

”Säg mitt namn. Säg mitt namn. Säg mitt namn”, Dahlgrenin laulun kertoja vetoaa ja tulee kenties myös kolmesti kielletyksi. Laulu päättyy kuvaan, joka on lukemattomien liikuntatuntien toisinto. Jumppapukuisten poikien ja tyttöjen rivistössä kun oli aina joku, joka joukkueita valitessa turhaan toisteli mielessään: ”Sanokaa nimeni.”

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minut pyyhittäisiin pois, että minusta tulisi se reunimmainen, se taaimmainen, joka jätettiin valitsematta?” kertoja kysyy, ja laulu katoaa kuin askeleet pimeään.



Väliotsikot J. Karjalaisen kappaleesta Hölmö nuori sydän.

Samasta aiheesta:
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan