Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 1/2

Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.

Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!

Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.

Isänmaan sylissä

Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.

Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.

”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.

Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.

Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.

Kaksikielinen ja -mielinen rantakävely 96-lehdessä 6/72.

Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?

Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.

Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!

”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.

”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.

Hovioikeudenpuisto.

Innoton jääkäripatsas

Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.

Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.

Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.

Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer  (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.

Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.

Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.

Kalaranta.

Kalarannan kävelypysäkki

Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.

Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.

Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.

Toveruutta ja toleranssia lakeuksille

Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.

Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.

Fenixin lentoonlähtöä siivittivät vahvat tavoitteet:

Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.

Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.

Kustaanlinna ja Hietalahden puisto.

Huvila ja huussi

Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.

Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.

Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.

Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.

Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.

Imppareita ja runkkarihomoja

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.

Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.

Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:

Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.

Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:

Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.

”Nyt nää ei muut kuin metsien puut / käy kuurupiiloon hunajasuut.” (Aune Haarla)

Puistoilu puhuttaa

Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.

Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)

Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.

Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.

”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.

Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä. 

Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.

Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.

Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita.  Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.

Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä. 

Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.

”Tahtoisin taivaalle lennähtää / mut selästä siivet puuttuu /

varjot jo puistoihin ennättää / ja lauluni tuuleksi muuttuu”

(Anssi Kela)

Historian haamut

Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa. 

Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään. 

Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.

Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.

Jatkuu

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin