Homohistoriallinen Helsinki 13: Tule poika uimaan

Pienellä vaivannäöllä se on helppo kuvitella: 1930-luvun kesäpäivät, ristiin rastiin leviteltyjen vilttien mosaiikki, lapsien ja lokkien kirkuna, perheet, pariskunnat ja parittomat. Onni yksillä, kesä kaikilla. Myös niillä miehillä, joiden katseet kohtaavat niin monta kertaa, että molemmilla on lopulta varmuus toisen halusta yhtyä rikokseen. Yksissä tuumin miehet nousevat, kävelevät uimakopille ja vetävät oven perässään kiinni.

Rikoksen tapahtumapaikkana on Helsingin Mustikkamaa, jonka uimaranta oli jo viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla yksi Helsingin sateenkaarimiesten suosimista ulkotapaamispaikoista. Talvisin rantojen virkaa ovat ajaneet uimahallit ja niiden saunat, joissa homoseksuaalinen käyttäytyminen on aiheuttanut pahennusta aivan viime vuosiin asti.

Hulivilipoika esittelee tässä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjutussa suosittuja rantoja, halleja ja saunoja aikalaislähteiden pohjalta. Siinä sivussa luodaan katse vintage-rantamuotiin ja tarkastellaan tilanteita, jossa samasukupuolinen halu on joutunut törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa.

Mustikkamaan uimakoppeja.

Patoutumia purkamassa

Uimarantojen, uimahallien ja saunojen sateenkaarisuosio perustunee niiden näennäisen seksittömyyden tarjoamiin seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Lähtökohtanahan on, että rannat, hallit ja saunat ovat uimista, auringonottoa tai peseytymistä varten, ja hygienia- tai muista syistä niissä kuuluu olla joko ilman rihman kiertämää tai sitten hyvin vähäisten rihmojen kiertämänä. Jo pelkkä rantamuodin kehitys osoittaa kuitenkin sen, että seksittömyys on usein hyvin tulkinnanvarainen asia.

Miehiä haluaville miehille seksittömyysolettama tarjosi joka tapauksessa oivalliset puitteet miesvartalon ihailuun ja seksuaalisiin kohtaamisiin aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat kiellettyjä tai vähintäänkin tuomittuja. Tässä mielessä rannat, hallit ja saunat eivät eronneet puistoista tai julkisista käymälöistä, jotka niin ikään tarjosivat kohtaamisille hyvän tekosyyn sekä mahdollisuuden ulkopuolisten ja virkavallan hämäämisen. Erona muihin kohtauspaikkoihin oli se, että rannat, hallit ja saunat tarjosivat pukukoodinsa vuoksi enemmän nähtävää.

Uimarantojen merkitystä ”patoutumien purkautumiskanavana” pohdittiin jo 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ihka ensimmäisessä numerossa vuonna 1969. ”Rento kesä uimarannalla” -nimisessä jutussa kuvataan rantoja paikkoina, jotka tarjoavat ”eroottisesti erilaisille” sosiaalisesti hyväksytyn mahdollisuuden kohdata toisiaan, seurustella ja tyydyttää viettejään: 

Nykyisellään uimarantakulttuuri muodostaa ainakin osalle väestöstä samantapaisen seksuaalisten patoutumien purkautumiskanavan kuin ravintoloiden floor-showt jollekin. Yhteiskunnan kannalta sekä ravintoloiden riisuuntumisohjelmat että uimarantojen virallinen tehtävä ovat hyödyllisiä: ne auttavat joitakin ihmisiä ratkaisemaan sen ongelman joka aiheutuu ihmisen viettien ja yhteiskunnan seksuaalivihamielisen asennoitumisen välisestä epäsuhteesta.

Näin 2010-luvun ehtoopuolella yhteiskunnan asennoituminen ei enää ole erityisen seksuaalivihamielistä, mutta rannat, hallit ja niiden saunat vetävät silti puoleensa myös joitakin seksiseuraa hakevia miehiä. Selitys lienee sama kuin niin ikään tarpeettomiksi käyneiden ulkotapaamispaikkojen suosiolla: jännityksen ja anonyymin huvin etsiminen.

Harva mies ­– homo tai hetero – haluaa kuitenkaan joutua rannalla, hallissa, saunassa, suihkussa tai pukuhuoneessa tiirauksen kohteeksi. Ei siis ihme, että näihin paikkoihin liittyvän seksittömyysolettaman rikkominen herättää ajoittain myös närää.

Mustikkamaan uimaranta.

Nopean palvelun pisteitä

Ysikutosen 1/69 rantajutussa mainitaan Seurasaaren uimala ja Yrjönkadun uimahalli paikkoina, joissa ”partneri valitaan, ollaan valittavana tai valitsijana”. Ne ovat olleet Mustikkamaan, Töölön uimahallin, Uimastadionin ja Pihlajasaaren lisäksi Helsingin sateenkaarimiesten tunnetuimpia kohtaamispaikkoja, joita koskevissa homoanekdooteissa vilisee milloin marsalkkoja, milloin tv:stäkin tuttuja tumputtajia.

Kronologiasta todettakoon, että Seurasaaren uimala avautui netistä keräämieni tietojen mukaan vuonna 1906, Mustikkamaan ulkoilupuisto uimarantoineen vuonna 1921, Yrjönkadun uimahalli vuonna 1928, Pihlajasaaren kansanpuisto rantoineen vuonna 1929, Uimastadion vuonna 1940 ja Töölön uimahalli vuonna 1967.

Hyvin varhainen maininta Helsingin uintipaikkojen sateenkaarisuosiosta löytyy Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta haastattelusta, jossa ”työläispoika” muistelee nuoruuttaan 1930-luvun Helsingissä. Kesäisistä ulkotapaamispaikoista hän muistaa uimalat, joita oli eri puolilla kaupunkia. Erityisesti mieleen jäi mäntykankainen ja kallioinen Mustikkamaa: 

Minä kävin yleensä Mustikkamaan uimalaitoksessa tai joskus Humallahdessa [jossa toimi uimala vuosina 1919–1959], mutta muitakin uimalaitoksia oli ja ne olivat nykyisen Seurasaaren tyyppisiä. Uimalaitokset olivat hyviä sen vuoksi, että sieltä sai vuokrata uimakopin ja pitää koko päivän. Siellä oli niin hauska seurustella vähän intiimisti. Mustikkamaa oli suosiossa siihen aikaan. Viikonloppuisin siellä oli tuhansia ihmisiä. Sinne mentiin moottoriveneellä Hakaniemenrannasta ja suurin liikenne oli Vilhovuoresta. Siltaa ei ollut [ennen vuotta 1964]. 

Seitsemänkymmentäluvulla Mustikkamaalla ulkoili usein myös ystäväni Pertti, jonka kävelyreitin varrella oli ainakin kolme suosittua puupömpeliä eli julkista käymälää. Niistä yksi sijaitsi ulkoilutien mutkassa lähellä nykyistä Isoisänsiltaa. Toinen taas sijaitsi niin kätevästi Kulosaaresta tulevan sillan kupeessa, että siellä saattoi piipahtaa pyörällä muiden asioiden lomassa. Pertti kutsuikin tätä pömpeliä ”nopean palvelun pisteeksi”. Mustikkamaan suurin nähtävyys oli silti uimarannan läheisyydessä ollut ”superpömpeli” lukuisine eriöineen.

Hulivilipoika Mustikkamaan muinaisten pömpeleiden sijaintipaikoilla.

Peliseuraa etsimässä

Nyt Mustikkamaalla ei ole enää pömpelin pömpeliä – on vain ranta, joka toki tarjoaa halukkaille yhä tilaisuuksia nähdä ja näyttäytyä. Molempien toimintojen ydin on rantapukeutumisessa, jossa pikkuspeedot ovat tietysti oma lukunsa. Nykyisin niin suositut säkittävät shortsit ovat tosin nekin suorastaan ruokottomat verrattuna 100 vuoden takaiseen rantamuotiin. Ysikutosessa 1/69 kehityksen kaarta hahmoteltiin näin: 

Miesten pukeutumisen uudistuminen on nopeimmin voittanut alaa jo ennestään leimattujen ryhmässä, homoseksuaalien keskuudessa. Pyrkimys yksinkertaisempiin mutta samalla enemmän kiinnostusta herättäviin asuihin rakentuu kuitenkin myös heteroseksuaaleilla usein oman sukupuolen huomion herättämiselle – ainakin osittain, onhan penis- ja lihaskultti voimissaan, farmarit ja muotoon leikattu paita suosittu asu. – – Kehitys miesten pukeutumisessa käy ehkä hätkähdyttävimmin ilmi vertaamalla vuosisadan alun uimarantamuotia tämän päivän uimabikineihin: moniko mies yhä vielä peittää rintojensa kaaren uimapuvullaan, moniko suojaa säärensä uteliaiden katseilta?

Pukeutuminen oli rannalla kuitenkin vain yksi keino, jolla saattoi herättää saman sukupuolen huomion. Ysikutonen valistaa lukijoita rantaleikeistä näin: 

Uimarantakulttuuri rakentuu vain osittain paikan pukeutumisessa sallimiin vapauksiin, vaikka tämä myönnytys osittain selittääkin sitä, miksi ihmisten välinen vuorovaikutus uimarannalla on vilkkaampaa kuin kahvilassa tai bussissa. Pukeutumisen lisäksi on mahdollista käyttää vastauksia toivottaessa ärsykkeinä kaikkia liikehdinnän muotoja sekä rekvisiittaa. Sopiva rantalukemisen valinta kertoo vieressä paahtuvalle tarvittaessa sanoman: pallon tuominen rannalle mahdollistaa – paitsi virheheitot ­– myös peliseuran saannin, arvoesineiden tuonti keskustelun vartijaksi valitun luotettavan henkilön kanssa jne. lukemattomiin. Tarkkasilmäinen erottaa ne vähäiset vihjeet, jotka samanmielinen pystyy erimielisten huomaamatta antamaan: hätäinen katse on toisinaan kylliksi, levoton liikehdintä useimmiten.

Yläkuva: Ysikutonen 3/71.

Seuraa saaresta

Levotonta liikehdintää nähtiin paljon myös Seurasaaressa, jossa Valdemar Melanko dokumentoi miestenvälistä pariutumiskulttuuria 1960–1970-lukujen vaihteessa. Työn tuloksista voi lukea hänen vuosikymmeniä myöhemmin julkaisemastaan raportista Puistohomot (2012). Kun Melanko keräsi aineistoaan, Seurasaaressa oli Mustikkamaan tapaan vielä lukuisia puukäymälöitä. Yhdestä niistä hän tavoitti miehen, jota hän haastatteli sunnuntaina 28. kesäkuuta 1970.

Haastateltava kertoi olleensa aamupäivän uimassa ”Porkkanamaalla” (vaihtoehtoisesti ”Naurismaalla”), eli Seurasaaren alastonuimalassa. Haastateltavan mukaan noin 30 % kalliolla päivää paistattelevista oli meikäläisiä. Mitään temppuja ei rannalla uskallettu tehdä, mutta suhteita solmittiin kylläkin.

Tämän jälkeen Melanko haastatteli yhtä saaren puistovahdeista, joka kertoi vahtien olevan täysin tietoisia homojen kontaktinotosta. Heidän yhtenä tehtävänään oli nimenomaan pitää ulkokäymälät vapaana homoista. Pahimmillaan tilanne oli kuulemma ollut noin kahdeksan vuotta sitten [1962], jolloin käymälöissä ja niiden välittömässä läheisyydessä oli seurusteltu suorastaan niin, ettei tavallisella kansalaisella ollut paikkoihin menemistä.

Haastattelun tekoaikaan saarella partioi kolme miestä yhtä aikaa, ja he olivat yhteydessä toisiinsa radiopuhelimella. Joka kerta, kun he sattuivat käymälän kohdalle, he pistäytyivät sisällä. Vahdin nähdessään homot joko pakenivat peloissaan, käänsivät selkänsä ja alkoivat kulkea hitaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut tai alkoivat liian näkyvästi toimittaa luonnollista asiaansa.

Yleisö oli haastateltavan mukaan suhtautunut homoseksualisteihin hyvin eri tavalla. Jotkut eivät kerta kaikkiaan sietäneet heitä, mutta suurin osa suhtautui asiaan suvaitsevasti eikä nostanut mitään melua, vaikka saattoivat tavata käymälästä rakastelevan parin.

Haastateltava mainitsi myös, että saarelta oli vähennetty käymälöitä ja että puukäymälät hävitettäisiin jatkossa kokonaan. Käymälöihin ilmestyi koko ajan uusia kirjoitelmia, joita yritettiin hävittää maalaamalla. Lisäksi seiniin oli kaiverrettu puistovahdin sanoin ”tirkistysreikiä” – hän ei toisin sanoen tiennyt niiden todellista käyttötarkoitusta ”glory holeina”, autuuden aukkoina, jotka mahdollistivat seksuaalisen kokemuksen seinän läpi.

Alakuva: Seurasaaren uimalaitos vuonna 1972. SKY-FOTO Möller / Helsingin kaupunginmuseo.

”Aika pitkä mutta puhdastukkainen”

Seurasaaren käymäläkirjoitelmiin viitataan myös Suomen ensimmäisessä homopainatteessa Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas (1968). Sen ”Näin löydät ystävän” -juttu pohtii kirjoitusten merkitystä tavalla, jossa vessanseinät näyttäytyvät eräänlaisena Twitterin ja Tumblrin yhdistelmänä: 

Kulttuurihistorioitsija tekee ehkä tutkimuksen piirroksista, Kekkosvitseistä ja tiedonannoista, joita on raaputettu puistokäymälöiden seiniin. Kumpia on enemmän, miehen vai naisen sukupuolielimien kuvia? Kuka niitä piirtää? Käymälöihin on kirjoitettu paljon asiaa, josta ei koskaan puhuta. Kaupunki kustantaa tynnyreittäin maalia kuvien peittämiseen: saadaan uusi, puhdas seinä uusille kuville! 

Osa näistä kulttuurihistorioitsijoita kaipaavista kirjoituksista on taltioitu jälkipolville Arto Paasilinnan kokoamaan Kansalliseen vieraskirjaan (1971). Sen luku ”Poikkeavien postilaatikko” sisältää nimenomaan Seurasaaren ulkovessoista vuosina 1967–1970 poimittuja kirjoituksia, ”pääasiassa viestintöjä, mutta myös kuvauksia homoseksuaalisista nautinnoista”. Seuraavassa muutama esimerkki toiletti-Tinderin antimista:

– Kaikki komeat teinipojat! Haluaisin tavata jonkin kivannäköisen pojan jonka kanssa voisin alastomana leikkiä. Olen 16 v ja himokas, aika pitkä mutta puhdastukkainen. En tosin ole paljon kokenut vielä, mutta halu on suuri. Haluan tavata ihmistä jota voin rakastaa!”

– Tule kiva nuori mies tänne

– Joo jos olet 15–30 v. Oletko?

– Olen, kuinka vanha sinä olet?

– Koska saisi nuorta ja tulista poikaa rakastaa. Se olisi elämys. Ikäni 27 v. Koska?

– Milloin haluat olen 19 v

– Tuletko 19.11. klo 16.00. Vastaa

– Annan p****ttä alle 20 v kundille koska tav. koko talven

– Tule 18.10. klo 16.30. Ikä?

– Klo 18 sopii paremmin

– Ei ikinä tahdo k**pää vaan toista naista

– Minua on kuulusteltu mutta en ole paljastanut ketään.

Kirjoitus Vanhan ylioppilastalon saniteettitilan seinässä vuonna 1982. Kirjoituksessa mainittuihin paikkoihin on tutustuttu tämän juttusarjan aiemmissa osissa. Kuva: Harri Ahola / Helsingin kaupunginmuseo.

Porttikieltoja ja sinivärisiä sukukalleuksia

Valdemar Melangon kirja, Ysikutosen ensimmäinen rantajuttu ja työläispojan 1930-luvun muistelmat sijoittuvat aikaan, jolloin homoseksuaaliset teot olivat vielä kiellettyjä rikoslaissa. Tuolloin homojen ja muiden miehiä haluavien miesten seksikäyttäytyminen oli lähtökohtaisesti törmäyskurssilla muun yhteiskunnan kanssa. Ja kuten Seurasaari-esimerkit osoittavat, käyttäytymistä pyrittiin myös kontrolloimaan ja rajoittamaan monin tavoin.

Kokonaan tilanne ei muuttunut edes rikoslain muututtua vuonna 1971. Erona aiempaan oli se, että kontrolli kohdistui vain julkisessa tilassa harjoitettuun miestenväliseen seksiin.

Viimeksi vuonna 2010 Yrjönkadun maineikas uimahalli päätyi Ilta-Sanomien otsikoihin, kun siellä oli annettu homomiehille porttikieltoja seksin harrastamisen vuoksi. Miesten vuoroille oli jopa pestattu miespuolisia vartijoita kiertämään löylyhuoneissa, koska hallin muu henkilökunta oli naisia.

Kyse oli toki yksittäistapauksista, eikä homoseksi ole muutenkaan kuin vain yksi uimahallien monista vitsauksista. Niistä muista voidaan mainita alkoholinkäyttö, rasistiset valvojat, valvojia törkeästi haukkuvat vanhemmat naiset, kiukaalla porkkanalaatikkoa lämmittävät laitapuolen kulkijat, uikkarit päällä saunojat, läpinäkyvien uikkarien käyttäjät, ihokarvojen ajelijat, onanoijat, seksiä harrastavat heteroparit, lastenaltaiden äärelle asettuvat pedofiilit, lääppijät sekä ”silakat”, jotka uivat naisten perässä pää veden alla ja tuijottavat näiden haaroja. Esimerkit ovat peräisin Helsingin Sanomissa 24.1.2016 julkaistusta jutusta ”Näistä asioista uimahalleissa kiistellään – alasti saunaan -riidoissa on jopa lyöty ihmisiä”.

Vuoden 2010 homoseksikohun sijoittuminen juuri Yrjönkadun uimahalliin on joka tapauksessa osuvaa, koska hallilla on erityisasema helsinkiläisessä homofolkloressa. Monelle meikäläiselle Yrjönkadun uimahalli on ollut neljän seinän sisälle siirretty Seurasaaren ”porkkanamaa”, koska siellä on perinteisesti uitu alasti. Entisajan uimalaitosten tapaan hallin kakkoskerroksesta voi lisäksi vuokrata oman lepohytin, joille osa käyttäjistä on löytänyt hyvinkin aktiivista käyttöä. Sekin muistetaan usein mainita, että Yrjönkadun uimahalli oli myös Mannerheimin suosiossa.

Seksinovellit.fi-sivustosta löytämässäni ”Kalevin” novellissa ”K***ät turpoavat Yrjönkadulla” hallin homoperinteistä kerrotaan näin sotilaallisin sanakääntein: 

Uimahallissa oli mahdollista elää seksuaalihistoriallisessa jatkumossa, mulkkuseurassa, jossa mm. Suomen marsalkka on riiputellut siniverisiä sukukalleuksiaan muiden upseerien ja siviileiden seurassa. Ehkäpä tässä uimalaitoksessa jo silloin muutkin elimet kuin kädet olivat nousseet ohjessäännönmääräämään (sic) kulmaan kunnianosoituksena marsalkalle?

Yrjönkadun uimahallin sauna vuonna 1997. Jan Alanco / Helsingin kaupunginmuseo.

Pervokkeita parvekkeella

Kalevin maalaileman seksihistoriallisen jatkumon alkupiste oli 4. kesäkuuta 1928, jolloin Yrjönkadun uimahalli avasi ovensa yleisölle. Helsingin Sanomat kuvasi saman päivän jutussaan tätä Suomen ensimmäistä uimahallia myös Pohjoismaiden suurimmaksi ja kauneimmaksi. Etenkin miesten puoli oli suurenmoinen nähtävyys: 

Olkaa hyvä, tämän kautta, neuvoi johtaja Ek, ja kun astuimme itse uimahalliin, meiltä pääsi ehdottomasti hämmästyksen huudahdus. On vaikea sanoa, mikä meihin voimakkaammin vaikutti, hallin valtava suuruus vaiko sen kauneus. – – Ajattelimme, että kyllä täällä [toisen kerroksen miesten saunaosastolla] ”Jukolan veljesten” vain kelpaa lekotella. – – Pukusuojat sijaitsevat kylpyhallin parvekkeilla pylväskäytävässä ja on saunassa kävijöillä kylvystä tultuaan, itseään jäähdytellessään, tilaisuus seurata elämää uima-altaassa ja jos mieli tekee, on lupa itsekin mennä alakertaan löylyn päälle uimaan. – – Kyll’ on ihana meininki, huoahdimme! 

Pikakelaus Helsingin Sanomien vuoden 2016 uimahallijuttuun, jossa noteerattiin myös parvekejäähdyttelijät: ”Yrjönkadun uimahallissa homot meinasivat pudota parvekkeelta, kuin uimme selkää, sanoo yksi helsinkiläismies.”

Miltä siis Yrjönkadun uimahalli näytti sateenkaarisilmälasien takaa katsottuna? Yksi vastaus tähän löytyy pornolehti Kallesta, jossa nimimerkki Asterix raportoi kokemuksistaan numerossa 1/82 julkaistussa jutussa ”Helsingin hinttisaunat”: 

Yläkerrassa sijaitsevat hallin mielenkiintoisimmat paikat hytteineen ja niissä olevine sänkyineen, alakerta taas on halvempi ja siellä ovat käytössä vain vaatekopit. Saunoja on niin ylä- kuin alakerrassakin, ja yläkerrassa lisäksi erikoisuutena ns. kuivasauna. Ylhäältä on tietenkin esteetön pääsy alhaalla olevaan uima-altaaseen ja myös muihin alakerran tiloihin. Kiinnostavinta on, että kaikkialla liikutaan ALASTI, myös uidessa. Halli on tämän vuoksi gaykansan suuressa suosiossa, mutta asiakkaina on muitakin. Mitään seksiin viittaavaa ei Yrjönkadulla tapahdu ainakaan näkyvästi, vaikka yläkerran hyttien verhot saattavat joskus heilua rajustikin. Silmät tarkkoina liikkuvat hallin valvojanaiset (!) tukahduttavat jo pelkällä läsnäolollaan kaiken näkyvän iloittelun, mutta eivät juuri voi vaikuttaa puolijäykkiin kaluihin, joita hallissa näkee paljon. Katseita, vilkaisuja haarojen väliin, kiinnostuneita ilmeitä ja vanhempien miesten enemmistö sekä kaunis, H:gin vanhin uimahalli; siinä Yrjönkadun hallin puitteet.

Yrjönkadun uimahalli vuonna 1945. Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Melanoomafitnessbimboja ja muita vesipetoja

Halliseksiin mieltyneet meikäläiset ovat saaneet närkästyksen lisäksi osakseen myös irvailua, mistä on esimerkkinä Setan Z-lehdessä 5/99 julkaistu juttu ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”. Jutussa huomioidaan muiden muassa ne, jotka tuntuvat juuttuneen ikuiseen suihkusta suihkuun -luuppiin ja ovat selvästi vailla auttavaa kättä: 

Rankan uimisen päälle monet tykkäävät käydä saunassa. Joidenkin lähteiden mukaan tämä on varsin suositeltavaa ellei jopa viisasta. Varsinkin jos lihakset ovat päässeet liiaksi pingottumaan, on niitä hyvä venytellä ennen kotiin lähtöä. Joissakin halleissa erityisen silmiinpistävää on ollut ei-tahdonalaisten lihasten venyttely! – – Koska olemme kohdanneet tätä uramme aikana niin useasti, ajattelimme kohteliaasti muistuttaa, että meitä voi toki lähestyä muillakin tavoilla (tilinumeron saa toimituksesta). Ja lisäksi haluaisimme muistuttaa, että halleissa käy myös muita ihmisiä kuin homoja, joten kerratkaapas ne käytöstavat niistä kirjahyllyjenne opuksista. – – Nykyaikana on passé notkua siinä suihkun alla tuntitolkulla maapallon rajallisia vesivaroja haaskaamassa, kun kyse ei kuitenkaan ole mistään sukeltajien virtaavan veden harjoituksesta. Pikkuvinkkinä niille suihkun alle jääneille voimme sanoa, että lika irtoaa paljon nopeammin, kun käyttää kosmetiikkateollisuuden tuotteita. Tässäkin pätee sääntö: kallis on aina parempi.

Samassa jutussa käsitellään myös uima-asumuotia ihan kuin Ysikutosen 30 vuotta vanhemmassa jutussa. Sävy tosin on 30 kertaa veemäisempi: 

Sama väri tuskin pukee sinua kesät talvet, koska ihonväri vaihtelee rusketuksen mukaan, paitsi jos on solariumia harrastava melanoomafittnessbimbo. On hyvä hankkia ainakin muutama erisävyinen uima-asu, jotta ei tarvitse näyttäytyä epäsopivissa väreissä. Sitä paitsi vaihtelu virkistää ja koskaan ei tiedä mikä asu on tehokkain! – – Uimahalli ei ole oikea paikka tiaroille ja frisyyreille, koska kroolaava Dame Edna ei todellakaan näytä kovin maskuliiniselta. – – Ne meistä, joilla on oikein hyvä kroppa – emmekä nyt puhu huonoryhtisistä melanooma-solarium-fittness-bimboista – voivat harkita kokopukua korostamaan tiettyjä linjojaan. Muiden kannattaa pukeutua perinteisempiin yksiosaisin uimahousuihin. Muistettava kuitenkin on, että useimmille kaikki mikä peittää on eduksi.

Piikittelyn vastapainoksi juttu tarjoaa vesipedoille myös lohtua ja toivoa:

Jos jotenkin tapahtuu taas näitä selittämättömiä asioita, niin kuin nyt on käynyt varmaan kaikille: yhtäkkiä havahtuu todellisuuteen ja huomaa kävelevänsä hallista aivan eri kaverin kanssa pois kuin halliin tullessa. – – Ja jos hyvin käy, niin tapahtunut saattaa olla jonkin kauniin ja herkän uuden ajanjakson alku! Tosin yleensä nämä kaudet ovat näyttäneet jääneen hyvin lyhyiksi, mutta maailmassahan on niin paljon uimahalleja, emmekä mekään ole vielä olleet kaikkien niissä käyvien kanssa.

Kuva: Sauna Wismar vuonna 1975. Nils Andersson / Helsingin kaupunginmuseo.

Kuppaa Töölöstä?

Suomi on saunan suurvaltana siitä erikoinen, että meillä ei useinkaan ole tarjota ulkomaalaisille sitä, mihin saunominen heidän mielessään ensisijaisesti yhdistyy: seksiä. Tai no, tulee mieleen sekin kaukainen Amerikan-sukulainen, joka vieraili 1990-luvun alkupuolella Etelä-Pohjanmaalla ja joutui heti kiskotuksi kahden miehen kanssa saunaan. Ei kuin housut pois ja lauteille, joille kavuttuaan pohjalaisisännät olivat pidemmittä puheitta tarttuneet vihtoihin ja alkaneet läiskiä vierastaan kaikin voimin. Jenkki oli kuulemma mennyt vitivalkoiseksi, mikä oli tietysti niissä lämpötiloissa melkoinen saavutus. Sitä tarina ei kerro, tunsiko Amerikan-sukulainen itsensä lopuksi pestyksi vai häväistyksi, mutta kokemus oli epäilemättä ikimuistoinen.

Vastaavasti eurooppalaiset ”saunat” ovat aiempina vuosikymmeninä tarjonneet melkoisia yllätyksiä suomalaispojille, joille on ollut tarjolla kunnon löylytystä vain paikan sm-puolella. Näistä tyrmäävistä kokemuksista on jo ollut puhetta blogin Suomalaispoikia maailmalla -sarjan New York- ja Tukholma-matkajutuissa [ks. Matkalla rapakon takana 2/2 ja Oltiin taas Tukholmassa 1/2].

Nykyisin Suomeen tuleva meikäläisturisti voitaisiin ohjata Vogueen, mutta 1980-luvulla kaupalliset homosaunapalvelut rajoittuivat lähinnä satunnaisiin teemailtoihin [ks. Club Diana aiemmasta jutusta Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista]. Muuten turistien ja paikallisten oli tyydyttävä meikäläismaineessa oleviin yleisiin saunoihin, joita esitellään Kalle-lehden 1/82 jutussa ”Helsingin hinttisaunat”. Jutussa katsastettavat paikat on poimittu kansainvälisestä Spartacus-homo-oppaasta, joka teroitti lukijoilleen suomalaisten ottavan saunan erittäin vakavasti. Ne eivät toisin olleet samanlaisia ilon ja hauskanpidon paikkoja kuin esimerkiksi Amsterdamin saunat:

”[Keski-]Euroopan iloisissa keskuksissa on itsestään selvää, että saunassa kuin saunassa, lähinnä saunan yhteydessä olevissa ”rentoutumistiloissa” myös naidaan. – – Tietenkin voit tehdä tuttavuutta myös suomalaisessa saunassa, mutta ennen kuin ryhdyt tekemään mitään, lähtekää jonnekin muualle!” opas valisti.

Yrjönkadun uimahallin saunan lisäksi Kallen siteeraama Spartacus suositteli lukijoilleen Katajanokan Vyökadulla toiminutta Wismaria. Sen sateenkaarimaine ulottuu ainakin 1970-luvun ensimmäiselle puoliskolle, koska Valdemar Melanko toteaa saunasta näin Puistohomot-kirjaan sisältyvässä kirjeessään vuodelta 1975: 

Käyn tiistaisin usein uimassa, mutta koska Yrjönkadun uimahalli oli jo suljettu kesäksi, poikkesin kotimatkallani Vyökadulla olevaan saunaan. – – Jos tuntisit Helsingin homoseksuaalista vähemmistöä paremmin, minun tuskin tarvitsisi selittää, mikä on Vyökadun sauna. Olen käynyt siellä jo muutaman kerran ja alan päästä selville siitä, mitä kaikkea se pitää sisällään.

Kallessa vuonna 1982 ilmestyneen jutun jälkeen minulla ei ole muuta tietoa Vyökadun saunan kohtalosta. Sen sijaan jutussa myös mainittu Töölön uimahalli on säilyttänyt sateenkaarevan maineensa aina meidän päiviimme asti.

Hallin mainetta ruoditaan edellä mainitussa Z-lehden 5/99 jutussa ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”, jonka kainalosta löytyy ”Uimarin viikkoaikataulu hotspotteineen, primetaimeineen, tekosyineen ja ruokavalioineen”. Siinä muistutetaan joka viikonpäivän kohdalla, että homonäkökulmasta ruuhkaisin halli löytyy ehdottomasti Töölöstä – vieläpä kellonajasta riippumatta. Vakavamieliseen urheiluun, jota kirjoittajatkin väittivät harrastavansa, suositeltiin siten ihan muita halleja.

Mies saunavihtoineen terassilla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Luomakunnan mehut naamalla

Itse voisin kantaa lopuksi kortsuni kekoon ja tarjota hyvän neuvon kaikille vakavamielisille, joilla on hallista riippumatta parempaakin tekemistä kuin päivystää suihkussa tai paistella lanttulaatikkoa kiukaalla. Neuvo löytyy kotoisen homodiivamme Arja Saijonmaan kynäilemästä Arjan saunakirjasta (2012), jonka osiossa ”Arjan koti-spa” ylistetään ”luomakunnan mehujen” ylivertaisuutta kasvohoidoissa.

Jos kerran Arja makaa saunassa jogurtit ja siitepölyt naamalla, miksi emme me? Arjan koti-spassa ei mikään ole syntiä – ainoastaan ruistaikinan kanssa läträtessä pitää olla varovainen: 

”Hyvä tukalle mutta muista: älä mene saunaan paistamaan ruisleipiä päässäsi!”

Miehiä vilvoittelemassa merenrannalla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.
Kuvan henkilöt eivät liity juttuun.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin