”Sen tango kansainvälinen ja kaunis on”: Pajtim Statovcin ”Kissani Jugoslavia”

Pajtim Statovcin palkitusta esikoisteoksesta Kissani Jugoslavia (2014) jäi lähtemättömästi mieleen vanha jugoslavialainen hääperinne: hääyönä aviomies saattoi tuoda tuoreen morsiamensa eteen kissan ja tappaa sen paljain käsin osoittaakseen morsiamelleen ylivaltansa, opettaakseen tämän pelkäämään miestään.

Kirjan toinen kertoja, sopimusavioliittoon valmistautuva albaanityttö Emine välttyy tältä koettelemukselta, mutta pelkäämään hän kyllä oppii omaa Bajramiaan. Ja niin oppii myös kirjan toinen kertoja, pariskunnan homopoika Bekim. Hän on varttunut Suomessa, jonne perhe aikanaan pakeni Jugoslavian 1990-luvun julmia hajoamissotia.

Kuri-sanasta on vain muutama kirjain kuristamiseen, joten ei ole ihme, että Bekim pelkää pienenä kuollakseen käärmeitä – kalkkarokäärmeitä, valtavia kuristajakäärmeitä ja mustia pikkukäärmeitä, jotka osaavat puhua ja uhkailla. Pelkää aina siihen saakka, kunnes hän lopulta uskaltaa sanoa äitiä hakkaavalle isälle: ”Älä koske häneen. Tapan sinut muuten.”

Henkinen kamppailu isän ja äidin välillä kuitenkin jatkuu. Aikuisena Bekim ostaa lemmikikseen kuningasboan, ja homobaarista löytyy elämänkumppaniksi kissa – sietämättömän omahyväinen yksilö, jota Bekim kuitenkin palvelee yhtä nöyrästi kuin äiti isää aikanaan. Lopulta käärme yrittää kuristaa kissan, kunnes Bekim tulee väliin – jälleen kerran.

Jotta menneisyys hellittäisi kunnolla otteestaan, Bekimin on kohdattava verenperintönsä ja palattava maahan, jota ei enää ole: hänen äitinsä ja isänsä Jugoslaviaan.

Pajtim Statovcin symbolisesti ladattu esikoisteos kertoo siitä, miten kovalla työllä oma nahka on luotava eri kulttuurien, sukupuoliroolien ja parisuhdemallien ristipaineissa. Bekimin isä oli tiennyt paikkansa perinteisessä sukupuolijärjestyksessä, mutta maahanmuuttajan homopoika ei saa valmiina mitään käyttökelpoista, paitsi ehkä vapauden etsiä itsensä näköistä miehuutta. Ja hyvä niin – valmiit vastaukset kun sopivat vain niille, joilla ei ole mitään kysyttävää.

Kirjan vahvassa maahanmuuttokuvauksessa pakolaisuus vertautuu Eminen ja Bajramin pakkoavioliittoon. Kotona Jugoslaviassa miehen ylivalta oli selviö, mutta

Suomessa järjestelmä ottaa myös perheen autoritaariselta isältä luulot pois kuin sulhanen morsiamelta hääyönä. Aivan kuten Emine ei koskaan saa mieheltään kiitosta siitä, miten täydellisesti hän hoitaa velvollisuutensa vaimona, myöskään suomalainen yhteiskunta ei suotta selkään taputtele niitä, jotka vessojamme siivoavat: 

Vittu jos ette osaa olla ihmisiksi, painukaa sinne mistä tulitte. – – Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollakin tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.

Kissani Jugoslavia on moderni eläinsatu, jonka tärkein opetus on ehkä se, että vanhemmilta omaksuttujen roolien ja kulttuurisen painolastin ei tarvitse antaa loputtomiin määrittää myöhempiä ihmissuhteita. Esimerkiksi kaikki homobaareista löytyvät kollit eivät näennäisestä suloisuudestaan huolimatta ole yhtä viattomia ja yhtä sinnikkään suojelun tarpeessa kuin ne kissanpennun kaltaiset nuoret morsiamet, jotka joutuvat käärmeen kanssa naimisiin.

Itseäni jäi erityisesti mietityttämään se, miten paljon yhteistä patriarkaalisissa kulttuureissa elävillä naisilla sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä voi olla perinteiden puristuksessa. Toisaalta mietin pakolaisuuden ja homopakolaisuuden yhtymäkohtia: lukemattomat homot ovat varsinkin menneinä vuosikymmeninä päätyneet lähtemään avarammille aloille väsyttyään ainaiseen sotimiseen. Bekim-poika onkin äärimmäisen kiinnostava päähenkilö, koska hänessä henkilöityvät kaikki nämä asiat. Samalla kotimainen maahanmuuttokirjallisuus täydentyy, kun Anja Snellmanin Parvekejumalien (2010) Anis ja Jari Tervon Layla (2011) saavat rinnalleen muslimiperheessä kasvavan erilaisen mieshahmon.

Hienointa Pajtim Statovcin kirjassa on kuitenkin se, että se jää lukemisen jälkeenkin elämään ja hengittämään, etten sanoisi kehräämään. Juuri tämän vuoksi se ansaitsi mielestäni Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon paremmin kuin Tommi Kinnusen sinänsä erinomainen Neljäntienristeys (2014), jossa siinäkin on kiinnostava homoteema: perheenisä Onnin seksuaalinen kipuilu jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä. Kinnusen kirja innosti minua vähemmän siksi, että se oli kerronnallisesti huomattavasti perinteisempi ja että sen rakenne tuntui suorastaan liian harkitulta. Neljäntienristeyksen lukeminen vertautui palapelin kokoamiseen: lopputulos ei ollut niin kiinnostava kuin itse prosessi.

Kissani Jugoslavia taas on kuin perintömatto – rispaantunut mutta rakas, monenkirjavista muistoista kudottu.

Samasta aiheesta:

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään