Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin

Millainen olisi homojen Kotikaupunkipolku? Tämä tuli mieleen, kun tutustuin netissä Kotikaupunkipolut-hankkeeseen, jossa luodaan valmiita kävelyreittejä ja esitellään niiden avulla kaupunginosien historiaa ja nykyisyyttä. 

Yhden vastauksen kysymykseen tarjosi vuoden 2013 Pride-viikolla järjestetty Sateenkaarikaupunkikävely, jonka aikana tutkija Kati Mustola tutustutti meitä Helsingin hlbti-historiaan. Kaksituntinen kierros rajoittui kuitenkin paljolti Helsingin keskustaan. Niinpä päätin kirjoittaa blogiin juttusarjan, jossa kävellään eri puolilla Helsinkiä ja tutustutaan puistoihin, baareihin ja pisuaareihin sekä muihin homohistorian merkkipaaluihin – sanan jokaisessa merkityksessä. Sarja on jatkoa alkuvuodesta ilmestyneille Tukholma-jutuille, ja muita kaupunkeja on luvassa tuonnempana. 

Helsinki-jutut ilmestyvät hiljalleen kevään, kesän ja syksyn aikana, ja ne perustuvat pääosin kirjallisiin lähteisiin, jotka on mainittu kussakin jutussa. Kyse on siis jo olemassa olevasta tutkimus- ja perimätiedosta, jonka olen koonnut yhteen, pukenut asiaviihteen kaapuun ja tuonut siten puistohomot some-aikaan. Osa tiedosta on helposti saatavissa kirjoista, mutta osan olen erikseen kaivanut Kansalliskirjaston lehtiarkistosta. Lisäksi olen haastatellut tuttavapiiriini kuuluvaa vanhempaa homomiestä hänen kokemuksistaan ja tehnyt pyhiinvaellusmatkoja kuvatuille paikoille. Niistä ovat muistoina kumppanini ottamat valokuvat. Tekstistä näkyy myös innostukseni vanhaan Suomi-iskelmään, sillä heräsin juttuja tehdessäni huomaamaan, miten herkullisen erilaiselta moni harmiton (hetero)iskelmä kuulostaa puskasta ja pisuaarista hyräiltynä.

Miksi haluan kirjoittaa puistokulttuurista? Eikö se vain vahvista yleisiä stereotypioita siitä, että homot ovat seksihulluja? Kukin ajatelkoon tavallaan. Itse ajattelen niin, että homona ei koskaan saa mitään verenperintönä, vaan kaikki on löydettävä itse. Itse olen syntynyt Pohjanmaalla, joten loputtomat peltolakeudet ovat mitä suurimmassa määrin isieni maita, ja myös paikalliset perinteet ovat iskostuneet mieleen jo pienenä. Homoperinteet ja ”alan paikat” taas on pitänyt löytää itse, ja oma homohistoria on täytynyt erikseen rakentaa. Ehkä juuri siksi tunnen yhtä lailla olevani isieni mailla, kun kuljen New Yorkin Greenwich Villagessa, kävelen Tukholmassa Humlegårdenin puistossa tai astelen Helsingissä Laakson kallioilla – kaikki paikkoja, joissa lukemattomat homomiehet ovat kulkeneet ennen minua, kuka rohkeana, kuka peloissaan. Tunnen yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan ja tarvetta viedä osin katoavaa homokansanperinnettä eteenpäin. Perimmäisenä ajatuksena on, että kaupunki kuuluu kaikille ja että puistoissa voi muistaa muitakin kuin vain merkkihenkilöitä, jotka pönöttävät niissä patsaiksi vangittuina.

Keskusteluseura Psyken 96-lehden 6–8/76 lukijakirjeestä löytyy myös huomattavasti suorasukaisempi näkökulma asiaan:

Puistokulttuuri on osa kaupunkikulttuuria. – – On henkilöitä, jotka kieltävät tämän puistoilun hävettävänä ja epäilyttävänä, mutta samalla he kieltävät koko hinttikulttuurin historian, omien kaltaisten menneisyyden. On väitetty, että asia kaunistuu jos siirrytään puistoista ravintoloihin. Tämä on hyvin tyypillistä teennäistä moraalia ikään kuin satamahuoran ja hienostohuoran välillä olisi mitään eroa. – – Hinttien minätunne korostuu siinä vaiheessa, kun he huomaavat, että puisto on kaunis kuten hinttikin, ja että on kesäiltoja, jolloin on suorastaan synti mennä omankaan kultansa kanssa muualle kuin jonnekin rauhalliseen puistoon suojaan.

Vaan eipä suotta jäädä kinastelemaan. Ilta ehtii ja kaupunki kutsuu kulkijaa.

Jos mä tahdon vierellesi

yöhön täytyy mennä mun

sokkona ja onneen luottain

usvaan tyystin piiloudun

älä kysy minkätähden

luokses’ suoraan tule en

öisen puiston kätköön lähden

kohdataksein siellä sun

(”Paris”)

Menottaa, mutta minne mennä? Tämän päivän Helsingissä homomiehelle riittää valinnanvaraa: voi mennä Hugo’s Roomiin yhdelle ja sieltä Herkkuun tai Mamaan tai Ruusun kopin kautta kotiin. Vai pitäisikö mennä Streetin karaokeen leikkimään Miley Cyrusta? Täältä tulee murskauspallo, ja siltä se myös kuulostaa niin monen lonkeron jälkeen...

Tänään en mene mihinkään näistä paikoista, vaan palaan aikaan, jolloin uuden vuosituhannen iloiset illat olivat vielä kaukana edessäpäin. Reilut 40 vuotta sitten kaltaiseni rikollisia tekoja tekevän homomiehen menovinkit oli pian listattu: oli Vanhan Kellari – tuo Suomen ensimmäinen ”homobaari” – sekä puistot pisuaareineen.

Tällaisena hyytävän kylmänä tammikuun iltana Vanhan valot vetävät puoleensa, joten suuntaan Kaivopihalle. Nykyinen tanssiravintola Wanhan Kellari & Grilli on tyystin eri paikka kuin 1960–1970-lukujen vapautuvien homojen kantakapakka. Vanhan homohistoriasta kertoo tutkija Kati Mustola Sateenkaari-Suomi-kirjan artikkelissaan: 

1960-luvun mittaan homomiehet alkoivat kyllästyä vaivihkaiseen flirttiin heteroravintoloissa, ja kun ravintola Hansassa Uudella ylioppilastalolla istuneet homomiehet kuulivat, että Vanhan ylioppilastalon kellariin avataan uusi ravintola, he päättivät vallata sen. Kun ravintola Vanhan Kellari avattiin marraskuussa 1964, homomiehet ottivat sen heti omaksi paikakseen. Voi sanoa, että opiskelijoiden vallatessa oman talonsa maanpäälliset kerrokset marraskuussa 1968, se oli jo toinen, vaikkakin paljon äänekkäämpi ja tunnetumpi Vanhan valtaus.

Vanhalla istuskeli 1960–1970-lukujen vaihteessa myös opiskelija Valdemar Melanko, joka keräsi aineistoa Helsingin homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkielmaansa. Tutkielma jäi kesken, mutta Melanko julkaisi aineistonsa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassa Puistohomot. Täällä Vanhalla Melanko jututti Gunnaria, 23-vuotiasta helsinkiläistynyttä pohjalaismiestä, joka kertoili paikan etiketistä:

Noin 50 % kaikista ravintolan asiakkaista kuuluu poikkeaviin. Grillin ja olutpuolen baaritiskien äärellä istuvat ovat sitä poikkeuksetta kaikki. Monet paikalla olevista tytöistä ovat lesboja. Poikkeaviin kuuluvat niin ikään ravintolan vanhempi naishovimestari ”Iita”, ainakin yksi mieshovimestareista sekä grillin kokki. – – Tarjoilijat tuntevat hyvin vakituiset asiakkaansa ja tietävät yleensä, mitä joukkoa he ovat.

Gunnarin mukaan iskeminen tapahtui silmillä, painamalla baaritiskin äärellä vierustoverin jalkaa tai kiertämällä pöytien välissä. Tämän jälkeen aloitettiin keskustelu, mutta takuita onnistumisesta ei ollut, sillä ”hyvistä miehistä on puutetta, nuoria lutkaajia paljon ja kilpailu tämän vuoksi tavattoman kova”.

Oopperasiskoja ja härkälesboja

Gunnar edusti Vanhan värikkäimpiä homoasiakkaita, naisellisesti käyttäytyä miehiä, jotka tunnettiin englannin homoslangin mukaisesti siskoina tai lutkina, kuten Suomi-siskot itse itseään leikkisästi kutsuivat. Gunnarin mukaan siskot olivat kaikki yksinäisiä nuoria miehiä, jotka illan suussa alkoivat kiihkeästi etsiä itselleen partneria, mutta eivät koskaan toisistaan. Jos Vanhalla ei tärpännyt, kisaaminen siirtyi ulkoilmaravintoloihin eli puistoihin.

Suomi-siskojen sielunelämään uppoudutaan antaumuksellisesti Keskusteluseura Psyken 96-lehden numerossa 1/70. Oopperasiskot-nimisen jutun aluksi todetaan, että siskouden käsite ei ole kovinkaan tarkkarajainen: ”Joillekin ”sisko” voi merkitä ketä tahansa homoseksuaalista poikaa tai miestä, joillekin se taas merkitsee ainoastaan jonkin pitkälle eriytyneen, oopperaa kantapaikkanaan pitävän ryhmän jäsentä.”

”He ovat myös niitä poikia ja miehiä, jotka ylläpitävät harhaisia käsityksiä homoseksuaalisista miehistä taiteellisesti  lahjakkaina, sipsuttelevasti kävelevinä, korkeaäänisinä vapaan ammatin harjoittajina.” 96-lehti 1/70.

Hykerryttävään juttuun on haastateltu operettidiivaksi itseään kutsuvaa opiskelijapoikaa, joka luonnehtii varsinkin teatteri- ja oopperasiskoja. Heistä monilla esiintyminen on siirtynyt näyttämöltä katsomoon. Pukeutumiseen kiinnitetään suurta huomiota, ja teatterimeikki on jäänyt monelle tavaksi. Siskouden taustalla operettidiiva näkikin huomatuksi tulemisen tarpeen: ”Jos kyvyt eivät riitä muuhun voi aina opetella teatterilaisen eleet, pukeutua huomiota herättävästi ja opetella [eliittisiskojen pöytäkieltä] ranskaa.”

96-lehden jutun mukaan siskoyhteisöjä oli 1970-luvun alussa monia ja niiden väliset rajat olivat liukuvia ja kytköksissä koulutustasoon: oli oopperaa harrastava ”luxus-siskojen” eliittijoukko, kun taas Vanhan Kellarin siskot pitivät itseään ”valistuneina” ja olivat hyvin paikkauskollisia. Siskojen käyttäytymiseen kuului erottamattomana osana väittely: ”Viimeisen osuvan sanan laukaisijaa kunnioitetaan ja tehokkaiden haukkumanimien keksijää arvostetaan.” Lisäksi siskot olivat erikoistuneet hätkähdyttämiseen ja ”kielletyillä asioilla koketeeraamiseen”, mikä ilmeni hyvin myös Valdemar Melangon haastatteleman Gunnarin tarinoista:

Kerran Vanhalla grillin tiskin ääressä istuessaan he toistelivat toinen toisensa perään: ”On ihanaa olla lutka! On ihanaa olla lutka!...” Tämän jälkeen Gunnar meni johonkin pöytään, jossa istui pari vierasta miestä ja lausui heille saman asian. ”Kavereilta oli pudota silmät päästä.” Tällainen ärsyttäminen oli varsin yleistä.

Gunnarin mukaan tunnetuimmat lutkat olivat ”Marilyn”, ”Perucita”, ”Sapiina”, ”Pikisilmä”, ”Kikkarapää” ja ”Tulisilmä”. Tällainen naistennimien ja lempinimien käyttö oli ollut hyvin yleistä aiempien vuosikymmenien homokulttuurissa niin meillä kuin muuallakin, koska oikeaa henkilöllisyyttä piti paljastumisen pelossa peitellä. Yhteiskunnan vapautuessa lempinimien käyttö ymmärrettävästi väheni, ja 1970-luvun alun Suomessa niiden käyttö oli ilmeisesti yleistä lähinnä siskojen keskuudessa.

Aiempien vuosikymmenten nimittelyperinteeseen johdattaa Seta-lehdessä 2/88 julkaistu Helsingin 1940-lukua käsittelevä juttu, johon haastateltu homomies listaa tuttavapiirinsä hykerryttäviä nimiä:

Olihan niitä kauniita ja rumia nimiä. ”Seslonki-Iidaksi” sanottiin jotain… se kai antoi liian helposti. Seslonki on sohva (…). ”Heklalla” oli mahtava siemensyöksy. Oli ”Kämpin jälkiruoka”, poika joka oli Kämpissä tarjoilijana – siis jälkiruoka, joka ei ole listalla. Joku oli ”Sokea Venus” (…) oli ”Maistraatin Mirja” ja ”Erottajan Fanny”. Ne oli aika sattuvia. Yksi poika oli ”Inga-Lunda Englund”. Toinen oli ”Maalaiskoree”, joka oli jollain lailla maalaisten makuun (…).

Vielä aiemmin, 1930-luvulla, melkein kaikilla homomiehillä oli lempinimi, ja ne olivat yleensä naistennimiä ja viittasivat usein ammattiin. Tämä ilmenee Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta jutusta, johon haastateltu homomies muistaa ainakin ”Virsu-Iida”-nimisen kenkäkauppiaan, ”Kuparikolikko”-nimisen Suomen Pankin virkailijan sekä myöhään kaupungilla liikkuneen kelloliikkeen virkailijan, joka kulki nimellä ”Nattklockan”.

Kun kolme akkaa tuulettumaan pääsee kerrankin

on vauhti siinä sellainen jää toiseks herratkin

ja saati sitten narrit joita tarjolla ain on

ne omaan arvoon saada jäävät niin kuin katsomoon – –

se oli naisten kaljailta ja Ravintola Silta

tunnelman niin tulisen ja riehakkaankin loi

kuka sitä vastustaakaan voi

(Chrisse Johansson)

Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa Vanhan Kellarin valtasivat myös lesbonaiset, jotka tekivät ravintolan Karhukabinetista Suomen ensimmäisen lesbokapakan. Sielläkin nähtiin melkoisen värikästä porukkaa. Kati Mustola siteeraa Sateenkaari-Suomi-kirjassa nimimerkkiä Kaisa-Leena, jonka mukaan Vanhan piireihin tutustuminen vaati melkoista pokkaa:

Ensimmäiseksi törmää nimittäin ns. ”härkälesboihin”, joiden elämänmuoto muistuttaa entisajan Härmän häijyjen touhuja. – – Katselin järkyttyneenä ympärilläni pyöriviä aatteemme eturintamasotilaita. Tosiaan sotilaita, sillä yhdellä oli puukko vyöllään, toinen poltti piippua, kolmas ja neljäs kittasivat neloskaljaa kymmenen minuutin pullovauhdilla ja loppu sakki hymisti ympärillä ikään kuin yhtenä kuorona. – – Poistuin hiljaa joukosta enkä vieläkään voi unohtaa perässäni eteiseen tulleen humalaisen tytön kirkaisua: ”hei, se karkaa”!

Tavallisia homo-Virtasia

Härkälesboista ja lutkaavista siskoista saa monia meheviä tarinoita, mutta kuten Kati Mustola toteaa, he ovat kaikissa maissa lesbojen ja homojen vähemmistöä. Suuren enemmistön muodostavat ne tavalliset homo-Virtaset, joista yksi oli Suomen kielen tutkija Olli Nuutinen. Hän muistelee Vanhan Kellarin elämää vuonna 1995 julkaistuissa muistelmissaan Kommentteja kahteen elämään. Vuosi oli 1975, ja homojen vapautuminen oli jo päässyt hyvään vauhtiin sen jälkeen, kun ”kieltolaki” – eli homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus – oli kumottu.

[Vanhan Kellarista] kehittyi tapaamis- ja iskupaikka, jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo. Paikka oli aidon kaksinaismoraalinen: sinne voi tulla muka tietämättä, että paikka oli hinttipaikka. Se että nähtiin Vanhalla ei vielä automaattisesti merkinnyt leimautumista – ei ainakaan alussa eikä omassa mielessä. – – Iltaisin elin paljon Vanhan kellarin elämää. Vietin aikaa siellä joutavia juttelemassa – puhuimme paljon muustakin kuin hinttiydestä. Aika oli vahvan oluen aikaa, ja sulkemisaikana humalainen örinä oli samanlaista kuin muissakin sen ajan kapakoissa. Monet joivat saadakseen rohkeutta ottaa yhteyttä ja häpesivät aamulla. – – Kun vanhat opiskelutoverit elivät perhe-elämää ja olivat huolissaan lastensa koulunkäynnistä ja alkoivat erota, me jatkoimme nuoruutta ja istuimme kapakoissa, ”elämän lämpimissä taskuissa” – kuva on Matti Pulkkisen – ja jatkoimme etsimistä. Syntyi pareja ja piirejä. Vakioasiakkaat tunsivat toisensa, ainakin ulkonäöltä, yhteisö tunsi omansa ja henkilökunta tottui asiakkaisiin. Syntyi Vanhan kulttuuri, joka on nyt jäänyt historiaan. Sitä kesti parikymmentä vuotta, kuusikymmenluvun lopulta yhdeksänkymmenluvulle. Kun nyt käyn Helsingissä, tuntuu kummalliselta, että Vanhaa ei enää ole.

Muutos ei johtunut homoista, vaan siitä, että Vanhan Kellarin konseptia muutettiin vuonna 1994 ja homot käytännössä ajettiin ulos. Ulos yöhön täytyy meidänkin nyt lähteä, sillä 1970-luvulla Vanha sulki ovensa jo puolen yön maissa. Ja jos Vanhalla ei ollut tärpännyt, seuranhaku jatkui Valdemar Melangon mukaan ”Perunatorilla”, eli Vanhan ja uuden ylioppilastalon välisellä aukiolla. Lempinimi oli tullut siitä, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunta harjoitti torilla tuottoisaa makkaran ja ranskanperunoiden myyntiä.

Seison purevassa pakkasessa katsellen illan iloihin suuntaavien ihmisten menoa ja mielessäni näen myös kaikki ne, jotka täällä kerran kiersivät ystävää tai iltaseuraa etsien.

On siirtynyt päivä iltaan

et myötä sen tullutkaan

nyt kaivaten täällä kuljen

mä virrassa näin ihmisten – –

ken tietäisi kuinka yksin

tänä iltana katuja kaupungin tään taas kuljen vaan

sen tuntea saan mä yksin

olen tuhanten ihmisten keskellä niin kuin varjo vaan

(Pauli Salonen)

Vaille seuraa jääneiden matka jatkui Perunatorilta muille ulkokohtaamispaikoille, kuten ”Kissalanpoikien kujalle”, Museonpuistoon tai Stadionin kentälle, joiden ympäristössä myös Valdemar Melanko seurasi homojen kontaktinottoa. Melanko toteaa Puistohomoissa, että kaikille kohtauspaikoille oli yhteistä alueella oleva pisuaari, joista käytettiin nimityksiä pömpeli ja kusiputka – aiemmissa lähteissä myös punkkeri: ”Luultavasti alun perin onkin ollut niin, että kohtaaminen on tapahtunut vain käymälöissä, mistä ”parveilu” on vähitellen siirtynyt ympäristöön.”

Tämä ei koske ei yksin Helsinkiä, vaan homojen puisto- ja pisuaarikulttuuri on universaali ilmiö, jota olen kuvannut aiemmin mm. Homohistoriallinen Tukholma -jutuissa. Niissä, kuten Melangonkin kirjassa, korostuu myös se, että seksin ja seuran lisäksi puistoista ja pisuaareista on aina haettu myös yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ne ovat siis olleet homoille makuuhuoneiden lisäksi myös olohuoneita, kuten Seta-lehteen 2/88 haastateltu homomies tiivistää:

Muistan erään nyt jo kauan sitten kuolleen vanhan ”herran”. Yksi hänen aforismeistaan oli tämmöinen, että ”parhaat ystäväni olen löytänyt pisuaareista”. Se vaikuttaa tietysti kovin hätkähdyttävältä, mutta kyllä luulen, että minäkin voin sanoa ihan samaa. On tullut sellaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet suorastaan vuosikymmeniä, jotka ovat löytyneet ihan tosiaan kadulta – ja mitäs väliä sillä loppujen lopuksi on?

Kissalankujalle Tornibaariin

Kuljen Mannerheimintietä Sokoksen ohi Kiasmalle, ohitan Mannerheimin patsaan ja laskeudun alas Mannerheimintien suuntaista kujaa, joka homopiireissä tunnettiin ensin ”Kalastavan kissan kujana”, sitten ”Kissankujana”, ”Kissalankujana” ja ”Kissalanpoikien kujana”. Virallisesti se oli Ala-Mannerheimintie. Seta-lehden 4/88 jutun mukaan kujasta tuli homojen suosima ulkokohtaamispaikka 1940–1950-luvuilla. Pikkuhiljaa kujasta kehkeytyi Melangon sanoin ”ainoa todellinen huorakatu Helsingissä, vaikkei naisia ole mailla eikä halmeilla”:

Vilkkaimmillaan se on perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina klo 23–02. Toimii ympäri vuoden, kesäisin kuitenkin väkeä on liikkeellä paljon enemmän. – – Käyttäytyminen kujalla tapahtuu kulkemalla edestakaisin ja seisoskelemalla, usein lyhtypylväiden juurella. Olen tavannut kujalla seisoskelevia pahimman sadeilman aikana ja jopa 30 asteen pakkasella. Yöllä monet kulkijat ovat juovuksissa, mikä kertoo heidän istuneen tätä ennen ravintolassa.

Kissalankujan pisuaari 12.5.1971. Kuva: Nina Hackman / Helsingin kaupunginmuseo.

Kissalankujalla oli VR:n entisten makasiinien päässä eduskuntataloa vastapäätä ruostunut, haiseva ja ahdas peltinen pisuaari. Pömpelissä oli takaseinustalla matalat pilttuut viidelle henkilölle. Melangon aikana pisuaarilla ei ilmeisesti ollut enää lempinimeä, mutta vielä 1960-luvun alussa siitä käytettiin nimeä ”Tornibaari”. Tämän tiedon poimin Viikon totuus -skandaalilehteen 7–8/63 lähetetystä lukijakirjeestä, joka oli otsikoitu Homofiilien tapaamispaikkoja Helsingissä.

Kissalankujaa reunustavaa korkeaa muuria kutsuttiin Itkumuuriksi, ja se oli aiemmin Vanhalla tapaamamme Gunnarin mukaan ”kuullut monta huokausta”. Melangon mukaan Itkumuurin luona saattoi toisinaan seistä kymmenenkin kaveria rivissä, josta ohikulkija saattoi valita mieleisensä. Perinteitä kunnioittaen asetun itsekin nojaamaan muuria vasten kuvitteellisen jonon jatkoksi ja seuraan samalla mielessäni, miten kalastavat kissat ”vetävät uistinta”. Tätä termiä Melanko käyttää tilanteista, joissa iskettävä pyrkii saamaan peräänsä seuraajan:

Tilanteessa, jossa ”vedetään uistinta” muodostaa pisuaari usein paikan, minne seuraajia houkutellaan. Jos seuraaja uskaltautuu pömpeliin, on se myöntymisen merkki ja varsinainen kontaktinotto voi alkaa. Tavallisesti miehet seisovat vierekkäin ja ovat kusevinaan. Rohkeampi vilkaisee tällöin toista silmiin ja sukupuolielimiin. Jos toinen myöntyy, hän usein siirtyy lähemmäksi. Tällöin toinen yleensä tarttuu penikseen ja aloittaa persoonattoman aktin. Vasta tällöin keskustellaan jos yleensä keskustellaan.

Kun kahden näin hämyssä illoin

kanssasi olla mä saan

on sanat niin turhia silloin

hyväile hyväile vaan – –

ei sanat voi korvata mitkään

hetkiä hämyisen maan

kun kanssasi olla saan pitkään

hyväile, hyväile vaan

(Arvo Aallas)

Melangon mukaan Kissalankujalta ja Kansallismuseon vieressä sijaitsevasta Museonpuistosta löytyivät rohkeimmat, värikkäimmät ja synkimmät puistohomot. Kujan värikkäästä historiasta on tallentunut välähdyksiä myös Psyken 96-lehdessä julkaistuihin ”Bibinetten” kolumneihin. Seuraava on poimittu lehdestä 3/71, joka ilmestyi samoihin aikoihin, kun homoseksuaaliset teot kieltänyt laki kumottiin:

Mä kävin Kujalla vikana iltana ennen lainmuutosta tutustumassa svengiin ja oh my dears kuin siel jytäs! Meni niin lujaa ettei ollu pualeks tottakaa! Kansaa oli ku meren mutaa. Ainaski viis lehmäpappaa partioi ihan kusiputkan tuntumassa yhtenä ryhmänä, ja siin oli seinustalla tyrkyllä miästä niin vanhaa ku nuartaki, plus pari siskoo viäl hyvänä lisänä. Pömpelissä oli sil hetkel viis henkee sisällä, mä kuulin. Toinen niist dydyist oli yks mun vanha ystävätär, joten mä jäin vähän louskuttaan legendaa sen kanssa. Sit äkkii rupes pömpelist lappaan setää ku entisen Scalan portista sexleffan loputtua, ja joku rupes rähjään siel pisoaarissa. No mä käännyin kattoon et va fan nu, ja kas, siältä pyyhki yks semmonen yli-ikäinen charmööri nappejaa nypläillen ja huutaen kauheesti et mitä sen kuseminen kellekään kurkkijalle kuuluu ja et saatanan runkkarit tääl vaan kyylää lapsii et viedäänks leikki kytikselle asti niin, että linnaan menette kaikki runkkarit niin. Tyypit hiippaili hiljaa pois, ja toiset tsiikas viäressä mykkinä ku puujumalat. Tää madame jonka kanssa mä juarusin on yks todella upee persoona, aika pirstoina mut muuten NIIN veikee tyty ettei monta moista liene lainkaan. Se oli nauttinut jotain virvoketta pakkasta vastaa ja muutenki herkkähermosena ladyna silt katkes pinna ihan kokonaan ja se kävi aika … äh … KIIHKEEN sananvaihdon sen heterohärrän kanssa, itse asiassa siin huudettiin niin et koko Kuja kaiku, ja Luaja kuin se söstär on RIVO suustaan! Mä ihan melkein vähän hämmennyin siinä ja se sanoo jo jotain. Vaan kyllä härraki häippäs ku tuli haaskotuks kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. – – Sit se daami hymyili äkkii ku taivaan enkeli eli täys madonna ja julisti onnesta soikeena: ”Mu mä rakastan niit kaikkii, jokaista vanhaa lehmää ja nuarta huaraa ja hulluu siskoo ja kovaa kundii, oi kaikkii mä rakastan nii helvetisti! Hyvää yätä, mun rakkaat lapset, HYVÄÄ YÄTÄ, ny Mami haihtu!” Ja sit se heitti pari sarjaa lentopusui j[a] häiväs. Niinku mäkin nyt.

Ja mä. Enää Kissalankujalla ei ole uistimenvetäjiä, ja ”Tornibaarin”, tuon ruumiinkulttuurin temppelin, sijasta alueella komeilee nyt korkeakulttuurin pyhättö Musiikkitalo. Ujutan Itkumuurin kivien väliin viestin puujumalille ja jatkan matkaa.

Ellei nyt olisi niin jäätävän kylmä, seuraava luonteva etappi olisi Hakasalmen huvilalle johtava käytävä ja Kaupunginmuseon puisto. Melangon kirjan mukaan puiston suosituin aktipaikka oli Hakasalmen huvilan piharakennuksen suojassa. Muutenkin Kaupunginmuseon ympäristö oli ollut ennen muinoin – 1940–1950-luvuilta lähtien – erittäin vilkas kruisailualue aina Töölönlahdelle saakka. Sielläkin ruumiinkulttuuri sai ennen pitkää tehdä tilaa korkeakulttuurille, kun paikalle rakennettiin vuosina 1967–1971 Finlandia-talo.

Vain kylmän kangistamana jatkan suoraa päätä tämän lauantain viimeiseen määränpäähän, Kansallismuseon takana sijaitsevaan Museonpuistoon. Ja kas, siellä luikkii näemmä myös Jallu-lehden reportteri.

Osa 2

Kissalankuja 18.1.2014

Tekstissä siteeratut laulut:
Homon ikävä. Sanat ”Paris”. Sävel Partisaanivalssi. 96-lehti 9/76.
Naisten kaljailta. Esittäjä Eija Sinikka. Sanat Chrisse Johansson. 1980.
Kaupungin illassa yksin. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pauli Salonen. 1969.
Hyväile, hyväile vaan. Esittäjä Tamara Lund. Sanat Arvo Aallas. 1966.