Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Vuonna 1967 perustettu The Advocate on Yhdysvaltain vanhin yhä ilmestyvä HLBT-lehti. Olen itse lukenut sitä vuodesta 2009 lähtien, ja tänä aikana se on kokenut monenlaisia muutoksia ja ilmestynyt välillä itsenäisenä ja välillä sisarlehti Out Magazinen kylkiäisenä. Aiemmin The Advocate pursusi Yhdysvaltain eri osavaltioita koskeneita homouutisia, ja lehti tuli selattua melko nopeasti, koska Nebraskan paikallisvaalien ehdokasasettelu ei ole täkäläisittäin järin vetävä aihe. Keväällä lehteä kuitenkin uudistettiin, ja ajankohtainen uutisointi on nyt pääasiassa siirtynyt lehden verkkosivuille. Painettu lehti taas keskittyy laajoihin HLBT-artikkeleihin ja on nyt ainakin omasta mielestäni paljon aiempaa kiinnostavampi. The Advocate on ollut kaikista lukemistani homolehdistä aina se kaikkein poliittisin, eivätkä viimeisimmät uudistukset ole muuttaneet tilannetta. Lisäksi se on varsin tasa-arvoinen sikäli, että jutuissa käsitellään asioita miesten ja naisten näkökulmasta, kun taas muut lukemani lehdet ovat hyvin äijävetoisia. Tässä muutamia poimintoja lehden tuoreimmista artikkeleista.

Homoisätkin pesevät pyykkiä.

Elo–syyskuun numerossa valotetaan mustien homojen tilannetta Amerikassa. ”Black, gay and American”-artikkelissa havainnollistetaan hyvin sitä, että mustat homot ovat tuplavähemmistöä: homoliikkeessä he ovat melko näkymättömiä, kun taas mustien keskuudessa monet kokevat vahvaa homofobiaa. Loppukaneettina on, että monilla mustilla homomiehillä on aivan liian vähän tilaa ja tilaisuuksia olla turvallisesti oma itsensä. Tämä taas kertoo siitä, että mustilla lesboilla ja transihmisillä tätä tilaa on todennäköisesti vielä vähemmän.

Toinen kiinnostava artikkeli ”If the shoe fits” käsittelee naisille räätälöityä miesten muotia, josta käytetään nimitystä genderqueering fashion – suomeksi ehkä ”transgender-muoti”. Ilmiössä on artikkelin mukaan kyse maskuliinisten naisten pitkäaikaisiin tarpeisiin vastaamisesta. Monet näistä naisista eivät viihdy naisten vaatteissa, mutta myöskään miesten vaatteet eivät sellaisenaan sovi heidän vartalolleen. Miesräätälit eivät ole ymmärtäneet heidän tarpeitaan ollenkaan, vaan miesten pukua kaipaaville naisille aletaan heti tyrkyttää jakkupukua. Tähän markkinarakoon ovat iskeneet monet naisräätälit, joiden yritykset ovat jutun mukaan kovassa nosteessa. ”Transgender-muodin” suosion taustalla on nähtävissä laajempi kehitys, jossa muodin aiemmin niin sukupuolittuneet rajat ovat hämärtymässä. Tästä kertoo myös se, että Pariisin muotitalojen näytöslavoilla on alettu nähdä miespuolisia androgyynimalleja esittelemässä naisten vaatteita. Ja onhan meillä Suomessakin kohistu androgyynimalli Ville Ruuskasta. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, mitä helsinkiläiset vaatturit mahtavat sanoa, jos nainen menee tilaamaan nimenomaan miesten pukua?

Tulostamme kaiken yhdessä.

Hauskan ja jopa tahattoman koomisen kevennyksen tarjoaa elo–syyskuun numeron juttu ”You just said yes, now what?”, joka listaa säntillisesti häävalmistelujen kaikki vaiheet. Häät ovat Yhdysvalloissa vakava asia, ja se näkyy tästäkin. Vai mitä tuumitte siitä, että valokuvaajan kanssa pitäisi tutustua paikkoihin ja keskustella mieluisista kuvakulmista kolme kuukautta ennen häitä? Samoihin aikoihin – tai mieluiten aiemmin – tulisi valita hääkampaus ja -meikki, käydä läpi logistiikkajärjestelyt, sopia floristin kanssa kukista ja käydä hääpuvun 4. sovituksessa. Ja minä kun luulin, että kosinnan saaminen olisi se vaikein juttu...

The Advocaten tuoreimmassa loka–marraskuun numerossa esitellään HLBT-näkökulmasta Yhdysvaltain parhaita työnantajia ja nimetään myös se suurin pahis: öljyjätti Exxon. Exxonin syrjiviä periaatteita selostetaan perusteellisesti artikkelissa ”What's wrong with Exxon?”. Hyviksien joukossa ovat muun muassa Whirlpool ja HP, joiden oheisia mainoksia ei tosin taideta ihan pian nähdä suomalaisissa lehdissä. 

Kannattaa lukaista myös artikkeli ”Breaking the ice of Russian repression”, joka esittelee kirjailija Mihail Kuzminia (1875–1936) ja tuo hänen kauttaan Venäjän nykyiseen homokeskusteluun kiinnostavan historiallisen näkökulman. Viime vuosisadan alun Pietarissa oli ilmeisen vilkas homoalakulttuuri, ja Kuzmin taiteilijakumppaneineen saattoi kuvata homoseksuaalisuutta hyvinkin uskaliaasti. Tämän kaiken kommunismi tuhosi ja tukahdutti vuosikymmeniksi, ja nyt Venäjällä eletään taas kerran tilanteessa, jossa lupaavasti orastanut homokulttuuri on joutunut rautanyrkin puristukseen.

Kenelle?
The Advocate sopii parhaiten niille, jotka ovat kiinnostuneita HLTB-politiikasta ja Yhdysvaltain tilanteesta. Satunnaisia kevennysartikkeleita lukuun ottamatta lehti on täyttä asiaa, eikä siitä juuri ole viihdykkeeksi tai varsinkaan silmänruoaksi. Sitä paitsi monet lehden artikkeleista ovat luettavissa ihan ilmaiseksi verkossa. Tilaamisesta kiinnostuneiden kannattaa hyödyntää The Advocaten ja sen sisarlehden Out Magazinen yhteistarjous, niin saa kovaa faktaa ja karkkia ja kepposia samassa paketissa.

The Advocaten sivusto

Se mehevämpi "Mennyt maailma": Alan Hollinghurstin "Vieraan lapsi"

Brittiläinen Alan Hollinghurst on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Hollinghurst tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Booker-palkinnon saaneella The line of beauty -romaanillaan (2004), joka on häikäisevän hieno Thatcherin ajan Englannin, luokkayhteiskunnan ja aidsin alkuaikojen kuvaus. The line of beautya ei valitettavasti ole vielä suomennettu, mutta viime syksynä saatiin sentään pää auki, kun Otava julkaisi Hollinghurstin tuoreimman romaanin The stranger’s child (2011) eli Vieraan lapsi. Käännöksestä vastaa Markku Päkkilä.

Vieraan lapsi tapahtuu monella aikatasolla ja kertoo nuorena kuolleesta runoilijasta Cecil Valancesta, jonka salaisuudet polttelevat vuosikymmenestä toiseen ja vaikuttavat ratkaisevasti hyvin monen ihmisen elämään. Romaanin alku on minusta todella kiehtova ja mehukas "vastine" Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaanille – hieno ja kutkuttava kartanoelämän kuvaus. Siinä seurataan Cecil Valancen viikonlopunviettoa opiskelijatoverinsa George Sawlen perheen kartanossa ja Valancen runollis-lihallista suhdetta Georgeen ja tämän sisareen Daphneen. Tuona viikonloppuna Cecil kirjoittaa Daphnen muistikirjaan isänmaallisen rakkausrunon, ja kun Cecil myöhemmin kaatuu sodassa, runosta tulee koko kansakunnan yhteistä omaisuutta.

Romaanin muissa osissa kuvataan myöhempien tulkitsijoiden ja elämäkertureiden epätoivoisia yrityksiä pureutua Cecilin yksityiselämään ja ymmärtää runon puheita ”varjoissansa salaisuuksiaan supattavasta lemmenparista”. Kuka tämä lemmenpari oikeasti oli: Cecil ja George vai Cecil ja Daphne? Yksi näistä Cecil-intoilijoista on elämäkerturi Paul Bryant, joka yrittää tonkia salaisuuksia 1970–1980-lukujen vaihteessa haastattelemalla sekä Georgea että Daphnea. Homoseksuaalina Bryant on luonnollisesti kiinnostunut juuri Georgen ja Cecilin mahdollisesta homosuhteesta.

Pohjimmiltaan Vieraan lapsi kirja kertoo siitä, miten ihmiset haluavat muistaa asiat itselleen sopivalla tavalla ja miten tutkijat ja elämäkerturit pyrkivät pöyhimään ruumiskasoja ja tuomaan salaisuuksia päivänvaloon – tai vastaavasti jatkamaan niiden peittelyä. Elämäkertoja kuvataan ”runolliseksi ennallistamiseksi”, mikä on tietysti seksuaalivähemmistöjen kohdalla tarkoittanut usein homouden tai lesbouden häivyttämistä milloin mistäkin syystä. Suomalaisia esimerkkejä tästä ovat runoilijat Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, kuten Sateenkaari-Suomi-kirjassa kerrotaan. Erityisen ilmeistä tämä peittely on ollut, jos henkilö on jollain tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle pyhimyksen asemaan. Myyttinen runoilija Cecil Valance on isänmaallisen runonsa ansiosta tämän kirjan Marski.

Hollinghurst on kerrassaan virtuoosimainen kertoja, joka tekee tarinasta kuin tarinasta kiehtovan punomalla siihen historiaa, arkkitehtuuria, musiikkia ja muita taiteita sekä brittiläisen luokkayhteiskunnan ja homoelämän kuvausta. Myös Vieraan lapsi oli minusta juuri oikealla tavalla korkeakirjallinen lukukokemus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjan lukeminen kiehtoo kuin kartanokierros puolirasvaisia juttuja kertovan esteetikon kanssa. Juonenkuljetuksen lisäksi kirjassa on nautittavinta Hollinghurstin psykologinen tarkkanäköisyys, joka riisuu ihmiset paljaaksi ja asettaa heidät ironiseen valoon. Tästä on hyvänä esimerkkinä elämäkerturi Paul Bryantin tuskailu:

”Oli käsittämätöntä miten huonosti ihmiset muistivat asioita; kaikki hänen avaintodistajansa olivat 80-vuotiaita ja hänen mielikuvissaan he olivat juuttuneet paikalleen tai laukkasivat oravanpyörässä tavoitellen jääräpäisesti yhtä ja samaa ajan silottamaa muistijälkeä kuono ja käpälät ojossa.”

Markku Päkkilän käännös välittää hienosti Hollinghurstin tyylin, joka on milloin karkeaa, milloin tavattoman kaunista, milloin kaikkea yhtä aikaa: 

”Mieleen alkoi nousta kuvia siitä oikeasta Cecilistä, alastomana ja vettä valuvana Camjoen rannalla – –. Kauniita kuvia kaikki, mutta sekalaisia ja jälkikäteen korjailtuja ja retusoituja. Hän oli tallettanut mieleensä muutakin, yksityisiä ja lumottuja kuvia, jotka eivät olleet niinkään silmin nähtyjä kuin tuntemuksia, käsissä säilyneitä muistoja Cecilin ruumiinlämmöstä, ihon hiuksianostattavasta kauneudesta, lämpimästä vyötäröstä paidan alla ja karheista kiharoista vyötärön alapuolella. Georgen rukoukseen liitetyt sormet avautuivat varovaiseen muistinvaraiseen hyväilyyn. Ja sitten tietysti vielä se maineikas… maineikas membrum virile, joka oli nyt ikuisesti tavoittamattomissa marmoritakin alla, mutta kerran niin malttamattoman eloisa ja innokas… Ja se miten Cecil oli siitä puhunut, juhlallisesti ja vastuuntuntoisesti – sananvalinnoista olisi voinut luulla, että aiheena on Magna Carta.”

Toivon kovasti, että Otava julkaisisi Hollinghurstin tuotannosta seuraavaksi The line of beautyn. Kääntämistä odottavat myös esikoisteos The swimming-pool library (1988) sekä romaanit The folding star (1994) ja The spell (1998).

Vieraan lapsi kustantajan verkkosivuilla
Vieraan lapsi Adlibris-verkkokaupassa: pokkari ja kovakantinen

"Disco Discharge" paketoi homodiskon

Brittiläinen Harmless Records on julkaissut viime vuosina 16 mainiota Disco discharge -kokoelmalevyä, jotka keskittyvät 1970- ja 1980-luvun diskomusiikkiin. Levyt on koonnut diskofriikki MrPinks, ja ne pursuavat pitkiä albumiversioita, maksisingleversioita sekä aiemmin CD-muodossa julkaisemattomia harvinaisuuksia. Näistä kokoelmista neljä keskittyy nimenomaan homodiskoklassikoihin, ja nimetkin ovat sen mukaisia: Gay disco & Hi NRG (2009), Pink pounders (2010), Cruising the beats (2011) ja Midnight shift (2012). Kukin kokoelma sisältää lisäksi diskohistorioitsija Alan Jonesin kirjoittamat kiinnostavat esittelyt kuultavista kappaleesta.

Ensimmäisen kokoelman johdannossa Jones muistuttaa, että juuri homomiehet muodostivat mustien ja latinojen ohella etujoukon, joka otti diskomusiikin omakseen 1970-luvun puolivälissä. Jones kirjoittaa myös osuvasti diskon ja homokulttuurin vahvasta keskinäisriippuvuudesta toteamalla, että hänelle itselleen ei tule mieleen yhtäkään tämän kultakauden ajanjaksoa, tapahtumaa tai seksikokemusta, johon ei liittyisi jokin diskokappale. Diskomusiikki tarjosi kerrassaan täydellisen ääniraidan 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen ja gay liberationin vuosille – onhan diskojytkeen vietäväksi antautuminen jo itsessään ruumiillinen ja mikseipä seksuaalinenkin kokemus. Jonesin mukaan disko oli kuitenkin monille homoille vieläkin enemmän: jaettu kokemus kaikesta siitä, mikä teki elämästä elämisen arvoista. Se toi hyvää mieltä ja silasi villin vapautumisen vuodet peilipallon loisteella.

Kansitaidetta diskon kulta-ajoilta.

Mutta mitä oikeastaan on homodisko ja sen eurooppalainen variantti eurodisko normaaliin diskoon verrattuna? Jonesin mukaan eroa on vaikea tehdä muuten kuin artistikohtaisesti tai kappaleiden aihepiirin mukaan. Village Peoplen kaltaiset aktit oli tietysti etupäässä suunnattu juuri homoyleisölle, vaikka myös suuri yleisö nieli bändin hitit karvoineen päivineen välttämättä edes tiedostamatta niiden kaksimielisyyttä. Tästä on malliesimerkkinä bändin hitti In the Navy (1979), jonka Yhdysvaltain merivoimat tilasi alun perin värväyskampanjansa tunnuslauluksi ilman ironian häivääkään. 

Kappaleiden aihepiirin homoviitteistä Jones käyttää esimerkkinä Gay disco & Hi NRG -kokoelman päättävää Harlow’n kappaletta Take off (Satisfaction guaranteed) (1980). Sen sanoituksessa listataan kaikki keskeiset homokaupungit Los Angelesista Pariisiin, Amsterdamiin ja Madridiin ja ihannoidaan moniin homomiehiin uppoavaa jet set -elämää. Toinen esimerkki on samalla kokoelmalla kuultava The Boys Town Gangin kappale Cruisin’ the streets (1981), joka kuvaa harvinaisen suorasanaisesti ”San Fran-Discon” Castron alueen yöllistä dionyysista kruisailua: ”Up against the wall you assholes, you cunt too!” Näiden lisäksi monet muutkin diskokappaleet viittasivat joko nimellään tai lyriikoillaan homokulttuuriin, seksiseuran etsimiseen tai fetisseihin, mikä takasi niille poppers-huuruisen suosion homoklubien tanssilattioilla. Tosin Alan Jonesin mukaan homoihin upposi diskon kultakaudella laulu kuin laulu, kunhan siihen saattoi yhtyä ja sen mukana pystyi tanssimaan ekstaattisesti ja/tai se edusti kovan luokan kitsiä.

Kun diskomusiikki joutui 1970-luvun lopulla kovaan vastatuuleen, gay disco brändättiin uudelleen entistä nopeammaksi ja takovammaksi Hi NRG:ksi ja tanssimusiikki ylipäätään pirstoutui lukemattomiin eri alalajeihin. Pyrkimyksenä oli ottaa etäisyyttä yleiseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki diskomusiikki oli roskaa ja ”tosi homoa”, mikä taas oli aids-kriisin aamunkoitossa kaikkea muuta kuin myönteinen leima. Nimitysten vaihtumisesta ja kriiseistä huolimatta homodisko on pitänyt pintansa, mitä Alan Jones selittää sillä, että se on aina ilmentänyt vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. Tämän voi kokea itse kukin vaikkapa Herculeksen tanssilattialla minä tahansa lauantai-iltana. Jos taas kotibileet ovat enemmän mieleen, Disco discharge -kokoelmat takaavat nostalgisen ja välillä pikkutuhmankin kuuntelunautinnon.

Esimakua saa yllä olevasta soittolistasta, jossa on kymmenen Disco discharge -makupalaa. Heti alkuun kuullaan todellinen camp-klassikko: My knight in black leather (E. Levitt / J. Ragovoy), jonka tulkitsee New Yorkin homosaunaklubien laulajana uransa aloittanut Bette Midler.

”I was just a pilgrim in the hot pursuit of love.

Wandered from disco to disco,

that's all my life was.

Suddenly you danced up against me.

It felt warm and smooth.

I knew in an instant

that you were my moment of darkest truth.

We'll never pa-aa-aa-aa-aa-aa-aa-aa-aa-aa-aart!”

Disco discharge Facebookissa

Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"

Yksi suurista kiinnostuksen kohteistani on 1970-luvun urbaani homoelämä. Viime aikoina olen uppoutunut etenkin New Yorkin tuolloiseen menoon ja meininkiin. Kimmokkeina ovat olleet viimevuotinen New Yorkin -matka, hiljattain lukemani Larry Kramerin Faggots-romaani (1978), erinäiset aids-dokumentit sekä taannoin näkemäni mainio dokkari Gay Sex in the 70s (2008).

Gay Sex in the 70s ajoittuu Stonewallin vuoden 1969 homomellakoiden jälkeiseen villiin vapautumisen aikakauteen, jolloin homot ottivat korkojen kanssa takaisin kaikki häpeän ja hyljeksinnän vuodet. Stonewallista alkanut ja aidsin puhkeamiseen päättynyt 12 vuoden ajanjakso oli kaikesta päätellen uskomatonta seksuaalista ilottelua, jolle mikään fiktiivinen tai dokumentaarinen kuvaus ei voi vetää vertoja. Joseph F Lovettin ohjaama Gay Sex in the 70s tekee kuitenkin parhaansa kuvaamalla arkistomateriaalin ja aikalaishaastattelujen avulla New Yorkin saunaklubeja (St. Mark's Baths), ruokottomia seksibaareja (The Anvil, Mineshaft) sekä Hudsonjoen hylättyjä laitureita ja rekkaparkkeja (Trucks & Piers), jotka muuttuivat yön tullen hillittömiksi ulkoilmaorgioiksi.

Gay Sex in the 70s herättää henkiin palan kadonnutta maailmaa ja tekee sen kursailematta. Vanhojen muistelun ilo välittyy haastateltujen kommenteista hyvin, vaikka samalla saadaan toistuvasti muistutuksia siitä, että meno oli täysin tolkutonta: sukupuolitaudit olivat todella yleisiä jo ennen aids-kriisiä, ja monelle huumeiden vauhdittamasta irtoseksistä tuli suoranainen pakkomielle, joka ei jättänyt tilaa muunlaiselle yhteisyydelle. ”So many dear ones touching. Here to be touched. So close. But not too close. No hassles. No problems. No involvements. Please no hassles and no involvements! Just let's dance”, kuten Larry Kramer tiivistää ajan hengen Faggots-kirjassaan. Useat dokumentin haastateltavat korostavat silti, että he eivät mistään hinnasta vaihtaisi noita villejä vuosia pois. 

Taannoisella New Yorkin -matkalla tutustuin itsekin muutamiin näihin 1970-luvun bakkanaalisiin tapahtumapaikkoihin Greenwich Villagen ympäristössä. Kun kävelin legendaarisen homokadun Christopher Streetin päässä sijaitseville rappeutuneille laitureille, tunsin kirjaimellisesti käveleväni ”isieni mailla”. New Yorkin syysillan pimentyessä oli helppo kuvitella, miten lukemattomat levottomat sielut olivat ennen minua kulkeneet saman matkan kohti kutkuttavia nautintoja – tai jos inhorealistisesti ajatellaan: kohti kuolemaansa. Villejä vapautuksen vuosia kun ei nykyisin voi ajatella ilman aids-tietoisuuden synnyttämää surullista pohjavirettä. Harvoin ovat rakkaus ja kuolema niin vahvasti yhtä aikaa läsnä kuin näitä aikoja ajatellessa.

Myöhemmin samana iltana nautin ystävieni kanssa drinkeistä ja huikaisevista näkymistä Standard-hotellin näköalabaarissa. Hotelli sijaitsee muodikkaalla Meatpacking Districtillä, jolla oli ennen muinoin vain lihafirmoja ja härskejä homobaareja. Nykyisen luksuksen ja loiston keskellä tuntui kerrassaan tuhmalta ajatella, että aivan hotellin lähistöllä sijaitsi aikanaan New Yorkin ruokottomin seksiklubi Mineshaft. Niinpä nostin maljan sille ja puraisin cocktail-kirsikkaa kuin kiellettyä hedelmää ikään.

Christopher Streetin The Leather Man on palvellut nahkahomoja jo vuodesta 1965.

Näiden New York -tunnelmien taustalle sopii Gay Sex in the 70s -elokuvassakin kuultava Dante's Infernon diskokappale Fire Island, johon on alla olevassa amatöörivideossa liitetty kohtauksia kohutusta Cruising-homoelokuvasta (1980, suomeksi Yön kuningas). Videossa nähtävät kohtaukset kuvattiin Hellfire Clubilla (aiemmin Cell Block), joka oli Meatpacking Districtin toinen mainekas seksiklubi.

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Brittiläinen Attitude oli Setan julkaiseman Z-lehden jälkeen ensimmäinen homolehti, jota aloin lukea 2000-luvun alussa. Nyt lehti on tullut minulle jo kymmenisen vuotta, ja se on kehittynyt tänä aikana melkoisesti. Aluksi Attitude oli varsin tyypillinen homojen lifestyle-lehti julkkishaastatteluineen, vähäpukeisine miehineen ja näyttävine muotijuttuineen. Viimeisimmän päätoimittajan Matthew Toddin aikana lehti on kuitenkin monipuolistunut ja politisoitunutkin aika tavalla. Erityistä huomiota on kiinnitetty tuiki tavallisten homomiesten esittelyyn, hiv-kirjoitteluun sekä nuorten tukemiseen ”It gets better” -hengessä. Kokonaisuudesta syntyy muihin maailman homolehtiin verrattuna ehkä täysipainoisin ja siinä mielessä lihallisin kuva nykyhomojen elämästä.

Lehden alun ”Edit”-osio on omistettu kulttuurille, mielipiteille ja uutisille. Mukana on ”Things we love this month” -tyyppisiä listauksia, huumoripainotteisia vakiokolumneja, musiikin, elokuvien ja kirjojen esittelyjä sekä kulttuuripersoonien haastatteluja. Oma suosikkipalstani on Matthew Cainin ”Culture club”, jossa esitellään kiinnostavasti homokulttuurin pieniä ja suuria merkkipaaluja: Madonnan Blond ambition -kiertuetta, Erasuren Ship of fools -singleä, homokirjallisuuden klassikoita ja niin edespäin.

Culture Clubin kulttuurikattaus.

Tämän jälkeen seuraa erilaisia teema-artikkeleja ja julkkishaastatteluja. Esimerkiksi heinäkuun numero oli tulevaisuus-teemanumero, jonka artikkeleissa pohdittiin hiv-tutkimuksen uusia läpimurtoja, homoskenen mullistumista deittailun siirryttyä erilaisiin kännykkäsovelluksiin sekä muotihuume gamman (GBL) vaaroja ja yhä kovempien huumeiden tuloa osaksi homoalakulttuuria.

Asiaa ihmissuhteista.

Lehden loppuosan ”Active”- ja ”Context”-osiot keskittyvät ”oikeiden ihmisten” esittelyyn ja tosielämän ongelmiin ja haasteisiin. Mukana on homolehdille tyypillisen terveys- ja ravitsemusneuvonnan sekä treenivinkkien lisäksi myös ”Real bodies” -palsta, jolla nähdään tavallisia miesvartaloita kaikkien pumpattujen salibarbien vastapainoksi. Ihmissuhdepalstalla pohditaan lukijoiden monenkirjavia ongelmia – viimeksi sitä, miksi pelkästään heteronoloiset miehet kiinnostavat. ”My story” -palstalla taas kuullaan kiinnostavia elämäntarinoita, esimerkiksi heinäkuun numerossa pappi Ray Andrews kertoi kaapistatulokokemuksistaan. Elokuun numerossa lehden kannustava ja elämänläheinen linja täydentyi entisestään uudella ”Life lessons” -palstalla, jolla vanhemmat homomiehet jakavat elämänohjeita nuoremmille.

Kenelle?
Kokonaisuutena Attitudea voi suositella niille, jotka kaipaavat ennen kaikkea homomiesten elämään keskittyvää yleislehteä. Attitude on täysipainoinen yhdistelmä asiaa ja silmäkarkkia – eli pohdiskelevia artikkeleja ja siinä välissä lisämausteena vähäpukeisia miehiä, julkkiksia ja muuta ”kaunista turhuutta”. Ei siis ihme, että Attitude on Euroopan myydyin homolehti.

Attituden sivusto
Attitude Twitterissä

Muotia ja mieskauneutta elokuun numerossa.